XVI.
Hyvitys.
Lordi Ventnor ei ollut tyhmä. Iriksen muuttuessa villittärestä maailmannaiseksi kertoi sir Arthur Deane earlille osan tapahtumista saarella.
Hänen armonsa — kaunis, kylmäverinen ja häikäilemätön mies — neuvoi kärsivällisyyteen, vieläpä Anstrutherin ansioiden tunnustamiseenkin.
"Jättäkää Iris rauhaan. Nykyoloissa tuntee hän suurta kiitollisuutta, että hädin tuskin on välttänyt kuoleman. Antakaa hänen palata säännöllisiin oloihin. Anstrutherin huono maine tulee vähitellen hänelle tutuksi. Se herättää hänen halveksumistaan. Viikon kuluttua pyytää hän teitä vapauttamaan itsensä miehestä. Se on vain rahakysymys."
Lordi Ventnor seurasi Iristä ja hänen isäänsä maihin. Orientin kapteeni liittyi seuraan. Nuo kolme herraa seurasivat Robertia katseellaan kun hän tytön kanssa tuli heitä kohti.
"Anstruther on erinomaisen komea mies," huomautti kapteeni Fitzroy.
"Kuka hän on?"
Sir Arthur ei sanonut mitään, mutta hänen armonsa vastasi tyynesti:
"Nimestä ja siitä, mitä Deane on minulle kertonut, päätän hänen olevan entisen upseerin Intian armeijasta."
"Ah, hän on eronnut armeijasta?"
"Niin. Tapasin hänet viimeksi Hongkongissa", sanoi lordi.
Silläaikaa sanoi Anstruther Irikselle:
"Rakkahin, älä tee mitään viittauksia entiseen arvooni. En ole oikeutettu siihen, mutta Jumalan avulla saan sen kyllä takaisin."
"Sinä olet hyvin kaunis", sanoi Iris.
"Älä kiusaa minua. Se ei ole kauniisti tehty, kun kaikki nämä ihmiset katselevat meitä."
"Mutta tiedätkö, Robert, muistan, että nähdessäni sinut ensikerran, olit minusta tavattoman hienon näköinen tarjoilijaksi."
"Niin, minä olen aivan avuton — en voi edes nipistää käsivarttasi. Sivumennen sanoen, Iris, älä puhu lähipäivinä kenellekään kaivoksestamme."
"Miksikä en?"
"Se on vain oikku. — Tekisit minulle sillä mieliksi."
"Jos sinä tahdot niin, Robert, olen minä tyytyväinen."
Hän painoi tytön käsivartta, sillä he olivat liian lähellä noita kolmea herraa, niin ettei hän voinut sanoa mitään.
"Kapteeni Fitzroy", huudahti Iris, "sallikaa minun esitellä mr Anstruther. Lordi Ventnor, tehän olette tavanneet mr Anstrutherin ennenkin."
Merimies ojensi kätensä; lordi hymyili rakastettavasti.
"Teidän pakollinen saarella oleskelunne näyttää sopineen teille mainiosti", sanoi lordi.
"Erinomaisesti. Elämällä täällä oli huonotkin puolensa, mutta me taistelimme vihollisiamme vastaan rehellisesti, eikö niin, Iris."
"Kyllä, armas. Dyakkiraukat eivät olleet kylliksi sivistyneitä hyökätäkseen väärillä todistuksilla."
Hänen armonsa kellertävät kasvot rypistyivät hiukan. Iris tiesi siis sotaoikeudesta eikä ollenkaan pelännyt julistaa koko maailmalle, että tämä mies oli hänen sulhasensa.
Siitä huolimatta hymyili lordi Ventnor jälleen.
"Yksinpä dyakitkin kunnioittivat miss Deanea", sanoi hän.
Mutta Anstruther, joka huomasi laivanvarustajan silminnähtävän masentuneisuuden, pidätti huulillaan olevan vastauksen ja esitti, että he ensiksi lähtisivät pohjoisrannalle, haaksirikon tapahtumapaikalle.
