V.
Kuitit.
Herätessään huomasi hän auringon korkealla taivaalla, nuotio rätisi iloisesti ja hallitseva jumalatar oli muuttanut muotoaan niin, että merimies tarkasteli häntä hämmästyneenä.
Jenks nousi äänettömästi istumaan, veti jalat alleen ja katseli. Tytön kasvot eivät olleet hänen istumapaikaltaan näkyvissä ja ensi hetkellä luuli hän uneksuvansa. Tyttö oli puettu hienoon merensiniseen hameeseen ja aistikkaaseen puseroon. Hänen valkoisten säämiskäkenkiensä tilalle olivat ilmestyneet vahvat nahkakengät. Hän oli oikein hieno, tämä saaren Hebe.
Vihdoin käsitti mies mitä oli tapahtunut. Tyttö oli noussut päivänkoitteessa, voittanut luonnollisen vastenmielisyytensä ja edellisenä päivänä kootusta varastosta valinnut sopivampia vaatteita kuin ne, joissa oli pelastunut.
Hän silmäili omia ryysyjään ja antoi miettivin katsein kätensä liukua ajamatonta leukaansa pitkin. Muutamien päivien kuluttua muistuttaisivat hänen kasvonsa kenkäharjaa. Tällä surullisella hetkellä olisi hän vaihtanut rakkaan piippunsa ja tupakkansa — partaveitseen.
Sitten hänen tunteensa muuttuivat. Hänen nimensä oli Robert-palvelija.
Hän tarttuu kenkäänsä ja Iris kuuli sen.
"Huomenta!" huudahti hän ystävällisesti hymyillen. "Luulin ettette ikinä heräisi. Olkaa hyvä ja peseytykää nopeasti, muuten tulevat munat koviksi."
"Munat?"
"Niin. Olen koonnut metsästä muutamia. Maistoin yhtä, joka näytti hyvältä ja se oli erinomainen."
Miss Deane oli valmistanut erinomaisen aamiaisen. Kinkku ja laivakorput olivat ruokalistassa tietysti etusijalla, mutta sitäpaitsi oli keitettyjä munia, paistettuja banaaneja ja tuoreita kookospähkinöitä. Nämä ja raitis vesi eivät olleet niinkään halveksittavia haaksirikkoisille, jotka olivat satojen mailien päässä sivistyneestä maailmasta.
Vaikka hänen elämänsä olisi ollut kysymyksessä, ei mies olisi voinut olla tuomatta esille seurustelulahjojaan. Heidän keskustelunsa kosketteli Italiaa, Egyptiä ja Intiaa. Hän puheli sivistyneen miehen vapaudella. Hän kertoi m.m. erään kaskun brittiläisen sotamiehen avuttomuudesta kaikessa, mitä ei ole säännöissä.
"Minä muistan", sanoi hän "nähneeni erään kerran ratsuväen aliupseerin komennuskuntineen istuvan nälistyneinä säkkipinkan päällä Suakinaavikolla. Ja tiedättekö, mitä säkeissä oli? Korppuja! He luulivat säkkien sisältävän patenttijalkineita, kunnes minä ilmoitin heille asianlaidan."
Iris oli sanomaisillaan: "Siinä tapauksessa te olette ollut upseerina armeijassa!" mutta ei tehnyt sitä. Hän ei kuitenkaan voinut peittää silmiensä veitikkamaista ilmettä. Merimies huomasi sen, pysähtyi ja jatkoi:
"Miss Deane, nyt olemme lörpötelleet riittävästi. Olen tänä aamuna oikea laiskiainen, mutta ennenkuin ryhdyn työhön, on minun sanottava teille muutamia asioita. Ensiksikin, te ette saa tehdä useampia kokeiluja ruoka-aineiden kanssa. Munat olivat mainioita, mutta menestyksen innostuttamana te myrkyttäisitte itsenne. Toiseksi, ette koskaan saa mennä pois näkyvistäni ilman revolveria — antaaksenne sillä merkin. Oliko teillä revolveri mukananne mennessänne munia kokoamaan?"
"Ei, miksikä sitä kysytte?"
Mies näytti huolestuneelta vastatessaan:
"On ehkä parasta kertoa teille heti, että me voimme saada koska hyvänsä vieraiksemme julmia ja verenhimoisia villejä. En olisi sitä maininnut, jos se olisi vain kaukainen mahdollisuus. Mutta asiain näin ollen on teidän tiedettävä, että jotain sentapaista saattaa tapahtua. Toivokaamme Jumalan hyvyyteen ja siihen, että pelastus pian tulee. Saari näyttää olleen hylättynä monta kuukautta ja siinä on paras toive pelastukseemme."
