VIIDESTOISTA LUKU.
Lot oli tilannut makuuhuoneen Hôtel de Luxembourgissa ja kirjoittanut sisarelleen Ottilielle. Saapuessaan perille oli heidän huoneessaan vastassa punainen ruusukimppu. Oli lokakuu; ikkunat olivat avoinna; ja meri kimmelsi metallintummana auringon sinipunertavassa valossa ja väreili nousevan mistraltuulen äkäisistä puuskista.
He ottivat kylvyn, söivät aamiaista huoneessaan ja tunsivat hiukan väsymystä matkan jälkeen; ja ruusujen tuoksu, auringon kirkkaus, taivaan syvä sini ja meren yhä yltyvä valkea vaahto hurmasi heitä kumpaistakin. Tomaattisalaatti ja turkinpippuri loistivat punakeltaisina kananpaistin keskellä pöydällä; ja sampanja helmeili heidän laseissansa. Tuuli kiihtyi voimakkaiksi puuskiksi ja väkivaltaisin, kiivain hyväilyin se puhalsi pois kaiken usvan, jota näkyi vielä siellä täällä. Aurinko paahtoi ikäänkuin sen säteet olisivat virranneet kultaisesta räystäästä turkoosinsiniseltä taivaalta.
He istuivat rinnatusten, hurmaantuneina tähän kaikkeen, ja söivät ja joivat ääneti. Heidän ylitsensä levisi rauhan tunne, johon sekaantui jonkunmoista voimattomuutta, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kokonaan antautua elämänvoimien valtaan, jotka olivat niin väkivaltaiset, niin kiihkeät ja niin loistavan kultaiset ja kiihottavan punaiset.
Ovelle kolkutettiin; ja naisen pää, suuren mustan hatun puitteissa, ilmestyi avonaiseen oveen:
»Saanko tulla sisään?»
»Ottilie!» huudahti Lot hypäten pystyyn. »Astu sisään, astu sisään!»
Hän tuli huoneeseen:
»Tervetuloa! Tervetuloa Nizzaan! En ole nähnyt sinua vuosikausiin, Lot! Elly, siskoseni, tervetuloa!… Niin, minä lähetin ruusut. Olen niin iloinen, että kirjoitit minulle… ja että tahdot tavata minua ja että vaimosi on niin…»
Hän kävi istumaan ja otti vastaan tarjotun sampanjalasin; Lot ja hänen sisarensa vaihtoivat sydämellisiä tervehdyksiä. Ottilie oli useita vuosia vanhempi kuin Lot; hän oli äidin vanhin lapsi ja muistutti sekä isäänsä, Pauws'ia että äitiä, sillä hän oli pitkä ja hänellä oli isänsä varma käytös, mutta äitinsä kasvot, hänen puhdas profiilinsa ja hieno hipiänsä, vaikkei hänen silmiään. Mutta hänen monivuotinen julkinen esiintymisensä oli antanut hänen liikkeilleen sulavan varmuuden, mikä on ominaista kyvykkäälle ja kauniille naiselle, joka on tottunut esiintymään ja ottamaan vastaan suosionosoituksia, jotain, mikä eroaa kerrassaan tavallisesta, jokapäiväisestä viehättäväisyydestä: nuo sopusuhtaiset, miltei veistokuvamaiset liikkeet, jotka aluksi olivat opitut, mutta aikaa voittaen muuttuvat toiseksi luonnoksi…
»Miten kaunis nainen!» tuumi Elly; ja tunsi itsensä niin vähäpätöiseksi, pieneksi ja mitättömäksi yksinkertaisessa viitassaan, jonka hän oli heittänyt hartioilleen kylvyn jälkeen.
