VIII.
Varustautuminen.
He katsoivat kauan etenevän veneen jälkeen. Pian näkyi se vain pienenä pilkkuna tyynellä merellä. Tasainen tuuli pullisti purjeita ja merimies ymmärsi ettei siinä ollut mitään sotajuonta, vaan dyakit pakenivat peloissaan ja raivoissaan. He palaisivat riittävin voimin kostamaan.
Merimies rypisti otsaansa; hän ei tiennyt vasemman käsivartensa olevan tytön vyötäisillä ennenkuin tämä vapautui ja sanoi pyytävästi:
"Älkää olko minulle vihainen, mr Jenks. En voinut sille mitään. En sietänyt nähdä heitä ammuttavan."
Silloin heräsi mies todellisuuteen.
"Tulkaa", sanoi hän ihmeellisen puoleensavetävästi hymyillen. "Palaamme linnaamme. Olemme ainakin jälelläolevan osan päivää rauhassa."
Hänen täytyi sanoa tahi tehdä jotain tytön rauhoittamiseksi. Tämä oli yhä hyvin liikutettu ja merimies katsoi sen luonnollisesti vangitsemisen aiheuttamaksi.
"Ette pyydä minua kertomaan seikkailuani", sanoi Iris rauhallisesti katsottuaan häntä hetkisen.
"En", vastasi Jenks. "Luulin teidän olevan liian liikutetun puhuaksenne siitä vielä."
"Liikutetun? Ei suinkaan! Olen vain väsyksissä vastustelemisesta ja avunhuutamisesta, mutta älkää luulkokaan minun aikovan pyörtyä tahi saada hermokohtausta. Myönnän itkeneeni hiukan, kun työnsitte minut syrjään ja nostitte kiväärin ampuaksenne noita viheliäisiä, henkensä edestä pakenevia raukkoja. Tein ehkä väärin estäessäni teitä?"
"Kyllä, siinä teitte väärin," vastasi Jenks vakavasti.
"Samantekevää," jatkoi tyttö. "Jumala on ollut meille sangen hyvä. En voi ajatella hänen pelastaneen meitä niin monista vaaroista antaakseen meidän kuolla muutamia tunteja tahi päiviä ennen avun saapumista. Ja minä haluan kertoa teille mitä tapahtui."
"Sen voitte tehdä, mutta ensiksi on teidän juotava tämä."
He olivat perillä leiripaikalla ja Jenks avasi nopeasti konjakkipullon ja kaatoi siitä pikariin.
Tyttö nieli sitä hiukan tehden vastustavan eleen ja Jenks joi loput.
"Menin vesiastioineni saniaiskasvin luo," alkoi Iris, "ja kuulin kuinka janoiset juuret särpivät sisäänsä vettä, kun yht'äkkiä metsästä syöksyi neljä miestä tarttuen takaapäin käsivarsiini ennenkuin ehdin käyttää revolveria."
"Jumalan kiitos, ettette sitä tehneet!"
"Arvelette, että he olisivat vastanneet tuleen, jos olisin ampunut. Niin, etenkin jos olisin satuttanut päällikköä. Mutta hän se oli, joka silmänräpäyksessä antoi muutamia käskyjä — arvatenkin etteivät he saisi tehdä minulle mitään pahaa. Tosiasia on, että he näyttivät yhtä kummastuneilta kuin minä kauhistuneelta. Mutta joskin he saattoivat pitää kiinni käsistäni, niin eivät he voineet estää minua huutamasta. Ah, miten huusin!"
"Niin, sen todellakin teitte! Ja minä tartuin ensimäiseen kivääriin, jonka tapasin. Mutta nyt, miss Deane — koska asia on päättynyt onnellisesti, rohkenen ehkä pyytää teitä jäämään luolaan siksi kunnes tulen takaisin. Minun täytyy vaatia sitä. Te ette tosiaankaan saa seurata minua."
Tyttö ymmärsi mille asialle hän meni ja alistui kuuliaisesti.
