II.
Mutta kuinka kävi minun Jansulleni? Pari viikkoa sen jälkeen, kun hän oli minulle pahan, mielensä näyttänyt, tuli hän jälleen kiirein askelin, loistavin silmin luokseni, tarttui minuun, suuteli ja sanoi: "Liina, minä käyn myös koulua! Minä en voinut sitä kärsiä, että sinä, joka olet minua niin paljo nuorempi ja pienempi, tulisit minua viisaammaksi, ja pyysin isää niin kauan, että hän vei minut lukkarin luo kouluun. Maanantaista asti olen käynyt jo siellä ja opin maan kielen rinnalla myöskin saksan kieltä, sentähden, että sinäkin opit saksaa." Nyt tartuin minä hänen kaulaansa ja huudahdin ilolla: "Oi, kuinka hyvä, kuinka hyvä! Sinä opit nyt myös saksaa, etkä varmaankaan enää pidä saksalaisia ylpeinä." Minä katsoin terävästi häneen — sydämeni kävi levottomaksi. Minkätähden katosi loistava ilo kerrassaan Jansun silmistä, minkätähden vaaleni hän ja katsoi jälleen sekä vihaisesti että surullisesti minuun? — Hetken perästä hän lausui: "Liina, sinun vanhempasi ovat hyvällä kohdalla, ja meidän nykyiset herrasväkemme ovat hyviä ihmisiä; siitä se tulee, että sinä et vielä tiedä mitään saksalaisten ja talonpoikain keskinäisestä suhteesta. Minäkään en ole tahtonut sinulle mitään puhua, etten olisi pahoittanut mieltäsi. Mutta nyt sinä käyt vanhemmaksi ja voit jo paremmin ymmärtää. Pyydä sentähden äidiltäsi, että hän lupaa sinut jonakuna lauvantai-iltana meille, niin pyydämme minun isäni kertomaan meille omasta ja vanhempainsa elämästä. Kyllä sinäkin sitte alat ymmärtää, miksi en minä voi saksalaisia rakastaa."
Melkein joka lauvantai, kun hän koulusta tuli kotiin, poikkesi hän meillä ja kysyi: "No, Liina, tuletko tänäpäivänä?" "En, nyt olen juuri tullut mäeltä, etten enää ehdi", vastasin hänelle joka kerta. Mutta todella asia oli semmoinen, että minun pieni sydämeni oli ruvennut pelkäämään hänen isänsä kertomuksia, vaikk'en niitä vielä ollut kuullutkaan. Jansu huomasi tämän, eikä pyytänytkään minua enää.
Joulu tuli. Meidän koulumme loppui, ja minä olin jälleen kotona siskojeni luona, jotka siitä iloitsivat. Jansu tuli myös useammin meille, ja me luistelimme joella ja teimme lumipalloja, ja hän veti minua kelkassa ja teki minulle kaikkea, mikä minua huvitti. Joulunaattona olin mäellä. Auroora ei voinut ensinkään ilman minutta iloita. Hän kutsui minut taas pyhäksi leikkimään. "Minulle tosin tulee vieraita ja Otto, vanhin veljeni, joka käy kaupungissa koulua, mutta sittekin ikävöin sinua." — Viimeisenä pyhänä lähdin taas sinne ja Auroora tervehti minua hyvin iloisesti. Hänen vieraansa olivat jo lähteneet, ja hän leikki veljensä kanssa kummipallolla, ja minä myös siihen yhdyin. Sitte toi Otto puupalikkansa ja kutsui meitä huonetta rakentamaan. Me kyykkysillämme lattialla rakensimme ahkerasti. Silloin tuli äkkiä kammari-Leena huoneesen ja sanoi:
"Tule, Liina, sulhastasi tervehtimään; hän seisoo eteisessä pahoilla mielin, kun ei hän sinua vielä ole nähnyt."
Tämän kuultuaan, nousi Otto äkkiä ylös, otti minua kädestä kiinni ja kysyi: "kuka siellä on? Liina ei saa meidän luota mennä!"
"No, no, nuori herra", vastasi Leena, "elkää te tuota talonpoikaista tyttöä estelkö, te iso saksa, antakaa hänen mennä omaa säätyläistään tervehtimään." Ja tämän lausui hän semmoisella äänellä ja katseella, että minä rupesin pelkäämään. Silloin astui Jansu kynnykselle ja huusi: "Liina, tule pois!" — "Niin, Leena on oikeassa, mene, vanha talonpoikaistyttö!" sanoi nyt Otto ja työnsi minut syrjään.
Mutta Auroora, joka ihmeekseen kaiken tämän oli kuullut, heittäytyi ääneensä itkien minun kaulaani. Minäkin aloin itkeä, ja silloin tuli rouva ja kysyi pahoilla mielin: "Mikä nyt, lapset? Mikä teille on tullut?"
"Voi, valitti Auroora, Leena ja Otto käskevät Liinan menemään pois tuon pojan kanssa, joka tuolla seisoo, sentähden, että hän on talonpoikainen tyttö."
