I.
Oli leppeä maaliskuun ilta, aivan tavallinen kevätilta. Kuu paistoi täydeltä terältään, ja virkeä tuuli sai arat silmikot säilymään pihkaisessa piilossaan mahdollisen hallan pelosta.
Tämä ilta ei ollut Mikko Repolaiselle muiden iltojen kaltainen. Jo aamuhämärissä, jolloin hämyharso oli vielä seudun peittänyt, korottaen kukkuloita ja syventäen laaksoja, olivat metsän eläimet lähteneet liikkeelle asunnoistaan. Mutta hän, jota ei vähääkään näyttänyt liikuttavan se salaperäinen elämä mikä kuohui tuossa tutunomaisessa hämärässä, hän joka oli haudattuna Kiimäen kallion koloon, mistä aamulla oli salametsästäjä Simpan koiran ahdistamana hakenut turvapaikan itselleen, hän ei vähääkään valmistunut ottamaan siihen osaa, niinkuin tapansa oli joka ilta ollut. Ei siihen kumminkaan ollut syynä aavistus siitä, että oli hyödytöntä lähteä kiertelemään läheisessä metsässä pitkin lehdistöjä, sillä kettu kyllä tietää, että kirkkaina ja tuulisina kuutamoiltoina lähtevät arat jänikset, joita kuunvalo pettää ja oksien kahina pelottaa, lymypaikoistaan vasta sangen myöhään yöllä. Eikä siihen myöskään ollut syynä tuulen kohina puissa, sillä vanha, tarkkakorvainen metsäneläjä osaa kyllä hyvin erottaa ihmismelun metsänäänistä. Ei ollut myöskään väsymys antanut aihetta tähän pitkälliseen mietiskelemiseen, tähän outoon toimettomuuteen, koskapa hän oli levännyt koko päivän, ensin pitkällään kuin kuollut, perin väsyneenä raivokkaasta takaa-ajosta jonka esineenä oli ollut, sitten kokoonkääriytyneenä, hieno musta turpa takakäpälien varassa, suojassa kaikelta kiusalliselta, pistävältä.
Nyt hän pysyttelihe kuin kivettyneenä samassa asennossa, jalat taivuksissa mahan alla, silmät puoleksi ummessa, korvat pystyssä, ja antoi aivojensa läpi kulkea tunnelma- ja kuvasarjan, vaistomaisen, salaperäisen ja sangen johdonmukaisen, joka piti hänet virkeänä. Eikä mikään häirinnyt hänen ajatustyötänsä siellä kallionkolossa, minne hän oli kapeasta halkeamasta tunkeutunut.
Tämä Kiimäen luola ei ollut Mikko Repolaisen tavallinen asunto: se oli kuin linnantorni, josta piiritetty etsii viimeistä turvapaikkaa äärimmäisen vaaran uhatessa.
Vielä tänään oli hän aamunkoitteessa vaipunut uneen vadelmapensaikossa, samalla paikalla, missä hän voimakkailla hampaillaan oli purrut poikki selkärangan jäniksenpojalta, joka oli lymypaikkaan tullut, ravitakseen itsensä sen lihalla. Hän torkkui siellä, kun Simpan koiran Pyryn kulkunen herätti hänet säälittä siitä unenhorroksesta, johon hänet leppeä keväinen aurinko ja tyydytetyn ruokahalun rauha olivat vaivuttaneet.
Kaikkien seudun koirien joukossa, jotka vuorotellen syysaamujen hämärässä ja syyssateiden turvin olivat häntä ajaneet, ei Mikko Repolainen tuntenut itsepäisempää vihollista kuin Pyry. Hän tiesi kalliiden ja kovien kokemuksiensa nojalla, että tuohon viholliseen viekkaus ei tehonnut. Heti kun Pyryn haukunta tai sen kulkusen ääni ilmaisi vihollisen lähestymistä, lähtikin kettu kiitämään suoraan eteenpäin sellaista vauhtia minkä hermostuneet käpälänsä sallivat. Eksyttääkseen Simppaa kulki hän vastoin kaikkien kettujen vaistoa ja vastoin tapojaan kauas, tehden äärettömän pitkän kierroksen; kulki pitkin teitä kuin jänis; riensi sitten, käännyttyään Kiimäkeen päin, täyttä vauhtia alas kiviröykkiötä pitkin, joka päätyi hänen pesälleen, varmana siitä, etteivät hänen käpälänsä olleet jättäneet viholliselle riittäviä tienmerkkejä perille asti.
Tämä se oli hänen viimeinen temppunsa, jota ei vielä mikään ikävä tapahtuma ollut saanut häntä muuttamaan, ja tänään se oli onnistunut kuten tavallisesti. Mutta Mikko Repolainen ei kuitenkaan ollut rauhallisella mielellä, sillä hän oli näkevinään noin kymmenkunnan harppauksen päässä polulta, pyökkipuun rungon taakse piiloutuneena Pyryn omistajan, salametsästäjä Simpan muodon.
Mikko Repolainen tunsi hänet hyvin. Mutta tällä kertaa hän ei ollut vavahtanut pyssynpamausta, joka aina ilmaisi näiden kahden vihollisen yhteenjoutumista; hän ei ollut kuullut korvissaan tuulennopeiden ja vihlovien lyijyrakeiden vinkunaa, joiden puremat, talvisesta turkista huolimatta, ovat polttavampia ja syvempiä kuin orjantappuranokaiden pistokset. Hän oli epäluuloinen, ja hänen asemansa epävarmuus synnytti mielessä salaista levottomuutta, herättäen pahoja aavistuksia, jotka pakottivat hänen pysymään luolassa lähellä aavistamaansa vaaraa, ennenkuin kova välttämättömyys häntä vaatikaan sinne jäämään.
Hautautuneena mahdollisimman syvälle kallionpohjaan, oli hän huomannut epäiltäviä ääniä, jotka kylläkin saattoivat syntyä vain niiden kivien vierimisestä, joihin hänen käpälänsä olivat koskeneet. Mutta outo rakennus, jota hän ei milloinkaan ollut huomannut, tuntui kumoovan tämän järkeenkäyvän selityksen.
Mikko Repolainen vainusi pyydystä. Mikko oli Simpan vanki.