IX.
Luolan salaisuus.
Seuraavana iltana valmistuivat köysiportaat. Jenks oli lujasti päättänyt olla vuoteeseen menemättä ennen niiden paikoilleen asettamista. Senjälkeen juolahti hänen mieleensä, jos suinkin mahdollista, räjähdyttää kallio, josta näkyi ylätasangolle. Se oli kuitenkin hänen käytettävissään olevilla keinoilla mahdotonta. Kallion huippu vietti heikosti länteen eikä mikään muu kuin dynamiitti tahi muu sellainen aine olisi voinut tehdä sitä vihollisen ampujille käyttökelvottomaksi.
Hän saattoi olla varma voivansa päivisin yhdeksällekymmenelle yardille asetetulla kiväärillään pitää paikan vapaana tungettelijoista. Mutta yöllä — siinä oli vaikeus. Hän ratkaisi sen osaksi asettamalla ylätasangolle kaksi tukea vihollisen otaksuttuun keskustaan tähdätyille kivääreille ja sitäpaitsi teki hän toiseen tukeen merkkejä voidakseen ampua koko vihollisen rintamaa.
Mutta hän ei tyytynyt tähänkään. Hänen mieleensä juolahti, että dyakit saattavat tuloksettoman etsimisen jälkeen lähteä pois, jos hänen onnistuisi uskotella heille, että hän Iriksen kanssa oli poistunut saarelta. Senvuoksi poisti hän huolellisesti vuoren juurelta kaikki kivet, jotka oli ylätasangolta irroittanut ja vaikkakin hän järjesti tuet valmiiksi öljykankaalle, ei hän ripustanut sitä paikoilleen. Iris ja hän saattoivat olla siellä kätkössä monta päivää ilman että piilopaikkaa keksittäisiin.
Se edellytti kuitenkin, että liiat ruokavarat ja ampumatarpeet täytyi piilottaa, ja mikä paikka sopi siihen paremmin kuin luola?
Jenks alkoi jälleen kaikin voimin kaivaa kuokalla ja lapiolla antimoniumsuonen läheisyydestä. Sillä tavoin johtui hän elämänsä toiseen suureen tapahtumaan.
Sateenkaarisaari oli antanut hänelle sen, jonka mies asettaa kaiken muun yläpuolelle — puhtaan rakkauden naiseen, yhtä kauniiseen ruumiiltaan kuin sielultaankin. Ja nyt lahjoitti se hänelle rikkauksia, jotka olisivat voineet herättää eteläafrikalaisen magnaatin kateutta. Ilman ajatustakaan mistään muusta kuin tarvittavan piilopaikan valmistamisesta, kaivoi ja kuokki merimies tavalla, joka leimasi kaikki hänen tekonsa, kun hän äkkiä kohtasi suonen melkein puhdasta kultaa.
Voidakseen viedä pois kiviä ja maata, heitti hän kaiken kaivamansa öljykankaalle, jonka laahasi sitten metsään tyhjennettäväksi. Tehtyään sen neljä kertaa kiinnitti hän huomiota metallisiruihin, jotka muistuttivat antimoniumia. Mutta kuudes taakka auringonvaloon kannettuna näytti niin merkilliseltä, että hän ryhtyi sitä tutkimaan lähemmin. Vaikka hänen tietonsa kivennäisaineista olivat sangen puutteelliset, täytyi hänen uskoa, ettei siinä ollut kuparia tahi rautakiisua, vaan kimaltelevaa, keltaista kultaa.
Hiukan liikutettuna, vaikka puoleksi epäluuloisena palasi hän luolaan ja otti mukaansa kimpaleen löytämäänsä metallia. Tällä kertaa ei voinut erehtyä. Luonto itse oli muovaillut puhtaan kultakimpaleen. Iris oli mennyt kylpemään ja viipyisi jonkun aikaa poissa. Jenks istui kannolle ja piteli kädessään pientä, ehkä noin kahdenkymmenen punnan arvoista kultapalaa. Verkalleen tuumi ja yhdisti hän saarella oleskelun ensipäivinä tekemänsä johtopäätökset.
— Englantilaisen luuranko, joka makasi lähteen luona pensastossa, myrkyllisillä kaasuilla täytetty Golgata, kaivostyökalut, niin hyvin kiinalaiset kuin eurooppalaisetkin, tinakanteen piirretty karttaluonnos — ah! tinakansi! Koneellisesti otti merimies sen taskustaan. Vihdoinkin keksi hän salaperäisen 32 merkityksen. Mittaa kolmekymmentäkaksi askelta tunnelin suulta, kaiva yhden jalan syvyyteen ja pääset tämän kultapitoisen kallion emäsuoneen. Siinä oli siis luolan salaisuus.
