VII.
Yllätyksiä.
Ennen kolmannen päivän iltaa oli Jenks valmistanut tilavan teltan, käyttäen sen tukemiseen oleskelupaikkansa ympäristöstä kaatamiaan puita. Tukipuihin naulasi ja sitoi hän rannalta tuomansa öljykankaan. Raskaan kankaan oikealle paikalle asettaminen vaati hänen ja Iriksen yhteisiä ponnistuksia.
He työskentelivät kymmenen päivää alkaen aamunkoitosta ja lopettaen vasta pimeän tullen. Merimies laati suunnitelman, jota noudatti tiukasti. Ensiksi teki hän valmiiksi asunnon, jossa oli kaksi osastoa, sisempi huone, jossa Iris nukkui, ja toinen, joka oli ruokasalina ja hänen omana makuuhuoneenaan.
Senjälkeen valmisti hän Näköalavuorelle valtavan kaaren, jossa oli Sirdarenin nimi kuusi jalkaa korkeista, uponneesta laivasta otetuista lankuista.
Silläaikaa opetteli Iris kutomaan verkkoa. Käyttäen kuulia painona valmisti hän siitä heittoverkon, jolla pyydysti suuren joukon kaloja. Aluksi he eivät tienneet, mitkä niistä olivat syötäviä, mutta sitten sai tyttö hyvän mielijohteen.
"Merilinnut voivat sen meille sanoa", sanoi hän. "Levittäkäämme saaliimme hiekalle ja jättäkäämme siihen. Jos panemme merkille, mitkä lajit linnut syövät ja mitkä hylkäävät, niin emme voi tehdä mitään suurta erehdystä."
Vaikkakin hänen arvelunsa ei ollut pettämätön, osoittautui se olevan huomioonotettava. Niiden kalojen joukossa, joita siivelliset tarkastajat valitsivat, oli pari lajia, jotka muistuttivat turskaa ja valkoturskaa sekä maistuivat erinomaisen hyviltä.
Jenks oli sangen perehtynyt eläintieteeseen ja saattoi eroittaa syötävät linnut. Nämä kaksi haaksirikkoista, jotka sattuma oli heittänyt asumattomalle saarelle, söivät tuoretta kalakeittoa, paistettuja lintuja, keitettyä tahi paistettua kinkkua ja sagovanukasta huuhtoen kaiken alas mainiolla lähdevedellä tahi kulauksella hienointa samppanjaa.
Riutalla olevista ruostuneista kivääreistä otti Jenks pistimet, ruuvit, renkaat ja kaikki pikkuosat, joista saattoi olla hyötyä. Kiväärinpiipuista laittoi hän, helpottaakseen Iriksen ruuanlaittoa, hellan, ja tarkastamalla joka aamu huolellisesti poltettujen laivahylynkappaleiden tuhkan, hankki hän pienen varaston käyttökelpoisia nauloja. Turvallisen ja samalla kertaa mukavan kylpypaikan löytäminen saattoi hänet sekä tytön omistamaan erään iltapäivän rannan tarkastukselle. He olivat antaneet kaikille paikoille nimet. Pohjoista niemekettä kutsuttiin luonnollisesti Nordkapiksi, läntisen nimi oli Europa Point ja matala hiekkasärkkä kaakossa sai nimekseen Kilpikonnaranta, kun Jenks huomasi tavattoman määrän vihreitä kilpikonnia käyvän siellä ja hautaavan munansa hiekkaan.
He alkoivat tutkimusretkensä siltä paikalta, jossa merimies oli taistellut epätoivoisen taistelunsa myrskyn aikana. Iris tahtoi saada heti tietää sen kiven, jonka taakse merimies oli hänet asettanut lähtiessään hakemaan vettä. Hetkeksi sai muisto heidän onnettomista laivatovereistaan kohoamaan kyyneleet hänen silmiinsä.
Antaakseen hänen ajatuksilleen toisen suunnan osoitti mies heidän ensimmäisen nuotionsa tuhkaa. Jenks oli onnellinen. Mutta kuinka kauan sitä jatkuisi? Korkealla kalliolla oli merkki niitä varten, jotka hakivat kadonnutta Sirdarenia. Ja kun pelastajat saapuisivat, olisi miss Deane jälleen rikkaan baronetin tytär ja hän itse nimetön, kunniaton kulkuri. — Hän puri hampaitaan yhteen ja iski kivellä saniaiskasviin, joka oli sammuttanut heidän ensimmäisen janonsa.
"Oi, minkävuoksi teitte sen?" huudahti Iris. "Se oli hädän hetkenä totinen ystävä. Haluaisin kasvattaa siitä kauneimman ja lehtirikkaimman istutuksen tälle saarelle."
