XIV.
Odottamaton tapahtuma.
Senjälkeen alkoivat he keskustelun, joka ei kiinnitä muiden mieltä, mutta heistä oli mitä ihastuttavinta.
Aika kului kunnes nouseva kuu valaisi valkoista hiekkaa vastaan kohoutuvan vuoren. Ja Jenks, joka tunsi tähdistä ajan, ilmoitti Irikselle puoliyön olevan käsissä.
He painuivat polvilleen ylätasangon reunalle innokkaina kuulemaan jokaisen pienimmänkin äänen. Mutta Sateenkaarisaarella oli hiljaista kuin haudassa.
Mutta yht'äkkiä kuului alhaalta käärmeen sihinä. Iris ei kiinnittänyt siihen huomiota, mutta Jenks, joka tiesi, ettei saarella ollut ainoatakaan matelijaa, kumartui yli reunan ja matki ääntä parhaansa mukaan. Hindu oli alhaalla.
"Sahib!"
Tyttö hypähti kuullessaan odottamattoman äänen, mutta Jenks vastasi tyynesti: "Niin."
"Nuora, sahib!"
Merimies laski nuoran. Siihen sidottiin jotain.
"Vetäkää, sahib!"
Jenks veti ylös nuoran, johon oli sidottu vedellä täytetty pukinnahka. Hän tyhjensi pikarista lämpimän, happamen viinin ja ojensi sitten tytölle tervetulleen, kylmän juoman, mutta muisti samalla jotain.
"Anna minun maistaa ensiksi", sanoi hän.
Hindu oli kenties petollinen. Kummallisempia asioita oli tapahtunut.
Jospa veteen oli sekoitettu myrkkyä tai unijuomaa!
Hän vei pikarin huulilleen. Vesi maistui ummehtuneelta senvuoksi, että se oli nahkaleilissä, mutta muuten tuntui se olevan hyvää. Helpotuksesta huokaisten ojensi hän Irikselle pikarin ja hymyili sille sopimattomalle kiireelle, jolla tyttö tyhjensi sen.
"Juo itse ja anna minulle sitten hiukan lisää", pyysi tyttö.
"Ei enempää tällä kertaa, armollisin neiti. Muutamien minuuttien kuluttua saat lisää."
Juotuaan kumartui Jenks jälleen reunan yli ja huusi: "Koi hai!"
[Hei, siellä alhaalla!]
"Sahib!"
"Eikö kukaan ole seurannut teitä?"
"En usko, sahib. Mutta älkää puhuko niin kovaa; he ovat viekkaita kuin ketut. Teillä on portaat, teidän armonne, sanovat he. Ettekö tahtoisi tulla alas. Minulla olisi paljon puhuttavaa."
Iris ei tehnyt vastaväitteitä kun Jenks käänsi miehen sanat. Hän asetti vain sen ehdon, ettei Jenks saanut mennä pois portaiden luota. Merimies otti luonnollisesti mukaansa revolverin ja senlisäksi sorkkaraudan, erinomaisen hyvän ja hiljaisen aseen. Sitten laskeutui hän varovasti alas. Tullessaan lähemmäksi maata näki hän hindun olevan aseettoman ja tekevän syvän salaamin. Miesraukka näytti olevan hyvin halukas auttamaan.
"Mikä on nimenne?" kysyi merimies.
"Mir Jan, sahib, entinen naik (korpraali) Kumaon Rissalassa."
"Koska jätitte rykmentin?"
"Kaksi vuotta sitten, sahib. Minä tapoin —"
"Mikä oli everstinne nimi?"
"Eversti Spence, urhoollinen mies, mutta ei erikoisen taitava ratsastaja."
Jenks muisti hyvin eversti Spencen — lihavahkon upseerin lyhyine jalkoineen, jotka hakkasivat hevosen kylkiä kuin rumpupalikat. Mir Jan puhui totta.
