XIII.
Romantiikkaa ja todellisuutta.
Ne, jotka ovat oleskelleet troopillisissa maissa, tietävät kuumuuden olevan kovimmillaan kahden ja neljän välillä iltapäivällä. Syötyään tällä kertaa yksinkertaisen päivällisen esitti Jenks, että he asettaisivat öljykankaan siten, jotta saisivat molemmat suojaa aurinkoa vastaan ja voisivat samalla pitää silmällä vihollisen toimia. Iris auttoi öljykankaan asettamisessa.
Merimies, joka yhä piti kiinni periaatteistaan ja voitti janon tuottamat ensimmäiset tuskat, antoi luvan viimeisen vesivaraston käyttämiseen.
He istuivat kauan vaieten — melkein tunnin. Merimies mietti heidän asemaansa. Siitä, pitäisikö hindu lupauksensa, riippui tietysti paljon. Mies oli entinen sowar ja kokemuksesta intialaisen ratsurykmentin upseeri tiesi, kuinka tämä karannut rangaistusvanki kaipasi kotiseutuaan ja sotapalvelusta. Tällä hetkellä muhamettilainen todennäköisesti rukoili profeettaa avuksi, voidakseen palvella sahibia ja naista, jota tämä piti niin rakkaana, sillä kaikkitietävä ja -voipa Sirkar oli hyvin armollinen niitä alkuasukkaita kohtaan, jotka olivat vikansa tällä tavoin hyvittäneet.
Mutta mitä saattoi yksi mies niin hartaasti kuin halusikin, tehdä niin monien joukossa? Oli hyvin luultavaa, että muhamettilaisraukka menettäisi elämänsä ensi yönä, koettaessaan hankkia vuorelle vettä.
Lopuksi kysyi merimies itseltään, mitä mies oli tarkoittanut varoittaessaan heitä oikealla olevista puista ja "hiljaisesta kuolemasta", joka niistä tulisi. Hän oli juuri ryömimäisillään ylätasangon reunalle, kun Iris, joka oli myöskin ollut syventyneenä ajatuksiinsa, esti häntä.
"Odottakaa hiukan", sanoi tyttö. "Ei yksikään dyakeista rohkene tulla avoimelle paikalle ennen yön tuloa. Ja minulla on teille jotain sanottavaa."
Hänen äänessään oli tyyntä vakavuutta, jota Jenks ei ollut milloinkaan ennen kuullut.
"Tuo mies, tulkki", sanoi tyttö, "puhui teille, että jos minut luovutettaisiin päällikölle, lähtisi hän seuralaisineen pois tekemättä teille mitään pahaa."
"Se oli vain ansa", huomautti Jenks nopeasti. "Ei missään tapauksessa maksa vaivaa keskustella siitä."
Ja vastaus tuli tyynesti ja päättäväisesti. "Minä suostun näihin ehtoihin."
Aluksi tuijotti Jenks tyttöön mykkänä hämmästyksestä. Sitten johtui hänen mieleensä, että tyttö teki tämän uhrin pelastaakseen hänet.
"Teidän täytyy olla mielipuoli, jos edes unissannekaan voitte sellaista kuvitella. Ettekö ymmärrä mitä se merkitsee teille — ja minulle? Se on ansa. He ovat tavallisia villejä. Saatuaan teidät valtaansa nauravat he kaikille lupauksille."
"Te ehkä erehdytte. Heillä täytyy olla jotain kunniantuntoa. Ja joka tapauksessa panisin tinkimättömäksi ehdoksi, että he ensin varustaisivat teidät riittävästi vedellä. Silloin saattaisitte vastustaa heitä monta vuorokautta. Emme kadota mitään, mutta voimme voittaa koko joukon koettaessamme saada heidät rauhallisemmiksi."
"Iris!" läähätti Jenks. "Mitä te sanotte?"
Oman nimensä odottamaton kuuleminen miehen huulilta sai tytön melkein kadottamaan tajuntansa. Mutta mies oli uskaltanut kaikki hänen takiansa, uhmannut hänen vuokseen kuolemaa monta kertaa. Nyt oli siis hänen vuoronsa.
