XVI. MINÄ ODOTIN HÄNTÄ.
Makasin sairaana ja odotin häntä, ylpeätä kesätoveriani, joka oli luvannut tulla jo eilen. Jokainen liike rapussa ja eteisessä sai sydämeni sykkimään nopeasti. En ollut nähnyt häntä pitkään aikaan ja nyt kun näkisin, makaisin avutonna sairasvuoteessa, minä, joka aina olin häntä palvellut, sain nähdä hänen auttavan itseään ja kenties minuakin. Häpesin avuttomuuttani ja pieni katumuksen häive tuntui sisimmässäni siitä, kun olinkaan häntä kutsunut. Kuitenkin joka hetki odotin. — —
Minun rakas, ylpeä tyttöni, kyllä hän ymmärtäisi avuttomuuteni.
Silmäsin kelloa. Se kävi jo kahtatoista ja hänen oli määrä tulla kymmeneltä. Mieleni kiihoittui ja kuume nousi lievästi. Silloin kuulin kyselyjä eteisestä ja hetken perästä kiertyi oveni kädensia. Iloinen huumaus kävi läpi ruumiini, mutta kun ovi aukeni, yllätti pettymys minut. Sinä seisoit ovessa. Ulkona oli pakkanen ja sen johdosta olivat poskesi punaiset. Päässäsi oli suuri valkoinen hattu, jonka alta tummat kiharasi pistivät esiin. Päällysvaippasi valkea, tuuhea kaulus suojasi kaulaasi ja teki sinut niin hennon näköiseksi. Olit kuin pieni tyttö. Hymyilit, mutta nähdessäsi kasvoillani mielipahan varjon tuli silmiisi hätääntynyt, arka ilme. Et astunut askeltakaan vuodettani kohti ennenkuin kutsuin ja silloinkin tulit verkkaisin, pelokkain askelin. Mieleeni muistui kertomus julmasta isännästä ja uskollisesta koirasta ja tunsin halveksivani sinua. Sinä olit kuin koira ihmis-ruumiissa. Katselin sinua ja toinen kuva kohosi sieluuni, kuva ylpeäsilmäisestä tytöstä, joka ei milloinkaan olisi alistunut moiseen. Ojensin käteni. Laskit omasi siihen. Se oli kylmä ja vapisi. Pitelin sitä hetken, jättäen sen sitten irti. Silloin sinä hymyilit minulle, järjestit vuoteeni ja hoidit minua kuin lastasi. Kaikki tuo ärsytti minua. Annoin sinun olla hetken luonani, ja kun istahdit vuoteeni reunalle, sanoin: eikö olisi parempi, jos menisit kotiisi, tänne voi tulla joku toinen pian.
Sinä vavahdit kuullessasi ja silmäsi tulivat täyteen suuria kyyneliä. Nyökkäsit ja kävelit ovelle päin. Sanoin silloin: Kiitos siitä, kun tulit katsomaan!
Sinä käännyit minuun ja kysyit:
— Miksi kiität, kun kerran tarkoituksesi ei ole kiittää?
Vastasin rehellisesti, sillä tiesin sinun katsovan sieluuni — on kai tapa kiittää ja siksi sen tein.
— Minun suhteeni sinun ei tarvitse tapoja noudattaa! Sanoit sinä ja sanasi kuuluivat kuin haikea nyyhkytys.
Sydäntäni vihlasi, mieleni täytti ääretön lämpö, tahdoin kutsua sinut takaisin, mutta ovi painui kiinni jälkeesi, vain rappusissa kuuluivat kevyt askeleesi ja minä olin yksin ja odotin häntä, joka ei kuitenkaan tullut.