"Olette oikeassa, Mir Jan. Mitä tekee Taung S'Ali nyt?"
"Kiroaa enimmäkseen, sahib. Hänen miehensä pelkäävät. Hän haluaa, että he tekisivät uuden kokeen myrkytettyjä nuolia ampuvilla puhallusputkilla, mutta he kieltäytyvät. Hän ei voi tulla yksin, sillä hänen oikea kätensä on kipeä ja sitäpaitsi haavoittui hän kallion räjähtäessä. Olitte vähällä tappaa minutkin, sahib."
"Lähtevätkö he nyt tiehensä?"
"Ei, sahib. Nuo koirat ovat tulleet niin piiskatuiksi, että haluavat kostaa. He sanovat, ettei hyödytä mitään ampua teitä, mutta he ovat päättäneet tappaa teidät ja miss-sahibin tahi viedä hänet pois, jos hän jää rynnäkön jälkeen eloon."
"Minkä rynnäkön?"
"Köyhien suojelija — he rakentavat rynnäkköä varten tikkaita — kaikkiaan neljää. Heti päivänvalettua aikovat he rynnätä. Te tapatte ehkä muutamia, sanovat he, mutta ette ehdi tappaa kaikkia. Taung S'Ali on luvannut kultakoristeen jokaiselle rynnäkön jälkeen eloon jääneelle, jos se onnistuu. Ja minulla on vielä jotain kerrottavaa. Ennenkuin he nostavat rynnäkköportaat, tekevät he suuren tulen tuoreista puista, niin että tuuli tuo savun silmiinne. Muussa tapauksessa te ette ammu harhaan."
Molemmat olivat niin kiintyneinä keskusteluun, että unohtivat varoillaan olon hetkeksi. Mutta Iris oli valppaampi. Hän oli kuulevinaan oikealla olevasta pensaikosta kahinaa. Ja hän saattoi myöskin sähistä, jos niin kerran piti tehdä.
Miten hän sähisikään! Jenks kiipesi nopeasti portaiden puoliväliin.
"Mikä on, rakkaani?"
"En ole aivan varma, mutta luulen kuulleeni tuolla pensastossa jonkun liikkuvan."
"Hyvä on, armaani. Pidän silmäni auki. Voitko kuulla meidän puhuvan?"
"Tuskin. Viivytkö kauan?"
"Pari minuuttia vielä."
Hän laskeutui alas ja kertoi Mir Janille mitä miss-sahib oli sanonut. Hindu aikoi lähteä katsomaan, mutta Jenks pysähdytti hänet ojentaen hänelle revolverinsa.
"Ottakaa tämä! Arvaan teidän osaavan käyttää sitä."
Mir Jan otti sen mitään vastaamatta, tutki pensaikon ja rannan sekä palasi hetken kuluttua ilmoittamaan kaiken olevan rauhallista ja jätti revolverin takaisin.
"Sahib," sanoi hän syvään kumartaen, "olen kunniaton mies, mutta jos te annatte minun tulla luoksenne, taistelen rinnallanne kunnes molemmat käteni ovat poikkihakatut. Olen väsynyt näihin villeihin — armoton kohtalo heitti minut heidän joukkoonsa, mutta minulla ei ole mitään yhteistä heidän kanssaan. Joll'ette halua minua luoksenne vuorelle, niin antakaa minulle kivääri, minä piiloudun puiden sekaan ja lupaan, että muutamat heistä tänä yönä kuolevat ennenkuin he löytävät minut. Rykmentin kunnian vuoksi älkää kieltäkö, sahib. Pyydän ainoastaan, että jos teidän armonne pelastuu, niin kirjoitatte eversti Spencelle ja kerrotte Mir Janin, toisen eskadroonan naikin viimeisestä teosta."
Miehen sanat liikuttivat syvästi Jenksiä. Hän mietti kuinka parhaiten saattaisi käyttää tarjottua apua panematta miestä alttiiksi varmalle kuolemalle.
