VI.
Muutamia selityksiä.
Koska Jenks oli vahvarakenteinen, toipui hän pian. Onneksi ei hän ollut saanut taistelussa mustekalan kanssa mitään vaikeampia vammoja. Hänen suunsa ympäristö oli arka sekä vyötäisillä ja jaloissa muutamia mustelmia. Kirveenisku oli sattunut vasempaan kenkään hipaisemattakaan jalkaa. Lyhyesti, hän oli melkein vahingoittumaton.
Hänellä oli sama tapa kuin koirilla, nimittäin ravistaa itseään tappelun jälkeen. Hän teki nytkin niin noustuaan seisomaan. Iriksessä näkyi mielenliikutuksen aiheuttamia jälkiä. Hän oli aivan kalpea ja hänen silmänsä tuijottivat.
"Tulkaa!" sanoi Jenks lempeästi. "Palatkaamme saarelle."
Hän otti tyynesti johdon, auttoi tyttöä yli kallioiden ja melkein kantoi häntä, kun tie tuli liian vaikeaksi.
Rannalle tultuaan saattoi Iris käydä yksin, mutta hän ontui. Jenks tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi käheästi:
"Oletteko jollain tavoin vahingoittunut?"
"Ei se ole mitään", mutisi Iris. "Minä luiskahdin kalliolta. Se ei ole mikään nyrjähdys — ainoastaan pieni niukahdus — nilkan yläpuolella on pieni naarmu."
"Minä kannan teitä!"
"Sellainen päähänpisto! Voin juosta teidän kanssanne kilpaa luolalle."
Eikä se ollut leikkiä. Hän tahtoi juosta — joutua kauemmaksi mustekalasta.
"Onko varma, että vamma on vain vähäpätöinen?"
"Ehdottomasti! Sukka hankaa hiukan, siinä kaikki. Odottakaa, niin näytän."
Hän kumartui, veti sukan oikeasta jalastaan ja ojensi sen esiin nostaen hiukan hamettaan. Ulkosivulla oli suuri haava.
Merimies osoitti asianmukaista lääkärin mielenkiintoa. Hänen sanansa ja tapansa olivat ammattimaisia.
"Tämän laitamme jälleen pian kuntoon", sanoi hän. "Kaistale musliinipuvustanne konjakkiin kastettuna —."
"Konjakkiin!" huudahti Iris.
"Niin, meillä on hiukan konjakkia, kuten tiedätte. Konjakki on erinomaista ruhjevammoihin. Sitä voi käyttää sekä sisällisesti että ulkonaisesti."
Iriksen repiessä muutamia musliinikaistaleita, katkaisi merimies kaulan konjakkipullosta. Molemmat maistoivat hiukan ja alkohooli toi väriä heidän kalpeihin kasvoihinsa.
Side oli valmis ja sen toinen pää oli kasteltu konjakkiin. Iris meni luolalle, mutta mies huudahti:
"Odottakaa hiukan! Minun on otettava ensiksi sieltä pari sorkkarautaa."
"Mitä varten?"
"Minun on mentävä sinne takaisin." Pään nyökkäyksellä osoitti hän riuttaa. Tyttö nyyhkytti kauhistuksesta. "Tällä kertaa en antaudu alttiiksi vaaroille", jatkoi Jenks. "Löysin sieltä kiväärejä ja me tarvitsemme niitä; ne saattavat olla meidän pelastuksemme."
Kun Iris päätti jonkun asian, ilmestyi hänen leukaansa kuoppa.
"Minä tulen mukaan", ilmoitti hän.
"Hyvä! Odotan teitä. Laskuvesi kestää vielä tunnin."
Side oli pian laitettu ja he palasivat riutalle. Kun Iris nyt kiipeili yli epätasaisten kivien ja kallioiden, hämmästyi hän sitä notkeutta ja rohkeutta, jota oli osoittanut kulkiessaan samaa tietä äskettäin. Silloin hyppäsi hän kiveltä kivelle pelottomalla varmuudella. Tällä kertaa nosti Jenks hänet kanavan yli.
"Tässäkö te kaaduitte?" kysyi merimies hellästi.
"Niin. Mistä sen arvasitte?"
"Luin sen silmistänne."
"Olkaa kiltti, älkääkä lukeko minun silmistäni, vaan katsokaa omillanne mihin menette."
"Teen sen ehkä myöskin."
He seisoivat sen kanavan maanpuoleisella laidalla, jossa Jenks oli taistellut mustekalan kanssa. Musta väri, jota hyökkääjä oli ruiskuttanut kärsiessään tappion, alkoi vähitellen kadota.