Kiinalaiset, jotka tunsivat vuoren kultapitoisuuden, olivat kaivaneet vuoren toiselta puolen. Mutta heidän täydellinen tietämättömyytensä oli johtanut perikatoon. Vapautunut hiilikaasu oli tukahduttanut heitä tusinoittain. He olivat todennäköisesti itsepäisesti taistelleet tätä näkymätöntä pahaahenkeä vastaan, kunnes paikka tuli kirotuksi ja elävien olentojen pannaan julistamaksi. Mutta jos he vain olisivat kaivaneet pienen kanavan ja antaneet näkymättömän vaaran virrata alaspäin kunnes sen voima olisi ollut ilman ja meren murtama, olisivat he rankaisematta saattaneet murtaa koko vuoren.
Tuntematon J S-raukka olisi myöskin voinut sen tehdä. Mutta omaten vain karkeantyöntekijän tiedot ja välttäen kivilouhosta, oli hän ryhtynyt vaikeampaan tunnelintekoon saavuttaakseen aarteen. Hän onnistui, mutta vain tullakseen tapetuksi samalla hetkellä kuin pääsi miljonääriksi.
Tulisiko sama kohtalo niidenkin osaksi, jotka olivat tulleet hänen jälkeensä?
"Ei, kautta Jumalan!" Jenks melkein huusi. "Minä murran lumouksen. Olen tullut tänne kohtalon lähettämänä, en kultaa kaivamaan, vaan pelastamaan naisen elämän, ja vaikka kaikki kiinalais- ja malaijilaisjumalat yhtyisivät minua vastaan, niin minä voitan ne."
Hän hypähti kuullessaan oman äänensä. Hänellä ei ollut aavistustakaan olevansa niin liikutettu. Heti tukahdutti hän sen brittiläiseen välinpitämättömyyteen tuntien oikein häpeävänsä.
Mitä tämä löytö häntä hyödytti? Miehen kantamuksellisella kultaa ei hän saattaisi ostaa silmänräpäyksenkään turvallisuutta Irikselle, itsestään puhumattakaan.
Iris! Puhuisiko hän tästä tytölle? He olivat yhtiömiehiä kaikessa saarta koskevassa — miksikä siis salata häneltä tämä ihmeellinen uutinen?
Ja kuitenkin tunsi hän siihen kiusausta — juuri rakkautensa vuoksi tyttöön. Ei saattanut tietää mitä voisi sattua heidän tultuaan pelastetuiksi. Aika kuluisi nopeasti kunnes vanha järjestys palautuisi ja Iris ottaisi paikkansa yhteiskunnassa ja hänestä itsestään tulisi jälleen kunniaton ent. upseeri.
Eikö olisi ihanaa uhmata vastoinkäymistä, jos hän sellaisten olosuhteiden vallitessa onnistuisi voittamaan tytön rakkauden ja sitten paljastaisi saaren salaisuuden? Hän ehkä epäonnistuisi. Vaikkapa hän olisi rikas kuin Kroisos tulisi hän aina olemaan merkitty mies. Iris oli tyttö, joka saattoi vaatia ruhtinaskruunua. Päästyään isänsä luo tuntisi hän ehkä yhä kiitollisuutta, mutta rakkaus katoaisi kuin kangastus. Silloin olisi toimittava rehellisesti. Puolet täällä olevista rikkauksista kuuluisi Irikselle.
Niin, tämä oli ainoa mahdollisuus. Sitä tapausta varten, että hänelle itselleen kävisi huonosti ja Iris pelastuisi, kirjoittaisi hän täydellisen selonteon löydöstään ja uskoisi sen tytölle avattavaksi kuusi kuukautta heidän pelastumisensa jälkeen.
Hän otti muistikirjasta lehden ja kirjoitti:
"Rakas miss Deane!
Joko minä olen elävänä tahi kuolleena teidän tätä lukiessanne, niin tietäkää, että rakastan teitä. Jos voisin toistaa tämän vakuutuksen miljoona kertaa yhtä monella eri tavalla, en kuitenkaan löytäisi parempaa tapaa ilmaista haavetta, jota olen hellinyt siitä asti kun suopea kohtalo salli minun temmata teidät kuoleman kynsistä. Sanon yksinkertaisesti: rakastan teitä! Tulen niin tekemään elämäni loppuun asti ja korkein toivoni on, että haudantakaisessa elämässäkin voisin ilmituoda rakkauteni teihin.
