IV.
Kesä oli kulunut ja opettaja-neiti istui jälleen kahden lapsen kanssa koulupöydän ääressä. Kahden lapsen kanssa tosin, vaan Aurooran sijassa oli nyt Hilda rouvan kymmenen vuotinen sisarentytär, jonka tämä oli rouvalle lohdutukseksi, Aurooran sijaiseksi antanut. Sijaiseksi tosin, mutta vaikea on kenenkään täyttää äidin sydämeen jäänyttä tyhjää sijaa. Hildallakin oli suuret, siniset silmät, punoittavat posket ja kultaiset kiharat, eikä hän ollut kuin vuotta vanhempi Aurooraa ja oli vielä rouvan rakkaan sisaren tytär.
Koulutunnit olivat loppuneet, lapset nousivat pöydän äärestä, panivat kirjat, taulut ja kynät kaappiin. Neiti istui vielä, kyynäspää pöydällä, kasvot puoleksi kädellä peitettynä, silmät surullisesti luotuina sitä paikkaa kohden, josta Hilda oli noussut, ja pitkin valkeaa poskea vierähti kyynel toisensa jälkeen. Sitten aukeni hiljaa ovi, ja pitkä, solakka nainen mustissa vaatteissa, musta pitsimyssy päässä, astui ovesta sisään. Hänen valkea otsansa paistoi tumman tukan ympäröimänä kuin pilven peitosta, ja ohuet, vaalean punaiset, värisevät huulensa olivat kovasti kiinni suljetut, hänen suuret silmänsä muistuttivat meren laineita, joita päivänpaiste turhaan koittaa ilahduttaa. Hänenkin katseensa kääntyi Hildan istuimelle ja syvä huokaus herätti neidin ajatuksistaan. Huomattuaan rouvan ovella, nousi hän, kävi tätä kohti ja molemmat koittivat toistensa seurasta löytää lohdutusta suureen ikäväänsä.
"Liina, rakas lapseni", sanoi rouva hetken perästä, kun löysi minut Aurooran tuolilla itkemässä. "Liina, minä kiitän sinua suuresta rakkaudestasi Aurooraa kohtaan. Sinä käyt minulle tästälähin vielä rakkaammaksi. Mutta tulkaa myöskin Hildan kanssa hyviksi ystäviksi, oppikaa ja leikkikää yhdessä, että jälleen näkisin kaksi iloista lasta läheisyydessäni." Näin sanoen painoi hän Hildaa ja minua syliinsä, otti sitten käsistä kiinni ja vei ruualle. — Se oli ensimmäinen koulupäivä.
Toisina päivinä kävi vähitellen kaikki vanhaan totuttuun tapaan. Niinkuin kulkijamen, niittyä osoittaessaan, on mahdoton sanoa: tuosta puuttuu kasvi, joka siinä vielä muutamia päiviä sitten kauniisti kukoisti, niin eivät olisi vieraat ihmiset myöskään voineet huomata, että kauniin, kallein olento oli meidän joukostamme pois temmattu. Mutta vaikka aika on ikävälle paras lääkäri, ei se kuitenkaan tuonut meille täydellistä unhotusta.
Pian huomasi opettaja-neiti, ettei Hilda ollut niin terävä ja tarkka oppilas, kuin Auroora oli ollut. Pian huomasin myöskin minä, ettei Hilda minun kanssani puhunut, eikä minua kohdellut niinkuin Auroora. Muutaman kuukauden perästä selvisi meille, että vieras henki hänen kanssaan oli tullut meidän keskuuteemme. Ja se toi entisen ilon sijaan monta ikävyyttä. Huomattiin pian, minkälaisessa ilmapiirissä hän oli kasvatettu, mikä hänen tunteitaan oli kehittänyt.
Leikkiminen Hildan kanssa ei myöskään tahtonut enää sujua, ja minä aloin yhä useimmin mennä kotiin. Rouva ja opettaja-neiti jonkun kerran kysyivät, mikä kiire minulla oli, mutta kun ei Hilda menemistäni estellyt, eivät hekään mitään puhuneet, kun vastasin, että sisaret odottivat.
