EMMA DAHL
Emma Dahlin lapsuus oli, kuten monen muunkin hänen arvoisensa, vaan pelkkää päivänpaistetta. Kaikkia, mitä hän halusi, toimittivat hyvät vanhemmat ainoalle lapselleen, sillä he tahtoivat nähdä lapsensa kasvot iloisina ja hänen mielensä hilpeänä. Sanalla sanoen hän ei koskaan heidän eläessään saanut tulla onnettomaksi.
Emma olikin kiltti ja onnellinen lapsi niin kauvan, kun oli kotona, jossa kaikki palvelivat häntä ja täyttivät säntilleen hänen pienemmänkin vihjauksensa. Mutta sitten kun kouluvuodet alkoivat ja hän joutui vierasten ihmisten pariin, niin tuntui ikäänkuin kiltti Emma Dahl olisi tullut tyranniksi, sillä hän usein huusi ja potki tovereita, jotka eivät häntä totelleet, vaan tekivät omansa, eivätkä Emman tahdon mukaan.
Tällaisissa kohtauksissa tarvittiin usein opettajankin apua, ja asiaa tutkittaessa huomattiin melkein aina Emma syypääksi ja hänen täytyi pyytää tovereiltaan anteeksi, vaikka hän, Emma, mielestään oli syytön ja nuo toiset syyllisiä. Voi, voi, tämä kaikki oli ilmeistä vääryyttä sekä tovereilta että opettajalta häntä kohtaan, ja voi, kuinka onneton hän oli näiden tapahtumain jälkeen!
Kotona oli aina niin hyvä olla, siellä ymmärrettiin hänen töitään, eikä tuomittu noin väärin. Mutta se koti oli niin kaukana ja sinne pääsy niin tukalaa — — jospa edes äiti olisi täällä, että saisi kertoa kaikki hänelle. Hän kyllä ymmärtäisi, eikä olisi kuten tuo täti. Hän vaan toruu minua ja käskee olla hyvän, eikä sano toisia ollenkaan syyllisiksi. Äidille jos kirjoittaisin näistä kaikista, niin — — mutta ehkä hänkin ajattelusi samoin kuin tuo täti ja opettajat sekä nuo toverit — jos heitä sellaisiksi voisikaan kutsua, — sillä eihän heissä Emmaa kohtaan ollut yhtään toveruutta.
Tämmöiset ajatukset risteilivät usein Emma Dahlin pienessä päässä, ja joka kerta ajatustensa lopuksi hän teki päätöksen olla seuraavalla kerralla hyvä ja sopuisa toisille, mutta se ei onnistunut juuri koskaan.
Viimein toverit rupesivat karttamaan Emman seuraa, ja nyt hän sai melkein aina olla yksin välitunnit sekä muut lepoajat. Sekin oli kyllä ikävää, mutta kuitenkin paljon parempaa oloa, kuin riiteleminen ja opettajan edessä punastuminen.
Vihdoin viimein koitti tuo kauvan kaivattu kesälupa ja Emma pääsi kotiin, hauskaan ja vapaaseen maaelämään. Äiti, — ja isäkin, joka nyt sitä varten oli tullut meriltä kotiin — ottivat hänet mitä sydämellisimmin vastaan, mutta siitäkään ei Emman mieli ollut niin iloinen kuin olisi pitänyt olla, ennen kun vasta sitte, kun hän oli kaikki kertonut isälle ja äidille, mitä ensimmäisenä kouluvuotena oli tapahtunut siellä kaupungissa. Äidin silmät tätä kuunnellessa tulivat kyyneliä täyteen, isä oli totinen ja hän, Emma, itki kovin, pyysi anteeksi ja lupasi olla paljon parempi ensi ja sitä seuraavina kouluvuosinaan. Äiti pyyhki kyyneleet pois hänen silmistään ja lupasi tulla asumaan hänen kanssaan seuraaviksi vuosiksi kaupunkiin. Oi, nyt Emma taas oli onnellinen, nyt hän vasta tunsi olevansa kodissa rakkaan isän ja äidin luona.
* * * * *
Viisi lukuvuotta oli rouva Dahl asunut kaupungissa tyttärensä onnen tähden, kuten hän itse tavallisesti sanoi. — Kotona sillä aikaa oli vanha täti hoitanut taloutta palvelijain kanssa.