"Mitä aiotte tehdä tuotuanne niin suurin vaikeuksin minut tänne?" kysyi Iris. "Olisi mieletöntä koettaa kahlata uudelleen yli. Siellä missä näitä petoja on yksi, on kyllä useampiakin."
Jenks hymyili. "Siitä syystä olen juuri ottanut sorkkarautoja mukaani.
Jos istutte hetken tässä, niin on kaikki selvillä."
Hän kaivoi toisen sorkkaraudan lujasti kiinni koralliriuttaan. Päät köydestä, joka oli viety puussa olevan väkipyörän ympäri, olivat siinä, johon tyttö oli ne taistelun jälkeen heittänyt. Hän kiinnitti ne rautaan, kiersi laudankappaleella tiukalle ja muodosti niistä sillan, jota myöten hyvin saattoi vetää tavaroita.
Iris katseli tätä vaieten. Merimies esiintyi aina edukseen työskennellessään kovasti. Kaikkeen, mihin hän ryhtyi, omistautui hän koko sielullaan. Iris ei ollut milloinkaan nähnyt sellaista miestä. Sellaisina hetkinä tunsi hän tätä kohtaan rajatonta ihailua.
"Otaksun", huomautti tyttö, "teidän laittavan kuntoon ilmaratanne turvataksenne oman ja tavaroiden kulun."
"Ni-in."
"Miksikä olette siis noin epäröivä?"
"Senvuoksi, että omasta puolestani olen aikonut kahlata yli. Köysi on aiottu tavaroille."
Iris nousi nopeasti. "Kiellän teitä ehdottomasti menemästä uudelleen veteen. On suorastaan häpeä ajatella sellaista. Te asettaudutte vakavaan vaaraan ilman mitään todellista syytä, sikäli kuin näen, ja jos teille jotain tapahtuu, jään minä tälle kauhealle saarelle yksin."
Merimies ei oikein näyttänyt tietävän mitä tekisi.
"Miss Deane", sanoi hän, "vaara ei ole niin suuri kuin kuvittelette. Viime kerralla yllätti mustekala minut, mutta sitä se ei tee toista kertaa. Minun on saatava nuo kiväärit. Jos se teitä rauhoittaa, voin kyllä itsekin kulkea nuoraa pitkin."
Hän teki tämän myönnytyksen kovin vastenmielisesti, sillä jos jokin vaara merestä käsin uhkaisi, olisi hänen paljon vaikeampi välttää sitä riippuessaan köydessä, joka painui hänen allaan, kuin kulkiessaan vapaasti valmiina syöksymään joko eteen tahi taakse.
Tätä ei Iris ymmärtänyt ennenkuin näki hänen pitkin, voimakkain ottein heilauttavan itseään eteenpäin.
"Seis!" huusi Iris. Mies päästi otteen ja putosi veteen kääntyen katsomaan tyttöä.
"Mikä on?" kysyi hän.
"Astukaa! Kulkekaa!" Merimies kulki takaisin ottaakseen vastaan ojennuksen.
"Te tiesitte koko ajan olevan parempaa mennä kahlaamalla, mutta tehdäksenne minulle mieliksi ryhdyitte tähän vaaralliseen keinoon! Miksikä teitte sen?"
"Olette itse vastannut kysymykseenne."
"Olen teihin hyvin, hyvin suuttunut."
"Kerron teille mitä teen", sanoi Jenks. "Jos suotte minulle anteeksi, koetan hypätä yli. Hyppäsin erään kerran yhdeksäntoista jalkaa kolme tuumaa eräällä — hm — niityllä —"
"Älkää seisoko lörpöttelemässä siinä! Puolen tunnin kuluttua on vesi noussut yli riutan", huudahti tyttö.
Mitään puhumatta alkoi Jenks työnsä. Siellä oli paljon köyttä ja hänen suunnitelmansa oli varsin yksinkertainen. Kun jokainen käärö oli varmasti sidottu, kiinnitti hän tavaran juoksevaan köyteen, joka kulki puusta rautapulttiin. Juoksunuoraan sitoi hän kiinni kevyimmän köyden, jonka löysi, ja heitti toisen pään Irikselle. Kevyesti vetämällä saattoi Iris vetää raskaan kiväärilaatikonkin toiselle puolelle, sillä kaltevuuspinta oli niin jyrkkä, että mitä raskaampi paino oli, sitä helpommin se liukui köyttä pitkin.
