Kuusikymmentä vuotta sitten

by Louis Couperus

KUUDES LUKU.

Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten. He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla, väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti ihastuneita kirjeitä kotiin.

Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä, kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella, Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa… jolleivät nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.

Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa, lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli lukenut ne hänelle ääneen.

Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut, ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä. Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään; papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.

»Hän nukkuu», tuumi täti mielessään.

Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin vanha, niin kovin vanha…

Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut; molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään, hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa sanomalehden neljä sivua.

Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan, samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! — lyhyessä takissaan.

Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin kaukaisuuteen… Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.

Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.

Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.

»Vanha herra on kuollut!» huusi Adèle täti nyyhkyttäen.

Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat nyt aivan yksin.

»Mitä me teemme, neiti?»

»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»

Tyttö läksi itkien.

»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään, mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra vuoteeseen ja riisutaan hänet…»

He nostivat vanhan herran tuolilta, Adèle täti tarttui hänen päähänsä, Door jalkoihin: hän ei painanut mitään näiden naisten käsissä. Hän oli kovin kevyt, hän oli kovin kevyt! He laskivat hänet vuoteelle ja alkoivat riisua häntä. Kun he ripustivat takin tuolinselälle, pullistui se takaa säilyttäen siten vanhuksen selän muodon.

Keetje oli tavannut Steyn de Weertin kotona; ja hän tuli tytön mukana ajurilla: matkalla he jättivät sanan tohtori Thielens'ille; lääkäri oli ulkona. Adèle täti tuli eteisessä Steyniä vastaan. Hiljainen, valkea rauha vallitsi koko suuressa talossa; ulkona satoi lunta yhä tiheämmin.

»En tiennyt kutsua tänne ketään muuta kuin teidät, Steyn!» sanoi Adèle täti nyyhkyttäen. »Ja minä lähetin teitä hakemaan myös siksi — vanha herra sanoi sen minulle — että olette hänen testamenttinsa toimeenpanija. Niin, hän on kuollut. Hän sammui kuin kynttilä… Tänä aamuna toin hänelle aamiaista niinkuin tavallisestikin. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen, selaillen joitakin papereita. Ellyltä tuli kirje, ja läksin sitä viemään hänelle ja tapasin hänet… nukkumasta, niinkuin luulin. Läksin pois, jotta en herättäisi häntä. Mutta takaisin tullessani hän istui yhä samassa asennossa. Hän oli kuollut. Hän on kuollut, Steyn… Hän oli lähes yhdeksänkymmenenneljän vuoden vanha.»

Steyn jäi Adèle tädin luo kunnes lääkäri oli käynyt ja kirjoittanut kuolintodistuksen; Steyn piti huolta kaikesta mitä oli tehtävä. Hän sähkötti vaimolleen Lontooseen: Adèle täti pyysi häntä sitä tekemään; hän sähkötti Firenzeen Lot'lle ja Ellylle: he eivät tietenkään ennättäisi ajoissa Haagiin hautajaisiin. Ja hän läksi lankonsa, Harold Dercksz'in luo, jonka hän tapasi kotona toisen aamiaisen jälkeen:

»Harold», kysyi hän, »mitenkä teemme äidin suhteen? Voimmeko kertoa sitä hänelle?»

Harold Dercksz oli vajonnut tuoliinsa; hänellä oli paha päivänsä, tuska vaivasi häntä, ja vaikka hän ei valittanutkaan, niin hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet ja hengitys oli raskas.

»Onko vanhus… kuollut?» kysyi hän.

Muuta hän ei sanonut, istui vain ja valitti.

»Oletko sairas?» kysyi Steyn.

Harold Dercksz nyökkäsi päätään.

»Lähetänkö hakemaan tohtori Thielens'iä luoksesi?»

Harold Dercksz pudisti päätään:

»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin, mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota…»

Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja hän veti yhä syvältä henkeään… Vanha herra oli kuollut… Vanha herra oli kuollut… Vihdoinkin!… Tuo hirveä näky kulki yhä hänen ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin… Oi, miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena, sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin myöhään, baboen kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen, mantrille… Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa. Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta, jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että äitiään…

»Iske häneen; mielemmin hän kuin sinä!»

Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan, ikkunaverhojen punertavassa valossa?… Hän, Harold Dercksz, oli toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa… jotta tuo hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin… Hän oli toivonut sitä; ja nyt… nyt vanha herra oli kuollut!

Harold Dercksz hengitti jälleen:

»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me voi kertoa sitä äidille… Ajattelehan miten vanha hän on…»

»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata häneltä vanhan herran kuolema … Mahdotonta sitä on salata tohtori Roelofsz'ilta… mutta se on oleva kova isku hänelle.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Oletko sähköttänyt Ottilielle?»

