XI. KUN SE TAPAHTUI.
Ja sitten tapahtui se, jonka sinä et milloinkaan uskonut tapahtuvan ja jonka minä tiesin tapahtuvan, sillä minä olin nuori, ruumiini oli voimakas, vereni kuuma ja haluni olivat väkevät. Ja sinä olit heikko, rakastit minua ja painoit pääsi rintaani vasten, niin usein, niin usein!
Muistathan päivän ennen sen tapahtumista. Kuljin kuin kuumeessa. En tahtonut olla luonasi, mutten tahtonut olla poissakaan. Jos menit toiseen huoneeseen, ikävöin sinua ja huusin nimeäsi, kunnes saavuit luokseni, katsellen minua suurin, kysyvin lapsensilmin. En voinut katsoa silmiisi. Puhelin vaan jokapäiväisiä asioita. Vastasit niihin rauhallisesti, mutta äänesi kuullessani vahva ruumiini värisi.
Tahdoin ottaa kätesi omiini, mutta sinun ahkerat kätesi olivat sinä iltana vieläkin ahkerammat. Pidin niitä silmällä, huomatakseni niissä samaa kuin omissanikin, mutta sinun; kätesi liikkuivat rauhallisesti ja työskennellessäsi puhuit lapsiesi leikeistä. Oli kuin kaikki ajatuksesi olisivat olleet heihin kiintyneet. Ja minun kuumeeni kohosi.
En milloinkaan mieheksi tultuani muista peljänneeni mitään, enkä ketään ja nyt pelkäsin sinua, joka olet niin kevyt, että vaivatta voin nostaa sinut maasta pääni tasalle. Sinun pieni kätesi oli minulle vaarallinen. Koetin olla siihen tarttumatta mahdollisimman kauan.
Viimein, puoliyön tienoissa nousin lähteäkseni. Ojensit kätesi hyvästiksi. Se oli melkein kylmä. Kasvoiltasi oli kaikki veri paennut. Kumarruin puoleesi, suutelin huuliasi kevyesti, kuin sisarta suudellessa. Et vastannut suudelmaani ja silloin valtasi minut hurja kiihko. Suljin sinut syliini, nostin sinut ylös ja kannoin ympäri huonetta. Sinä painauduit vastaani, kiersit kätesi lujasti kaulaani ja toistit kuiskaten nimeäni.
Olin kuin juopunut. Kaikki aistini olivat sekaisin. En ajatellut mitään, en muistanut ketään muuta kuin sinut.
Painoin kiihkoisena sinua vasten rintaani tietoisena siitä, että olit sieluinesi, ruumiinesi minun omani, tuntien antaumuksen riemua, sillä sinä rakastit minua. Minä olin sinulle kaikki.
Aamun sarastaessa poistuin luotasi kylmenneenä, melkein vihamielisin tuntein.
En vastannut jäähyväissuudelmaasi, enkä välittänyt siitä, vaikka silmiesi kirkkaan katseen kyyneleet sumensivat. Ajattelin ainoastaan itseäni ja sanoin melkein tylysti; — Et saa itkeä se tekee mieleni surulliseksi.
Vastasit hymyillen kyyneltesi läpi: — Enhän itkekään nyt!
— Et nyt, mutta et saa itkeä sittenkään, kun olen mennyt! Sitten irroitin käteni käsistäsi ja poistuin, jättäen sinut yksin.