TAISTELU JA VOITTO
Kuvaus uskonpuhdistuksen aikakaudelta
Monta onnetonta yötä oli hän jo viettänyt, sillä vaikka hän kuinka olisi koettanut nukkua, niin ei siitä kuitenkaan tullut mitään, kun nuo kiusalliset ajatukset ahdistivat, eivätkä antaneet rauhaa.
Hän oli lukenut pyhäin miesten elämäkertoja, oli rukoillut ja kiduttanut ruumistaankin, mutta nämä kaikki olivat turhat…
"Voi, voi, mistä rauhan saan tunnolleni, millä sovitan rikokseni ja mikä pelastaa minun onnettoman kauheasta kiirastulesta?" — Näin vaikeroitsi kaunis, ylhäinen nuorukainen sydänyön hiljaisuudessa ja lankesi polvilleen pyhän neitseen kuvan eteen, kohottaen hienot kätensä häntä kohti.
Tuskanhiki valui alas otsalta ja hän huusi yhä edelleen: "Rikokseni ovat monet ja suuret, ja sentähden ansaitsen minä kurja kovimman rangaistuksen, mikä syntisen osaksi saattaa tulla. Mutta, jos voit, niin pelasta sinä pyhä neitsyt minut! — Rukoile sinä puolestani, lepytä vihastunut poikasi ja anna rauha sydämeeni. Oi, oi, tee se, ja palkinnoksi siitä lahjoitan kaiken omaisuuteni pyhälle kirkolle ja itse menen luostariin, saadakseni aina olla kirkon halvimpana palvelijana. Oi, pyhä Jumalan äiti, kuule rukoukseni ja täytä pyyntöni, tee minut hyväksi ja pyhäksi, sillä minä tahdon tulla sinun luoksesi taivaaseen!"
Onneton nuorukainen oli niin vajonnut rukoukseen, että ei huomannut kalpeaa miestä, joka jo rukouksen alussa oli varovasti hiipinyt hänen huoneeseensa.
Hurskas isä seisoi hiljaa ja kuunteli rippilapsensa nöyrää tunnustusta. Hän iloitsi sydämessään niistä runsaista lahjoista, joita luostari taas oli saapa…
Pienet, harmaat silmät vilkkuivat ympäri huonetta ja suu oli ivallisessa hymyssä, kun hän ajatteli sitä kiitosta, jonka luostarin esimies oli hänelle taas antava. — "Niin, niin, mutta vaikea oli ollutkin saada taipumaan tuo poika, mutta toki se sentään viimeinkin onnistui. Oi, mikä oivallinen keino, uskottaa hänelle, että hänen on joutuminen kiirastuleen siitä, kun oli lukenut luon kerettiläisen kirjoittamia kirjoja. — Niin, ja lisäksi se, että pyhä äiti ei muka tyydy, ennen kun saa kaiken hänen omaisuutensa kirkolle, vielä hänen itsensäkin luostariin. — Ei suotta minua kiitetä veljein keskellä; olenkin paras kirkosta luopuneiden takaisin saattaja." — — —
* * * * *
Kun nuorukainen lakkasi rukoilemasta, hiipi munkki hänen luoksensa, laski kätensä hänen päänsä päälle ja kuiskasi: "Georg, rakas lapseni; pyhä neitsyt on kuullut rukouksesi, tunnustuksesi ja ihanat lupauksesi. Hän antaa suuren syntisi anteeksi ja rauhan omalletunnollesi, kun vaan olet mennyt luostarin muurien sisälle. — Joudu, kirjoita nimesi tähän lahjoitus-kirjaan!
"No niin, nyt olet tosin maallisesti köyhä, mutta se ei merkitse mitään sen suhteen, kun saat syntisi anteeksi ja rauhan omalle tunnollesi. — Niin, lapseni, sinä olet vielä siunaava tätä hetkeä, sinä olet vielä kiittävä isä Hieronymusta siitä, kun saattoi sinut oikealle tielle jälleen."
Tahtomattaan seurasi nuorukainen ahneen munkin kehoitusta, kirjoitti nimensä siihen kirjaan, jonka mukaan meni kaikki isän ja äidin jälkeensä jättämä omaisuus kirkon hyväksi, ja joka teki hänestä köyhän. —
Hän ei jaksanut ajatella mitään, ja tietämättään otti hän pöydältä kirjan ja rupesi katselemaan sitä, mutta oi, valpas munkki huomasi sen, riisti kirjan nuorukaisen kädestä, heitti sen uunissa palavaan tuleen sanoen: "Lapseni, älä saastuta enää käsiäsi sen kirotun kerettiläisen kirjoilla. Katso, samoin kuin tämä hänen kirjansa nyt palaa maallisessa tulessa, samoin on hän itse kerran palava helvetissä."