Nyt oli Iris vakava.
"Mistä tiedätte sellaisen vaaran meitä uhkaavan?"
Mies väisti kysymyksen.
"Senvuoksi, että olen sattumalta lukenut koko joukon Kiinan merestä ja sen saariasujamista. Minä olisin viimeinen tuottamaan teille levottomuutta turhanpäiten. Haluan vain selittää, että muutamiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä torjuaksemme vaaran, joka on mahdollinen, mutta ei todennäköinen. Siinä kaikki."
"Mr Jenks", sanoi Iris mutkattomasti. "Olemme Jumalan kädessä. Asetan luottamukseni häneen ja teihin. Olen toivorikas, ei, enemmän — varma. Kiitän teitä siitä, mitä olette tehneet ja vielä tulette tekemään. Jos te ette voi suojella minua uhkaavia vaaroja vastaan, ei sitä voi kukaan muukaan mies tehdä, sillä te olette rohkein ja ritarillisin herrasmies, jonka olen tavannut."
Merimies ei uskaltanut vastata. Hän nousi ja tarttui kirveeseen tehdäkseen murhaavan hyökkäyksen lähellä olevaa sagopalmua vastaan.
Iris sai ensiksi takaisin mielenmalttinsa. Synnynnäisellä hienotunteisuudella osoitti hän innokasta mielenkiintoa puun kaatoon.
"Mihin tarvitsette sitä?" kysyi hän puun kaatuessa.
Jenks tunsi olevansa melkein ennallaan.
"Siinä on muutosta ruokalistaan", vastasi hän. "Ei, emme me keitä lehtiä emmekä paista kuorta. Kun halkaisen palmun, huomaatte sen olevan täynnä eräänlaista ydintä, ja teidän tehtäväksenne jää viruttaa se vedessä, poimia pois kaikki säikeet ja antaa lopuksi veden haihtua. Jälelle jää valkoista pulveria. Kun se keitetään, saadaan siitä sagoa."
"Varjelkoon!" sanoi Iris.
"Se kuuluu kummalliselta, mutta luulen olevani oikeassa. Maksaa joka tapauksessa vaivan koettaa."
Senjälkeen jätti hän Iriksen valmistamaan sagoa ja lähti saaren toiselle rannalle pyydystämään kilpikonnia, kuten ilmoitti. Päästyään puiden suojaan alkoi hän kulkea nopeammin ja kääntyi vasemmalle tutkiakseen halkeamaa, joka tinapellille oli merkitty pääkallolla ja ristiin asetetuilla luilla. Kummastuksekseen joutui hän vanhalle tielle — toisin sanoen, metsän läpi kulkevalle linjalle, jossa ei ollut mitään suurempia puita ja maassa oli merkkeinä ihmisten käynnistä pari kokoonkäpristyneitä kiinalaisia jalkineita, puusandaali sekä paarien lahonneet jäännökset.
Vihdoin tuli hän perille halkeaman reunalle ja näkemänsä näky sai hänet hämmästymään. Lukuisat ihmiskädet olivat vuoren syrjään kaivaneet mahtavan haudan. Muodoltaan melkein ympyriäisenä oli sen läpimitta ehkä sata jalkaa, ja syvimmässä kohdassa arveli hän syvyyden olevan noin neljäkymmentä jalkaa.
Ruohoja, pensaita ja kaikenlaisia kasveja kasvoi reunoilla. Mutta noin kymmenen jalan päässä pohjasta lakkasi kaikki kasvullisuus ikäänkuin pohjan ympärillä olisi ollut noiduttu kehä.
Kehä oli hautausmaana. Ihmisten ja eläinten luita oli sekaisin. Useimmista oli jälellä vain luuranko. Muutamilla ruumiilla — hän laski niitä yhdeksän — oli vielä yhtäläisyyttä ihmisen kanssa. Heillä oli dyakkivaatteet. Toiset olivat ehkä olleet kiinalais-kuleja. Hän eroitti koreja ja omituisia lapioita sekä kuokkia luiden joukossa. Eläimet olivat kaikki samaa lajia, pieniä ja laihoja. Lopuksi näki hän jalan. Se oli sian.