Ottilie, joka oli neljänkymmenenyhden vuoden vanha, ei näyttänyt kuin kolmenkymmen-vuotiaalta, hän oli nuorekas kuin taiteilija, joka pitää ruumiinsa nuorena sellaisten taidekeinojen ja kauneuskonstien avulla, joita tavalliset naiset eivät tunne. Valkoinen verkapuku, joka edusti muodin viimeisiä oikkuja, antoi hänen vartalolleen kuvapatsaan kauneuden ja päästi näkyviin hänen käsivarsiensa ja rintansa luonnolliset ääriviivat uudenaikaisen puvun alta. Suuri musta hattu ympäröi mustalla kamelinkurjensulallaan hänen kuparinkiiltoista vaaleaa tukkaansa, joka oli kierretty raskaaseen nutturaan; leveä harmaa höyhenpuuhka ympäröi kevyenä pilvenä hänen hartioitaan; ja keskellä tätä värittömyyttä — valkeaa, mustaa ja harmaata — hän, voittamattomassa kauneudessaan, oli viehättävä sekä sivistyneenä naisena että taiteilijattarena.
»Tämä on sisareni, Elly!» sanoi Lot ylpeänä. »Mitä arvelet hänestä?»
»Olen nähnyt sinut ennen Haagissa, Elly», sanoi Ottilie.
»Sitä en muista, Ottilie.»
»Ei, olit silloin pieni kahdeksan- tai ehkä yhdeksän-vuotias tyttö; ja sinulla oli suuri leikkikamari isoisä Takman luona ja ihastuttava nukkekaappi.»
»Aivan niin.»
»En ole sen jälkeen käynyt Haagissa.»
»Olit Lüttichin konservatoriossa?»
»Niin.»
»Milloin olet viimeksi laulanut?» kysyi Lot.
»Parisissa, siitä ei ole pitkä aika.»
»Me emme kuule sinusta koskaan mitään. Et laula koskaan Hollannissa.»
»En, minä en tule koskaan Hollantiin.»
»Miksikä et, Ottilie?» kysyi Elly.
»Minua on siellä aina painostanut.»
»Itse maako vai ihmiset?»
»Kaikki: maa, kansa, kodit… sukulaiset… meidän piirimme…»
»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Lot.
»En voinut siellä hengittää», sanoi Ottilie. »Ei silti, että tahtoisin moittia maata tai kansaa tai perhettämme. Kaikella sillä on hyvät puolensa. Mutta samoinkuin harmaa taivas esti minua vapaasti hengittämästä, samoin kodit estivät minua kehittämästä oikein ääntäni; ja siellä oli jotakin, en tiedä oikein mitä, mikä tuntui minusta niin kaamealta.»
»Jotain, joka tuntui sinusta kaamealta?» sanoi Elly.
»Niin, ilmapiiri. Kotona en voinut tulla toimeen äidin kanssa, yhtä vähän kuin isä ja äiti tulivat toimeen keskenäänkään. Äidin mahdoton pikkulapsen, luonne kiivastumispuuskineen sai minut aina hurjistumaan. Lot on luonteeltaan mukautuvaisempi kuin minä!…»
»Sinun olisi pitänyt olla poika ja minun tyttö», sanoi Lot melkein katkerasti.
»Mutta minä olen hyvinkin suuressa määrässä nainen», sanoi Ottilie.
Hänen katseensa tuli pehmeäksi ja ohueksi ja hymyily onnekkaaksi.
»Sen kyllä uskon», vastasi Lot.
»Ei», jatkoi Ottilie, »minun oli mahdoton tulla toimeen äidin kanssa; sitä paitsi minun piti päästä vapaaksi. Tahdoin elää. Tunsin mikä voima äänessäni oli. Työskentelin kiivaasti ja vakavasti vuosikausia. Ja minulla oli menestystä. Koko elämäni uhrasin laululle…»
»Miksikä sinä laulat vain konserteissa, Ottilie? Etkö pidä oopperasta?
Sinä laulat Wagneria, sen minä tiedän.»
»Kyllä, vaan en voi eläytyä osaani muuta kuin lyhyeksi hetkeksi, ainoastaan lyhyen kohtauksen ajaksi, en kokonaiseksi illaksi.»
»Niin, sen minä ymmärrän», sanoi Lot.