Nuorukainen loi silmänsä kirjaan, jonka jo liekit kokonaan ympäröivät, mutta vielä tulen seasta näki hän sanat: "Jesus sanoi: Taivas ja maa hukkuu, mutta minun sanani ei pidä ikänä hukkuman."
Kyyneleet tulivat nuorukaisen silmiin ja hän kuiskasi: "Se oli muisto äidiltäni."
Munkki huomasi kyyneleet ja sanoi: "Itketkö tuota kirjaa? — Silloinhan ei katumuksesi ollut sydämestä lähtenyt ja silloin Jumalan äiti ei ole sinuun tyytyväinen. Jos haluat, saat mennä kaiken omaisuutesi kanssa. Lue kerettiläiskirjoja ja mene kuoltuasi kiirastuleen ja ijäiseen kadotukseen! Kirkko ei tarvitse sellaista lahjaa, joka puolinaisella sydämellä annetaan."
Munkin sanat kuultuaan nuorukainen ojensi kätensä ja huusi tuskallisesti: "Armoa, armoa, pyhä isä! Armoa! Minä kauhistun kiirastulta, ijankaikkiseen kadotukseen en tahdo mennä, oi, en! Vie minut täältä saastaisesta paikasta pyhien luo!"
Tarkoituksensa saavuttanut munkki tarttui hänen käteensä, ja yön hiljaisuudessa pakeni kuusitoista-vuotias nuorukainen isäinsä kodista luostarin muurien sisälle.
* * * * *
Kahdeksan kuukauden ajan hän oli ollut jäsenenä dominikaani-veljeskunnassa; oli rukoillut, paastonnut, kiduttanut ruumistaan, noudattanut tarkasti jokaista hartauden harjoitusta ja ollut kuin halvin palvelija. Kreivillistä arvoaan ei hän enää koskaan ollut muistanut luostariin tulemisensa jälkeen. Hän oli vaan köyhä, rauhaa ja lepoa etsivä syntinen eikä mikään muu. Suurimpina tuskan hetkinä oli hän muistanut usein sanat: "Taivas ja maa hukkuu" — j.e.p., mutta rauhaa ei niistäkään tullut, sillä eihän hän ymmärtänyt niiden sisällystä, ja jos toisilta kysyi, niin se selitys ei tyydyttänyt janoavaa sydäntä.
Kerran, kun hän oli kauvan paastonnut, luuli hän nähneensä enkelin, joka kehoitti häntä lähtemään Vapahtajan haudalle rukoilemaan, jossa tapauksessa hän varmaan löytäisi rauhan.
Oi, kuinka mielellään hän sinne tahtoi mennä, tahtoi rukoilla siinä pyhässä paikassa, jossa moni hurskas pyhiinvaeltaja jo ennen häntä oli rukoillut, ja — kuten kerrottiin pyhäin miesten elämäkerroissa — saanut rauhan ja lohdutuksen.
Hän kertoi näkynsä ja sen kehoituksen, jonka oli enkeliltä saanut, luostarin esimiehelle. Tämä myöntyi pyyntöön, ja hurskasten veljien siunaamana lähti nuori pyhiinvaeltaja matkalle kaukaista päämääräänsä kohti.
Matka oli pitkä ja vaivaloinen. Monien vaivojen ja vastusten perästä saapui hän siihen maahan, jossa "herrain Herra" oli muinoin vaeltanut, tehnyt hyvää kaikille ja viimein kärsinyt ja kuollut häpeällisen ristinkuoleman syntisten puolesta. Tässä maassa vaelsi pyhiinvaeltajamme kauvan ja viimein löysi hän pyhän haudan, rukoili siellä monta kertaa ja vuodatti monia kuumia kyyneliä, mutta rauhaa, jota hän etsi, ei hän löytänyt. Viimein läksi hän kulkemaan takaisin kotimaahansa.
* * * * *
Ilta-aurinko loi säteitään kreivitär Marian kasvoille, kun hän istui kamarissaan ja katseli akkunasta Reinin ihania laineita, kun ne kiirehtivät eteenpäin, saadaksensa viimein levähtää valtameressä. Hän ajatteli, kuinka ihmiset samoin kuin nuo laineet kiirehtivät kaikki eteenpäin elämän suuressa myötävirrassa saadaksensa nekin viimein levähtää ijankaikkisen rakkauden äärettömässä valtameressä…
Niin, niin, jospa kaikki tämän elämän matkamiehet pääsisivät pisarana levähtämään siellä! Jospa he kaikki löytäisivät oikean rauhan, että voisivat turvallisesti ja iloisesti kulkea kohti elämän suurta päämäärää, kohti ijäistä lepoa…
Maria muisteli, kuinka hänen vanhempansa olivat löytäneet rauhan puhtaasta jumalansanasta ja kuinka heidän kuolinvuoteensa ääressä keskellä eron katkeraa surua oli tuntunut turvalliselta seisoa, kun oli tietänyt varmasti saavansa heidät Vielä kerran kohdata siellä, jossa ei tarvitse koskaan erota…
Nuoren kreivittären ajatellessa oli päivän valtias siirtynyt lännen kultamaita kohden, heittäen vielä kerran jäähyväis-suudelman puiden latvoille, ja sitte lankesivat yön varjot maan päälle.