"Hyvä!" vastasi Jenks. "Voitte täyttää halunne. Jos päivittäin kastelette sen juuria raittiilla vedellä, on tahtonne pian täyttyvä."
"Te annatte neuvonne epäystävällisellä äänellä, mutta seuraan sitä kuitenkin."
Jenksin tavallinen huonon tuulen puuska aiheutti ohi menevän pilven. Kiipeämästä Nordkapin kallioille aiheutunut ponnistus palautti jokapäiväiset suhteet.
Eteläpuolella löysivät he vihdoinkin ihastuttavan, pienen lahden, puilla reunustetun, hiekkapohjaisen sekä kolmelta puolelta luotojen ja vuorien suojeleman.
"Oh!" huudahti Iris innokkaasti. "Miten ihastuttava paikka! Oikea salakuljettajain lahti!"
"Niin, ihastuttava nähdä", kuului vastaus, "mutta avoin merelle. Mainio paikka haikaloille, miss Deane, mutta sopimaton kylpemiseen."
"Jumala varjelkoon! Olin kokonaan unohtanut haikalat. Otaksun niidenkin pitävän elää, vaikka ne ovat sellaisia petoja, mutta en tahdo, että ne syövät minut."
He menivät edelleen. Kulkiessaan pitkin koralleilla siroteltua etelärantaa huomasi Jenks kilpikonnien jälkiä.
"Ihania munia ja samanlaista kilpikonnakeittoa!" huudahti hän. "Jos ne ovat vihreitä, emme voi toivoa mitään parempaa. Kun joku laiva tulee meitä hakemaan, houkuttelen kapteenin lastaamaan laivansa niillä ja ansaitsen sillä tavoin omaisuuden."
"Te ette ole siis rikas, mr Jenks", sanoi Iris ujosti.
"Minulla on rikas, naimaton eno, joka teki minut perillisekseen ja antoi minulle vuotuiseksi ylläpidoksi neljäsataa puntaa, niin että armeijassa ollessani olin oikea Kroisos. Mutta kun romahdus tuli, hylkäsi hän minut. Myymällä hevoseni ja muut tavarani saatoin jättää armeijan ilman äyriäkään taskuissani, mutta myöskin ilman velkoja?"
"Ja kaikki tuo vain petollisen naisen vuoksi?"
"Niin."
"Oliko hän hyvin julma, teille, mr Jenks."
Mies pysähtyi ja nauroi suorastaan hirnuen.
"Julma minulle! Minulla ei ollut hänen kanssaan mitään tekemistä. Hän petti miestään eikä minua."
Tultuaan Europa Pointille, huudahti merimies.
"Vene! Katsokaa! Kallioilla!"
"Kun Sirdaren särkyi, ajautui vene kai virran mukana maihin."
Jenks muisti kapteeni Rossin antaneen varustaa kaikki veneet elintarpeilla heti kun propelli oli särkynyt. Nyt oli kaikki poissa, mastot, purjeet, airot, penkit — kaikki paitsi kaksi vesiastiaa; Jenks avasi innokkaasti perälaudan alla olevan komeron ja se oli varustettu säilykkeillä sekä laivakorpuilla. He olivat hädin tuskin toipuneet veneen ilmestymisen aiheuttamasta mielenliikutuksesta, ennenkuin Jenks huomasi niiden kallioiden takana, joilla vene oli, pienen, luonnonmuodostaman vesisäiliön, joka uudistui joka myrskyllä ja oli täydellisesti eroitettu merestä.
Se ei ollut muuta kuin neljän jalan syvyinen, joka puolelta kallioiden ympäröimä ja pohja mitä hienointa valkoista hiekkaa. Siinä ei näkynyt ainoatakaan kalaa. Se oli ihanteellinen kylpyallas.
Iris oli ihastuksissaan. Hän osoitti sille suunnalle, jossa heidän majansa oli.
"Mr Jenks, olen kotona teeaikana."
Pyydettyään häntä laukaisemaan revolverin, jos tarvitsisi apua, lähti merimies nopeasti.
"Ihmettelen mitä hän pelkää", tuumi tyttö. Senvuoksi kiiruhti hän niin paljon kuin voi ja juoksi takaisin miehen luo. Tämä askarteli kiinnittämällä pistimiä lankkuun. "Minkä vuoksi tuota teette?" kysyi tyttö.