Kaikki ei rouvan mielestä ollut siellä kotona kuitenkaan niin hyvin kuin olisi ollut silloin, jos hän itse olisi ollut sitä hoitamassa, ja sentähden hän ikävöi suuresti sitä päivää, jolloin olisi tutkinto koulussa ja hän pääsisi taas Emmansa kanssa kotiin kesää viettämään isän seurassa, joka nyt jo tulee ainaiseksi pois tuolta vaaralliselta mereltä. Oi, kuinka hauskaa on olla kotona miehensä ja lapsensa seurassa ja sitte taas — kuten ennen — lähteä ulkomaamatkalle, että Emmakin saisi matkustaa ja nähdä sivistyneempiä ihmisiä, kuin mitä hän täällä Suomessa oli tottunut näkemään. Kylpypaikoissa oli kylliksi seuraa ja huvia. Kun Emma oli niin kaunis ja kehittynyt, vaikka olikin vasta kuudentoista vuotias, niin ehkä siellä olisikin se, johon Emma rakastuisi ja joka jo tietysti ensin olisi Emmaan rakastunut. — Ehkä hän sattuisi olemaan joku taiteilija, tai joku muu ylhäinen nuorukainen. — Oi, miten mielellään hän olisi tahtonut nähdä Emmansa jonkun saksalaisen taiteilijan onnellisena puolisona. — Emmahan oli itsekin niin taiteellinen mieleltään, hän nyt jo kirjottelee niin ihania tunnelmakertomuksia — olihan kaksi jo painettuna kaupungissa ilmestyvään iltalehteenkin, vaikka eivät niitä muut tietäneet Emman kirjoituksiksi, kun oli vaan tuo vaatimaton "Emma Laakso" kirjoitusten alla. Sen lisäksi Emma osasi jo soittaa piaanoakin niin hyvin. Johtajatarkin oli kerran täällä käydessään ihaillut Emmaa sen johdosta ja sanonut, että hänestä voisi tulla laulajatar, jos menisi musiikkiopistoon ensin ja sitte ulkomaille lisää oppimaan. Hänen pikku Emmansa oli niin etevä ja hänellä oli niin taiteellinen sielu; tämän vakuutuksen oli hän usein kuullut ystäviensä huulilta, ja koska he niin sanoivat, niin miksikä hän ei sitä uskoisi. — Olisihan ihan julmaa, jos Emma saisi miehekseen jonkun sellaisille jaloille tunteille vieraan nuorukaisen, sellaisen, joka ei ymmärtäisi antaa arvoa hänen jalolle sydämelleen. Oi, kunhan vaan nämä kaksi viikkoa pian kuluisivat, että pääsisi kotiin ja sitte ulkomaille!
Tällaiset ajatukset risteilivät rouva Dahlin päässä eräänä toukokuun iltana, kun hän odotti Emmaa huvimatkalta, jonne he aamulla olivat menneet, koko kuudes luokka voimistelun-opettajattaren seurassa.
Rouva Dahl katsahti ulos kadulle ja näki jo Emman tulevan. Hän oli tänään vielä kauniimpi äidistä kuin koskaan ennen. Koko Emman käytös hänen mielestään oli niin jaloa ja taiteellista muuten, mutta tuo lyhyt hame teki hänestä vaan tavallisen tyttökoululaisen eikä muuta. Sen vuoksi hän kohta saa uuden sinisen puvun, sellaisen, jossa on pitkä laahus, kuten muillakin hienon maailman neitosilla. Hän oli näkevinään Emman jo konserttisalissa lavalla laulamassa suurelle yleisölle kauniilla äänellänsä, oli kuulevinaan iloisia käsientaputuksia ja näkevinään monta nuorta herraa kilvan ojentavan hänelle kukkaisvihkoja. "Oi, kuinka minä olen silloin onnellinen!" — huudahti hän mielikuvituksensa vallassa.
Emma oli äidin huomaamatta hiipinyt huoneeseen. Hän kuuli äidin iloisen huudahduksen ja kysyi, kietoen kätensä hänen kaulaansa: "Koska sinä äiti olet niin onnellinen…?" — "Siinäkö olet jo lapseni?" sanoi äiti ja veti hänet hellästi luokseen.
"Tässä olen, mutta sano äiti kulta koska olet niin onnellinen? Oi, sano, muuten en päästä sinua irti, en."
Emma oli niin viehättävän ja rukoilevan näköinen, että äiti ei mitenkään voinut vastustaa, vaan kertoi kaikki, mitä hän Emmaa odotellessaan oli ajatellut.
Emma taputti ilosta käsiään kuullessaan, että hän pääsee ulkomaille. Oi, jos saisi lähteä jo tänään, se olisi niin ihanaa, mutta tuo koulu, se nyt oli vielä esteenä ja voi, kun se vielä kestää kaksi viikkoa, niin pitkän ajan!…
Jo viimeinkin koitti tuo kauvan odoteltu toukokuun kahdeskymmenes kahdeksas päivä, se päivä, jolloin päästötutkinto pidettiin tyttökoulussa. Moni oli siitä iloinnut, mutta moni — varsinkin kuudesluokkalaiset olivat suruissaan, sillä nyt täytyi erota hauskoista tovereista ja rakkaista opettajista — ehkä ainaiseksi.