»Niin», sanoi Elly nopealla käsityskyvyllään, »sinä olet siinä suhteessa Lot'n sisar. Hänkään ei voi tehdä työtä sen kauemmin kuin mitä lyhyen artikkelin tai kirjoitelman kirjoittaminen kestää.»
»Sukuheikkous, Ottilie», sanoi Lot. »Perittyä.»
Ottilie tuumi hymyn karehtiessa hänen huulillaan: Mona Lisan hymy, ajatteli Elly.
»Se on mahdollista», sanoi Ottilie. »Sinun pikku Ellysi teki terävän huomion.»
»Niin», sanoi Lot ylpeänä. »Hänellä on tarkka huomiokyky. Ei kukaan meistä kolmesta ole luonteeltaan mikään tavallinen ihminen.»
»Oi», mutisi Ottilie. »Hollanti… nuo kodit.. nuo ihmiset!… Äiti ja 'herra' Trevelley kotona: se oli hirveää. Toinen kohtaus toisensa jälkeen. Trevelley moitti äitiä isän vuoksi, äiti moitti Trevelleyä tuhannen uskottomuuden tähden! Äiti oli ruumiillistunut mustasukkaisuus. Hänellä oli tapana pitää hattuaan ja päällystakkiaan eteisessä. Jos 'herra' Trevelley läksi ulos, kysyi äiti: 'Hugh, minne sinä lähdet?' 'Se ei kuulu sinuun', vastasi Trevelley. 'Minä tulen mukaan', sanoi äiti pannen hatun viistoon päähänsä ja heittäen päällystakin hartioilleen; ja ulos hän läksi hänen kanssaan. Trevelley kirosi ja noitui; seurasi suuri kohtaus; mutta äiti läksi hänen kanssaan: Trevelley astuen kadulla kaksi kyynärää äidin edellä, äiti seuraten jäljissä hulluna raivosta Äiti oli hyvin, hyvin kaunis siihen aikaan, pieni nukke jolla oli vaaleatukkaisen madonnan kasvot, mutta oli huonosti puettu… Lot oli aina tyyni, rauhallisin, väsynein silmin: miten hyvin muistan tuon kaiken! Hän ei suuttunut koskaan, aina hän oli kohtelias 'herra' Trevelleylle…»
»Minä olen tullut toimeen kaikkien isieni kanssa.»
»Kun äiti ja Trevelley olivat saaneet kyllikseen toisistaan ja äiti rakastui Steyniin, läksin minä pois. Aluksi menin isän luo ja sitten konservatorioon. Enkä sen jälkeen ole käynyt Hollannissa… Voi noita koteja!… Teidän kotianne, Elly — isoisä Takman kotia. — Adèle täti piti hyvässä kunnossa, mutta minusta tuntui, ikäänkuin joka oven takana joku olisi odottanut… Entäs isoäidin koti ja isoäidin olemus, sellaisena kuin hän istui ikkunan ääressä tuijottaen eteensä… odottaen, hän myöskin. Mitä hän odotti? Sitä en tiedä. Mutta se painosti minua niin hirveästi. Minä kaipasin ilmaa, sinistä taivasta, vapautta; minun täytyi saada hengittää.»
»Joskus olen tuntenut aivan samaa», sanoi Lot puoleksi itsekseen.
Elly ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt vanhan miehen seurassa, ja nukkekaappiaan, jota hän hoiti niin vakavissaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni maailma.
»Niin, Lot», sanoi Ottilie, »sinäkin tunsit samaa: sinä läksit Italiaan hengittämään, elämään, elämään… Meidän perheemme jäsenet, he ovat eläneet. Äiti eli yhä, mutta hänen oma menneisyytensä oli tarrautunut kiinni häneen… En tiedä, Elly; en luule olevani kovin herkkätuntoinen; ja kuitenkin… ja kuitenkin minä tunsin sen: menneisyys painosti minua. En voinut sitä kestää. Minä ikävöin omaa elämääni.»