Jenks katsoi viisaimmaksi kulkea Kilpikonnarantaa Salakuljettajainlahteen ja sieltä seurata dyakkien jälkiä, koska hän sillä tavoin saattoi tutkia melkein koko saaren. Hän ei lyönyt laimin mitään varovaisuustoimenpiteitä. Hän pysähtyi usein kuuntelemaan.
Maassa olevat merkit osoittivat rannalle laskeneen vain yhden sampanin. Senjälkeen hän ei huomannut mitään mielenkiintoista ennenkuin löysi hiekalla makaavan päällikön pyssyn. Se oli suustaladattava, sangen kaunis ase, jonka perä oli koristettu kullalla ja elfenluulla.
Lukko oli Lee-Metford-kuulan särkemä ja rannalla olevat epäilemättömät todistuskappaleet kertoivat päällikön kadottaneen kaksi — joll'ei kolmea oikean käden sormea.
Hänellä oli siis hiukan syytäkin raivota, ajatteli Jenks. Se oli onni, sillä nyt ei hän vähään aikaan tuntene halua uusiin seikkailuihin.
Hän pelkäsi jonkun dyakeista olevan vain vaarallisesti haavoittuneen ja tunsi suurta helpotusta huomatessaan ettei niin ollut laita.
Hän kokosi kuolleiden pyssyt ja veitset sekä heidän alkuperäiset vyönsä ja koristeensa. Seuraavan puolen tunnin aikana tarjosi hiljainen laguuni herkkupaloja haikaloille.
Heidän syödessään illallista ennusti puiden suhina ja vaahtopirskeiden räiske riuttaa vasten lähestyvää myrskyä. Troopillinen myrsky, ei pyörremyrsky, vaan myöhästynyt sadeajan purkaus, peitti saaren ennen puolta yötä. Väsyneenä päivän elämyksistä oli Iris vetäytynyt huoneeseensa muutamaa tuntia aikaisemmin; hän oli nukkunut heti ja Jenks jäi yksin ajatuksineen.
Hän ei voinut nukkua, vaan istui ja poltteli suurenmoisen tuhlaavasti, sillä hänen pieni tupakkavarastonsa väheni nopeasti.
Hän istui tupakoimassa ja tuumimassa siksi kunnes sade meni ohi ja saari kylpi ihanassa kuunvalossa.
Silloin hän nousi, aukasi oven ja seisoi hetken kuunnellen aaltojen kohinaa.
Äkkiä sattui hänen silmiinsä voimakas valonsäde, joka lankesi kallioon, johon luola oli kaivettu.
"Jupiterin kautta!" mutisi hän. "Tuota en ole milloinkaan ennen huomannut."
Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt aivan luolan suun yläpuolella, noin neljänkymmenen jalan korkeudessa oleva ylätasanko. Se oli ehdottomasti luoksepääsemätön ja hyvin vaikea maasta käsin tutkia. Jenks oli toiminnan mies. Hän kiipesi lähimpään korkeaan puuhun, mutta ei ollut ehtinyt kahdeksaa jalkaa korkeammalle, kun useita lintuja lensi kirkuen pois yöpuultaan.
"Hitto vieköön," mutisi hän peläten Iriksen heräävän. Hän koetti edelleen kavuta oksien välitse ylöspäin, kun tuttu ääni sanoi:
"Mr Jenks, mitä ihmettä siellä teette."
"Sain halun vaihteen vuoksi nukkua kerran puussa."
"Olkaa kiltti ja vastatkaa vakavasti!"
"Olen enemmän kuin vakava. Tässä puussa on paljon pieniä piikkejä, jotka saavat hyvin totiseksi, kun koettaa kiivetä ylöspäin."
"Mr Jenks, sanokaa minulle heti mitä te teette!"