Mutta kohtalo ei ehkä suo minun saada vastarakkautta. Kuolemani varalta, ennen saarelta lähtöänne, haluan senvuoksi ilmoittaa teille kuinka löydätte suuriarvoisen kultakaivoksen vuoresta, jossa luola on. Te kai muistatte tinakannessa olevat merkit, joita emme ymmärtäneet. Luku 32 tarkoittaa luolan pituutta ja numero yksi että jalan syvyydessä luolan lattian alla kulkee runsas kultasuoni. Vuoren toisella puolella oleva louhimo täyttyi myrkyllisillä kaasuilla estäen kiinalaiset kaivostöitä jatkamasta. Siinä kaikki tiedot, jotka sir Arthur Deanen tänne toimittamat tutkijat tarvitsevat. Tosiasiat ovat kiistämättömiä.
Otaksuen, että olen elossa, omistamme luonnollisesti kaivoksen yhdessä. Jos olen kuollut, haluan kuudennen osan lankeavan enolleni William Anstrutherille, Crosstwaite Manor, Northelleston, Yorkshire, tunnustukseksi hänen hyvyydestään minua kohtaan nuoruudessani. Kaikki muu jää kokonaan teille.
Robert Anstruther."
Luettuaan kirjeen alkoi hän tuumia mistä saisi siihen kuoren. Samassa näki hän Iriksen tulevan uimasta ja kulkevan kuin riepuihin puettu nymfi. Sillä hetkellä putosi hänen silmiltään verho. Mitä? Epäillä Iristä! Saattoiko hetkeäkään epäillä, että rikkaus tahi köyhyys, huono tahi hyvä maine vaikuttaisi pienimmälläkään tavalla tähän uskolliseen sydämeen, jos tämä neitseellinen lähde oli sen rakkauden täyttämä, joka kerran elämässä tulee jokaiselle tosi naiselle!
Nauraen hulluudelleen repi hän kirjeen pieniin palasiin.
"Varjelkoon! Älkää tuijottako minuun niin! En kai näytä kummitukselta?" huudahti Iris tultuaan niin lähelle, että eroitti hänen liikutetun muotonsa.
"Teillä ei kai ole mitään sitä vastaan, jos kutsuisin teitä keijukaiseksi?" sanoi Jenks poiskäännetyin katsein, etteivät ne puhuisi enempää kuin kieli.
"Ei, jos tarkoitatte hauskoja keijukaisia. Mutta pelkään, että 'mörkö' olisi koko joukon sopivampi sana. Katsokaa sunnuntai-iltapäivä-kävelypukuani!"
Hän levitti hamettaan ja se näytti tosiaankin surkuteltavalta. Se oli paikattu sekä parsittu, mutta kuitenkin niin täynnä reikiä, että itseään kunnioittava palvelija olisi epäillyt käyttää sitä tulisijan puhdistuksessa.
"Täällä on kylliksi miehen vaatteita" alkoi Jenks. "Saattaisi olla mahdollista — laittaa — niistä jotain, jota voisitte käyttää."
"Mutta ompelulankani on lopussa."
"Siinä tapauksessa on sitä valmistettava hampusta."
"Niin, se ehkä kävisi päinsä. Te löydätte aina keinoja."
"Pelkään tämän olevan huonon keinon. Mutta voitte myöhemmin hankkia itsellenne hyvitystä ostamalla muutamia kauniita pukuja Daucetilta tahi Worthilta."
Tyttö nauroi iloisesti. "Saattaahan sattua, että rakas vanha isäni, iloissaan löytämisestäni, antaa minun Parisissa kotimatkalla hypätä yli aisojen, mutta se ei kestä kauan. Me olemme sangen rikkaita, mutta minä en saa heittää kymmentätuhatta puntaa vuodessa vaan pukuihin."
"Te olette hyvin rikas, miss Deane."
"Te tiedätte luonnollisesti puhuvanne palturia."
"Suokaa anteeksi! Mitä maksaa kävelypuku parhaimmista pariisilaisista liikkeistä?"
"Kolmekymmentä puntaa."
"Ja päivällispuku?"
"Ah, mitä hyvänsä viidestäkymmenestä punnasta ylöspäin."
Jenks otti muutamia kvartsipaloja öljykankaalta.
"Tässä on kävelypuku", sanoi hän ojentaen tytölle puolen kilon painoisen kiven. "Tällä jälelläolevalla kivikasalla voitte saada Europan parhaimmin puetun naisen päivälliskutsuissa hämmästymään."
"Tarkoitatte, että pommittaisin häntä näillä?" kysyi Iris veitikkamaisesti.
"Ei, vielä pahemmin! Kantamalla vielä kalliimpaa pukua."
Jenksin ääni oli vakava; tyttö otti kvartsinkappaleen ja katsoi siihen.