»Se on totta», sanoi Lot, »sinä vapauduit kaikesta. Suuremmassa määrässä kuin minä. En voinut koskaan jättää äitiä kokonaan. Olen kiintynyt häneen. En tiedä miksi; hän ei ole ollut paljonkaan äiti minulle. Sittenkin olen kiintynyt häneen, olen usein suruissani hänen tähtensä. Hän on lapsi, hemmoteltu lapsi. Nuoruudessaan hän sai niin ylenmäärin ihailua osakseen. Miehet olivat hulluina häneen. Nyt hän on vanha ja mitä hänelle on jäänyt? Ei mitään, ei ketään. Steyn ja hän elävät kuin kissa ja koira yhdessä. Minun on sääli Steyniä, mutta minä ymmärrän myös äitiä. On hirveää tulla vanhaksi, varsinkin sellaisen naisen kuin hän oli, naisen — voimmehan puhua suoraan — joka eli intohimoillensa. Äidin elämässä ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin rakkautta. Hän on alkuperäinen nainen; hän tarvitsee rakkautta ja hyväilyjä niin paljon, ettei hän ole kyennyt ottamaan huomioon sovinnaisia tapoja. Hän kunnioitti niitä ainoastaan määrättyyn asteeseen saakka. Kun hän rakastui, kaikki muu heitettiin syrjään.»
»Mutta miksi hän meni naimisiin? Minä en mennyt naimisiin! Ja minäkin olen rakastanut.»
»Ottilie, äiti eli toisellaisena aikana. Ihmisten oli silloin tapana mennä naimisiin. He menevät vieläkin naimisiin, enimmäkseen. Elly ja minä menimme naimisiin.»
»Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa, jos tiedätte löytäneenne toisenne koko elämän ajaksi. Oliko äiti selvillä siitä yhdenkään miehensä suhteen? Hän oli hullaantunut kaikkiin kolmeen.»
»Nyt hän vihaa joka ainoaa.»
»Siksipä hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin.»
»Mutta hän eli toisena aikana. Ja, niinkuin minä sanoin, Ottilie, ihmiset menevät yhä vieläkin naimisiin.»
»Sinä moitit, etten minä ole sitä tehnyt.»
»En minä moiti. Minun tapani ei ole moittia sitä, mitä ihmiset arvelevat parhaaksi itselleen.»
»Puhukaamme suoraan ja peittelemättä. Sinä sanot äitiä naiseksi, joka elää intohimollensa. Ehkäpä sanot minusta samaa.»
»Minä en tiedä paljonkaan sinun elämästäsi.»
»Olen elänyt miesten kanssa. Jos minulla olisi äidin periaatteet tai hänen vaistomainen sovinnaisuutensa, niin olisin mennyt heidän kanssaan naimisiin. Minä rakastin ja olin rakastettu. Kahdesti olisin voinut mennä naimisiin, niinkuin äiti teki; vaan en tehnyt sitä.»
»Se mitä olit nähnyt, oli vienyt sinun rohkeutesi.»
»Aivan niin; enkä koskaan ollut varma, en koskaan. Ehkäpä nyt, Lot ehkäpä nyt olen ensi kertaa aivan varma.»
»Oletko varma, Ottilie?» sanoi Elly.
Hän tarttui Ottilien käteen. Hänen mielestään Ottilie oli kovin kaunis, ihmeen kaunis ja luonnollinen ja hän oli kovin ihastunut häneen.
»Ehkäpä nyt, Elly, olen aivan varma siitä, etten koskaan rakasta ketään muuta niinkuin rakastan Aldoa… Hän rakastaa minua…»
»Ja te menette naimisiin?» kysyi Lot.
»Ei, me emme mene naimisiin.»
»Miksikä ette?…»
»Onko hän varma?»
»Mutta sinähän sanot, että hän rakastaa sinua.»