Nyt odotin sitä enemmän lauantaita ja pyhäpäivää, jolloin Jansun kanssa jälleen yhdyimme. Mutta sekin ilo minulta pian loppui. Jansun isällä oli Pietarissa rikas veli, jolla itsellään ei ollut lapsia. Tälle veljelleen isä oli kirjoittanut, kuinka halukas Jansu oli oppimaan, mutta kuinka vastenmielistä hänelle oli lähettää poika kaupunkiin, saksalaiseen kouluun, ja pyysi sentähden veljeltään neuvoa, kuinka hänen piti poikaansa kouluuttaa, jotta hänestä tulisi älykäs virolainen. Veli oli heti pyytänyt hänen lähettämään Jansun luokseen Pietariin, jossa hän lupasi poikaa kouluuttaa ja pitää huolta, ettei virolainen mieli hänestä katoaisi. Jansun isä suostui halukkaasti tähän tarjoukseen — ja eräänä iltana kertoi Jansu minulle lähdöstään, pyysi, ett'en häntä unhoittaisi ja että hänelle usein kirjoittaisin, sekä kävisin hänen vanhempiaan tervehtimässä. Sitte lupasi hän oppineena aikamiehenä tulla takaisin minun luokseni, antoi minulle itkien suuta, ja seuraavana aamuna matkusti pois isänsä kanssa. Nyt vasta tunsin, kuinka rakas hän minulle oli ollut, minun ei käynyt syöntini, istuin itsekseni itkien ja ajatuksiini vaipuen piilopaikoissa, kunnes äidin tai jonkun muun omaisen ääni minut sieltä kutsui pois. Hänen sanansa, hänen tekonsa, hänen ulkomuotonsa muistuivat niin elävästi mieleeni, etten toivonut muuta näkeväni, kuulevani kuin niitä.
Minkätähden on Jumala ottanut minulta pois rakkaimmat ystäväni? Olenko todella ollut niin paha lapsi, koska hän näin minua rankaisee, ajattelin itsekseni. Mutta onhan opettaja-neiti aina kiittänyt minua ahkeraksi, hyväksi ja rakkaaksi lapseksi, eivätkä muutkaan ihmiset minua niin pahaksi ole sanoneet. Mutta opettaja oli myös sanonut, että Jumala lähettää toisinaan surujakin lapsilleen, jotta he paremmin häntä muistaisivat. Tämä ajatus antoi minulle voimaa voittamaan murhettani. Jansun äiti lohdutti myöskin minua, ja muutaman päivän perästä hänen lähtönsä jälkeen vei hän minut kotiinsa, itsellensä seuraksi Jansun sijaan. Hyvillä mielin istuin hänen luonaan, söin mettä ja join teetä ja puhelimme Jansusta. Sen jälkeen kävin usein siellä vieraana. Jansun isäkin palasi parin viikon perästä takaisin Pietarista ja toi paljo terveisiä pojaltaan.
Mutta jota rakkaammaksi tulin Jansun vanhemmille, sitä huonommaksi kävi Hildan ja minun välini. Hilda valitti usein sitä, että hänen "tanttinsa" antoi hänen olla yhdessä talonpoikaisen tytön kanssa, eikä hankkinut hänelle arvonsa mukaista seuraa. "Mamma on sanonut, että talonpojat eivät kelpaa muuksi kuin meidän palvelijoiksemme, ja nyt pitää minun tuon Liinan kanssa käydä koulua, ja opettaja-neiti vielä häntä, jonka vanhemmatkin puhuvat maan kieltä, kiittää enemmän kuin minua." Näin nurkui hän itsekseen kirjainsa ääressä, vaan niin, että minä kaikki kuulin, jota hän näytti tahtovankin. "Odota, odota", ärsytteli Leena, joka Hildan sanat oli kuullut, kun hän koulukamarissa pyyhki pölyjä, "saat kuitenkin vielä kerran kuulla, mitä sinun ymmärryksesi maksaa, ja vielä nähdä, ettet ole mikään ryökynä, vaan yhtä alhaista säätyä kuin joku meistä. Hilda neiti on oikea saksalainen ja ymmärtää myöskin semmoisena itsensä pitää." — "Joka on toistaan pahempi, hän on myös ala-arvoisempi", kaikui minun korvissani rouvan rakas selitys, enkä siitä sen enempää huolinut. Lähdin kotiin, leikin sisarieni kanssa. Seuraavana pyhänä menin äidin luvalla sepän luo, ja pian istuin Jansun äidin polvella ja kuuntelin tarkkaan isän kertomuksia. Hän puhui paljo meidän kansan elämästä ja orjuudesta, kuinka kaikki oli käynyt, ja käski minun tarkkaan näitä asioita ajatella.
Nyt lähdin jälleen kotiin. Mikä raskas, mikä ihmeellinen viikko seurasi tätä. Ajatukset risteilivät pienessä päässäni, tunteet liikkuivat sydämessäni ja tekivät minut kovin rauhattomaksi; oppiminen ja koulupöydän ääressä istuminen kävivät minulle raskaaksi. Levottomin silmin katseli opettaja-neiti minun vaaleita poskiani ja silitti niitä usein pehmeällä kädellään, joka minua rauhoitti ja ilahdutti, mutta ei kuitenkaan voinut kokonaan auttaa. Viikko kului taas ja pyhänä lähdin jälleen Jansun isän luo. Taas istuimme siellä yhdessä kolmenkesken ja isä puhui:
"Minä en ole lapsena oppinut muuta kuin lukemaan, huonosti kirjoittamaan ja katkismuksesta viisi pääkappaletta, mutta huomion ja ajatuksen kautta on minulle selvinnyt moni asia, jota moni minun kaltaiseni ei vielä ymmärrä. Myöskin veljeni, joka on joutunut Pietariin onnellisempiin oloihin, on minua ohjannut lukemista tajuamaan.