"Olen miettinyt tarkoin asiaa", selitti hän. "Maksaa vaivan koettaa tätä viimeistä keinoa. Me olemme kaikkien muiden paitsi Jumalan hylkäämiä, eikä näytä olevan Hänen pyhä tahtonsa, että me pelastuisimme. Me voimme taistella siksi kunnes kuolemme. Onko se siis oikein, kun toinen meistä saattaa ehkä elää?"
Hän oli ilmaissut itsensä suoruutensa kautta. Hän tahtoi antautua näille pedoille, vieläpä mielistellä heitä, kunnes he olisivat tarpeeksi kaukana saaresta ja sitten — kuolla.
Merimies tunsi halua ravistaa häntä kuin itsepäistä lasta. Sitten katsoi hän tyttöön ja sulki tämän äkkiä vahvoille käsivarsilleen, joilla tyttö lepäsi ihmetellen ja vapisten. Mies kuiskasi:
"Rakkaani, luuletko minun voivan elää kadotettuani sinut? Sinä olet minun elämäni. Jos meidän täytyy kuolla, rakkahin, niin kuolkaamme yhdessä."
Iris kietoi kätensä hänen kaulaansa.
"Nyt olen hyvin, hyvin onnellinen", nyyhkytti hän katkonaisesti. "En luullut — että se — tapahtuisi tällä — tavoin, mutta — olen kiitollinen — että se tuli."
Hetkeksi antautuivat he jumalallisen tunnelman valtaan sielujen kohdatessa toisensa. Sanoja ei tarvittu. Kaikkialla ympärillä väijyi onnettomuus, puute, vieläpä kuolemakin, mutta he eivät välittäneet siitä, sillä heillä oli taivas keskellä maallista helvettiä.
Kun he olivat hiukan rauhoittuneet, sanoi Iris: "Minun täytyy vedota sinun myötätuntoosi. Olen nälissäni ja, oi, niin janoinen!" Hän oli aamiaiseksi syönyt tuskin mitään. Nyt oli hän täynnä uutta toivoa. Saisiko hän elää tunnin, tahi puoli vuosisataa, ei hän milloinkaan jättäisi rakastettuaan, eikä tämä luonnollisesti koskaan, koskaan jättäisi häntä.
Jenks otti esille korpun, astian säilykkeitä ja pullon samppanjaa.
"Sinä et ole oikein frappé", sanoi hän ojentaessaan tytölle kuohuvan juoman, "mutta toisissa olosuhteissa olisi tämä viini melkein kylliksi arvokasta sinun maljasi juomiseen. Mutta mitä se oli?"
Hän oli kuullut heikon iskun päänsä yläpuolella olevaan öljykankaaseen. Iris ilmoitti kuulleensa sen kolme neljä kertaa, mutta luulleensa öljykankaan kahinan aiheuttaneen sen.
He odottivat ja kuuntelivat hiljaisuuden vallitessa. Jälleen kuului ääni, tällä kertaa toisessa paikassa ja molemmat olivat yksimielisiä, että jokin oli lentänyt kaaressa yli ylätasangon ja sattunut öljykankaaseen.
"Katsokaamme mitä se on!" huudahti merimies. Hän ryömi eteenpäin, ojensi kätensä ja palasi mukanaan pari pientä nuolta.
"Ei vähempää kuin seitsemän tällaista on öljykankaassa", sanoi hän. "Ne eivät näytä vaaralliselta. Otaksun rakkaan hinduni tarkoittaneen näitä, varoittaessaan minua oikealla olevista puista."
Hän ei sanonut Irikselle kaikkea mitä musulmanni oli puhunut; ei hyödyttänyt saattaa häntä turhanpäiten levottomaksi. Hänen tutkiessaan kummallista nuolta, lensi öljykankaaseen jälleen yksi samanlainen.
Nuolenvarsi, jostain kovasta puusta valmistettu, oli noin kymmenen tuuman pituinen. Siihen oli kiinnitetty kalanluinen kärki, jossa ei ollut väkäsimiä. Kaiken kaikkiaan näytti se hyvin lapselliselta.
