XV.
On vaikea olla kaikkien mieliksi.
Savusi vielä niin, etteivät he voineet eroittaa laakson pohjaa. Jenks ei uskaltanut tällaisena hetkenä jättää Iristä yksin. Eikä hän myöskään rohjennut viedä häntä alas portaita, sillä mahdollisesti saattaisi tulla toinen granaatti. Mutta jotain oli tehtävä.
Hän huusi Mir Jania.
"Ottakaa turbaaninne ja kiertäkää se päänne ympäri, jos luulette niiden näkevän teidät sotalaivasta."
"All right, sahib", tuli rohkaiseva vastaus. "Vene on lähellä maata. Univormuista päättäen luulen niiden olevan englantilaisia. Dyakit ovat jok'ikinen painuneet jo matkoihinsa."
Siitä huolimatta Jenks odotti. Liiallisella hätiköimisellä ei voittanut mitään.
Mir Jan tanssi ihastuksissaan.
"He ovat nähneet dyakkien juoksevan sampaaneilleen ja toinen vene soutaa sille suunnalle. Nyt lähtee laivasta vielä yksi vene", huusi Mir Jan.
Kun nämä sanat käännettiin Irikselle tuli hän hyvin innokkaaksi ja halusi päästä maahan tätä ihmettä näkemään.
"On parasta, että odotat täällä, armas", sanoi Jenks. "Voi sattua, että vihollinen karkoitetaan takaisin tälle suunnalle, enkä minä halua asettaa sinua alttiiksi useammille vaaroille. Merimiehet nousevat pian maihin ja silloin voit vaaratta laskeutua alas."
Mereltä kuului tykinlaukaus. Vaistomaisesti kumartui tyttö ja Jenks hymyili hänen pelolleen.
"Joku sampaaneista on lähtenyt merelle", selitti Jenks, "ja sotalaiva ampuu sitä."
Vielä kaksi laukausta kuului. Sotalaiva tarkoitti nähtävästi totta.
"Lurjus raukat!" mutisi Iris. "Eivätkö eloonjääneet voi päästä pakoon?"
"Siihen asiaan emme voi mitään. Ne, jotka joutuvat vangiksi, viedään luultavasti mannermaalle ja hirtetään rikoksistaan, niin että saattaa olla samantekevä, millä tavoin he kuolevat."
Silminnähtäväksi huojennukseksi tytölle ei useampia laukauksia kuulunut ja Mir Jan ilmoitti joukon merisotilaita nousseen maihin. Heti senjälkeen kuului juoksumarssissa lähenevien jalkojen kopinaa ja upseerin ääni huusi huonolla hindustanin kielellä:
"Hei, musta! Onko täällä valkoisia?"
Jenks huusi:
"Kyllä, kaksi kappaletta! Vuorella teidän yläpuolellanne! Me tulemme alas!"
Hän laski köysiportaat. Iriksen koko ruumis vapisi.
"Rauhoitu, rakkaani!" kuiskasi merimies. "Älä pelkää! Olen aivan sinun alapuolellasi."
He olivat melkein maassa, kun kova huuto ja raskas iskunjymähdys saivat
Jenksin pysähtymään.
Eräs rynnäkköportaiden juurella makaava dyakki oli nähnyt heidän alastulonsa. Vasemmassa kädessään piti villi parangia, oikea oli sidottu. Kykenemättömänä liikkumaan kokosi kostonhimoinen ryöväri kuitenkin viimeiset voimansa ja laahautui heiluvien köysitikkaiden luo. Se oli kuolevan käärmeen vihalla ja myrkyllä varustettu Taung S'Ali. Viime hetkellä toivoi hän voivansa tappaa miehen, joka oli uhmannut häntä ja hänen murhaajalaumaansa. Koska Jenksin huomio oli niin kiintynyt Irikseen, olisi rosvo kenties onnistunut, jollei Mir Jan olisi pitänyt silmiään auki. Muhamettilainen hypähti hänen luokseen ja antoi pyssynperällä sellaisen iskun, että dyakkipäällikkö huokasi viimeisen kerran.