Hindu ymmärsi hiljaisuuden väärin. "En ole mikään roisto, sahib. Tapoin miehen sentähden —."
"Kuulkaa minua, Mir Jan. Ette voi sanoa parempaa kuin olette sanonut.
Oletteko varma siitä etteivät dyakit tule ennen aamua?"
"He ovat kantaneet haavoittuneet veneeseen ja tekevät nyt portaita."
"Eivätkö he kaipaa teitä?"
"He tulevat kaipaaman pukinnahkaa. Se oli heidän viimeinen täysi nahkansa."
"Mir Jan, tehkää niinkuin sanon, ja te näette vielä Delhin. Oletteko milloinkaan käyttänyt Lee-Metford kivääriä?"
"Olen nähnyt niitä, mutta ymmärrän paremmin Martini-kivääriä."
"Annan teille kiväärin runsaine ammusmäärineen. Menkää luolaan —."
Mir Jan säpsähti. "Siellä on kummitus, sahib", sanoi hän.
"Kummitus? Ei se ole mikään kummitus, ainoastaan muutamia luita miehestä, jonka nämä roistot kauan sitten ovat murhanneet. Onko teillä ruokaa?"
"Vähän riisiä, sahib — riittävästi päiväksi, hätätilassa kahdeksi."
"Hyvä! Vettä hankimme lähteestä. Kun taistelu aamun valjetessa alkaa, ammutte jokaisen, jonka luolan perältä näette. Älkää millään ehdolla tulko ulos. Odottakaa tässä!"
Jenks kiipesi hakemaan kiväärin ja tusinan patruunapaketteja. Iris näki kuinka hän selitti hindulle kiväärin koneistoa. Äkkiä huomasi tyttö useiden dyakkien hiipivän pitkin vuoren kuvetta.
"Robert!" huusi hän. "Dyakkeja! Vasemmalla sinusta!"
Samalla kun huusi, tarttui hän kivääriin ja alkoi ampua niin nopeasti kuin saattoi. Onnettomuudeksi oli alhaalla oleva kivääri lataamatta, kun Mir Jan juuri sitä tutki. Jenks veti nopeasti revolverin.
"Luolaan!" huusi hän ja Mir Jan syöksyi sinne kuin nuoli.
Jenks itse juoksi portaille ja tyhjensi revolverinsa samalla kun vasemmalla kädellä tarttui köyteen. Kolme dyakkia oli niin lähellä, että olisi ollut mieletöntä lähteä kiipeämään. Hän sinkautti aseen lähimmälle miehelle vasten kasvoja ja pysähdytti tämän, sillä pimeässä ei voinut heittoasetta välttää.
Merimies kääntyi juostakseen luolaan ottamaan Mir Janin kiväärin kun satutti jalallaan kalliota vasten nojallaan olevaan sorkkarautaan. Hirmuisella voimalla iski hän johonkin dyakkiin, eikä voinut milloinkaan selittää kuinka surmasi hyökkääjistä toisen, mutta kuului siltä kuin olisi munankuori rikottu. Senjälkeen kiisi hän nopeasti kuin kissa ylös portaita. Neljänkymmenen sekunnin kuluttua Iriksen huudosta oli hän ylhäällä ja huudahti:
"Kaikki hyvin, tyttöseni!"
Jokaisen hyvän naisen tapaan omasi Iris myöskin äidinvaiston. Kun Jenks oli alhaalla ja joutumaisillaan hakatuksi kappaleiksi, valtasi lempeän, hellän tytön, joka ei voinut tehdä kärpäsellekään pahaa, todellinen raivo. Robert täytyi pelastaa.
