UNI
En mitään elämässäni ole niin paljon kammonut, kuin päivällä nukkumista. Jos joskus olenkin väsynyt ja unen tarpeessa, menen mieluummin ulos kävelemään, kuin nukkumaan. Mutta eilen, noin kello kolmen ajoissa, jolloin jo olin päivätyöni lopettanut, istuin silmäämään päivän uutisia. Lukeminen ei ollut aivan miellyttävää, ja uni vastustamattomalla voimalla veti silmäluomiani kiinni.
Tapani mukaan päätin lähteä ulos, mutta sohva näytti niin viehättävältä ja minä päätin — vain tämän yhden kerran — heittäytyä siihen lepäämään. En nukkuakseni, mutta muuten vaan huvin Vuoksi.
Kiusaus oli kuitenkin suurempi kuin alussa luulin ja ennen kun aavistinkaan, olivat unen hyvät hengettäret alkaneet utuisen leikkinsä ympärilläni… Katseeni vielä kiintyi akkunaverhoon, jonka kukkasista muodostui niitä ihmeellisimpiä kuvia. Vihdoin nämäkin kadottivat merkityksensä ja minä nukuin. Niinkö? Enhän toki, sillä kun vaan olin silmäni sulkenut, alkoi sieluni vaellus, joka kesti luullakseni puoli neljättä tuntia. Aika oli lyhyt, mutta paljon, hirmuisen paljon ehdin sillä ajalla nähdä ja kokea semmoista, joka ei ikänä mielestäni haihdu.
Olin seisovinani korkealla mäellä, jonne oli kokoontunut ääretöin ihmisjoukko. Kaikki seisoivat hiljaa, silmät käännettynä itäetelää kohti. Ehdottomasti kääntyi katseeni sinne, jonne toisetkin katselivat ja olihan siellä näkemistäkin. Suuri valojuova loisti taivaanrannalla, josta suihkusi tuli kauvas korkeuteen.
Ihmisten seassa alkoi kuulua hiljaista hyminää, toiset ihmettelivät sitä, toiset luulivat tietävänsä, että valo syntyi raketeista, joita muka eräästä kansanjuhlasta heitettiin ilmaan.
Ihmetellessämme sitä, alkoivat ympärillämme olevien puiden latvat palaa ilmitulessa. Kaikkien huulilta kuulin sanat, jotka lausuttiin kuiskaten: "Nyt on jo alkanut se suuri tulipalo." — Minulla ei kuitenkaan ollut mitään aavistusta tuosta tulipalosta, jonka tähden jäin seisomaan paikalleni, silloin kun koko kansanjoukko alkoi solua alas laaksoon, yhtämittaa kuiskaillen keskenään jotakin, josta en saanut selvää.
Yksin jäätyäni tunsin kauhean halun seurata noita ihmisiä. Mutta samassa näin vierelläni seisovan kauniin, hymyilevän olennon, joka tähysteli minua suurilla, kirkkailla silmillään. Tahdoin kysyä jotakin, mutta hän viittasi merkiksi, että pysyisin hiljaa, ja samassa tunsin seisovan! hyvin korkean vuoren harjanteella, jonka juurella näin kurjan näköisiä ihmisasuntoja. Puolialastomia ihmisolentoja kulki edestakaisin asumusten välillä. Kuulin heidän hiljaa jotain mutisevan, vaan en ymmärtänyt kuulemiani sanoja.
Matkatoverini viittauksesta kohosi kaikista kurjimman asumuksen katto pois (unessa ei ole mikään mahdotonta) ja näky, jonka näin, oli sydäntä särkevä: kurjalla vuoteella makasi riutunut nainen, luurankoiset kädet olivat ristissä rinnan päällä, joka kohoili harvaan, katseensa harhaili ympäri huonetta ikäänkuin jotakin etsien.
Vuoteen vieressä istui kooltaan noin kymmenvuotias tyttö pitäen pientä, nukkuvaa sisartaan sylissään. Tyttösen silmät olivat itkun turvottamat, ikäänkuin verimöhkäleet… Hänen huuliltaan kuulin itkunsekaiset sanat: "Isäni, missä nyt lienet vieläkö elänet? Voi, jospa olisit täällä, silloinhan äitikin olisi terve. Isä, armas isä, joudu kotiin, että äiti taas tulisi terveeksi!" — Sanatulva keskeytyi tähän, sillä äiti viittasi hänet luokseen. Tyttösen korva oli äidin suuta vasten, — minäkin tunsin seisovani hänen luonaan ja kuulin seuraavat katkonaiset sanat:
"Minä kuolen. — Kun i-sä tu-lee, sano ter-vei-seni — ja elä sinä
Jumalan lapsena, mi-mi-nä me-nen tai-vaaseen Je-suk — —."