He työskentelivät kunnes Jenks ei löytänyt enää mitään ottamisen arvoista. Senjälkeen kahlasi hän varovasti yli kanaalin. Tyttö tuijotti kauhistuneena veteen siksi kunnes merimies oli jälleen hänen rinnallaan.
"Kuten näette", sanoi mies, "olette te säikäyttäneet jokaisen mustekalan monen mailin piirissä karkuun."
Nousuvesi oli kääntynyt; muutaman minuutin kuluttua olisi osa riuttaa veden alla. Kiväärilaatikon kantaminen saarelle oli aivan mahdotonta ja Jenks teki nyt sen, joka olisi säästänyt, aikaisemmin suoritettuna, häneltä koko joukon työtä ja vaivaa. Hän särki laatikon ja huomasi aseiden olevan hyvässä kunnossa.
Hän tarkasti puolitusinaa ja pani ne syrjään. Senjälkeen laittoi hän laivanpirstaleista pienen lautan ja sitoi sille kiinni teelaatikon, jauhotynnyrin, rikkinäisen salongintuolin ja muuta pikkutavaraa, jota saattoi tarvita. Hän vältti vesillelaskemisvaikeudet rakentamalla lautan aivan lähelle vesirajaa. Kun kaikki oli valmiina, kohotti nousuvesi lautan, johon oli sidottu vahva köysi, ja kuljetti sitä rantaan päin. Sitten otti merimies olalleen neljä kivääriä, pyysi tytön tekemään samoin kahdelle jälelle jääneelle, ja ohjasi lauttaa nuorasta sopivaan paikkaan.
"Teidän kuljettaessanne tavaroita maihin, menen minä valmistamaan päivällistä", ilmoitti Iris.
"Mutta olkaa varovainen, ettette nyrjäytä jalkaanne uudelleen."
"Sitä kyllä olen. Nilkkani muistuttaa siitä joka askeleella, jonka otan."
Sill'aikaa kun Jenks sai tavarat maihin, oli Iris valmistanut päivällisen. Se oli keittotaidon uusi riemuvoitto. Munat olivat paistettuja!
"Minulla on vakava aikomus keittää kokonainen kinkku", sanoi tyttö.
"Onko teillä mitään aavistusta, kuinka kauan sellaista on keitettävä."
"Neljännestunti jokaista puoltakiloa kohti."
"Mainiota! Mehän emme voi mitata painoa emmekä aikaa."
"Luulen voivamme tehdä molemmat. Laitan jonkunlaisen tasapainolaitteen. Sen toiseen päähän sidomme kinkun ja toiseen kiväärin sekä muutamia patruunoita, ja minä voin sanoa kinkkujenne painon täsmälleen. Ajanmittauksen suhteen olen päättänyt turvautua aurinkokelloon. Muistan sangen hyvin siihen vaadittavat kappaleet, ja kun olemme jonkun aikaa sitä tarkanneet, voimme korjata esiintyvät virheet."
"Te olette tosiaankin viisas, mr Jenks", sanoi Iris lapsellisesti. "Oletteko omistaneet monta vuotta elämästänne valmistautuaksenne oleskeluun asumattomalla saarella?"
"Jotain siihen tapaan. Elämäni on ollut päätöntä kuljeksimista. Kohtalo on ajanut minut paikkaan, jossa ne pienet kokemukset, joita minulla on, voivat olla hyödyllisiä."
"Päätöntä kuljeksimista!" huudahti Iris. "Sitä en usko. Sellaista ilmaisutapaa käytetään ikävistä, tarkoituksettoman kiertelyhalun valtaamista ihmisistä. Teidän pahin vihollisennekaan ei voi teistä sanoa sitä."
"Pahin viholliseni on joka tapauksessa saattanut sen ilmaisumuodon vastaamaan todellisuutta, miss Deane."
"Te tarkoitatte hänen turmelleen teidän uranne?"
"Niin — otaksun asian olevan siten."
"Oliko hän hyvin suuri lurjus?"
"Oli ja on vieläkin."
Jenks puhui rauhallisen katkerasti. Tytön sanat olivat herättäneet muistoja. Hetkeksi unohti hän joutuneensa puhumaan itsestään eikä ollenkaan huomannut Iriksen kasvojen tyytyväistä ilmettä, kun tämä sai tietää hänen pahimman vihollisensa olevan miehen.
"Te olette väsynyt", sanoi tyttö. "Haluatteko tupakoida?"