Mutta nyt oli hän Iriksen luona vahingoittumattomana ja yhtenään ampuen, sillä joka suunnalta juoksi dyakkeja. Tytöllä riitti parhaiksi, ennen itkuun purskahtamistaan, voimia asettaa kivääri paikoilleen. Heti senjälkeen tuli alhaalla rauhallisempaa, joten Jenks ehti huolehtia Iriksestä ja koetti häntä rauhoittaa mikä suunnilleen onnistuikin.
Hän otti tytön käsivarsilleen ja kantoi öljykankaalla päällystetylle rikkonaiselle vesisäiliölle istumaan.
"Sinä olet ollut kiltti pikku tyttö ja ansainnut hyvin illallisesi", sanoi hän.
"Oh, miten saatat puhua noin välinpitämättömästi sellaisen hirveän tapauksen jälkeen?" huudahti Iris.
"Se ei ole puhumisen arvoista, armahin", vastasi Jenks. "Kerron sinulle pian mitä tapahtui, mutta ensiksi on minun puhuttava Mir Janin kanssa, jonka lähetin luolaan." Hän astui vuoren reunalle ja huusi: "Mir Jan!"
"Ah, sahib! Kiitetty olkoon korkeimman nimi, te olette pelastuneet!
Tarkastin suru sydämessä kaikki kuolleet."
"Kuolleet? Montako niitä on?"
"Viisi, sahib!"
"Mahdotonta! Ammuin revolverilla yhden ja tapoin toisen sorkkaraudalla.
Kolmas kaatui metsänreunaan saatuani kiväärin käteeni."
"Silloin on niitä kuusi, sahib, ottamatta lukuun haavoittuneita. Minä olen ampunut yhden, joten miss-sahib — —"
"Mitä hän minusta sanoo?" kysyi Iris, joka oli tullut tasangon reunalle.
"Hän sanoo sinun säikäyttäneen dyakkeja avaamalla tulen samalla hetkellä kun he näyttäytyivät."
"Miten te jouduitte tappamaan yhden, Mir Jan?"
"Eräs dyakki seurasi minua luolaan. Odotin häntä pimeydessä."
"Hyvin tehty! Olisiko Taung S'Ali onnellisen sattuman kautta kuolleiden joukossa?"
"Ei, sahib", vastasi hindu. Mir Jan oli niin vakuutettu vihollisen saaneen tänä yönä kyllikseen, että otettuaan ylös Jenksin revolverin ja palautettuaan sen takaisin, meni aivan rohkeasti lähteelle hakemaan vettä.
Illallisen aikana kertoi Jenks Irikselle asiasta niin paljon kuin arveli olevan edullista tälle kuulla. Pakoitettuaan tytön menemään levolle palasi hän vahtipaikalleen. Mir Jan tarjoutui pitämään vahtia alhaalla, mutta Jenks käski hänen mennä luolaan, sillä päivä valkenisi pian.
Heti päivän noustua herätti hän Iriksen, sillä oli paljon suoritettavaa, jos dyakit panisivat toimeen Mir Janin kertoman suunnitelman.
Öljykangas käärittiin kokoon ja elintarpeista kyhättiin Irikselle suojamuuri.
Merimies oli juuri asettanut kiväärinsä ja muut tarvekalut saapuville, kun kuuli alhaalta sähinää. "Mikä on?" kysyi hän.
"Sahib, he tulevat!"
"Olen valmis. Antakaa käärmeen kadota vuorenkoloon, ettei joku mongosse iske siltä päätä poikki." Mir Jan katosi heti.
Ensimmäinen viittaus, jonka he vihollisen aikeista saivat, oli läpitunkeva, mutta miellyttävän hajuinen savu, joka täytti ilman. Dyakit laittoivat suuren tulen. Kuumuus oli ylhäällä ylätasangollakin kova; minuutit kuluivat eikä mitään merkittävämpää tapahtunut.
Iris, joka oli hiukan kalpea, sanoi pelokkaasti naurahtaen:
"Tämä ei tunnu minusta vaaralliselta. Se muistuttaa ruuanlaittokokeitani."