"Luolasta, arvaan? Ettekö sanoneet, ettei antimonium ole arvokasta?"
"Tämä ei ole antimoniumia vaan — kultaa. Sattumalta löysin hyvin rikkaan kultasuonen. Vaatimattoman laskun mukaan on se satojentuhansien puntien arvoinen. Me olemme rikkaita, miss Deane."
"Me! Rikkaita!" läähätti Iris. "Olen hyvin iloinen teidän vuoksenne, mutta sanokaa, mr Jenks, mitä minulla on asian kanssa tekemistä?"
"Teillä? Mehän olemme yhtiötovereita. Löytäjän oikeudella omistamme me maan, metsät y.m."
"Sitä en käsitä. Te löydätte kultakaivoksen ja selitätte aivan kylmäverisesti minun omistavan siitä puolet senvuoksi, että olette vetäneet minut merestä, antaneet minulle ruokaa ja katon pääni päälle, pelastaneet minut merirosvojen käsistä ja kohdelleet minua yleensä niinkuin uskollinen palvelijatar pientä lasta. Mr Jenks, en tosiaankaan voi."
"Miss Deane, te saatte minut oikein suuttumaan, jos sanotte vielä sanankin. Kieltäydyn ehdottomasti kuuntelemasta sentapaisia todisteita."
He seisoivat hetkisen vaieten kunnes merimies alkoi moittia itseään karkeudesta. Hän oli ehkä loukannut tyttöä. Tämähän oli vain kokematon lapsi; hän olisi voinut esittää asian selvemmin ja rauhallisemmin. Ja koko ajan leikki Iriksen kasvoilla pidätetty iloisuus, sillä hän ymmärsi miestä niin hyvin, että olisi nauranut, jos tämä olisi uhannut hänet surmata.
"Tahdotteko olla hyvä ja tuoda lampun", sanoi Jenks vihdoinkin.
"Oi, saanko puhua?" pyysi Iris. "En tahdo teitä suututtaa, mutta minun täytyy puhua."
"Tarkastamme ensiksi kaivostamme lähemmin. Jos tahdotte tuoda lampun, näemme paremmin."
Huolellinen tutkimus vahvisti ensimmäisen olettamuksen.
"Täällä on siis hyvin paljon rahaa?" sanoi Iris hetken kuluttua.
"On, hyvin paljon."
"Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse tulla erimielisiksi jaon suhteen.
Siitä riittää meille molemmille."
"Aivan varmasti. Voimmepa antaa hiukan ystävillemmekin."
Se aika, jolloin Jenksin oli tapana kiivetä Näköalavuorelle, lähestyi. Hän tarttui kivääriin ja kirveeseen sekä lähti. Iris asetti teeveden kiehumaan, ja tahtoen saada enemmän polttoaineita, meni rannalle, jossa rikkirevityn kirjeen palaset olivat hajallaan.
Hän oli elävöitynyt kunniallisuus, mutta ei vielä ole syntynyt naista, joka olisi voinut kääntää katseensa kirjeestä. Hän sattui eräällä liuskalla näkemään oman nimensä.
"Vai niin, se oli aiottu minulle!" huudahti hän tarttuen liuskaan ja silmäillen sitä tutkivasti. Ei mistään hinnasta maailmassa olisi hän ryhtynyt poimimaan liuskoja ja koettamaan liittää niitä yhteen. Mutta ne kiinnittivät hänen mieltään ja nyt, lähempää katsoen, näki hän palan, johon oli kirjoitettu: "— Minä rakastan teitä!"
Nämä kaksi palaa näyttivät sopivan erinomaisesti yhteen. Mutta kolmannessa oli samat sanat: Minä rakastan teitä! — Hän ei halunnut nähdä enempää eikä edes kääntänyt lappuja, jotka olivat pudonneet maahan kirjoitettu puoli alaspäin.
Hän aukaisi puseronsa kauluksen ja otti esille pienen kultamedaljongin, jossa hänen vanhempiensa kuvat olivat. Sinne asetti hän nuo kolme merimiehen kirjeen palasta, joiden sisällys oli hänelle kallis.
Palatessaan vuorta alas kuuli Jenks tytön laulun kauan ennen kuin näki hänet lieden ääressä askaroimassa. Lähemmäksi tultuaan huomasi hän maassa olevat kirjeenpalaset, kumartui ottamaan ne ja heitti tuleen.
"Mitä te kirjoititte minun kylpemässä ollessani?" kysyi Iris huolettomasti.
"Muutamia ilmoituksia kaivoksesta, mutta ajatellessani lähemmin asiaa huomasin, ettei sitä tarvittu."
"Ah, siinäkö kaikki!"