Silmänräpäystä myöhemmin seisoivat Iris ja Jenks alhaalla ja englantilainen luutnantti sanoi innokkaasti:
"Näytämme saapuneen kreivinaikaan. Ette kai sattumalta kuulu Sirdarenin väkeen."
"Olemme ainoat eloonjääneet", vastasi Jenks.
"Vain te kaksi?"
"Niin. Sirdaren törmäsi luoteiselle riutalle myrskyssä. Tämä neiti, miss Iris Deane, ja minä jouduimme maihin —".
"Miss Deane! Onko se mahdollista? Sallikaa minun esittää sydämellisimmät onnitteluni. Sir Arthur Deane on tällä hetkellä Orientin kannella."
Iris oli aivan huumaannuksissa. Hän kääntyi Robertiin.
"Kuulitko? Hän sanoo isäni olevan laivalla. Viekää minut hänen luokseen!"
"Ei tarvitse, miss", huomautti eräs aliupseeri. "Hän tulee juuri maihin. Hän tahtoi seurata meitä, mutta kapteeni ei sitä sallinut, koska saarella nähtävästi oli taistelu."
Ja aivan oikein — tyttökin saattoi kyynelten täyttämillä silmillään eroittaa harmaapartaisen, siviilipukuun puetun herran, joka istui pienessä venheessä erään upseerin vieressä. Viiden minuutin kuluttua kohtasivat isä ja tytär toisensa.
"Rohkenenko kysyä kuka te olette?" kysyi silläaikaa upseeri Jenksiltä.
"Nimeni on Anstruther — Robert Anstruther."
Iris, joka nojautui hänen käsivarteensa, kuuli vastauksen. Hellästi katsahtaen häneen huudahti tyttö:
"Niin, kapteeni Anstruther, intialaisesta pääesikunnasta. Joll'ei hän halua kertoa teille kaikkea mitä on tehnyt, kuinka hän on pelastanut henkeni parikymmentä kertaa, kuinka hän on yksin taistellut kahdeksaakymmentä vastaan, niin kysykää minulta."
Upseeri heitti ymmärtävän katseen vuoreen rynnäkköportaineen ja köysitikkaineen, luolaan, joukkoon kuolleita tahi tiedottomia rosvoja — ja veti syvään henkeään.
"Kuinka kauan olitte tuolla ylhäällä?" kysyi hän.
"Yli kolmekymmentä tuntia."
"Se oli kova ottelu!"
"Kovempi miltä näyttää", sanoi Anstruther. "Tämä on vain loppua. Kaiken kaikkiaan olemme tappaneet rosvoista nelisenkymmentä. — Kesken kaiken — tahdotteko olla hyvä ja sanoa nimenne?"
"Playdon — luutnantti Philip H. Playdon."
"Tiedättekö kenelle tämä saari kuuluu?"
"Ei kenellekään, luulen. Kartalla tämä on merkitty asumattomaksi."
"Siinä tapauksessa", sanoi Anstruther, "pyydän teitä, luutnantti
Playdon ja kaikkia läsnäolevia todistamaan, että minä, Robert
Anstruther, entinen upseeri Intian armeijasta, omasta ja miss Iris
Deanen puolesta selitän, että me olemme Englannin kuninkaan nimessä
ottaneet saaren haltuumme ja omistamme yhteisesti kaikki mitä sillä on."
Nämä tällaisessa tilaisuudessa sanotut juhlalliset sanat hämmästyttivät kuulijoita. Vain Iriksellä oli niiden merkityksestä aavistus.
"En luule kenenkään vastustavan vaatimustanne", sanoi meriupseeri vakavasti.
"Kiitos", sanoi Robert yhtä vakavana, vaikka hänen oli vaikea pysyä totisena nähdessään Playdonin hölmistyneen muodon. "Heti kun saan aikaa, ripustan kuulutuksen luolan seinälle."
Nyt lähtivät he kaikki rannalle. Vene oli vielä monen jalan päässä rannasta, kun Iris hypähti esiin ja levitti kätensä miehelle, joka tuijotti häneen epätoivoisin katsein.
"Isä, isä!" huudahti hän, "etkö enää tunne minua?"