Iris koetti olla ankara, mutta hänen äänessään tuntui levottomuutta, joka heti sai merimiehen katumaan. Hän kertoi tytölle ylätasangosta ja selitti epäselvän suunnitelmansa, että he mahdollisesti sieltä löytäisivät pakopaikan, jossa saattaisivat puolustautua monta päivää. Hänen täytyi heti varmistautua suunnitelman toteuttamismahdollisuudesta. Tyttö kehoitti häntä olemaan varovainen, ja hän kiipesi edelleen. Päästyään kahdenkymmenenviiden jalan korkeuteen sai hän hyvän yleissilmäyksen ylätasangosta. Yksi ainoa katse sai hänen sydämensä ilosta sykkimään. Tasanko oli vähintäin viisitoista jalkaa pitkä. Se oli täydellinen kotkanpesä ja ihminen saattoi päästä sinne vain portailla tahi ilmapallolla.
Liikutetumpana keksinnöstään kuin tahtoi osoittaa, koetti hän näyttää hyvin välinpitämättömältä palatessaan alas.
Jenksin kerrottua kaikki sanoi Iris hitaasti:
"Te olette siis vakuutettu noiden petojen takaisintulosta?"
"Onnettomuudeksi olen asiasta liiankin varma."
"Mitä voimme tehdä pelastaaksemme henkemme? Mikä tahansa on parempaa kuin uuden hyökkäyksen odottaminen."
"Kaikkein ensiksi täytyy koettaa nukkua ennen päivän koittoa."
Seuraavana aamuna valmisti hän kiireesti riittävän pitkän ja kylliksi vahvan tangon sitomalla nuoralla yhteen kaksi nuorta puuta. Iris auttoi häntä asettamaan ne vuoren seinää vasten ja hän kiipesi ylätasangolle.
Hänen edellisenä iltana tekemänsä huomiot vahvistuivat. Tasanko oli suurempi kuin hän oli rohjennut toivoa, toiselta sivulta melkein kymmenen jalan pituinen. Paneutumalla pitkäkseen ja katselemalla joka suunnalle, huomasi hän ainoat paikat, joista saattoi nähdä ylätasangolla olevan parin korkean puun ja noin yhdeksänkymmenen jalan päässä olevan vastapäisen kallion. Tasangolla oli riittävästi tilaa vettä ja ruokatarpeita varten, ja hän huomasi heti polttavan auringon säteitä ja yön purevaa kylmyyttä voitavan lieventää asettamalla öljykangas sopivaan paikkaan.
"Tämä oli oikea onnenpotkaus", ajatteli Jenks. "Otaksuen ettei kumpikaan meistä haavoitu, voimme puolustautua viikon tahi kenties enemmänkin. Miten on mahdollista, että olen voinut oleskella täällä niin kauan ja vain sattumalta keksiä tämän turvallisen sopen."
Vasta alas tultuaan saattoi hän ymmärtää asian. Silloin hän näki, että tapa, jolla vuoren molemmat kulmat ulkonivat, esti ylätasankoa syrjästä näkymästä, ja edestäpäin kirkkaassa auringonvalossa katsottuna näytti se vain mitättömältä syvennykseltä.
Hän kertoi nopeasti suunnitelmansa Irikselle. Pääsy Kotkanpesään oli valmistettava käyttämällä nuoraportaita, jotka kiinnitettiin lujasti ja voitiin vetää ylös. Paikan täytyi olla alati varustettuna ruokatarpeilla, vedellä ja ampumavälineillä. Ne saatettiin peittää öljykankaalla, että säilyisivät kunnossa.
"Meidän on nukuttava siellä joka yö", jatkoi hän huomaamatta Iriksen kalpenemista.
"Ei kai ennen, kun meitä uhkaa todellinen vaara?" huudahti tyttö.
"No niin, ehkä se ei käy välttämättömäksi ennenkuin yhdennellätoista hetkellä. Kun olen vienyt ylös elin- ja muut tarpeemme sekä valmistanut portaat, koetan tuumia tepsivien vartiopostien asettamista asemamme ympärille. Saammehan nähdä."