Kaiken yllä oli pyörretuulen tuomia paksuja hiekkakerroksia. Paikka oli kauhea. Jenks tunsi kylmän hien kohoavan otsalleen. Hänestä tuntui kuin olisi silmännyt haudan salaisuuksiin.
Vihdoin kuitenkin alkoivat hänen aivonsa selvetä. Hän sai ajatuskykynsä ja alkoi tuumia tullen seuraavaan tulokseen:
Kauan sitten oli joku tuliperäisessä kalliossa keksinyt arvokkaita kivennäisaineita. Kaivaustyöt olivat olleet täydessä käynnissä kun tulivuori valmisti koston ihmismuurahaisille, jotka tunkeutuivat sen sisuksiin, tukahduttamalla heidät hiilikaasuun. Sikalauma — jonka kiinalaiset epäilemättä olivat tullessaan tuoneet — joutui saman kohtalon alaiseksi ollessaan siellä kauhealla ateriallaan.
Sitten tuli eurooppalainen, joka ymmärsi hiilikaasun olevan ilmaa raskaampaa ja pysähtyvän kaivoksen pohjalle. Hänkin oli yrittänyt temmata kalliosta aarretta rakentamalla sen läpi tunnelin. Hän oli kenties osaksi onnistunut ja purjehtinut pois — ehkä apua hakemaan — sekä merkinnyt paikan läkkipurkin tinakanteen. Se joutui todennäköisesti jonkun toisen miehen haltuun, joka uteliaana, muttei vakuutettuna, antoi laskea itsensä maihin tälle kohtalokkaalle paikalle, varustettuna riittävillä ruokavaroilla. Hän oli ehkä järjestänyt niin, että hänet haettaisiin määrätyn ajan kuluttua.
Mutta sitä ennen tuli dyakkirosvojen sampani ja rohkean miehen luut lepäsivät lähteen läheisyydessä, hänen päänsä koristaessa jonkun verenhimoisen päällikön laajaa. Haudattuaan omat kuolleensa — sillä valkoinen mies kamppaili elämänsä puolesta epätoivoisesti, kuten patruunahylsyistä näkyi — tutkivat murhaajat saaren, jolloin muutamat heistä uteliaisuudesta laskeutuivat kaivokseen ja jäivät sinne. Toiset taikauskoiset raakalaiset pakenivat niin kiireesti, etteivät muistaneet viedä luolasta mukaansa fotogenia eivätkä työkaluja, vaikka pitävätkin niitä suuressa arvossa.
Sellainen oli hänen mielestään täällä tapahtunut murhenäytelmä. Se selitti kaiken paitsi 32. Oliko vieläkin joku kauhea arvoitus odottamassa ratkaisua?
Sitten kiisivät hänen ajatuksensa Irikseen. Jospa hän olisi sattunut munia etsiessään tähän kuoleman laaksoon! Ja miten voisi tämän salata häneltä? Eikö ollut parempi tuntea tämä kuin yht'äkkiä kävellessään metsässä joutua tähän kauhistuttavaan paikkaan.
Hän juoksi nopeasti takaisin kunnes huomasi Iriksen olevan polvillaan ja viruttavan vadinkannessa olevassa vedessä sagoa.
Hän huusi tyttöä, vei hänet polulle ja osoitti kohtalokasta kivilouhosta, mutta siten, ettei Iris voinut sinne katsoa.
"Muistattehan sen pyöreän reiän, jonka näimme vuorenhuipulta", sanoi hän. "No niin, se on täynnä hiilihappokaasua, jonka hengittäminen on sama kuin kuolema. Luvatkaa minulle, ettette mene milloinkaan sen lähelle."
Iris oli hiukan hermostunut ja tunsi kaulassaan kuristusta vastatessaan:
"En halua kuolla. Luonnollisesti pysyn sieltä poissa. Miten kauhea saari. Ja kuitenkin saattaisi se olla paradiisi!"
Hän puri huuliaan pidättääkseen kyyneleitä, mutta kun hän oli tämän paradiisin Eeva, ei hän voinut olla tiedustamatta:
"Kuinka pääsitte siitä selville? Onko siellä — jotain — hirveää?"
"On, eläinten jäännöksiä ja muuta. En olisi puhunut siitä, ellei se olisi ollut aivan välttämätöntä!"
"Onko teillä muita salaisuuksia?"