Sir Arthur Dean tuijotti kahta rannalla olevaa omituista olentoa ja joka hetki tuli hänen sydämensä raskaammaksi. Tämä saari oli hänen viimeinen toivonsa. Monta viikkoa, erään ystävällisen amiraalin jätettyä risteilijä Orientin hänen käytettäväkseen, oli hän purjehtinut Kiinanmeren rantoja etsimässä tietoja Sirdarenista.
Hän ei ollut tavannut mitään. Ei venettä, ei pelastusrengasta, ei lautaakaan kadonneesta laivasta ollut missään.
Ainoa, mitä Orient saattoi tehdä, oli käydä kaikilla suurimmilla saarilla ja kuulustella kalastajia. Edellisenä iltana oli palkinnon houkuttelema malaiji tullut laivalle ja kertonut kapteenille kummallisen jutun saaresta, jossa asui kaksi valkoista henkiolentoa, mies ja nainen. Sinne oli eräs päällikkö Taung S'Ali joutunut sattumalta ja kadottanut paljon miehiään. Mutta Taung S'Ali oli naishaamun noituma ja oli palannut saarelle mukanaan suuri joukko, vannoen vangitsevansa olennon tahi kuolevansa.
Tämä omituinen kertomus oli ensimmäinen viittaus, että saarella mahdollisesti oli valkoisia haaksirikkoisia, joskaan ei ehkä Sirdarenista, ja laiva suunnattiin sinne. Tapahtumat maissa, jotka vahtiupseeri huomasi, puhuivat omaa kieltään. Missä ikinä dyakit ovat ryhtyneet taisteluun, siinä on jotain konnanjuonia tekeillä, jonkavuoksi Orient myös sekaantui leikkiin.
Tarkasteltuaan kahta merimiesten rannalle saattamaa omituista olentoa laski sir Arthur Deane väsyneesti päänsä painumaan ja sanoi, ettei noista kumpikaan voinut olla hänen tyttärensä. Äkkiä luuli hän näkevänsä unta, sillä rannalta kuului Iriksen ääni:
"Isä! Isä! Etkö tunne minua?"
Sir Arthur nousi hämmästyneenä ja vapisten.
"Niin, rakas isä! Minä se olen — sinun oma pikku tyttösi, joka palaa luoksesi! Oi, rakas! En näe sinua kyyneleiltä!"
Ja sillä tavoin he viimein kohtasivat. Merimiehet jättivät heidät kahden ja kokoontuivat Anstrutherin ympärille, tehden hänelle sadottain kysymyksiä.
Hetken kuluttua huusi Iris:
"Robert, tule tänne!"
Hänen ristimänimensä käyttäminen herätti huomiota. Anstruther astui esiin.
"Tässä on isäni!" huudahti tyttö. "Ja, rakas isä, tässä on kapteeni Robert Anstruther, jota minun Jumalan ohella on kiittäminen hengestäni monta, monta kertaa Sirdarenin upottua."
Sir Arthur Deane paljasti päänsä ja ojensi kätensä.
"Kapteeni Anstruther", sanoi hän, "olen teille tyttäreni pelastamisesta suuremmassa kiitollisuudenvelassa kuin milloinkaan voin suorittaa. Ja minun on kiittäminen teitä myöskin omasta elämästäni, sillä Iriksen kuolema olisi ollut minunkin."
Robert tarttui ojennettuun käteen.
"Luulen, sir Arthur, että meistä kahdesta minä olen suuremmassa kiitollisuudenvelassa." Sitten kääntyi hän Irikseen sanoen: "Mielestäni on parasta, että isäsi vie sinut Orientille. Sieltä saat ruokaa toipuaksesi aamun vaikeista koettelemuksista ja löydät ehkä myöskin sopivia vaatteita. Myöhemmin voit tuoda sir Arthurin jälleen maihin ja näytämme hänelle sitten saaren."
Sir Arthur ei ollut huomaamatta tapaa, jolla nämä kaksi puhuttelivat toisiaan eikä peittämätöntä rakkautta, joka loisti heidän silmistään, mutta mitä saattoi hän tehdä?