Pian saattoi Iris purkaa ja yhdistää köyttä paljon paremmin kuin hänen opettajansa ja hänen tehtäväkseen jäi kuudenkymmenen köysiaskelman laittaminen portaisiin. Sitä ei hän luonnollisesti yhtenä päivänä olisi ehtinyt, mutta päivällisen jälkeen ryhtyi merimies häntä auttamaan. He uurastivat niin myöhään iltaan, että sormet tulivat helläksi ja selkää rupesi pakottamaan.
Mutta sitä ennen oli Jenks jälleen kiivennyt tankoa myöten ylös ja vienyt mukanaan sorkkaraudan, vasaran ja kuokan. Näillä työkaluilla ryhtyi hän korjaamaan tulevaa asuntoa. Hän ei luonnollisesti koettanut poistaa suurempia kivimääriä, mutta siellä oli joukko epätasaisuuksia "lattiassa", jotka oli tasoitettava.
Ilokseen havaitsi hän muutaman kuokanlyönnin paljastavan halkeaman, jota helposti saattoi suurentaa. Hän onnistui muodostamaan siihen syvennyksen, jossa Iris saattoi elintarvekasan takana istua turvassa; samalla oli hän itsekin suojassa vastapäätä olevalta kalliolta eikä häntä näkynyt puistakaan.
Kuljetettuaan ylös kaksi laatikkoa ammuksia, — joita varten oli tehnyt erikoiset syvennykset — korvaamattomat vesisäiliöt maihin ajautuneesta veneestä, useita laatikkoja korppuja, kaikki säilykkeet sekä kolme pulloa viiniä ja kaksi konjakkia, palasi hän alas ryhtyen kiinnittämään kiväärinlukkoja seipäisiin.
"Jos ette heti kerro mitä ajattelette noilla kummallisilla vehkeillä tehdä", sanoi Iris aamiaisen jälkeen, "niin minä teen lakon."
"Niistä tulee meidän ulkopostejamme. Tulkaa mukaan, niin saatte nähdä kuinka asetan ne paikoilleen."
Hän otti yhden seipäistä eriskummallisille liitteineen, heitti kiväärin olkapäälleen ja hymyili nähdessään Iriksen tärkeän ilmeen tämän sitoessa revolveria uumilleen.
He menivät nopeasti Salakuljettajainlahteen ja tyttö ymmärsi pian noiden itsetoimivien merkkien nerokkuuden. Jenks sitoi seipään lujasti kasvavaan puuhun niin, että se jäi ruohon peittoon. Otettuaan kuulan pois patruunasta, sijoitti hän nallin hanan eteen. Liipasimeen, jonka vieterin hän oli asettanut niin, että se laukesi pienimmästäkin kosketuksesta, sitoi hän ohuen nuoran laittaen sen noin kuuden tuuman korkeudelle maasta sekä kiinnitti toisen pään jonkun matkan päässä olevaan kantoon.
Seurauksena oli, että Iriksen hameen hipaisu jännitettyyn nuoraan sai patruunan laukeamaan.
"Kas niin!" huudahti merimies iloisesti. "Kun olen vetänyt ketjun tällaisia laitteita molemmin puolin lahtea, arvelen voivamme tyynesti odottaa heidän yritystään päästä huomaamattamme maihin."
"Tiedättekö," sanoi Iris vakavasti, "luulen teidän olevan nerokkaimman miehen maailmassa."
Jenksiä nähtävästi ilahdutti keksintönsä ja hän teki yhtämittaa valmiiksi koko ketjun. Silläaikaa alkoi tulla pimeä.
"Tältä päivältä riittää," sanoi hän. "Huomenna asetamme vartioposteja muille strategisille paikoille. Sitten voimme nukkua rauhassa."
Heikossa lampunvalossa työskentelivät he senjälkeen innokkaasti portaiden valmistuksessa kunnes Iris oli nukkumaisillaan väsymyksestä. Väsyneesti hymyillen toivotti tyttö hyvää yötä ja pian olivat molemmat vaipuneet uneen, jonka vain terveys, raskas työ ja raitis ilma suo.