"Koko joukko!" Hän hymyili ja kuje onnistui, sillä Iris luuli hänen puhuvan menneisyydestään.
He palasivat vaieten luolalle.
"Menen sisään teidän lamppunne kanssa. Saanko?" kysyi merimies.
"Tietysti! Miksikä ette saisi? Saanko tulla mukaan?"
Mies nyökkäsi, jonka jälkeen he menivät yhdessä sisään ja Jenks tutki perinpohjaisesti kallion. Maanjäristyksen aiheuttama maanvieremä, joka oli helpottanut tunnelin kaivamista, näytti luolan päästä suuntautuneen vasemmalle. Luolassa näkyi jälkiä sitkeästä työstä. Äkkiä hän huudahti.
"Mikä on?" huudahti Iris.
"En ole varma asiasta", vastasi merimies. "Tahdotteko pidellä lamppua sillä aikaa kun käytän sorkkarautaa."
Kivessä näkyi ohut sinivalkoinen juova. Hänen onnistui murtaa sangen suuri pala, joka sisälsi metallia. He menivät ulos merimiehen ottaessa mukaansa veitsen, jolla voisi vuolla metalliliuskoja.
"Onko se hopeaa?" kysyi Iris liikutettuna.
"En usko sitä. En ole mikään ammattimies — mutta luulen — arvelen sen olevan — antimoniumia."
"Niin paljon melua tyhjästä!" sanoi Iris ja palasi valmistamaan sagoa.
Kirves olalla läksi Jenks rannalle. Oli laskuvesi ja riutan kivet pistivät esille viheriästä vedestä kuin terävät hampaat.
Joukko laivan sirpaleita makasi kuivalla. Oli helppo asia vahvalle ja notkealle miehelle päästä perille, ja kuitenkin merimies epäröi.
"Syötillä varustettu rotanloukku", mutisi hän itsekseen ja kiiruhti sitten askeleitaan. Hypellessään kalliolta kalliolle katosi epäilys. Hänestä esineet olivat verrattomasti arvokkaammat vaaraa. Hän oli parissa minuutissa perillä. Palmu kasvoi kalkkikivikalliolla ja sen juuret olivat tunkeutuneet kallion rakoihin ollen hyvässä suojassa myrskyltä.
Merimiehen ja puun välillä oli kapea vesivyö. Vaikka vesi lagunissa oli kaksikymmentä syltä syvää, oli se kristallikirkasta. Pohjassa, jonka muodosti ihmeellisen valkoinen hiekka ja rikkoutuneet korallinkappaleet, näkyi jokainen esine. Hän saattoi huomata paljon kaloja, mutta ei yhtäkään haikalaa. Riutan sisäpuolella näkyi selvästi Sirdarenin etuosa.
Merenpuolella ei vesi ollut niin kirkasta. Saavuttaakseen Palmukallion — kuten sitä myöhemmin kutsuttiin — oli hänen kahlattava noin kolmekymmentä jalkaa vyötäisiään myöten vedessä.
Hän teki sen. Puuta vasten nojallaan oli matala, kapea laatikko varustettuna rautakulmilla ja brittiläisen hallinnon merkillä, leveällä nuolella.
"Kaikkien jumalien kautta!" huudahti merimies, "pyssyjä."
Sirdaren oli kuljettanut aseita ja ammuksia Hongkongista Singaporeen. Kohtalo oli sallinut, että melkein loppumaton patruunavarasto oli lennähtänyt yli riutan saaren rantaan. Ja tässä oli Lee-Melford kiväärejä kylliksi puolelle komppanialle. Hän ei halunnut panna vaaraan kallisarvoista kirvestään koettamalla avata sillä raudoitettua laatikkoa. Täytyi palata hakemaan sorkkarautaa.
Mitä muuta tässä Neptunin lahjoittamassa kauppaliikkeessä oli? Näköään vahingoittumaton laatikko teetä. Kolme tynnyriä turmeltumattomia jauhoja. Salongintuoli, rikkinäinen kronomeetteri, rikkonaisia porsliineja ja puutavaraa.
Kappaleen matkaa kauempana näkyi Sirdarenin mahtava savupiippu. Tavaroiden joukossa oli myöskin nuoraa ja väkipyörä. Hänelle johtui heti mieleen rakentaa ilmarata ja sitä myöten siirtää teelaatikko näihin.