"Kuinka he lähettävät näitä?" kysyi Iris. "Heittävätkö ne niitä?"
"Sen sanon sinulle pian", sanoi Jenks ottaen kiväärin.
"Älä mene vielä ulos!" rukoili tyttö. "He eivät voi tehdä meille mitään pahaa. Ehkäpä keksimme jotain istumalla täällä. He eivät kai jatka koko päivää näiden nuolien lähettämistä."
Jälleen tuli kauniissa kaaressa lentävä nuoli ja oli vähällä sattua tytön ojennettuun käteen. Hän otti sen ylös. Kalanluukärki oli katkennut sattuessaan kiveen. Iris tarkasti huolellisesti kärkeä. "Katso!" sanoi hän. "Se näyttää olevan johonkin aineeseen kastettu."
Jenks rypisti otsaansa. Hänelle oli juolahtanut mieleen kauhea selitys.
"Pane se pois! Heti!" huudahti hän.
Iris totteli kummastunein ilmein. Jenks kaatoi teelusikallisen samppanjaa kalliosyvennykseen ja pisti kalanluun siihen. Hetken kuluttua tuli samppanja vihertäväksi ja kalanluu valkeaksi. Silloin hän ymmärsi.
"Hyvä Jumala!" huudahti hän. "Nämä ovat myrkytettyjä nuolia, joita puhalletaan ontosta bambuputkesta. En ole koskaan ennen niitä nähnyt, mutta olen kyllä usein niistä lukenut. Bamburuo'ot, joita dyakit kantoivat, olivat Sumpitans'eja. Kalanluu on kastettu upaspuun mehuun. Iris, rakas tyttöni, jos ne olisivat tuottaneet sormeesi pienimmänkään naarmun, ei mikään mahti maailmassa olisi voinut sinua pelastaa."
Tyttö kalpeni ja vetäytyi kauhistuneena taapäin.
Vielä yksi nuoli lensi heidän kolminkertaisesti siunattuun öljykankaaseensa. Nähtävästi dyakit aikoivat sitä pitkittää kunnes joku nuolista osuisi.
Jenks päätti odottaa seuraavan nuolen tuloa, syöksyä ulos ja koetella mitä dum-dumkuulat voivat sumpitans'in puhaltajille.
Iris luonnollisesti vastusti.
Ei tarvinnut odottaa kauan. Seuraava nuoli tuli ja hän syöksyi ylätasangon oikealle sivulle. Kolme dyakkia oli maassa ja neljäs puussa. Kaikilla oli puhallusputket. Puussa oleva oli juuri asettamaisillaan nuolta bambuputkeen. Toiset katsoivat.
Jenks ampui ja puussa olija putosi suinpäin alas. Seuraava laukaus heitti toverin hänen päälleen. Eräs miehistä pääsi pensaikkoon karkuun, mutta neljäs kompastui sumpitans'iinsa ja kuula pyyhkäisi pois yläpuolen hänen päästään.
Senjälkeen merimies ampui putket rikki ja palasi jälleen kalpean tytön luo.
"Luulen ettei Sateenkaarisaarella tule useampia puhallusharjoituksia", sanoi hän.
"Mutta, rakas Robert, kuinka kauan voimme kestää?" tiedusti tyttö.
"Mitä? Oletko jo kyllästynyt minuun?"
Senjälkeen istuutui hän tytön viereen ja kertoi kaikista epäilyksistään ja toiveistaan. Hän päätti, ettei täst'edes salaisi tytöltä mitään.
Ennen pimeän tuloa silmäili hän kauan ja vakavasti lähteelle. Heidän oma, vadinkannesta tehty sankonsa oli aivan sen vieressä. Varovainen hiipiminen yli hiekkaisen laakson, puoliminuuttia vakavaa vaaraa, ja hänellä olisi palatessaan muutamiksi päiviksi riittävästi vettä.
Alas laskeutuminen vuorelta ei enää ollut vaarallista. Heti auringon laskettua vuori oli syvän pimeyden peitossa, sillä tropiikissa seuraa päivää heti yö.