Emma Dahl ei kuitenkaan kuulunut tuohon jälkimäiseen joukkoon Hänellä ei ollut mitään surun syytä. Toverit olivat jo ensi luokalla tulleet vieraiksi ja sellaisina pysyivät koko kouluajan, ja opettajat — niitä hän ei paljoa myöskään joutanut ajattelemaan, kun se ulkomaamatka ja tuleva, luuloteltu suuruus täyttivät kokonaan hänen mielensä.
Ne ajatukset nytkin, koululaisille niin suurena merkkipäivänä, olivat vallanneet Emman niin kokonaan, että se puhekin, jonka johtajatar piti eroaville oppilaille jäi Emmalta melkein kuulematta, vaikka hän näyttikin olevan vallan pelkkänä korvana.
Lopuksi tuli suuri hyvästienheittäminen; silloin kaikki itkivät, ja Emma myöskin, vaikka hän ei itsekään tietänyt itkunsa syytä. Vielä kerran pudistettiin toverien käsiä ja sitten suuressa parvessa riennettiin koulun kiviportaita alas, josta jokainen lähti elämän mutkaisia polkuja pitkin vaeltamaan.
* * * * *
Se matka, joka niin monasti oli päätetty tehdä ulkomaille, jäi tekemättä, sillä Emman isä ei palannutkaan enään koskaan Suomeen. Hän oli hukkunut kaiken muun laivaväen kanssa Pohjanmerellä tapahtuneessa haaksirikossa ja lepäsi nyt meren syvyydessä ikuista untansa.
Äitiin oli tämä sanoma koskenut niin kovin, että hän kohta vaipui vuoteelle ja makasi siinä hyvin heikkona monta viikkoa.
Emmakin oli niin väsynyt ja heikko; elämä tuntui niin tukalalta ja raskaalta, olisi tahtonut vaikka kuolla jo pois tästä surusta…
Ainoa mikä häntä huvitti, oli kirjoitteleminen. Se sujuikin nyt yksinollessa niin hyvin.
Hän oli ajatellut jo kauvan sitten valmiiksi teoksen, jonka hän päätti kirjoittaa ja julkaista.
Siinä kerrottiin hyvin rikkaasta nuoresta tytöstä, joka vastoin vanhempiensa tahtoa meni puolisoksi ensimmäiselle rakastetulleen, köyhälle merimiehelle, ja kun vanhemmat sitte hylkäsivät hänet ja ajoivat pois luotaan, meni hän miehensä kanssa merelle, jossa kylläkin sai kärsiä köyhyyttä ja kylmää y.m., mutta sittenkin he rakastivat toisiaan ja se korvasi kaikki.
Viimein kun heidän laivansa joutui haaksirikkoon, säälivät Vanhemmat tytärtään ja ostivat hänelle ja hänen miehellensä kaupungista pienen talon, jossa he sitte saivat elää ja yhä vaan jatkuvasti rakastaa toisiansa, kuten silloin ensimmäisenä hääpäivällään olivat rakastaneet.
Niin Emmakin päätti tehdä. Jos vaan hän rakastuisi köyhään mieheen, niin menisi hän naimisiin, vaikka äitikin kieltäisi. Hän hylkäisi kaikki muut ja olisi uskollinen rakastetulleen — hänelle yksin.
Tällaiset ajatukset täyttivät Emman mielen eräänä heinäkuun aamuna hänen ollessaan yksin puutarhassa. Koko luonto oli niin romantillinen, ja ihmekö siis jos Emmankin mieli…
Puutarhan portti avattiin varovasti ja sieltä astui pitkä, kaunis merimies sisään.
Nähtyään Emman nojaamassa puunrunkoa vasten jäi tulija hetkeksi katselemaan häntä, voimatta lausua sanaakaan. Viimein rohkaisi hän itsensä ja kysyi: "Onko tämä kapteeni Dahl-vainajan talo?" Sana "Dahl-Vainaja" sai kyyneleet Emman silmiin. Se tuntui niin kauhealta, kun hänen täytyi kuulla isäänsä kutsuttavan vainajaksi, vaikka tiesikin että hän oli kuollut, mutta kuitenkin…
"On", — sai hän sanotuksi kyyneliänsä seasta. — "Onko teillä ehkä jotakin asiaa äidilleni?" — "Kyllä olisi, tulin kertomaan kapteenin viimeisiä terveisiä rouvalle ja neidille. Minä olin siinä haaksirikossa, mutta pelastuin kahden muun miehen kanssa", vastasi nuorukainen kyynelsilmin.