Hän asetti nuoran väkipyörään ja kiipesi puuhun repien siinä toimessa housunsa. Hän oli kiinnittänyt väkipyörän vahvasti puuhun ennenkuin tuli ajatelleeksi miten paljon yksinkertaisempaa olisi murtaa laatikko auki ja viedä tee maihin vähin erin.
Hän nauroi ja sanoi itsekseen: "Alan tulla tyhmäksi! Mutta koska laitos on valmiina, voin nyt yhtä hyvin käyttää sitä."
Hän solmi köydenpäät yhteen ja heitti ne riutalle. Sitten tarttui hän kirveeseen ja laskeutui veteen tietämättä, että Iris, joka oli vaivannut taipuisan sagon latteaksi pannukaakuksi, oli tullut rannalle ja katseli häntä.
Vesi oli noussut tuskin hänen polviensa yli, kun pitkä käsivarsi kiertyi ikäänkuin lasso hänen oikean jalkansa ympärille. Toinen samanlainen kietoutui vyötäisille.
"Jumalani!" läähätti hän kun kauhea imuputki sulki hänen suunsa ja nenänsä. Mustekala oli hyökännyt hänen kimppuunsa.
Kauhea pahoinvoinnin tunne oli voittamaisillaan hänet, mutta rakkaus elämään tuli hänelle avuksi ja hän työnsi imuputken kasvoiltaan. Sitten heilahti kirves ja yksi mustekalan kahdeksasta käsivarresta lyheni melkoisesti. Mutta neljäs kiertyi vasemman jalan ympäri. Muutaman jalan päässä, vedestä kohonneena, ulkopuolella kirveen ulottuman näkyi kauhea mustekala ammottavine kiduksineen ja ilettävine silmineen.
Merimies seisoi hajasäärin iskien kirveellä kuin mieletön, mutta vesi vaikeutti häntä ja hänen täytyi taivuttautua taaksepäin ettei kadottaisi tasapainoaan. Jalansijan säilyttämisen välttämättömyys esti häntä antamasta kuolettavaa iskua.
Mustekala oli ankkuroitu kolmella käsivarrellaan. Viimeinen vapaa imulonkero singahti salamannopeudella tarttuakseen jälleen miehen kasvoihin tahi kaulaan. Hän löi uudelleen ja uudelleen onnistumatta antamaan tehoisaa iskua.
Merimies tunsi epätoivoissaan voimainsa alkavan pettää. Jos mustekala olisi ollut lajinsa jättiläisiä, ei hän olisi kestänyt näinkään kauan. Asiain näin ollen saattoi peto kärsivällisesti lujentaa otettaan ja säälimättömällä varmuudella vetää uhrinsa luokseen.
Hänen voimansa olivat melkein lopussa. Epätoivoissaan päätti hän antaa perään ja mielettömästi ponnistaen koettaa upottaa kirveen pedon aivoihin. Mutta ennenkuin hän ehti toteuttaa tämän kohtalokkaan suunnitelman — sillä mustekala olisi silmänräpäyksessä vetäissyt hänet veden alle — kuului tiheästi peräkkäin viisi revolverinlaukausta. Iris oli onnistunut pääsemään lähimmälle kalliolle.
Kolmas kuula teki mustekalan miettiväiseksi. Se heitti tumman suihkun veteen, joka heti paikalla tuli mustaksi ja läpinäkymättömäksi. Imulonkerot pieksivät voimattomassa raivossa vedenpintaa ja se, joka piteli Jenksin vyötäisistä, tuli voimattomaksi ja jäykäksi. Kirves välähti ajatuksen nopeudella. Vielä yksi käsivarsi katkaistiin.
Mutta Jenks oli yhä kiinni voimatta liikkua. Hän kääntyi ja katsoi
Irikseen. Sillä tavalla silmäsi ehkä Lazarus haudastaan.
"Nuora!" huusi tyttö, päästi revolverin ja tarttui jalkojensa juuressa olevaan nuoranpäähän.
Merimies heitti kirveen kalliolle ja tarttui molemmin käsin nuoraan. Hän kohottautui ylös ja potkasi. Hän oli vapaa. Kahdella suonenvedontapaisella askeleella oli hän tytön rinnalla.
Hän horjui erään kiven luo ja vaipui voimattomana sille. Hetken kuluttua tunsi hän kuinka Iris ujosti laski kätensä hänen olkapäälleen. Hän kohotti päätään ja katsoi tyttöön.
"Kiitos", sanoi hän. "Nyt olemme kuitit."