Leena oli jo mennyt pois, ja Jansu seisoi vielä kynnyksellä. Jansu, kolmentoista vanha, terve poika puhtaissa vaatteissa, punoittavin poskin ja tulisin silmin, seisten reippaasti kynnyksellä, oli minusta kuin joku voimakas mies, jota tuli kuulla. Rouva katsoi häntä, vastasi lempeästi hänen tervehdykseensä ja kuunteli hänen selitystään. — "Kunnioitettava rouva, elkää panko pahaksenne minun rohkeuttani, että rupean teidän kanssanne puhumaan. Mutta kun tiedän, että te olette sangen hyvä, enkä salli, että Liinan mieltä pahoitetaan, sillä minäkin Liinaa rakastan, niin tahdon teille kaikki kertoa." Ja hän puhui, kuinka hänen äitinsä lähetti hänet emännöitsijältä pyytämään kipeälle lehmälleen rohtoa, kuinka Leena oli jättänyt hänet eteiseen ja lähtenyt emännöitsijää etsimään, kuinka Leena oli ruvennut Liinaa ärsyttelemään j.n.e. kuinka kaikki oli käynyt, kunnes rouva saapui sinne. — Kun rouva kaikki kuuli, otti hän meidät Aurooran kanssa syliinsä, suuteli meitä ja sanoi: "Te, rakkaat lapseni, olette yhdenarvoiset, niinkauan kuin olette Jumalaa pelkääväiset, hyvät lapset, mutta jos toinen on pahempi kuin toinen, silloin on hän myöskin ala-arvoisempi. Unhoittakaa sentähden Leenan tyhmät sanat ja olkaa jälleen iloiset! Sinä, rakas Otto, olet ajattelemattomasti pahoittanut Liinan mielen, mutta siitä puhun sinulle kahden kesken. Ja sinä, rakas poika, olet minulle mieleen oikeudentuntosi tähden, ja pyydän sentähden, että jäät lasteni kanssa leikkimään."
"Kiitän paljo, kunnioitettava rouva", vastasi Jansu, lähestyi rouvaa, suuteli hänen ojennettua kättänsä ja sanoi: "äitini odottaa minua; hyvästi!" Niin lähti hän huoneesta.
Meidän ilomme ei tahtonut sillä kertaa tulla entiselleen, vaikka kyllä Otto hetken perästä, tultuaan äitinsä kamarista, suuteli käsiäni ja huuliani ja koitti meitä lepyttää kuvakirjoilla ja kaikellaisilla kauniilla esineillä. Mäeltä tultuani, en ollut milloinkaan tuntenut niin suurta rakkautta vanhempiani ja siskojani kohtaan. Mutta minä en puhunut heille mitään siitä, mikä minua suretti. Se oli minun ensimmäinen salaisuuteni. — Yöllä en paljo saanut unta ja odotin ikävällä aamua, että saisin tavata Jansua.
Nousin varhain ylös seuraavana päivänä, pukeuduin, menin äidin luo ja pyysin: "hyvä mamma, saanko mennä tänä päivänä Jansun luo, minulla on hänen kanssaan paljo puhumista?" — "Paljo puhumista?" kysyi äiti hymyillen ja sanoi: "mene vaan, mutta älä ole vallaton!"
Juosten ja hypäten kiiruhdin tietä myöten; Jansu tuli vastaani puolivälissä matkaa. "Hyvää huomenta, Liina!" huusi hän jo kaukana, syleili minua, nosti minut ylös maasta ja sanoi, että hän iloissaan siitä, kun kerran tulin hänen luokseen, tahtoisi kantaa minut sylissään kotiinsa. Sen hän tekikin, eikä laskenut pois, ennenkuin oli vienyt minut äitinsä syliin. Hänen äitinsä, iso, terve vaimo-ihminen, valkeat hiukset, loistavat, siniset silmät, puhtaissa vaatteissa, suuteli minua otsalle ja sanoi, että hänkin oli hyvillään, kun kerran tulin Jansun luo, lupasi minulle siitä hyvästä mettä ja mitä hänellä vaan oli antaa.
Sepän väellä oli kolme kamaria, joissa oli muutama tuoli, pöytä, puhdas penkki ja vuode. Takimmaisen kamarin oli äiti sisustanut ainoalle lapselleen, Jansulle, ja siellä nähtiin kauniita kuvia, peili ja pieni petsattu kirjakaappi. Sinne, omaan kamariinsa, vei nyt Jansu minut. Minä olin siellä ennen kymmeniä kertoja leikkinyt.
"Jansu", kysyin minä heti, kun sinne tulimme, "olisiko sinun isälläsi aikaa puhumaan meille omia kertomuksiaan?" "Sen minä arvasin", hän vastasi, "että sinä eilisen tapauksen jälkeen sitä toivot, mutta arvaapas, Liina, minä olen puhunut isälle kaikki ja senkin, mitä rouva meille sanoi, ja isä vastasi siihen: se on hyvä, että sinä olet kaikki nähnyt ja kuullut ja puhunut minulle. Nyt minä tiedän, että olisin tehnyt väärin rouvalle, joka on Liinaa niin hyvästi kohdellut, jos olisin kertomuksillani herättänyt Liinan sydämessä vihaa saksalaisia kohtaan. Hän tosin, kasvattaessaan Liinaa saksalaiseksi, voi tuottaa tälle paljon surua ja sydämen tuskaa, jos vaan Liina tahtoo jäädä vanhempainsa uskolliseksi lapseksi, taikka voi hän tytön heistä ja meistä kaikista kokonaan vieroittaa. Mutta siitä ei rouva tiedä mitään, eikä se ole hänelle syyksi luettava. — Minä kyllä tiedän, rakas Liina, ett'et sinä sitä nyt ymmärrä, mutta toivon, että sinä tämän vielä tarpeen tullessa muistat. Mutta rakasta nyt kallista rouvaasi, Aurooraa ja opettaja-neitiä, ja rukoile Jumalaa, ettei hän minua sinusta eroita. Kyllä sitte olet oikealla tiellä!"
Oi, rakas Jansu, jos olisit tietänyt, mitä taisteluja Liinasi vielä sai kärsiä, et olisi vaiennut, vaan puhunut ja antanut isäsikin puhua suurella äänellä!