Iris ei tietysti tahtonut kuulla puhuttavankaan asiasta.
"Muhamettilainen ehkä auttaa meitä", sanoi hän. "Odottakaamme joka tapauksessa kunnes kuu katoaa. Silloin on pimeintä. Emmehän tiedä mitä siihen asti saattaa tapahtua."
Sanat olivat tuskin päässeet hänen huuliltaan ennenkuin vihollisen oikealta siiveltä laukaistiin heitä vastaan epäsäännöllinen yhteislaukaus. Kaikki kuulat sattuivat useita yardeja heidän yläpuolelleen, mutta ne iskivät kipinöitä kovasta kalliosta ja Jenks huomasi dyakin tällä tavoin voivan saada hyvän osoituksen siitä mihin oli tähdättävä. Annettuaan Irikselle määräyksen ryömiä koloonsa, asetti hän nopeasti yhden kivääreistä ennen tekemälleen puujalustalle ja ampui kolme laukausta vastapäiselle vuorelle, sille kohdalle, josta enimmät kiväärintulet olivat välkkyneet.
Ainakin yksi kuula kolmesta tapasi ihmisen. Kuului hämmästyksen ja tuskan huuto ja seuraava yhteislaukaus ammuttiin maasta. Ne eivät voineet tuottaa mitään vaaraa, mutta hän koetti peloittaa ampujat pois, suuntaamalla sille suunnalle yhtämittaisen tulen.
Mutta huolimatta kaikesta taidostaan, ei hänen onnistunut karkoittaa sieltä dyakkeja. Joka minuutti iski yksi tahi useampia kuulia kallioon rikkoen öljykankaan ja turmellen elintarvevarastoja.
Hän saattoi arvata mitä oli tapahtunut. Maaten kalliojyrkänteellä olivat dyakit niin hyvin suojatut, että hän ainoastaan sattumalta saattoi tavata heitä kuulalla. Mutta heidät täytyi karkoittaa, muussa tapauksessa tulisi tästä yöllisestä pommituksesta vakava asia.
"Onko kaikki hyvin, Iris?" huusi hän.
"Kyllä, rakkahin," kuului vastaus.
"Hyvä, haluan, että pidät öljykangasta päälläsi vielä jonkun aikaa — erityisesti olkapäiden ja pään ympärillä. Aion hillitä noita lurjuksia. He ovat löytäneet meidän heikon kohtamme, mutta kyllä minä heidät opetan."
Heti kuultuaan öljykankaan kahinan laski hän nuoraportaat ja kiipesi alas asestettuna vain revolverilla. Hän oli aivan näkymätön viholliselle. Vedettyään portaat ylös siten, että alimmat askelmat olivat noin kuuden jalan korkeudella maasta, hiipi hän varovasti neljänkymmenen yardin päässä olevalle kalliolle.
Hän pysähtyi pienen poon-puun juurelle ja kumartui ottamaan jotain, joka oli kaivettu juurten läheisyyteen. Hän saattoi selvästi kuulla dyakkien puhelevan matalin äänin ja nähdäkin monet niistä, jotka lojuivat hiekalla. Tämä tosiasia osoitti kuinka kohtalokas hänen vedenhakuyrityksensä olisi ollut. Heidän olisi täytynyt huomata hänet heti, kun hän olisi tullut kallion varjosta. Hän viipyi ehkä muutamia sekuntteja kauemmin kuin oli välttämätöntä.
Uudistettu kiivas yhteislaukaus lähetti hänet mitä nopeimmin takaisin. Iris oli yksin ylhäällä. Ei tietänyt mitä saattoi tapahtua. Kauhistuksekseen huomasi hän nuoraportaiden hiljaa heiluvan edestakaisin. Hän juoksi esiin ja tarttui niiden alapäähän, joka oli jälleen maassa. Asettaessaan jalkansa ensi askelmalle kuuli hän Iriksen äänen aivan läheltään:
"Robert, missä olet?"
"Tässä!" vastasi hän ja tyttö putosi hänen käsivarsilleen.