Enempää ei hän ehtinyt, sillä ankara verensyöksy katkasi puhelun ja hetken perästä sammui tuo tuikkiva kynttilä…
Kauhean parahduksen kuulin lapsen huulilta ja hän vaipui tunnotonna maahan pienen sisarensa kanssa.
Minä tahdoin mennä auttamaan, mutta samassa näin laihan, repaleisen vaimon tulevan sisään ja vievän lapsiraukat pois. Ja minä, tuntemattoman voiman vaikutuksesta, jouduin isoon kaupunkiin, suuren ihmisjoukon keskelle, jotka kaikki olivat mustiin puetut. Mieleni teki kysyä syytä tähän jättiläissuruun, mutta matkakumppanini nosti oikean kätensä ylös ja samassa olimme suuressa, komeasti sisustetussa salissa. Ensi silmäyksellä näytti huone aivan tyhjältä, mutta tarkemmin katsottuani huomasin sohvalla sylitysten istuvan kaksi hienoa naista, joiden kauneilla kasvoilla kuvastui mitä syvin suru, he näyttivät enemmän kuolleilta kuin eläviltä. Vanhempi puristi nuorempaa rintaansa vasten, ikäänkuin peläten, että hänet joku riistäisi pois.
Kyyneltulva ei näyttänyt antavan kärsiville lievitystä, ja siksi kuulin raskaita tuskan huokauksia kohoavan yhtämittaa ylös. Näkemäni kuva sai toisen värityksen, kun nuorempi nainen, kauhea epätoivon ilme kasvoillaan, riisti itsensä irti ja lausui uhkaavin sanoin:
"Voi, mitä he ovat tehneet, kun veivät pois meiltä kaikki, sinulta puolison ja pojan minulta puolison, isän ja veljen… Oi, äitini, mitä on nyt elämä enään minulle? Voi, miksi en minä jo saa kuolla?"
Ja samassa hän lyyhistyi kokoon ja ratkesi suonenvedontapaiseen itkuun… Vanhempi nainen meni hänen luoksensa ja kuiskasi: "Veronica, rakas lapseni, toivo, äläkä epäile. Herra kääntää kaikki vielä hyväksi! Muista, että sinulla on vielä poika, jonka tähden sinun täytyy elää, muista, hänestäkin on tuleva meille lohdutusta murheissamme!"
Enempää ei tarvinnut, nuori äiti hyppäsi ylös, riensi kehdon luo, otti lapsen syliinsä, pusersi häntä rintaansa vasten ja huusi:
"Poikani, ainoa lapseni, hänen poikansa! — Sinua ei kukaan saa minulta ryöstää — ei kukaan, sinä olet aina luonani ja minä varjelen sinua…"
Tähän asti olivat kynttilät kruunussa palaneet hyvin himmeästi, nyt niiden valo kirkastui ja minä näin nuo kaksi onnetonta äitiä lankeavan polvilleen ja kuulin heidän rukoilevan ja kiittävän Häntä, joka voi nostaa, kantaa ja pelastaa!
* * * * *
Nämä kuvat, jotka olin nähnyt, olivat hirmuisia, vaan ne, jotka nyt näin, olivat julmia, kamalia, oi, en löydä sanaa, jolla lausuisin ne ilmi…
Olimme kulkeneet pitkän matkan ja saavuimme suuren lakeuden reunalle, jonka keskellä virtasi joki. Tämän kahdenpuolen oli sijoitettu suuret, hyvin järjestetyt aseelliset miesjoukot. Syvä hiljaisuus vallitsi siellä, mutta sittenkin vaistomaisesti aavistin, että olin joutunut sotakentälle. Matkakumppanini, joka koko ajan oli ollut äänetönnä sanoi:
"Nyt ne rupeavat taistelemaan, ne tahtovat kumpikin anastaa tuon joen, ja se joka on voittanut, laskee kaikki sotajoukot alamaisekseen."
Mielestäni oli tuo joki niin vähäpätöinen, että en olisi viitsinyt ottaa sitä lahjaksikaan, vielä vähemmin taistella sen saavuttamiseksi. Siksi kysyin seuraajaltani: "Mitä hyötyä niille on tuosta joesta, kun sitä niin tahtovat?" Hän sanoi: "Ei mitään, mutta he tahtovat verellä pestä kunniansa."