"Esityksenne on mainio", sanoi hän. "Laivan varusteiden joukossa on kenties jotain sopivia vaatteita Irikselle ja laivalla tapaa hän vanhan ystävän, jolla ei vielä tällä hetkellä ole aavistustakaan hänen löytymisestään. Lordi Ventnor on seurannut minua etsinnässäni. Hän luonnollisesti ihastuu."
Anstruther punastui, mutta Iris sanoi:
"Isä, minkävuoksi hän on mukana?"
"Niin, rakas lapseni, hän tunsi melkein yhtä suurta surua kuin minä."
"Mutta miksi? Miksi?"
"Onhan vain luonnollista, että sinun kihlattusi koetti kaikkensa pelastaakseen sinut."
"Kihlattuni —?"
"Niin, rakas lapsi. Sanontatapa ei ehkä sinun kannaltasi katsoen ole oikea. Mutta et kai ole unohtanut, että lordi Ventnor." —
"Rakas isä, kihlattuni on tässä! Me kihlauduimme kuoleman porteilla. En ole suostunut mihinkään lordi Ventnorin tarjouksiin. Hän on huono, kelvoton mies. Jos sinä tuntisit hänet, et asettaisi hänen nimeään yhteyteen minun nimeni kanssa. Vai kuinka, Robert?"
Ei ole milloinkaan ollut niin hölmistynyttä miestä kuin laivanvarustajaraukka. Samalla hetkellä kun hänen rakastettu tyttärensä löytyi, tuli hän pakoitetuksi joko näyttelemään pettyneen ja leppymättömän isän osaa tahi antamaan suostumuksensa tyttärensä avioliittoon rääsyisen, vaikkakin miehekkään näköisen olennon kanssa, joka tosin oli pelastanut tytön kuolemasta, mutta jota ei yksistään sillä perusteella voinut hyväksyä vävyksi.
Anstruther, joka nopeammin kuin Iris huomasi sir Arthurin pulan, tuli ritarillisesti avuksi. Hän pani kätensä hellästi tytön olkapäälle.
"Seuratkaa neuvoani, sir Arthur, ja sinä myöskin, Iris. Tämä ei ole oikea hetki selityksiin. Antakaa minun hoitaa lordi Ventnor. Olen täysin halukas jättämään lopullisen ratkaisun teille, sir Arthur. Te saatte aikanaan tietää mitä on tapahtunut. Mene laivalle, Iris. Kohtaa lordi Ventnor samalla tavoin kuin kohtaisit minkä muun miehen hyvänsä. Sinä et milloinkaan mene hänen kanssaan naimisiin, sen minä tiedän. Sinuun minä voin luottaa."
"Olen teille hyvin kiitollinen," mutisi sir Arthur, joka oli liian kokenut ollakseen näkemättä neuvon oivallisuutta niin ryysyinen kuin sen antaja olikin.
"Kesken kaiken", sanoi sir Arthur, "kuinka te jouduitte Sirdarenille. Minulla on luettelo kaikista matkustajista, eikä teidän nimeänne niiden joukossa ole."
"Ah, se on helposti selitetty. Otin laivalle pestin tarjoilijana Robert
Jenksin nimellä."
"Robert Jenks! Tarjoilija!" Tämä oli yhä hullumpaa. Sir Arthurista tuntui, että taivaan pitäisi romahtaa alas.
"Niin. Se muodostaa osan selityksestä, jonka lupasin."
"Tule nyt, isä", huudahti Iris iloisesti. "Olen puolikuollut halusta saada nähdä mitä laivan varasto sinun ja Robertin avustuksella saattaa tehdä vaatekysymyksessä."
Sir Arthur auttoi tyttärensä veneeseen, joka heti soudettiin laivalle. Luutnantti Playdon, joka oli melkein yhtä pitkä kuin Anstruther, lähetti palvelijalleen kirjelapun ja pian palasi vene tuoden mukanaan puvun ja liinavaatteita. Palvelijalla oli mukanaan parranajovehkeet ja kymmenen minuutin kuluttua näytti Anstruther toiselta ihmiseltä.