Hämmästyksen huuto talon läheisyydessä ja muutamien, hiukan kauempana olevien villien kiljunta osoitti, että heidät oli kuultu.
"Ylös!" kuiskasi hän. "Tartu kiinni ja kiipeä ylös niin pian kuin voit."
"En ilman sinua!"
"Ylös, Jumalan nimessä! Seuraan kantapäilläsi!"
Iris alkoi kiivetä. Jenks otti jotain, jota tähän saakka oli pitänyt hampaidensa välissä, nähtävästi nyörin ja veti sitä mukanaan kiivetessään.
Hänen ollessaan noin kymmenen jalan korkeudella maasta, ryntäsi talosta kaksi ulvovaa dyakkia.
"Eteenpäin!" sanoi hän Irikselle. "Älä pelästy, tapahtuipa mitä tahansa. Olen aivan takanasi."
"En pelkää yhtään!" läähätti tyttö.
Jenks kääntyi, tarttui lujasti toisella kädellään kiinni ja ampui kahta alhaalla olijaa, jotka hän saattoi eroittaa vain hyvin epäselvästi, vaikka he olivat aivan portaiden juurella. Laukaukset saivat heidät pysähtymään. Jenks ei tiennyt, eikä välittänyt siitä, oliko heihin sattunut. Seisahtuminen riitti. Useita muita tuli juosten sinne päin.
Silloin vetäisi hän lujasti nyöristä, jota piteli kädessään. Terävä paukahdus kuului kivilouhimon läheltä. Näkyi salamoita. Samalla sinkosi kirkas valokimppu vastapäiseltä kalliolta ja valaisi laakson kuin meteori. Se paljasti Iriksen, joka juuri katosi turvalliselle ylätasangolle, näytti Jenksin ja dyakit toisilleen. Silmänräpäystä myöhemmin kuului kauhea räjähdys, joka tärisytti maata ja ilmaa, hajoitti jokaisen kiven vastapäisestä kalliosta, heitti joitakin dyakkeja alas sieltä ja haavoitti toisia kivensirpaleilla.
Dyakit ulvoivat tuskasta ja pelosta.
Silmänräpäyksessä saavutti merimies ylätasangon, jolla Iris makasi kuten oli kaatunut, kuolleena tahi tajuttomana, merimies ei tietänyt kumpana. Hän tunsi kalpenevansa ja nosti tytön käsivarsilleen, mutta saattoi vain kummastella ja odottaa.
Vihdoin veti tämä syvään henkeään ja värähti.
"Robert!" kuiskasi hän.
"Niin, rakkaani. Mitä sinulle on tapahtunut."
"Luulen pyörtyneeni. Minulla ei ole mitään tuskia. Kaipasin sinua. Jokin sanoi minulle, että olit jättänyt minut. Tulin alas auttaakseni tahi kuollakseni kanssasi. Ja sitten tuo ääni! Ja valo! Mitä sinä teit?"
Jenks kantoi tytön turvalliseen koloon ja etsi käsiinsä konjakkipullon. Tyttö joi hiukan. Juoman elähdyttävän vaikutuksen jälkeen saattoi hän kuunnella Jenksin antamaa selontekoa.
Erääseen puuhun oli hän sitonut aivan villien kallion yläpuolella olevaan irtonaiseen kiveen tähdätyn ladatun kiväärin. Tämän kiven takana oli nallihattuja, jotka vuorostaan olivat suoranaisessa yhteydessä kahdenkymmenenneljän tuuman syvyiseen, sorkkaraudalla tehtyyn ja räjähdysaineella täytettyyn reikään. Sysäys kiveen sai ehdottomasti ainakin jonkun nalleista laukeamaan. Hän oli käyttänyt kolmensadan patruunan sisällyksen saadakseen riittävästi ruutia. Tämän miinan räjähdyttämällä oli hän vaikuttavalla tavalla poistanut jok'ikisen dyakin vastapäiseltä kalliolta, ja jälelle jääneet kyllä varoisivat tämän kohtalokkaan paikan läheisyyttä.