Seuraavan tunnin aikana oli hän pikemmin kuulija kuin kertoja. Iris kuvaili hänen taisteluaan tuulta ja aaltoja vastaan. Iris osoitti paikan, jossa hän oli taistellut mustekalan kanssa, Iris kuvaili lakkaamattomassa työssä vietetyt pitkät päivät ja kertoi kuinka Robert oli pelastanut hänet villien käsistä, miten hän oli ryhtynyt varustautumaan odotettavissa olevan hyökkäyksen varalta ja vihdoin — paras kaikesta — kuinka hän kerta toisensa jälkeen oli tehnyt tyhjäksi dyakkien viekkaimmatkin suunnitelmat ja torjunut heidän hyökkäyksensä kolmikymmentuntisen kauhistuttavan taistelun ajan.
Iriksellä oli tarkkaavainen kuulijakunta. Useimmat Orientin upseereista tulivat paikalle ja seurasivat henkeään pidättäen tytön vaikuttavaa kuvausta. Robert koetti useammin kuin kerran kääntää kaikki leikiksi, mutta siitä ei Iris halunnut tietää mitään.
Tytöllä oli lopettaessaan kyyneleet silmissä, mutta ne olivat onnen ja kiitollisuuden kyyneleitä ja lordi Ventnor, joka oli ollut vaitelias, mutta tarkkaavainen kuuntelija, eikä ollut kadottanut sanaakaan, tunsi kylmässä sydämessään vielä kylmempää sekä huomasi, ettei tämän naisen rakkaus kuuluisi koskaan hänelle.
Kapteeni Fitzroy sanoi:
"Käsitän sangen hyvin, että te pidätte tästä kauheasta paikasta, mutta tahtoisin mielelläni tietää miksi haluatte sitä omaksenne. Teillä tuskin on aikomus asettua tänne."
Anstruther tuumi hetken ennenkuin vastasi. Hän tunsi lordi Ventnorin katselevan itseään. Kaikki olivat halukkaita saamaan siihen selityksen.
"Muutamissa maailmanosissa", sanoi hän, "on tuntemattomia, kartalle merkitsemättömiä vedenalaisia kallioita ja riuttoja, joille monet laivat ovat törmänneet ilman pienintäkään vikaa upseerin puolelta."
"Epäilemättä."
"Niin, kapteeni Fitzroy, ollessani rykmentissäni Hongkongissa törmäsin sellaiselle karille ja kärsin haaksirikon. Ainakin minusta näytti aivan siltä. Kohtalo heitti minut täällä maihin oltuani kauan veden alla. Te tuskin voitte minua moittia, jos olen kiintynyt tähän pieneen paikkaan, joka lahjoitti minulle pelastukseni."
"En", myönsi meriupseeri. Hän ymmärsi tämän lausunnon takana piilevän jotain erikoista, mutta se asia ei liikuttanut häntä.
"Sitäpaitsi", lisäsi Robert hymyillen, "on minulla yhtiötoveri, kuten näette."
"Niin, ei näy olevan pienintäkään epäilystä yhtiötoveruudesta", vastasi kapteeni Fitzroy heti.
Kaikki nauroivat, vaikkakin sir Arthur Deanen iloisuus oli teeskenneltyä ja lordi Ventnor tunsi katkeran maun omassa hymyilyssään.
Myöhemmin päivällä kertoi luutnantti päällikölleen Anstrutherin vapaaehtoisen tunnustuksen sotaoikeudesta. Kapteeni Fitzroy tunsi tietysti kiusallista liikutusta tämän epämiellyttävän jutun kuullessaan, mutta omisti siitä huolimatta saman käsityksen, jonka hänen ensimmäinen luutnanttinsa oli Robertin läsnäollessa tuonut julki.