Oi, Emma tunsi rakastavansa "sydämensä pohjasta" tuota miestä, vaikka hän olikin vaan köyhä ja oppimattoman näköinen suomalainen merimies. Hän käski mitä ystävällisimmin hänen tulla sisälle äitinsä luo. Ja he menivät…
* * * * *
Heinäkuun viidentenätoista päivänä vuosi senjälkeen, kun Emma Dahl ja "kapteenikokelas" Eriksson olivat ensi kerran nähneet toisensa, oli heidän häänsä. Siellä oli paljon ja arvokkaita vieraita läheltä ja kaukaa. Paljon oli myös tullut Emman entisiä koulutovereita ja myöskin muutamia opettajia.
Kaikkien mieli oli hilpeä ja iloinen ja monet vakuuttivat, että he eivät olleet koskaan nähneet onnellisemman näköistä paria ja toivoivat "sydämestään", että se onni kestäisi hautaan asti. — Niin, toiset iloitsivat, mutta äidin sydän oli murheellinen, sillä nyt olivat saaneet surmaniskun kaikki hänen suuruusunelmansa Emman suhteen. Nyt sai hän nähdä tyttärensä, ei ylistettynä laulajattarena konserttisalissa, vaan köyhän merimiehen morsiamena. — Äiti oli koettanut kaikin tavoin vastustaa tätä avioliittoa, mutta Emma tahtoi jo nyt tulla, "onnelliseksi vaimoksi sille miehelle, jota hän rakasti nuoruutensa ensilemmellä" — näin oli hänen tapansa sanoa äidin ja muidenkin koettaessa saada häntä päätöksestään luopumaan. Kun mikään ei auttanut, suostui äiti ja laittoi tyttärellensä komeat häät sekä lahjoitti heille vielä suuren parkkilaivan, jolla sitte häiden jälkeisenä päivänä onnellinen nuori pari lähti häämatkalle Saksaan ja Englantiin.
Häämatka kesti kolme kuukautta, mutta voi, heidän elämänsä yhteinen pursi oli jo tällä ajalla joutunut haaksirikkoon ja sitä haaksirikkoa kesti koko sen ajan, jonka he olivat naimisissa.
Olen kuullut sanottavan rakkaudesta, että jos se syntyy sokeana, niin sille tulee kasvaessa sata silmää. Tämä sananlasku toteutui täydellisesti kapteeni Erikssonissa. Hänen rakkautensa nuoreen Emma Dahliin oli sokea syntyessään, ja siksi hän ei huomannut niitä monia virheitä, joita tuossa hemmotellussa lapsessa oli.
Hän näki morsiamessaan vaan hellän, hyvän ja rakastettavan, sanalla sanoen enkelimäisen olennon, eikä uskonut, että hänestä saattoi tulla vaimona käskevä ja vaativa hallitsijatar, ja että hän, joka morsiamena oli hellä, saattoi jo ensi vuotena käyttäytyä kylmästi miestänsä kohtaan ja mikä oli kaikista kauheinta, halveksia häntä alhaisen syntyperänsä tähden.
Kun Emma — kuten ainakin seitsemäntoista vuotinen rouva — oli kykenemätön taloutta hoitamaan, ja teki usein kaikki päin mäntyyn, syyttäen palvelijaansa kaikista ja oli ärttyinen, ja kun miehensä sitte häntä hellävaroin muistutti siitä, vastasi Emma tavallisesti tähän tapaan: "Juuso, enkö omia tavaroitani ja rahojani saa pitää miten itse haluan, tai, jos tahdot parempaa järjestystä, niin hanki meille mielesi mukainen taloudenhoitajatar; minä en aina jouda keittiöön, kun minun tarvitsee soittaa ja kirjoittaa. Tiesithän sen jo silloin kun menimme naimisiin, että tahdon käyttää Jumalan antamia lahjojani."
Kirvelevin sydämin täytyi Juuson tyytyä "kohtaloonsa", kuten hän itse sitä nimitti.
Tämmöisten kohtauksien yhä uudistuessa tulivat he toisilleen aivan sietämättömiksi. Kapteeni oli koko kesät merillä kertaakaan kotona käymättä ja Emma taas vietti aikansa äitinsä huvilassa soitellen piaanoa ja kirjoitellen pieniä tunnelmakertomuksia. — Rikkaan nuoren tytön ja köyhän meripojan elämää koskeva kertomus oli jäänyt ainaiseksi kirjoittamatta, eikä sitä tarvinnutkaan, koska elämä oli tämän hänen ihannekuvansa hänessä itsessään tehnyt todellisuudeksi, vaikka vähän päinvastaisessa muodossa mitä hän oli ennen ajatellut.
