VII. KUN HAUTA AUKENI.
Hauta aukeni ja muistot astuivat sieltä esiin kuin kuolleet ylösnousemuksessa.
Pieni nykäisy ja padottu virta tulvii entistään voimakkaammin murtaen sulkunsa kokonaan.
Tänään tulin työstäni miettien äitini sanoja:
»Tee työsi, täytä velvollisuutesi — olet onnellinen.»
Olin tehnyt niin ja tunsin mielenrauhaa. Silloin muutaman kadun kulmassa huomasin äkkiä pienet kasvot ja avuttomat lapsensilmät.
Minut nähdessään veri purppuroi hänen kasvonsa, huulet vavahtivat ja käsi puristi kiivaasti vierellään kulkevan, suloisen tyttösen käsivartta.
Tyttö katsahti äitiin ihmettelevästi. Muuta en nähnyt. He hävisivät ihmistungokseen. Mutta minun muistojeni sammaltunut hauta aukeni, minun vahvasti padottu virtani särki sulkunsa ja vieri yli äyräittensä.
Nyt istun hämärässä ja annan muistojen kuva kuvalta nousta haudasta ja vaeltaa ohitseni. Annan virran rynnätä yli äyräittensä, koska en kykene sitä uomaansa sulkemaan.