"Pelkään tulevan pahempaakin, rakkaani. Mutta dyakit ovat tyhmiä. Niiden olisi pitänyt odottaa yöhön ja väsyttää meidät pitkällä, koko päivän kestävällä vahdinpidolla."
"Hyi!" Savupatsas kohosi ilmaan ja oli vähällä tukahduttaa heidät. Se laskeutui kuin musta kääriliina yli vuoren ja pimitti meren sekä taivaan. He yskivät yhtenään ja olivat tukehtumaisillaan, sillä dyakit olivat heittäneet kuivien puiden päälle märkää meriruohoa.
"Paneudu pitkäksesi kalliolle!" huohotti Jenks, kastaen takin veteen ja antaen Iriksen haudata suunsa ja nenänsä märkään vaatteeseen. Se tuotti helpotusta ja hän osoitti naisellista kekseliäisyyttä sitomalla hihat niskan takaa yhteen. Jenks nyökkäsi ja seurasi esimerkkiä, sillä tavoin saivat he kätensä vapaiksi.
Musta pilvi tuli joka sekuntti tiheämmäksi. Kiitos ylätasangon sisäänpäin viettäväisyyden ja savun taipumuksen kohota ylös, oli eteläpuoli paljon vapaampi savusta kuin pohjoinen.
Merimies pani heti merkille tämän suotuisan asianhaaran. Kauas oikealle ulottuva este tuottaisi suurta hyötyä. Hän hyppäsi ylös, veti öljykankaan mukaansa ja ripusti sen kuokan kädensijaan, lyötyään kuokan ensiksi kallion halkeamaan.
Heti väheni savu ja he saattoivat hengittää, vieläpä puhellakin. Esiripun edessä ja yläpuolella kohosi savu yhä tihenevin pilvin, mutta merimies oli vielä kerran voittanut dyakit viekkaudessa.
"Olemme voittaneet ensimmäisen erän", kuiskasi hän Irikselle.
He eivät eroittaneet mitään yläpuolella, alapuolella ja sivuilla. Ilma, jota he hengittivät, oli kuumaa ja kitkerää.
Rannalla näkyi epäselviä liikkuvia olentoja, hän laukaisi sinne. Yhteislaukaus seurasi vastaukseksi irroittaen kaikkialta hänen ympäriltään pieniä kiviä. Tällä kertaa olivat dyakit tehneet hyvän suunnitelman. Savupiirin ulkopuolelle sijoitettu ampuja-osasto alkoi ja piti yllä kiivasta tulta peittäen hyökkääjiä.
Jenks huomasi olevansa pakoitettu vetäytymään takaisin. Hän heitti pois kiväärin ja tarttui sorkkarautaan. Silloin tällöin kuuli hän kumeita jymähdyksiä laaksosta. Aluksi kummasteli hän, mutta keksi sitten, että Mir Jan oli luolassa toimessa.
Vahvojen, kömpelöiden portaiden päät heiluivat savussa ja asettuivat ylätasangon reunaa vasten. Ennenkuin Jenks ehti paikalle olivat niiden kohottajat kadonneet. He olivat seisoneet luolan edessä ja hindu työskenteli Lee-Metford kiväärillään kolmenkymmenen yardin päästä.
Sorkkaraudalla työnsi Jenks portaat pois. Ne kaatuivat ulospäin tuottaen ampujille ikävyyksiä.
"Hyvin tehty!" huudahti Iris.
Kummastuneena tytön äänensävystä heitti merimies kiireimmiten katseen häneen. Hän oli hyvin kalpea, mutt'ei pelosta. Maatessaan toiseen polveen nojautuneena, revolveri kummassakin kädessään, ei hän ollut mikään sopimaton toveri rohkealle miehelle, joka taisteli hänen puolestaan.
"Me voitamme heidät lopuksi!" huudahti hän hymyillen.