* * * * *
Siirrymme nyt ajassa kymmenen vuotta eteenpäin.
Emman elämässä oli tämän ajan kuluessa tapahtunut paljon muutoksia. Hänen äitinsä oli kuollut jo kahdeksan vuotta sitten ja kohta hautajaisten jälkeen paloi hänen lapsuutensa koti kaikkine tavaroineen poroksi. Emmasta tuntui nyt elämä niin yksinäiseltä, ja sentähden hän menikin miehensä kanssa merille. Mutta kun he eivät voineet paljon toisiansa kärsiä tuli Emma jo vuoden perästä kotiin pieneen rannikkokaupunkiin. Täällä yksin ollessaan hän teki lempitöitänsä: soitti ja kirjoitteli pieniä kertomuksia, jotka kuitenkin kaikki jäivät painamatta, kun Emma kaiken muun lisäksi oli alkanut etsiä kurjalle elämälleen lohdutusta väärältä taholta. Hän oli ruvennut juomaan, ja silloin kun hän oli nauttinut, ei kukaan voinut olla mieliksi. Niinpä eräänä toukokuun iltana hän syytti palvelustyttöään vähäpätöisestä asiasta, lupasi lähettää hänet pois kesken kuukauden, eikä maksaa palkkaa "niin huolimattomalle ihmiselle."
Tyttöraukka oli köyhä, ja kun ei luvattu maksaa palkkaa, niin hän rupesi katkerasti itkemään sekä kertoi rouvan sanat kapteenille, joka sattui juuri tulemaan. Kapteeni oli mies, joka ei koskaan tehnyt vääryyttä ja nytkin hän koetti asettua sovittajaksi, mutta Emma oli jo saanut tarpeeksi. Hän rupesi huutamaan rumia sanoja, kuten juopunut ainakin. Sanoi miestänsä avioliiton rikkojaksi ja tyttöä, joka oli viidentoista vuoden vanha, kutsui hän letukaksi y.m.
Tämän riidan tulos oli se, että tyttö sai palkan oloajaltaan ja lähti pois. Kapteeni lähti myös, mutta palasi kello puoli kaksitoista, meni suoraan sänkykamariin, käski Emman nousta katsomaan hänen lähtöänsä jos niin haluaa. Samassa pamahti revolveri kolme kertaa ja kapteeni kaatui verissään maahan.
Emma kauhistui niin, että selvisi humalastaan. Hän haki lääkäriä, mutta sillä ei ollut muuta tehtävää kun todistaa että henki oli paennut ruumiista.
Toinen vaimo sellaisen tapahtuman sattuessa olisi kadottanut tasapainonsa, mutta Emma oli luonne, joka voitti kaikki, ja varsinkin kun hän oli rakastunut ylioppilas Kaipioon, joka oli matematiikan opettajana sikäläisessä lyseossa.
Hän oli hyvä soittaja ja sitte — sen Emma tiesi — hänellä oli paljon kirjailija lahjoja, vaikka ne eivät vielä olleet heränneet.
He, Emma ja hän, sopivat hyvin yhteen, kun molemmilla kerran oli samanlaiset taipumukset. Hän ymmärtäisi Emmaa, eikä olisi kylmä ja tunteeton kuten kapteenivainaja oli ollut.
Oh, miksi ei Jumala ollut ennen suonut hänen kohdata Akselia. Miksi hänen ensin piti olla yhdistettynä tuohon kylmään, tunteettomaan mieheen.
Voi, kuinka hän olikaan voinut kestää nämä kymmenen vuotta.
Viini oli huumannut hänet ja tehnyt tunteettomaksi kaikille suruille ja iloille… Huh, Emmaa pöyristytti tämä ajatus. Hän kysyi itseltään, oliko hän alentunut niin alas, että oli ruvennut juomaan. Niin, niin, se oli totta hän joi ja tiesihän sen koko kaupunki — mutta mikäs täällä pikkukaupungissa pysyisi salassa; kaikkia vähempiäkin he ihmettelivät ja sitte vielä jos nainen — kapteenin rouva — oli juovuksissa. Kyllä se olikin kamalaa, vaan ennen tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Mutta nyt hän rakasti Akselia niin, että olisi hänen tähtensä voinut luopua kaikesta; miksikäs ei tästä paheesta, jota hän kammoksui nyt niinkuin ruttoa.
Vaan jos ei Akseli rakastaisi, mitä hän sitte tekisi? Jatkaisiko entistä elämäänsä, joisiko ehkä entistä enemmän vai päättäisikö kurjat päivänsä niinkuin…
Ei, ei, hän ei tahtonut sillä saastuttaa mieltänsä, ja tiesihän hän varmasti, että Aksel rakasti, sillä hän ei muutoin olisi niin osanottavaisesti kuunnellut hänen elämänsä surullista tarinaa.