»Niin, mutta onko hän varma? Ei, sitä hän ei ole. Me olemme onnelliset yhdessä, hyvin onnelliset. Hän tahtoisi naida minut. Mutta onko hän aivan varma? Ei, sitä hän ei ole? Hän ei ole varma: minä tiedän varmaan, ettei hän ole varma… Miksikä me sitoisimme itsemme laillisilla siteillä? Jos saan lapsen hänen kanssaan, niin olen hyvin onnellinen ja minusta tulee hyvä äiti lapselleni. Mutta miksikä laillisia siteitä?… Aldo ei ole varma, miten onnellinen hän liekään. Hän on kahta vuotta minua vanhempi. Kuka tietää, mikä odottaa häntä huomenna, mikä tunne, mikä intohimo, mikä rakkaus?… Minä itse tiedän, mitä olen löytänyt, mutta tiedän myös, mitä hän ei tiedä… Jos hän jättää minut huomenna, on hän vapaa. Sitten hän voi löytää uuden onnen, ehkäpä kestävän… Mitä me ihmisparat tiedämme?… Me etsimme ja etsimme kunnes vihdoin pääsemme varmuuteen. Minä olen sen löytänyt. Vaan hän ei… Ei, Lot, me emme mene naimisiin. Minä tahdon, että Aldo on vapaa ja voi tehdä mitä hän haluaa. En ole enää nuori ja tahdon, että hän on vapaa. Meidän rakkautemme, meidän ruumiimme, meidän sielumme ovat vapaat, täysin vapaat onnessamme. Ja jos huomenna olen vanha, vanha nainen, jolla ei ole enää ääntä…»
»Silloin saat maksaa sakkoja, Ottilie», sanoi Lot. »Minun ei tarvitse maksaa sakkoja, Lot, sillä olen ollut onnellinen. Silloin minulla on ollut osani. En vaadi iankaikkisuutta täällä maan päällä. Olen tyytyväinen ja tulen vanhaksi, kaikessa rauhassa vanhaksi.»
»Voi, Ottilie, ja minä… minä kärsin vanhenemisesta vanhenemisesta.»
»Lot, se on sairautta. Sinä olet nyt onnellinen, sinulla on Elly, elämä on kaunista, siinä on paistetta, siinä on onnea. Ota se kaikki vastaan ja iloitse siitä ja ole onnellinen äläkä ajattele tulevaisuutta.»
»Etkö sinä koskaan ajattele vanhuutta ja sen mukana seuraavia kauhuja?
»Minä ajattelen kylläkin vanhuutta, vaan en näe mitään kauhistuttavaa siinä.»
»Jos Aldo hylkäisi sinut huomenna, olisit sinä yksin… ja tulisit vanhaksi.»
»Jos Aldo hylkäisi minut huomenna oman onnensa vuoksi, niin tekisi hän siinä minun mielestäni oikein, ja minä tulisin vanhaksi, vaan en jäisi yksin, sillä minulla olisi kaikki muistoni hänen rakkaudestaan ja meidän onnestamme jäljellä, mikä on nyt oleellista ja niin totta, ettei sen jälkeen voi mitään muuta olla olemassakaan.»
Ottilie nousi.
»Lähdetkö sinä?»
»Minun täytyy. Tulkaa huomenna meille aamiaiselle. Tuletko, Elly?»
»Kiitos, Ottilie.»
Ottilie katsoi ulos ikkunasta. Aurinko loisti mailleen mennessään sinertävien ja ruusuisten pilvien takaa, ja tuuli oli asettunut: meri vain hiljalleen tuuditti laineita tummansinisellä povellaan aivan kuin jättiläisrakastaja, joka lepää kiihkeän syleilyn jälkeen.
»Miten kauniita nuo pilvet ovat!» sanoi Elly. »Tuuli on tyyntynyt.»
»Se tyyntyy aina tähän aikaan», sanoi Ottilie. »Katsohan, Lot, tuolla hän on!»
»Kuka?»
»Aldo. Hän odottaa minua.»
He näkivät miehen istuvan Promenade des Anglais'n varrella — siellä ei ollut paljon väkeä — ja katselevan merta.
»Näen vain hänen selkänsä», sanoi Lot.
»Huomenna saat nähdä hänet. Olen hyvilläni, että tulette.»