Silmäsin lakeudelle; taistelu oli alkanut. Molemmat sotajoukot tähtäsivät toisiansa ja sadoista kivääreistä pamahti yht'aikaa laukaus; kummastakin joukosta kaatui miehiä, niinkuin heinää niittomiehen edestä. Sydäntäsärkeviä tuskanhuutoja kohosi kaatuneiden huulilta — toiset kiroilivat ja vannoivat kostoa viholliselleen, toiset rukoilivat Jumalaa ja lähettivät viimeisiä terveisiä omaisilleen…
Kuulin vielä huutoja: "Vettä — vettä antakaa vettä! Minä kuolen janoon, vettä — — kuolen."
Tahdoin mennä heitä auttamaan, mutta jalkani pettivät ja minä kaaduin voimatonna maahan. Kun jälleen tulin tuntoihini, oli taistelu tauvonnut; joen oikealla rannalla oleva joukko oli voittanut. Mutta mitä näin minä: verta, verta ja vieläkin verta sekä muodottomia ruumiita, jotka vielä vaikeroiden liikkuivat. Siinä jäännökset siitä komeasta ihmisjoukosta…
Katsahdin seuralaiseeni. Hänen kullankeltainen tukkansa oli sysimustan verhon peittämä ja kyyneleet himmensivät sinisilmäin kirkkautta, kun hän lausui: "Voi maan asuvaisia ja heidän töitänsä!"
Sydän tuskasta kokoonkutistumaisillaan pyysin:
"Tuntematon ystäväni, vie minut pois täältä, en jaksa nähdä enempää, minä kuolen!" —
"Ei vielä, vasta olet nähnyt seuraukset, sinun pitää myöskin tietää syy, mistä ne johtuvat."
Näin sanoen laski hän pehmeän, lumivalkoisen kätensä otsalleni. Sotanäytelmä haihtui silmistäni ja ilmateitä kulkien saavuimme suureen kokoushuoneeseen, jossa loistava seurue oli koolla, asetettuna kahteen osastoon kummallekin puolelle salia. Huoneen keskellä olevalla pöydällä oli kultainen kruunu. Kaikki katselivat sitä halukkain, intohimoisin silmin.
Oikealla puolella oleva joukko kurotti kätensä yht'aikaa ja huusi: "Se on meidän, te olette sen vääryydellä itsellenne anastaneet ja hallinneet sitä vuosisatoja ja polkeneet meidän kalliimpamme arvoa jalkainne alle! — Nyt on meidän aikamme tullut. Nyt pidämme omamme. Nyt iloitsemme siitä ja nostamme sen maailman mahtavien rinnalle!"
Joukon seasta näiden sanain lausuttua nousi kookas, kunnioitusta herättävä vanhus ja painoi sinettinsä siihen, missä ennen oli ollut vieras sinetti. Vastapuolue syöksyi esiin ja tahtoi syöstä pois nuo "raakalaiset", repiä rikki heidän sinettinsä ja — mutta samassa aukeni salin ovi, kolmas joukko astui esiin. Mitään melua nostamatta se painoi suuren, loistavan sinettinsä kruunuun, mutta jätti oikeanpuolisen joukon sinetin paikoilleen…
Huone pimeni, näky haihtui silmistäni ja nyt olin taas seuraajani kanssa kahden. Syvästi huo'aten sanoi hän: "Joko ymmärrät, mistä kaikki näkemäsi kuvat ovat saaneet alkunsa?"
Punastuen tunnustin tietämättömyyteni. Hän jatkoi: "Te ihmiset puhutte rakkaudesta, sanotte itsekin rakastavanne, mutta te ette tunne rakkautta sentähden, kun ette tahdokaan oppia sitä tuntemaan, vaan annatte kateuden ja omanvoitonpyynnin saada sijaa sydämessänne."
Itkien heittäydyin hänen jalkoihinsa ja pyysin: "Armas, tuntematon ystäväni, opeta minulle oikeata rakkautta, sillä minä tahdon oppia rakastamaan ja tahdon tulla hyväksi."
Seuraajani nosti minut ylös. Kun katsoin häneen, riippui hänen kullan-keltainen tukkansa taas vapaana ja kirkkaat silmät loistivat ilosta, kun hän sanoi:
"Minä en osaa sitä opettaa, mutta katso ylös korkeuteen ja pyydä sitä Häneltä, joka on Ijankaikkinen Rakkaus, ja kun olet saanut, niin lahjoita taas niille, jotka ovat jääneet osattomiksi." Minä pyysin:
"Ota minut mukaasi, sillä sinusta en tahdo erota; sinun kanssasi tahdon olla aina!"
Hän katsoi hymyillen minua, painoi kevyen suudelman otsalleni ja katosi yhtä hiljaa kuin oli tullutkin. — — —
Laskevan auringon viimeiset säteet lankesivat silmiini ja minä heräsin siihen, mutta kuvat, jotka unessa näin, aukenivat elävinä sieluni silmien eteen ja läpi elämäni olenkin ne muistava.