»Adèle käski minun sähköttää.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Ottilie… on hänen tyttärensä.»

»Tietääkö Ottilie sen? Me emme ole koskaan puhuneet siitä?»

»Minä en ole koskaan puhunut siitä äidinkään kanssa. Luulen Ottilien epäilevän sitä. Sinä olet testamentin toimeenpanija…»

»Niin Adèle sanoi.»

»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Hän on varmaankin määrännyt suurimman osan rahoistaan… Ellylle… ja Ottilielle. Milloin ovat hautajaiset?»

»Maanantaina.»

»Lot ja Elly eivät voi silloin olla täällä.»

»Eivät. Heitä on mahdoton odottaa.»

»Kulkeekohan hautajaissaatto Nassaulaania pitkin?»

»Sehän on matkalla hautausmaalle.»

»Parasta olisi antaa sen kiertää ympäri, eikä kulkea äidin talon ohitse. Hän istuu aina ikkunassa.»

»Minä pidän siitä huolta.»

»Kuinka pian Ottilie voi olla täällä?»

»Hän voi lähteä laivalla tänä iltana.»

»Niin, sen hän varmaankin tekeekin. Hän oli… hän oli valmistunut siihen; hän oli hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja Takma häneen.»

»Minun täytyy nyt lähteä, Harold. Tahtoisitko sinä kertoa tohtori
Roelofsz'ille?»

»Tietysti teen sen. Jos voin muutenkin olla avuksi…»

»Ei, kiitos.»

»Tavataan toisemme äidin luona tänään iltapäivällä. Meidän tulee varoittaa sukulaisia, etteivät vain hiiskuisi sanaakaan siitä äidille, sitä ei saa hänelle sanoa. Isku voisi olla hänelle hengenvaarallinen…»

Ja Harold tuumi mielessään, että kun vain äitikin olisi kuollut, niin tuo hirveä asia olisi myös kadonnut; mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa äiti hengiltä.

Kun Steyn avasi oven, törmäsi hän Inaa vastaan. Ina oli istunut ikkunan luona ja nähnyt Steynin tulevan; ja uteliaana saadakseen tietää, mitä Steyn puhui hänen isänsä kanssa, hän oli hiipinyt portaita ylös ja kuunnellut.

»Hyvää huomenta, Steyn», sanoi hän: Ina ei nimittänyt Steyniä sedäksi, sillä heidän ikäerotuksensa oli sangen vähäinen. »Onko jotain tapahtunut?»

Ina jo tiesi mistä oli kysymys ennenkuin hän tiedustelikaan.

»Vanha herra Takma on kuollut.»

»Ina», sanoi hänen isänsä, »pidä varasi, ettet hiisku sanaakaan isoäidille. Me emme tahdo ilmaista sitä hänelle. Se olisi niin kova isku vanhalle rouvalle, että se voisi ottaa hänet hengiltä…»

»Ei», sanoi Ina, »ei kerrota mitään isoäidille. Herra Takma oli kai hyvissä varoissa, eikö totta? Eiköhän Elly saa periä kaikki?…»

»En tiedä», sanoi Steyn. »Luultavasti.»

»Lot ja Elly ovat äkkiä tulleet rikkaiksi.»

»Muistathan olla puhumatta, Ina?» sanoi hänen isänsä.

Harold Dercksz puristi Steynin kättä ja läksi Roelofsz'in luo.

»Kuoliko hän yöllä?» kysyi Ina.

Steyn kertoi seikkaperäisesti. Hän mainitsi sähköttäneensä Lot'lle ja vaimolleen, Ottilie tädille. »Miksikä Ottilie tädille?»

»Siksi…» sanoi Steyn epäröiden ja katuen ajattelemattomuuttaan.
»Hänen on parasta olla täällä.» Ina ymmärsi. Ottilie täti oli vanhan
Takman tytär: hän saisi varmaan myös periä.

»Miten paljon luulet vanhan herran jättävän jälkeensä?… Eikö sinulla ole siitä aavistustakaan? Oi, ei siksi, että asia huvittaisi minua: en välitä muiden ihmisten raha-asioista… Eikö sinun mielestäsi isä tunnu kovin alakuloiselta, Steyn? Hän on ollut niin alakuloinen siitä saakka kun hän tapasi jälleen Daan sedän… Steyn, etkö tiedä, miksi Daan setä tuli Hollantiin?»