"Mutta mistä rupean sinulle puhumaan? Tahtoisin antaa sinulle kuvauksen meidän maamme olosta. Minusta näyttää, kuin olisi maamme täynnä Sinain vuoria, joiden huipuilla kirkkaassa tulen valossa, ukkosen jyristessä, yksi osa ihmisiä istuu. Toinen osa jälleen kipuaa tikapuita myöten ylös huomaamatta, sattuuko jalka jälkeentulijan päähän, niin että tämä lankeaa nenälleen maahan, taikka lyökö kyynärpää rinnallakulkijan kylkiluun rikki, taikka tempaako käsi edelläkiipeejän jalkainsa alle.
"Kolmas osa on alhaalla, vuoren juurella.
"Mutta mistä se tulee, että ihmiset, jotka alussa on pantu toinen toistensa rinnalla elämään, nyt ovat näin moneen osaan jaetut? — Minun luullakseni he eivät enää muista, että joka ihminen on luotu toisensa palvelijaksi. Olkoon kartanon omistaja, puhuja, kirjailija, pellon kyntäjä tai suutari, kaikkein pitää toinen toistaan palvella, muuten loppuu kerrassaan elämä, joka ihmisen ihmiseksi tekee. Ilman maanviljelystä kävisi ruumiillinen toimeentulomme vaikeaksi, ilman kirjoja nääntyisi henkinen kehityksemme. Mutta vaikka joskus saattaa toisen työ olla toista arvokkaampi, tulee kuitenkin jokaista kohdella oikeuden mukaan."
"Katsokaa!" sanoo samassa äiti, osoittaen sormellaan akkunaan päin, "kuka tuolla tulee tietä myöten?" Minä sylistä alas ja akkunan luo ja — mitä näen? Kaksi herraa kulkee keppi kädessä tietä myöten kartanoon päin ja — heidän takanaan käy minun isäni paljain päin, pitäen lakkiaan selkänsä takana, kädet ristissä. Olin ennenkin nähnyt rouvan holhojaherrojen ja isäni niin käyvän, mutta en ennen ollut punoittavin poskin vesissä silmin sitä katsellut.
"Tulkaa pois, että saan lopettaa puheeni", sanoi isä, ja me läksimme jälleen paikoillemme kuuntelemaan isän kertomuksia. Vihdoin hän lausui: "nyt, rakas lapsi, olet varmaankin kokonaan väsynyt kuuntelemiseen, mene sentähden äidin kanssa puutarhaan, ehkä löydätte sieltä jonkun makuisan omenan, joka sinua voi virkistää."
"Kiitän, rakas seppä-isä, olen hyvillä mielin kuullut ja tahdon oikein paljo kaikkea ajatella!" sanoin minä niijaten, ja äidin kädestä pitäen lähdin menemään.
Vielä monta kertaa sen jälkeenkin kertoi seppä-isä ja kuvasi minulle virolaisten kehityksen aikoja ja orjuuden vaivoja ja herätti ajatukseni yhä suurempaan työhön. Siten auttoi hän minua kestämään Hildan ylpeyttä ja Leenan pilkkaa ja teki, että kouluneiti ihmetellen kuunteli kysymyksiäni ja vastauksiani. Hilda tosin sai muistutuksia käytöksestään minua kohtaan, mutta se ei juuri auttanut, sillä Leena, jolle hän uskoi asiansa, auttoi häntä ylenkatsomaan kaikkia muistutuksia ja ojennuksia. Kun siten Hilda vieraantui rouvasta ja opettaja-neidistä, kävin heille Aurooran muiston tähden yhä rakkaammaksi, ja usein painoivat he minua vesissä silmin rintaansa vasten.
Kahden vuoden perästä oli lääkäri sanonut rouvalle, että hänen pitäisi terveytensä tähden lähteä Saksaan johonkin kylpypaikkaan. Ja koska hän ainoan lapsensa Oton tähden, joka jo vuoden oli ollut Saksassa koulussa, vielä toivoi kauan elävänsä, matkusti hän heti Hildan ja opettaja-neidin kanssa sinne.
Ikävää tosin oli heistä erota, mutta, rouvan toivon mukaan, pääsin kaupunkiin kouluun, ja se uusi elämä, minkä siellä sain kokea, auttoi minua ikäväni unhoittamaan.