Jenks otti esille piippunsa ja tupakkansa, mutta hänen oli vaikea käyttää oikeaa kättään, jota särki kauheasti.
Myötätunnosta huudahtaen hypähti tyttö ylös ja pyysi saada hoitaa hänen sormeaan. Hän sitoi sormen konjakkiin kastetulla liinarievulla. Sitten tarttui hän miehen tupakkapurkkiin ja piippuun.
"Älkää pelätkö", sanoi hän nauraen. "Olen täyttänyt isäni piipun monta kertaa. Kesken kaiken, te tulette varmasti pitämään isästäni, kun opitte hänet tuntemaan. Hän on paras ihminen minkä tunnen."
"Te olette siis hyviä ystäviä."
"Hyviä ystäviä! Hän on ainoa ystävä mitä minulla maailmassa on."
"Mitä? Onko se totta?"
"Täydellisesti! Minä en luonnollisesti koskaan unohda kuinka paljosta minun on teitä kiittäminen, mr Jenks. Ja minä pidän myöskin teistä tavattomasti, vaikka te välistä olette niin — niin tuima minua kohtaan."
"Rakas lapsi!" mutisi merimies nähtävästi omissa ajatuksissaan. "Vain niin, minä olen mielestänne tuima?"
"Niin, oikea karhu, silloin kun te läksytätte minua! Te voitte olla oikein hauska kun haluatte ja unohdatte huolenne. Mutta minkävuoksi kutsutte minua lapseksi. Kuinka vanha te olette, mr Jenks? Minä täytin joulukuussa kaksikymmentä."
"Ah, täytin elokuussa kaksikymmentäkahdeksan", vastasi mies.
"Varjelkoon!" läähätti tyttö! "Pyydän anteeksi, mutta luulin teidän olevan vähintäin neljänkymmenen."
"Epäilemättä näytän siltä. Mutta ei ole eduksi ulkonäölle nousta varhain ylös ja mennä myöhään vuoteeseen."
"Olen usein kummastellut kuinka armeijan upseerit kestävät", sanoi Iris. "He eivät koskaan näytä saavan tarpeeksi unta, eivät ainakaan täällä idässä. Olen nähnyt heidän tanssivan puolen yön jälkeen ja kuullut heidän senjälkeen olleen ulkona viiden tai kuuden aikaan aamulla metsästämässä tahi harjoituksissa."
"Te arvelette siis minun olleen upseerina?"
"Olen siitä varma. Teidän tapanne, äänenne, tyyni, käskevä esiintymisenne, niin, vieläpä käyntitapannekin ilmaisee sen."
"Siinä tapauksessa", sanoi Jenks surullisesti, "en tahdo kieltää tosiasiaa. Olen ollut yhdeksän vuotta upseerina intialaisessa pääesikunnassa. Minun päähänpistoni, miss Deane, oli huolehtia parhaimmalla tavalla miesteni ruuasta ja pitää heitä reippaina kaikissa olosuhteissa ja ilmastoissa, erikoisesti silloin kun jokapäiväisiä elämäntarpeita ei ollut riittävästi. Siihen päästäkseni luin kaikkea mahdollista jokaisesta maasta, mihin rykmenttini mahdollisesti saattoi tulla lähetetyksi; opettelin tavallisten ruoka-aineiden nimet maankielellä ja otin erityisesti selkoa kuinka luonto huolehtii ihmisen toimeentulosta. Nämä tutkimukset kiinnittivät mieltäni. Sudanin retken aikana oli minulla niistä hyötyä ja, kiitos niiden, minut koroitettiin."
"Kertokaa!"
"Muutamien taisteluiden jälkeen oli minun osastoni seurattava ratsukameleita, jotka, kuten tiedätte; voivat kulkea ilman vettä paljon kauemmin kuin hevoset. Olimme melkein saavuttamaisillamme ne, mutta hevosemme olivat aivan nääntyneet. Onneksi olin kiinnittänyt huomiota muutamiin merkkeihin, jotka ilmaisivat missä kohden erämaan alla oli vettä. Puolen tunnin työ lapioilla osoitti minun olleen oikeassa. Me saavutimme takaa-ajajat, vangitsimme heidät ja minä sain kapteeninvaltakirjani."
"Eikö mitään tappelua tapahtunut?"
Hän ei vastannut heti. Sitten päätti hän nähtävästi hyvin vastahakoisesti vastata. "Kyllä, tapahtui taistelu. Se oli hyvin kiivas senvuoksi, että osasto englantilaista ratsuväkeä, jonka piti minua tukea, kääntyi veden puutteen vuoksi takaisin. Mutta se ei pelastanut 24 lancierirykmentin komentajaa vakavasta varoituksesta."