Hänen neuvostaan heitettiin kuolleiden dyakkien ruumiit laguniin, haavoittuneet vietiin laivalääkärin hoitoon ja vangit tuotiin Mir Janin eteen, joka ilmoitti jokaisen nimen, ja huomasi ettei ketään puuttunut.
Robert ei unohtanut kirjoittaa kuulutusta ja kiinnittää sitä vuoren seinään. Tämä toimitus herätti kummastusta upseereissa, jotka olivat muodostaneet itselleen käsityksen taistelusta, jonka molemmat haaksirikkoiset olivat suorittaneet, vaikkakin Anstruther oli hieman hämillään kuvitellessaan kuinka tyttö kertoisi taistelujen kulun. Asian näin ollen käytti hän tilaisuutta ja kuvaili vilkkaasti Iriksen rohkeutta, hänen milloinkaan pettämätöntä hyvää tuultaan ja valmiuttaan ryhtymään kaikkeen.
Hänen vaiettuaan sanoi ensimmäinen luutnantti:
"Te ette tarvitse ihailuamme, kapteeni Anstruther. Jokainen meistä kadehtii teitä kaikesta sielustaan."
"Te erehdytte minun arvostani", sanoi Anstruther. "Olen ollut kapteeni Intian armeijassa, mutta kuusi kuukautta sitten asetettiin minut Hongkongissa sotaoikeuteen ja poistettiin armeijasta. Tulin epäoikeudenmukaisesti tuomituksi ja toivon eräänä kauniina päivänä voivani puhdistautua. Mutta siihen saakka olen yksinkertaisesti vain mr Anstruther. Miss Deanen jaloluontoisuus ja osanotto saattoi hänet käyttämään entistä arvoani."
Jos upseerien keskuudessa olisi räjähtänyt pommi, ei se olisi voinut herättää suurempaa hämmästystä. Sotaoikeuteen vedetty! Pyyhitty pois armeijan rullista!
Ensimmäinen luutnantti katsoi olevansa pakoitettu sanomaan jotain.
"Se oli peijakkaan ikävä juttu!" huudahti hän.
"Niin, mutta ymmärrätte, että minun oli se teille kerrottava."
Hänen suoruudessaan oli sellaista jaloa arvokkuutta, sellaista viattomuutensa tietoisuutta, että ensimmäinen luutnantti tulkitsi omansa sekä toveriensa mielipiteen sanoessaan:
"Minä ja kaikki muut laivalla olijat emme siitä huolimatta lakkaa tuntemasta myötätuntoa kohtaanne. Mutta vaikka te olisitte karannut rangaistusvanki, ei kukaan voisi olla ihailematta teidän suurenmoista kykyänne ja rohkeuttanne taistelussa sellaista ylivoimaa vastaan. Meidän velvollisuutemme on selvä. Viemme teidät Singaporeen, jonne toisetkin epäilemättä heti tahtovat lähteä. Ilmoitan päällikölle mitä olette suvainneet meille kertoa. Silläaikaa tahdomme auttaa teitä kykymme mukaan."
Hyväksyvä mutina kuului ympäriltä.
"Saatan vain kiittää teitä!" vastasi Robert hieman epävarmalla äänellä.
"Ystävyytenne koskee minuun enemmän kuin vastoinkäyminen."
Sivulta kuului kahinaa ja parisilaispukuun ja -hattuun puettu nuori lady sai kaikkien vetämään henkeään.
"Oi, Robert, rakkaani, kuinka sinä saatoit? En todellakaan tuntenut sinua."
Iris tuijotti ihaillen Robertiin, joka maksoi katseen korkoineen.
"Saattaisiko ajatella, että vaatteet siihen määrin muuttavat naisen?" huudahti Anstruther nauraen.
"Sellainen ilkeä kohteliaisuus! Mutta tule nyt, rakas, sillä kapteeni Fitzroy ja lordi Ventnor ovat seuranneet isääni ja minua maihin. He haluavat, että näyttäisimme heille kaikki. Te suotte kai hänelle anteeksi", lisäsi Iris kääntyen ihastuttavasti hymyillen toisiin.
He lähtivät yhdessä.