Oi, kuinka olisi suloista olla rakastettu ja itsekin rakastaa todellisesti, eikä niinkuin kymmenen vuotta takaperin luulotella rakastavansa!…
Näin ajatteli rouva Emma Eriksson neuloessaan suruharsoa leninkiinsä. Hän olisi mieluummin pukeutunut vaaleisiin vaatteisiin, kuten nuorena tyttönä ollessaan, mutta maailma, tuo ilkeä maailma, jonka sanoja piti aina peljätä, oli nytkin esteenä. Vaan sitten, kun hän olisi Akselin kanssa naimisissa, hän näyttäisi heille, että hän voi olla yhtä hyvä ja jalo ihminen kuin hekin, jotka nyt häntä pitivät loukkauskivenään.
Mutta syvälle langenneen ihmisen paremmaksi tuleminen on aina helpommin ajateltu, kun tehty. Joll'ei täydellinen mielenmuutos tapahdu, vajoaa ihminen omain uhkamielisten päätöstensä kanssa yhä syvemmälle.
* * * * *
"Oi, oma rakkaani, nyt voisin laulaa, nauraa, soittaa ja vaikka tanssia ja tehdä mitä hyvänsä, kun tiedän että olen kuuluva vaan sinulle!" Näin huudahti Emma kietoen käsivartensa sulhasensa Aksel Kaipion notkean vartalon ympäri ja vieden hänet mukanaan sohvaan. "Olemmehan nyt kihloissa ja mikä voi enään estää meitä yhtymästä elinajaksemme. Pidäthän minusta, rakastathan minua, oi, sano se rakkaani vielä uudestaan. Sano, ett'et heitä minua. Katso minua, omani silmiin ja katseestasi luen vastauksesi."
"Voi, armaani, jos tietäisit, kuinka paljon sinua rakastan, mutta enin sitä pelkään, että sinä minut jätät, ehkä teet vaan minusta pilaa. — Tiedäthän, että olen vaan köyhä ja sinä olet rikas ja onhan sitäpaitsi lukunikin kesken. Tiedäthän tämän kaiken omani." sanoi Aksel.
"Sen tiedän, mutta kuule, minulla on niin paljon kuin me molemmat tulemme tarvitsemaan siihen asti kun sinä saat vakinaisen paikan ja onpa sitä sittekin, en toki ole niin tyhjä, kuin ehkä arvelet. Voi, rakkaani, jos tietäisit, kuinka hyvänä tulen sinua pitämään! Sinulta ei tule mitään puuttumaan. En tahdo, enkä voikaan sinulta kieltää mitään. Voi, kuinka sinua rakastan."
Näin puhelivat yhdeksän ja puoli kuukautta tuon hirveän yön jälkeen, jona kapteeni Eriksson ampui itsensä, — Emma Eriksson ja Aksel Kaipio.
Mutta kuka on tulevaisuuden verhoa saanut nostella ja katsahtaa niitä, jotka kuolevaisilta ovat salatut?
Lokakuun 15 p:nä oli kulunut kolme kuukautta siitä päivästä, jolloin Emma ja Aksel olivat vaihtaneet sormuksia, ja sen jälkeen juoneet yhdessä pullon vanhaa Espanjan viiniä, jota kapteeni vainaja melkein ensimmäisellä matkallansa oli tuonut tuliaisiksi kotia ja joka viini — ihme kyllä — oli säilynyt kellarin pimeällä hyllyllä ja saanut vanhettua Emma-rouvan huomaamatta. Lokakuun 20 p:nä oli Akselin syntymäpäivä, jolloin hän täytti kaksikymmentä kaksi vuotta. Ei siksikään päiväksi valmistettu mitään juhlallisuuksia, sillä kaikki säästettiin häiksi, joita oli aikomus viettää, ehkä kuukauden perästä.
Syntymäpäivä-aamuna ennenkun Aksel oli ehtinyt nousta vuoteeltaan — hän nimittäin oli muuttanut jo kaksi viikkoa sitten asumaan morsiamensa luo — toi posteljooni useilta Akselin naistuttavilta onnentoivotuskorttia "kaksikymmenkaksi-vuotiaalle." Emma, kahvia juodessa, loi katkeruutta ja mielipahaa ilmaisevan silmäyksen sulhaseensa ja heitti sitten Akselin nähden kortit palavaan uuniin sanoen: "Et sinä näitä enää tarvitse!"
