IX. KUKA SINÄ OLIT.
Makasin kauan valveilla vuoteellani ja mietin. Monta kertaa kysyin itseltäni kuka olit sinä ja kuka olin minä, ja miksi tiemme yhtyivät? Kysyin myös sitä, mikä voima minua luoksesi veti ja miksi sinua kaipasin.
En tuntenut sinua kohtaan mitään himoa. En koskaan ajatellut mahdollisuutta saada omistaa sinut. Tähän asti oli himo aina vallannut minut joka kerta, kun joku nainen oli minua miellyttänyt, saattaen heti ojentamaan käteni poimiakseni hedelmän, ilman, että himoitsemani naisen läsnäolo olisi syvästi vaikuttanut tai häirinnyt sisäistä ajatustani.
Sinuun nähden ei himo kiihdyttänyt vertani ja oli kuin se olisi häveten piiloittunut jonkun toisen, voimakkaamman tunteen taakse. Määräämättömän, ja jota en halunnut ruveta määräämäänkään, en ruumiillisesti, enkä henkisesti. Mutta minä tulin hermostuneeksi, olin kiihtynyt, olin levoton, kuitenkaan ei mitään tuskallista liittynyt tähän tunteeseen, vaikka se askarruttikin ajatuksiani.
Usein löysin itseni ajattelemasta sinun henkisiä kykyjäsi sekä ruumiisi sopusuhtaista kauneutta, mutta ne eivät minua hurmanneet, eivätkä tehneet kiihkomieliseksi. Sinä miellytit minua, mutta minä en rakastanut sinua. Kuitenkin sinä kiehdoit minut ja kiinnitit minun mieltäni enemmän kuin muut naiset. Sinä teit sen erikoisella tavalla ja senvuoksi pidin sinua keimailijana, joka koetit kietoa minut ja sitten taitavan sotapäällikön tavoin tilaisuuden tullen saartaa ja vallata minut. Tehdä sitten rakastajaksesi, minun kuitenkaan sinua rakastamatta, mutta jos niin ajattelit, olit laskenut väärin, minä en ollut se mies, joka annoin muovata itseäni naisen tahdon mukaan. —
En tuntenut entisyyttäsi, enkä halunnut sinulta enkä muilta sitä tiedustella, päätin lopettaa tuttavuuteni tai ainakin tavata harvoin. Mutta en tehnyt kumpaakaan, sillä ikävöin sinua. Halusin kuulla vaihtelevaa ääntäsi, halusin puristaa kättäsi. Halusin laskea kanssasi leikkiä rakkaudesta, johon aineeseen usein palasimme, vaikka koetimmekin sitä huolellisesti karttaa puhelemalla muista asioista.
Kerran samaan jouduttuamme sanoit sinä tuskallisesti — niinkuin minusta tuntui:
Miksi meidän puheemme aina menee samaan asiaan. Olemmehan jo yksimieliset siitä, ettei löydy muuta kuin äidinrakkaus, muu on pyydettä, omistushalua. Puhutaan toki muusta.»
— Puhutaan — sanoin minä, mutta hetken kuluttua puhuimme kuitenkin siitä ja sen huomattuamme nauroimme molemmat. Mutta pois lähtiessäni näin silmissäsi suuret kirkkaat kyyneleet, jotka hitaasti vierivät poskillesi. Ja minä tunsin suuren halun painaa sinut vasten rintaani, — sillä lähdin matkalle, enkä näkisi sinua useampaan päivään — mutta sinä puristit kiivaasti kättäni ja juoksit nopeasti pois, sulkien oven jälkeesi.