Hänen äänensä kuulosti kiitolliselta, ikäänkuin hän olisi ollut liikutettu. Hän suuteli kumpaistakin ja läksi.
»Hyvä Jumala, miten kaunis nainen!» sanoi Lot. »Hän on kaikkea muuta kuin nuori, mutta vuodet eivät merkitse mitään naiselle, joka on tottunut julkisesti esiintymään ja on niin kaunis kuin hän…»
Elly oli astunut ulos parvekkeelle:
»Oi, Lot, miten ihana auringonlasku!… Aivankuin satukuva taivaalla. Tuollaiseksi kuvittelen ilmaa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Katsohan, aivankuin jättiläis-phoiniks-linnun pyrstö katoaisi tulessa leimuavien vuorien taakse… Ottilie kulkee tuolla alhaalla; hän vilkuttaa nenäliinallaan.»
»Ja tuolla on Aldo, hänen rinnallaan, kumartaen kaunis poika, tuo hänen italialainen upseerinsa. Kuinka kaunis pari!… Katsohan, Elly, kun he astuvat rinnakkain: kuinka kaunis pari! Minä kadehdin tuota miestä. Tahtoisin olla yhtä pitkä kuin hän, yhtä hartiakas ja kaunis vartaloltani.»
»Mutta etkö ole tyytyväinen siihen, että rakastan sinua sellaisena kuin olet?»
»Olen täysin tyytyväinen. Olen enemmänkin kuin tyytyväinen, Elly… uskon, että olen olen saavuttanut onneni…»
»Ja se kestää enemmän kuin vain hetken.»
»Oletko varma siitä?»
»Olen, tunnen sen sielussani… Aivankuin Ottiliekin sen tuntee. Entäs sinä?»
Lot katsoi Ellyyn vakavasti, vaan ei sanonut hänelle, että Elly oli paljon nuorempi kuin Ottilie, liian nuori tietääkseen vielä niin paljon. Ja hän vastasi vain:
»Minäkin uskon olevani varma. Mutta meidän ei pidä tehdä väkivaltaa tulevaisuudelle… Oi, mikä ihana ilta! Katsohan noita vuoria, jotka hohtavat sinipunaisina… Satukuva vaihtuu joka hetki. Meri tuudittaa tuulta helmassaan ja phoiniks-lintu palaa tuhaksi. Ollaan täällä ja katsotaan. Tuossa ovat ensimäiset tähdet. Meri näyttää aivan tyyntyvän ja tuuli nukahtavan sen sinisellä povella. Voit kuulla vielä sen hengityksen, mutta se nukkuu jo… Tämä on elämän ja lemmen maa. Olemme saapuneet tänne liian varhain, huvikausi ei ole vielä alkanut; mutta mitä me välitämme hienosta maailmasta?… Tämä on suurenmoista, Elly, tämä väkevä elämä ja rakkaus, nuo voimakkaat värit, jotka haihtuvat niin purppuraisina yön pimeyteen. Tuon voimakkaan tuulen kylmä henkäys, joka nyt on uupunut uneen: miten toisenlainen se on kuin meidän pohjolamme tuuli, joka vinkuu niin synkästi! Tämä mieletön, iloinen tuuli täällä, joka uinuu nyt kuin jättiläinen rakastettunsa, meren sinisessä helmassa! Tämä on vapautta, elämää, rakkautta ja loistoa, prameutta ja iloa. Oi, en moiti maatani; mutta tunnen taaskin kerran, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, että voin hengittää vapaasti ja että elämässä on hehkua… ja nuoruutta, nuoruutta, nuoruutta! Se nousee ensiksi päähän, mutta alan jo tottua tähän hurmioon…»
He jäivät parvekkeelle. Kun tuuli heräsi meren helmasta ja nousi jälleen iloisesti hypähdellen, pyyhkäisten ensin viimeiset purppurapilvet tähtien tieltä, palasivat he sisään käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.
Riemusta väräjävän meren yli hyökkäsi ankara mistraltuuli.