"Koetan valmistaa saapuville epämiellyttäville vieraille ikävyyksiä", vastasi Jenks. "Tästä tulee cheval de frise, jonka aion sijoittaa luolamme eteen, jos olemme pakoitettuja puolustautumaan villeiltä. Kun se sulkee tien, eivät he voi hyökätä päällemme."
Heidän yhdeksäntenätoista saarella oleskelupäivänään kiipesi merimies tapansa mukaan Näköalavuorelle Iriksen laittaessa aamiaista. Hän katsoi kiikarilla joka suuntaan, mutt'ei ainuttakaan purjetta näkynyt.
Hän pisti kiikarin koteloon ja palasi Iriksen luo.
Aamu kului kuten tavallisesti. Iris ei ollut unohtanut saniaiskasvin kastelemista. Aamiaisen jälkeen oli hänellä tapana mennä sitä kastelemaan ja hän nousi nytkin sitä varten ylös.
"Saanko auttaa teitä", sanoi Jenks. "Minulla ei ole tänään kiirettä."
"Ei kiitos! En salli teidän liikuttavan pensasta. Se näyttää suorastaan iloiselta minun tullessani ja juo veden yhtä halukkaasti kuin janoinen eläin."
"Kaalinpäälläkin on sydän, miss Deane."
Iris lähti nauraen, mutta oli ollut poissa tuskin viittä minuuttia, kun mies kuuli kaksi kertaa toistetun huudon. Hän eroitti oman nimensä — ei Jenksin, vaan Robertin. Jotain hirveätä oli tapahtunut, sillä huuto oli äärimmäisen epätoivoinen.
Hän juoksi sisään, tempasi kivääritelineeltä yhden kuudesta kivääristä, jotka olivat aina ladatut ja syöksyi läpi metsän, jossa ei nähnyt mitään, rannalle. Täällä näki hän Iriksen taistelevan kahden villin näköisen dyakin kiinnipitelemänä, joista toinen puvusta päättäen oli joku päällikkö ja toinen vastenmielisen näköinen puolialaston villi. Heidän ympärillään tanssi seitsemän pyssyillä ja parangeilla (suurilla malaijilaisveitsillä) asestettua miestä.
Molemmat villit koettelivat sitoa Iriksen käsivarsia, mutta hän oli notkea ja vahva, joten he saivat kovan pähkinän purrakseen. Estääkseen häntä huutamasta painoi toinen dyakeista suuren kätensä hänen suulleen.
Tyynesti ja rauhallisesti, kuin olisi ollut harjoituskentällä, laskeutui Jenks polvilleen ja tähtäsi. Ei kukaan dyakeista huomannut häntä, sillä kaikkien mielenkiinto oli kohdistunut hämmästystäherättävään saaliiseen, nuoreen ja kauniiseen naiseen, joka aivan tyynesti kuljeskeli täällä ympäri. Jyvä ja tähtäin tulivat hitaasti suoraan linjaan sen pedon rinnan kanssa, joka painoi tytön suuta.
Kuula sattui aivan sydämen yläpuolelle ja katkasi selkärangan.
Iris, joka tunsi vapautuneensa ilettävästä otteesta, tempautui irti päälliköstä ja kiisi kuin lintu kohti Jenksiä ja pelastusta.
Kivääristä kuului jälleen kaksi perättäistä lyhyttä, terävää laukausta ja kaksi dyakkia vaipui hiekkaan. Jälellä oli kuusi, niiden joukossa päällikkö, jota pakeneva tyttö tietämättään ruumiillaan suojeli.
Neljäs dyakki kaatui.
Jälelle jääneet, julmat, mutta eivät pelkurit villit latasivat pyssyjään. Kalpeana, päättäväisenä, teräksinen kiilto silmissään ja leuka eteenpäin työntyneenä seurasi merimies heidän valmistelujaan.
"Vasemmalle!" huusi hän. "Juoskaa puuta kohti."
Iris kuuli ja koetteli totella, mutta voimat pettivät ja hän kaatui murentuneiden korallien päälle.
Jenks tarkasteli häntä sekä dyakkeja, jotka ampuivat epätasaisen yhteislaukauksen. Jotain, joka muistutti kiirehtivää mehiläistä, surisi hänen korvansa ohi, ja hänen oikean jalkansa läheisyydessä oleva kivi sai voimakkaan läimäyksen näkymättömästä kädestä. Se oli hänestä mieluista. Tästä tulisi taistelu eikä teurastus.
Viides dyakki vaipui kuolinkouristuksissa maahan ja päällikkö tähtäsi tarkkaan polviasennossa olevaa ampujaa, joka uhkasi tuhota koko hänen joukkonsa. Mutta merimies ampui ensin ja näki kummastuksekseen kirjavasti puetun villin lentävän taapäin useita yardeja ja kaatuvan sitten maahan.