Seuraavana aamuna toi sama posteljooni Akselille kutsumuksen erään lapsuuden toverin häihin. Kutsumuksessa vielä oli lyijykynällä pieni lisäys, jossa häntä pyydettiin sulhaspojaksi ja ilmoitettiin samalla, että hänen parikseen on jo määrätty Laura Vainio, joka oli samassa kylässä kansakoulun opettajattarena, ja oli niinikään Akselin leikkitovereita. Tämän kutsun nähtyään muuttui Emma äänettömäksi; jos Aksel mitä aloitti puhua, sanoi Emma: "Mitäs niistä minulle puhut, onhan sinulla parempiakin." Kun senlisäksi Aksel pyysi matkarahaa ja tahtoi suudella morsiantaan, niin hyppäsi Emma saliin, sulki oven jälkeensä ja alkoi mitä rivoimmin haukkua Akselia, sekä käski hänen mennä Lauran luo ja pyytää rahaa häneltä. Huomasihan hän muka ihan selvään että Aksel piti häitä ja Lauraa parempana kuin häntä, "vanhaa".
Kun vihdoinkin ovi aukeni ja Emma ilmestyi kynnykselle, riensi Aksel pyytämään anteeksi ja selittämään väärinkäsityksen, sai hän Emmalta vastaukseksi sanat: "Ei meistä paria tule; sinä et rakasta minua muuta kuin rahojen tähden." Tämmöinen kohtelu loukkasi Akselia hyvin suuresti. Hän veti kihlasormuksen sormestaan, ojensi sen Emmalle ja sanoi: "Jos luulet minun rahojasi tahtovan, niin tässä on, anna omani, minä tyydyn kohtalooni ja vaellan yksin elämän taipaleeni. Muista kuitenkin, että olen rakastanut sinua sydämeni ensi lemmellä. Muista, että tänään lyöt uuden, ehkä syvimmän haavan semmoisen sydämeen, jossa jo ennenkin löytyy haavoja. Voi, tiedä, että semmoista ei tule toista, jota voisin niin rakastaa kuin sinua."
Tyynesti veti Emma sormuksen sormestaan ja laski sen Akselin käteen ja kiiruhti huoneesta peräänsä katsomatta.
Kuka voi mitata kärsivän sydämen tuskia, kuka laskea huokauksia, joita se sydän huokaa, joka on elämässä saanut kokea kovuutta ja kylmyyttä, kuka tuntea ne kärsimykset, joita tuntee se, jonka kallein on poljettu lokaan?
Aksel kärsi tuskia, joita ainoastaan kykenee käsittämään se, joka on itse käynyt sen askeleen elämän polkua, jonka Aksel oli jo — vaikka nuorenakin käynyt. Monasti aikoi hän kirjoittaa Emmalle, vaan siitä ei koskaan tullut mitään. Eihän hän löytänyt sanoja, joita olisi pitänyt sanoa. Voi, mitä minun pitää tehdä? huokaili hän usein.
Kaksi kuukautta senjälkeen, kun ero oli tapahtunut, sai hän Emmalta kirjeen, jossa hän pyysi tulemaan mitä pikemmin luoksensa, ja olihan loppuun piirretty:
Sinun oma, Sinua rakastava Emmasi.
Voi, minkä riemun synnyttivät nuo sanat Akselin epätoivon ja tuskan murtamassa sydämessä! Ensimmäisellä junalla lähti hän tapaamaan Emmaansa — Aksel asui nim. nyt naapurikaupungissa.
"Voi, vielä yksi tippa, ja sitten kaikki käy hyvin, sitten ei häntä saa Laura Vainio eikä kukaan muukaan omakseen. Tuoni on morsiamensa, tästä talosta hän lähtee ensi kerran ruumiina. Hahhaa, poika, luulet vetäväsi minua nenästä, tahdot virittää minulle ansan, vaan itse siihen lankeat… Sanoit viime kerran lähtiessäsi rakastavasi minua, vaikka kuitenkin tiedän, että et rakasta, niin, niin, ystäväni, minä rakastan sinua ja siksi tahdon kaikki maalliset huolesi tällä viinillä poistaa… Parempi on nähdä sinut kuolleena kuin toisen omana. Kun nyt vaan pian tulisit, että pikemmin huolestasi pääsisit…"
Ovi kävi ja Emma kiirehti vastaan huudahtaen: "Oi, Aksel omani, sinä tulit kuitenkin. Vaikka pelkäsin että olet minut hyljännyt. Oi, anna anteeksi viimeinen käytökseni, en koskaan enää tee niin. Kuule, koko ikäni olen hyvä."
"Emmani, miksi olet noin omituinen, tiedäthän, että suurin iloni on olla sinun luonasi ja anteeksi olen jo aikoja antanut ja olinhan minäkin syypää silloin, ehkä enemmänkin kuin sinä."