Ei ollut aikaa puhella enempää. Kolmet portaat laskeutuivat ylätasangon reunalle; niitä pidettiin alhaalta kiinni, joten Jenks ei voinut kaataa niitä. Neljännetkin tulivat näkyviin, ja kaikki yhteensä peittivät melkein koko ylätasangon reunan, lukuunottamatta sitä pientä alaa, jota Mir Jan kivääreineen luolasta hallitsi.
Merimies seisoi suorana sorkkarauta lujasti käteen puristettuna. Ampuminen laaksossa lakkasi. Irvistävä dyakin naama näkyi Iristä lähinnä olevilla portailla.
"Älä ammu!" huusi Jenks ja sorkkarauta iski kuin salama. Kaksi muuta villiä heittäytyi jo puoleksi ylätasangolle. Nyt tarvittiin sekä rautasorkka että revolveri. Nyt olivat kolmet portaat tehdyt hyvin vaikeakulkuisiksi ja Jenks juoksi viimeisten luo.
Miehiä kiipesi kuin muurahaisia niitä myöten. Aivan hänen jaloissaan oli tyhjä vesiastia. Se oli alkuperäinen, mutta vaikuttava ase, kun se heitettiin hyvin, ja merimies ei ollut koskaan tähdännyt paremmin kuin paiskatessaan astian ylimmän rosvon päähän.
Nyt tuli rannalta uusi yhteislaukaus. Eräs luodeista kulki hänen hiustensa läpi ja pyyhkäisi pois hatun. Jälleen lähtivät piirittäjät joukottain rynnäkköön. Heidän täytyi onnistua tavalla tahi toisella. Yksi mies ja yksi nainen — ei edes sellainen mies ja sellainen nainen — voisi vastustaa viittäkymmentä raivoisaa villiä käsikähmässä.
Jenks tiesi mitä tapahtuisi. Häntä ammuttaisiin päähän tai rintaan torjuessaan hyökkääjiä. Ah, Iris! Hän ajatteli tyttöä!
"Takaisin! He eivät ikinä pääse ylätasangolle!" huusi Iris.
Ja laukausten räiskeen, haavottuneiden voivotuksen ja hyökkääjien ulvonnan läpi kuului ilmassa leikkaava, viheltävä ääni, joka voitti kaikki muut. Se läheni uskomattoman nopeasti ja ennenkuin merimies tohti luottaa korviinsa — sillä hän tunsi äänen mainiosti — iski ylätasangon eteen granaatti peittäen laakson ympäri sinkoilevilla lyijypaloilla.
Jenks ehti hädin tuskin painaa Iriksen maahan ennenkuin granaatti räjähti. Hän ei käsittänyt mitään eikä uskaltanut ruveta edes arvailemaan. Hän tiesi vain granaatin iskeneen alas levittäen kuolemaa laaksossa olevaan roistojoukkoon.
Portaat olivat tyhjät. Kuului vaikerointia, juoksevien miesten askeleita ja etäämpänä olevien huutoa ja kirkunaa.
"Sahib!" ulvoi Mir Jan tullen ulos luolastaan.
"Niin!" huusi Jenks vastaukseksi.
Mielenliikutuksesta käheällä äänellä kertoi hindu jotain. Merimies teki nopeasti muutamia kysymyksiä varmistuakseen, ettei Mir Jan ollut erehtynyt.
Sitten kietoi hän kätensä Iriksen ympärille, veti hänet luokseen ja kuiskasi:
"Armaani, olemme pelastetut. Sotalaiva on laskenut eteläisen riutan ulkopuolelle ankkurinsa ja kaksi veneellistä asestettuja merimiehiä on tulossa tänne."
Ja tyttö vastasi ylpeästi:
"Dyakit eivät olisi ikinä meitä voittaneet, Robert. Me olimme silminnähtävästi Jumalan erityisessä suojeluksessa. Oi, rakkaani, olen niin kiitollinen ja onnellinen!"