Uteliaisuus yhä kiusasi Inaa eikä hän saanut sitä tyydytetyksi. Tuo hivuuttava nälkä kiusasi häntä päiväkausia ja viikkomääriä; hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuo uteliaisuus seurasi häntä kaikkialle. Viime aikoina se häiritsi hänen yöuntaankin. Hän oli yrittänyt puhua asiasta uudestaan Stefanie tädin kanssa, päästäkseen siitä selville keinolla millä hyvänsä; mutta Stefanie täti oli sanonut hänelle jyrkästi, ettei hän halunnut — olkoon se mitä hyvänsä — tietää mitä se oli, sillä hän ei tahtonut sekaantua vanhoihin synteihin eikä likaisiin asioihin; vaikkapa asia olisi koskenut hänen äitiään, niin ei se silti liikuttanut häntä. Helvetti heitä uhkasi; ja Stefanie tädin katumussaarnan jälkeen Ina tiesi, ettei tämä ilmaisisi hänelle mitään, ei edes hämärintä muistoakaan, mikä hetkeksi olisi voinut nousta hänen silmiensä eteen. Mitähän se oli, mitähän se saattoi olla, jonka isä oli tiennyt jo kuusikymmentä vuotta, mutta mistä Daan setä vastikään vasta oli kuullut ja jonka vuoksi hän oli tullut Hollantiin? Oi, kenen, kenen puoleen hänen piti kääntyä?

Ei, Steyn ei tiennyt mitään ja hämmästyi Inan kysymystä, arvellen, että Daan varmaankin tahtoi keskustella Haroldin kanssa liikeasioista niinkuin tavallisesti, ja hän läksi pois, kiiruhti Stefanien luo, sitten Antonin, Daanin ja Floorin ja Van Welyjen luo; ja hän terotti kaikkien mieleen, ettei vanhan herran kuolemasta saatu mainita mitään äidille. Kaikki he sen lupasivat, sillä hänen lapsensa ymmärsivät kaikki, ettei äidille saisi ilmaista sen miehen kuolemaa, joka niin kauan oli ollut kiintynyt häneen, ja jonka äiti oli nähnyt melkein joka ainoa päivä istuvan häntä vastassa, tuolilla ikkunan ääressä. Ja Steyn sopi kaikkien kanssa, että oli vain sanottava, että herra Takma oli sairas eikä saanut liikkua ulkona… ja salattava totuus niin kauan kuin mahdollista.

Sitten Steyn palasi Adèle tädin luo; ja tämä kysyi:

»Emmekö voisi kerätä kokoon papereita vanhan herran huoneessa, Steyn? Siellä on hirveä sekasorto. Ne ovat kaikki hajallaan sellaisina kuin hän ne jätti.»

»Odottaisin kernaammin kunnes Lot ja Elly palaavat kotiin», sanoi Steyn. »Teidän on vain lukittava huoneen ovi. Ei ole tarpeen sulkea mitään sinetillä. Olen keskustellut asianajajan kanssa.»

Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella, aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään. Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly — maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen perillisensä…

Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen huonekaluun… Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut: Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin kanssa… Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori… Niin, hän, Adèle täti, saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo! Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra: tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne. Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet…

Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen, ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon; se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen, joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista, joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä. Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä. Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi nuo kaksi palasta neljäksi…

Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki ja heittää palaset paperikoriin.

Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen, joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet. Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta. Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta, sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin…

Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota… Olla ikuisesti yhdessä… Yhtyä sammumattomassa intohimossa… eikä erota koskaan… Vain unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa… tuo yksi ainoa yö!… Ja näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata verenpunaisia sanoja … Rakkauden intohimoisten sanojen takaa kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat… Mieletöntä iloa, kun viha vihdoinkin oli laimennut… Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu, verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan… Oi, viha katoaisi kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran… mutta siitä huolimatta verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!… Se teki ihmisen hulluksi… Se teki ihmisen aivan hulluksi… Ja kirje loppui pyyntöön, että hän tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».

Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä. Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi, ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän tiesi…

Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän tiesi. Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta, intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa, tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön, vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön… Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän, jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan… Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi; huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman, jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi…

Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä, monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla, viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut…

Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus! Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet, niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu tiennyt!… Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta. Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?… Mitä hän tekisi, mitä hän tekisi noilla kaikilla?… Hänen sormensa kieltäytyivät repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei kukaan muu paitsi hän tiennyt?… Tuo traagillinen tieto painostaisi häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon alle!… Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan herran… Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä, vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin; korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset; varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen… ja ehkäpä rangaistuksineenkin?…

Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa, miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään. Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti, että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa — mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi, vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?… Ei, tässä maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta… Kylmänväreet pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli täten elänyt hänen vieressään!… Ja samoin vanha rouvakin eli…

Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen, joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien, monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin sellaista…

Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen saattoi olla mahdollista!… Hänen päänsä huojui alati edestakaisin…