"No niin, Aksel, nyt on verho väliltämme poissa ja me taas näemme toisemme kuten ennenkin ja nyt juomme viiniä taas yhdessä."
He istahtivat pöydän ääreen, jossa oli lasit ja pullo hyvää viiniä.
Emma kaatoi laseihin ja pyysi sulhasensa ottamaan ensiksi.
Mitään pahaa aavistamatta vei Aksel lasin huulilleen ja maistoi, mutta voi, silloin alkoi maailma musteta hänen silmissään. Hän huusi viskaten lasin Emmaa vasten: "Myrkkyä, nainen, tahdotko minut tappaa ja sitä vartenko houkuttelit minut tänne? Uh, minä näen murhaajan leiman jo kasvoillasi. — Nyt tiedän kun p:le tahtoo täyttää maailmassa toivomuksensa, niin se käyttää kaunista naista välikappaleenaan."
Emma aikoi lähetä häntä, vaan Aksel viskasi hänet luotaan. Silloin Emma sanoi: "Tahdoin sinut myrkyttää, sillä rakastin liian paljon, enkä olisi voinut murtumatta katsella sinua toisen omana."
Aksel ei kuunnellut häntä vaan riensi pois, meni ravintolaan ja joi siellä maitoa sekä matkusti ensimmäisessä junassa pois kaupungista…
Emma Akselin lähdettyä haki kellarista hyvää viiniä ja joi sitä niin paljon, että kaatui lattialle ja jäi siihen juovuksissa makaamaan.
* * * * *
On vierinyt neljä vuotta eteenpäin edellä kerrotuista tapahtumista ja nyt saapuessamme Emma Dahlin asuntoon, näemme hänen makaavan tautivuoteella, jossa hän levottomana heittelehtii sinne tänne ja hourailee: "Aksel, anna anteeksi, — olin niin paha, — tule luokseni — rukoile Jumalaa — Ei, älä rukoile —! Kiroa minua — sen olen ansainnut minä, joka tahdoin lopettaa sinun toivorikkaan elämäsi.
"Oi, miksi et tule, etkö nyt enää uskalla.
"Pelkäätkö saavasi myrkkyä? Älä pelkää, sitä en anna. Minä rakastan vaan yksin sinua." Sairaanhoitajatar koetti häntä tyynnyttää, Vaan Emma houraili edelleen:
"Pastorihan sinulle kirjoitti enkä minä. Tule, — tiedän että sinä tulet. — Minun rakkauteni pakoittaa sinut tulemaan — — — Oi, siinä sinä oletkin, huusi Emma kovasti ja nousi ylös sängystä, vaikka sairaanhoitajatar ja palvelija häntä koettivat pitää siinä, ja meni ruokasaliin, johon kaatui lattialle. Hänet kannettiin vuoteeseen ja annettiin rauhoittavaa lääkettä. Parin tunnin rauhaisa uni palautti hänet tajuntaansa ja hän kysyi: 'Eikö maisteri Kaipio ole jo tullut!'"
"Ei, Vaan juuri tuli iltajuna ja ehkä hän on pian täällä", sanoi sairaanhoitajatar ja Emma sulki taas silmänsä.
Ajurin hevonen kiiti huimaa vauhtia asemalta kapteeni Erikssonin taloa kohti. Pian oli se perillä ja rattailta hyppäsi notkea nuorimies, maksoi palkan ja kiirehti ovea kohti…
Sairashuoneesen tultua nousivat kyyneleet hänen silmiinsä katsellessa tuota luurankoista olentoa. — Oliko tuo nyt jäännös ennen niin kauniista Emma Dahlista, ajatteli hän ja laskeutui polvilleen vuoteen viereen, otti Emman käden omaansa ja puristi sitä hellästi.
Emma avasi samentuneet silmänsä ja kuiskasi: Aksel, anna nyt vielä kerran anteeksi ja rukoile puolestani! Rukoile, sillä minulla ei ole enää pitkää aikaa. Kuuntele, sydämeni lyönti harvenee, hetkeni ovat luetut. Itse en jaksa enää puhua, mutta seuraan ajatuksillani.
Aksel rukoili lyhyesti, mutta hartaasti ja kun hän lakkasi sanoi
Emma heikosti: "Elämäni hietalasi on juossut loppuun. Kiitos siitä
Jumalalle! Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."
Hän katsahti vielä Akseliin ja sitte sammui monien tuskien ja kärsimysten kalvama elämä. Silmät painuivat kiinni, mutta huulille levisi autuas hymy ja ne näyttivät vieläkin kuiskaavan:
"Nyt on onneton vihdoinkin onnellinen."