Vielä kaatui yksi ennenkuin kaksi jälelle jäänyttä katsoivat olevan syytä lähteä peräytymisretkelle. He tekivät sen nopeasti, mutta laahasivat päällikköä mukanaan. Jenksin tarkoitus ei kuitenkaan ollut päästää heitä menemään. Hän tähtäsi jälleen yhtä. Kuului naksahdus eikä mitään muuta. Patruuna ei syttynyt. Hän koetti kiireesti vetää sen ulos, mutta epäonnistui. Sellaisia vahingoita saattaa sattua niinkin hyvälle kiväärille kuin Lee-Metford on.
Karjaisten hyppäsi hän ylös ja syöksyi eteenpäin. Pakenevat miehet näkivät hänet ja lisäsivät vauhtia. Samalla hetkellä kun hän oli Iriksen luona, katosivat he puiden sekaan.
Hän heitti remmistä kiväärin olalleen ja otti tytön käsivarsilleen.
Tämä oli tajuissaan, mutta hengästynyt.
"Kuulkaa", huusi Jenks. "Koettakaa totella minua — kirjaimellisesti. Kannan teidät — luolaan. Jääkää sinne. Ampukaa jokainen, jonka näette — kunnes minä tulen."
Tyttö kuunteli ihmetellen. Ajatteliko mies jättää hänet nyt, kun hän oli painettuna tämän rintaa vasten? Mahdotonta! Ah, hän ymmärsi. Villit olivat kai tulleet sinne veneellä. Merimies aikoi hyökätä heidän kimppuunsa uudelleen. Hän ajatteli taistella yksin heidän kanssaan eikä hän, Iris, saisi tietää mitään ennenkuin kaikki olisi ohi.
Jenks asetti hänet luolan sisäänkäytävälle. "Te ymmärrätte!" huudahti hän ja vastausta odottamatta juoksi sisään hakemaan uuden kiväärin. Senjälkeen juoksi hän Näköalavuoren kautta etelärantaa kohti. Hän ymmärsi dyakkien nousseen maihin sillä hiekkarannalla, jota Iris oli kutsunut Salakuljettajain lahdeksi. He eivät saaneet päästä pakoon millään ehdolla.
Merimies oli oikeassa. Tullessaan perille huomasi hän kolmen — eikä kahden — miehen työntävän sampania vesille. Yksi heistä oli, ihme kyllä, päällikkö. Silloin ymmärsi Jenks kuulan sattuneen dyakin kohotettuun pyssyyn edelläkerrotulla seurauksella. Hän oli välttänyt kuoleman kuin ihmeen kautta.
Jenks valmistautui kylmäverisesti tappamaan kaikki kolme. Välimatka oli sangen suuri, ehkä 800 yardia. Hän laskeutui polvilleen ja ampui. Kuula näytti sattuneen veneeseen.
Samassa kuuli hän takanaan nopeita askelia. Hän nousi salamannopeasti, kääntyi ja näki — Iriksen.
"He pakenevat", sanoi tyttö. "Missä ovat toiset?"
"Kuolleet!"
"Tarkoitatteko tappaneenne kaikki?"
"Vain kuusi. Heitä oli kaikkiaan yhdeksän."
Hän laskeutui uudelleen polvilleen ja kohotti kiväärin. Iris heittäytyi hänen viereensä.
"Mr Jenks", sanoi hän rukoilevasti yhteenliitetyin käsin, "älkää tappako minun takiani useampia ihmisiä!"
"Omasta puolestani sitten", murahti mies kiusaantuneena häiritsemisestä, sillä nyt oli samponi kaukana.
"Silloin pyydän teitä Jumalan nimeen olemaan ottamatta useampia ihmishenkiä. Se, minkä teitte, oli välttämätöntä, ehkä oikein. Mutta tämä on murha."
Mies laski aseensa ja katsoi häneen.
"Jos nämä miehet pääsevät elävänä, tulevat he takaisin suurella joukolla kostamaan toverinsa — ja ottamaan teidät vangiksi."
"Niin on ehkä sallimuksen tahto. Rukoilen teitä sittenkin säästämään heidät."
Jenks laski kiväärin hiekalle ja nosti tytön hellästi ylös. Ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Sampanin suuri, kolmikulmainen purje täyttyi tuulella. Perässä näkyi mies, joka uhkaavasti pudisti rannalla olijoille nyrkkiään.
Malaijipäällikkö kirosi heitä ja Jenks ymmärsi varsin hyvin, mitä hän tarkoitti.