Maria silmäsi odotellen avaruuteen ja näki, kuinka tähti toisensa jälkeen ilmestyi taivaalle.
Eikä kauvan kestänytkään, ennenkun koko taivas näytti hänestä mahdottoman suurelta, tummalta manttelilta, jonka pinnalla kimalteli miljoonia jalokiviä.
Tuolla kohosi kuu majesteetillisena vuorien takaa ja pian sen hopeat hohtivat Reinin rauhattomissa laineissa.
Nuori sydän sykähteli tätä näkyä katsellessa, tuntui siltä kuin ei se koskaan ennen olisi nähnyt luontoa niin kauniina.
Hän nousi, kääri vaipan ympärilleen ja kiirehti ulos, saadaksensa hengittää oikein tarpeeksi tätä suloista ilmaa. Hän levitti kätensä, aivan kuin olisi tahtonut syleillä koko maailmaa.
— Mutta oi, mikä tuossa? — hän huudahti ja jäi seisomaan, kun näki muuria vasten nojaavan kalpean, rääsyihin puetun nuoren miehen.
He seisoivat kauvan vastatusten sanaakaan toisilleen sanomatta.
Viimein Maria kysyi hiljaa: "Kuka olette ja mitä tahdotte täältä, nuori mies?"
"Minä olen köyhä, taisteleva ja rauhaa etsivä syntinen, joka olen antanut kaiken omaisuuteni pyhälle, autuaaksi tekevälle kirkolle ja itsekkin menin luostariin, mutta kun rauhaa en saanut sieltäkään, niin matkustin Vapahtajan haudalle, rukoilin, paastosin ja itkin, vaan kaikki oli turhaa. Jumalan äiti on minuun ainaisesti vihastunut nuorena tehtyjen syntieni tähden. Olen kadotettu!"
"Kreivi Georg, orpanani!" — huudahti Maria. — "Te olette taistellut väärää taistelua ja siksi voitto jäi saamatta! Miksi ette lukenut Jumalan sanaa, joka olisi teille neuvonut tien Hänen luoksensa, joka antaa rauhan rauhattomille ja voiton taistelijoille. Miksi uskoitte sitä kavalaa munkkia, joka vei teiltä isänne kodin, riisti omantuntonne rauhan ja nuorukais-ikänne, joka olisi voinut olla ihana ja jalo kuten muidenkin Trotzendorffien, heidän, jotka nyt jo kaikki makaavat maan povessa. Te ja minä olemme ainoat heidän sukujensa edustajat."
Nuori mies notkisti polvensa ja lausui kyynelten tukahuttamalla äänellä: "Suuri Jumala, oletko suonut minun löytää setäni linnan? Ja oletko sinä, ihana nainen, se pieni kultakutrinen Maria, jota lapsena usein pidin sylissäni? Voi, ovatko sinunkin jalot vanhempasi jo kuolleet?
"Ovat, tai oikeammin, serkku Georg, muuttaneet katoovaisesta katoomattomaan isänmaahan", sanoi Maria tarttuen pyhiinvaeltajan käteen ja vetäen hänet muassaan linnaan.
Siellä vaihtoi mies rääsyisen pukunsa jalon setävainajansa kreivilliseen pukuun ja pari tuntia myöhemmin istui linnan suuressa, valaistussa salissa kalpea kahdenkymmenenkahdeksan vuotinen Georg-ritari kahdeksantoista vuotisen kreivitär Marian seurassa lukemassa Jumalan puhdasta sanaa. Kun he olivat ehtineet Joh. 5 luvun 16 värsyyn, jossa sanotaan: "Niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan poikansa, että jokainen kuin uskoo häneen, ei pidä hukkuman, vaan ijankaikkisen elämän saaman", nousi kreivi ylös, ja huudahti: "Taistelu on loppunut ja voitto on saavutettu!"
"Kiitos Herralle siitä!" — kuiskasi Maria ja painautui lähemmäksi harhailevan, viimein oikeaan osuneen ritarinsa jaloa rintaa vasten.
Georg oli köyhä, mutta Marialla oli paljon rikkautta, ja se, mikä oli hänen, oli nyt myöskin Georgin…
Ja usko minua, he tulivat sanomattoman onnellisiksi.