"24 lancierirykmentin!" huudahti Iris. "Lordi Ventnorin rykmentti!"
"Lordi Ventnor oli kysymyksessä oleva upseeri."
Iris tuli kasvoiltaan tulipunaiseksi. "Te tunnette siis hänet", sanoi hän.
"Kyllä, sen teen."
"Onko hän teidän vihollisenne?"
"On."
"Siis senvuoksi tulitte te niin liikutetuksi viimeisenä päivänä Sirdarenin kannella kun lady Tozer kysyi minulta, olinko hänen kanssaan kihloissa?"
"Niin."
"Kuinka saattoi se asia koskea teitä? Ettehän edes tiennyt nimeäni?"
"Se koski minuun koska hänen nimensä äkillinen mainitseminen sai minut ajattelemaan kunniattomuuttani. Jätin armeijan kuusi kuukautta sitten, miss Deane, hyvin kiusallisten olosuhteiden vallitessa. Sotaoikeus katsoi minut syylliseksi upseerille sopimattomaan käytökseen. En saanut edes tilaisuutta ottaa eroa. Minut pyyhittiin rullista."
Hän koetteli puhua tyynesti, mutta kalpeni hieman ja vaikka hän piti piippua suussaan, niin hänen huulensa värisivät.
Hän ei uskaltanut katsoa tyttöön, jonka kummasteleva katse oli suuntautunut häneen.
"Minä muistan sen", sanoi Iris hitaasti kääntämättä hänestä katsettaan.
"Asiasta puhuttiin minun tullessani Hongkongiin. Te olette kapteeni
Robert Anstruther?"
"Niin."
"Ja te loukkasitte julkisesti lordi Ventnoria erään riidan vuoksi naisesta?"
"Kuten sanotte."
"Kenen oli syy?"
"Nainen sanoi sen olleen minun."
"Oliko se totta?"
Robert Anstruther, entinen kapteeni Intian armeijassa, nousi seisomaan. Hän päätti kohdata tuomionsa seisovin jaloin. — "Sotaoikeus oli hänen kanssaan yhtä mieltä ja minä itse olen puolueellinen todistaja."
"Kuka oli nainen?"
"Everstini vaimo, mrs Costobell."
Kauan jälkeenpäin muisti hän tässä tilaisuudessa tunteneensa epätoivoa. Mutta hän oli päättänyt asian, eikä kuulunut niihin, jotka pelkäävät seurauksia.
Irikselle palasi ensiksi mielenmaltti.
"Minua ilahduttaa suoruutenne, kapteeni Anstruther," alkoi hän.
"Jenks, jos saan pyytää, miss Deane, Robert Jenks."
Tytön silmissä oli omituinen ilme, mutta sitä ei mies nähnyt ja Iris jatkoi pidätetyin äänin.
"Tietysti, mr Jenks. Sallikaa minun olla yhtä suora ennenkuin jätämme tämän puheenaiheen. Olen tavannut lady Costabellin. En pidä hänestä. Luulen hänen olevan petollisen naisen. Sotaoikeus olisi kenties langettanut toisenlaisen tuomion, jos sen jäsenet olisivat olleet hänen omaa sukupuoltaan. Mitä tulee lordi Ventnoriin, niin ei hän merkitse minulle mitään. Totta kyllä on, että hän on pyytänyt isältäni lupaa saada osoittaa minulle huomiotaan, mutta rakas vanha isäni jätti asian kokonaan minun ratkaistavakseni, enkä minä ole milloinkaan antanut lordi Ventnorille vähintäkään rohkaisua. Huomaan nyt lady Costabellin ja lordi Ventnorin valehdelleen, kun he syyttivät teitä jostain kunniattomasta teosta, ja olen iloinen, että te annoitte hänelle opetuksen klubissa. Olen aivan varma, että hän oli sen ansainnut."
Ei sanaakaan tämä harvinainen mies vastannut. Hän vavahti, tarttui kirveeseen, joka oli hänen jaloissaan ja lähti metsään kääntäen kasvonsa poispäin Iriksestä, ettei tämä huomaisi hänen silmissään kyyneleitä.
Tyttö puolestaan alkoi tarmokkaasti kiilloittaa keittiöastioitaan ja pian sen jälkeen laulaa. Jos ajattelee, että hänen tuli sietää armeijasta poisajetun upseerin seuraa, niin oli hän naurettavan tyytyväinen.