Iris ja hänen isänsä palasivat Robertin seurassa takaisin saarelle. Mietittyään asiaa päätti viimemainittu antaa Mir Janin jäädä saarelle siksi kunnes hän itse tulisi takaisin. Vaara uuden dyakkilauman saapumisesta ei ollut suuri. Taung S'Alia kohdannut kohtalo ei ollut omiaan houkuttelemaan muita seuraamaan hänen esimerkkiään ja Anstruther huolehtisi siitä, että muhamettilaisella olisi riittävästi elintarpeita ja aseita. Joka tapauksessa oli hindulle edullisempaa oleskella vapaudessa Sateenkaarisaarella, kuin tulla pidätetyksi karanneena rangaistusvankina, siksi kunnes viranomaiset päättäisivät hänen kohtalostaan.
Mir Jan oli haltioissaan. Hän otti päästään turbaaninsa, asetti sen
Anstrutherin jalkoihin ja sanoi:
"Sahib, olen teidän koiranne. Jos jonain kauniina päivänä olen kylliksi arvokas olemaan palvelijanne, niin silloin tiedän Allahin antaneen syntini anteeksi. Minä tapoin miehen sentähden —"
"Rauhaa, Mir Jan! Anna hänen levätä."
Robert kokosi lompakot, rahat ja arvoesineet, jotka oli löytänyt kuolleilta laivatovereiltaan. Sir Arthur, joka luonnollisesti oli tuntenut kaikki korkeimmat upseerit Sirdarenilla, katseli niitä surullisin ilmein.
Iris oli antanut viedä laivalle ryysyiset vaatteensa, öljykangashattunsa ja kulmikkaat kenkänsä. Nyt otti hän vielä raamatun, Tennysonin kootut runot, kuhmuisen tinapikarin, revolverin ja sen Lee-Metford-kiväärin, jolla hän oli "pelottanut" dyakkeja, kun nämä olivat yllättämäisillään Anstrutherin ja Mir Janin. Häntä varten kokosi Robert sitäpaitsi muutamia dyakkihattuja, vöitä ja aseita sekä Taung S'Alin parangin ja yhden sumpitansin.
Lopuksi täytti Anstruther kaksi tyhjää öljyastiaa kultakvartsilla ja asetti päälle hiukan antimoniummetallia. Mir Jan kantoi kaikki odottavaan veneeseen.
Sitten heräsi kysymys mitä tehtäisiin vangittujen dyakkien kanssa.
"Jos teemme pienen mutkan ja laskemme heidät maihin Borneossa, hirtetään heidät heti eikä meillä ole enempää vaivaa", sanoi kapteeni Fitzroy. "Jos viemme ne Singaporeen, asetetaan heidät oikeuden eteen ja tuomitaan pakkotyöhön. Kumman teemme?"
Iris ratkaisi asian.
"En siedä ajatusta, että useampia ihmishenkiä uhrataan", sanoi hän. "Jos näitä miehiä kohdellaan armeliaasti ja heidät lähetetään rangaistuksensa kärsittyään kotiin, niin ehkä heidän kohtalonsa peloittaa toisia." Ja niin tuli asia ratkaistuksi.
* * * * *
Samana päivänä kun Orientin piti saapua Singaporeen, houkuteltiin
Iris jollain verukkeella ohjaushyttiin ja luutnantti Playdon vei
Robertin syrjään. Merimiehen suoruudella kävi hän suoraan asiaan.
"Muutamat meistä ovat keskustelleet teistä, mr Anstruther, emmekä me arvatenkaan erehdy otaksuessamme teillä olevan puutteen rahoista. Se tosiasia, että te otitte pestin tarjoilijana Sirdareniin, osoittaa, ettei teillä ole halua kääntyä avunpyynnöllä omaistenne puoleen. Mutta maihin päästessämme tulee teille vaikeuksia. Lyhyesti ja selvästi — olen saanut tehtäväkseni tarjota teille viidenkymmenen punnan lainan maksettavaksi takaisin milloin teille sopii."
Robert puristi huulensa yhteen. Ensi hetkellä ei hän löytänyt sanoja ilmaistakseen tunteitaan. Playdon pelkäsi loukanneensa häntä.
"Olisi ikävää, jos olisimme loukanneet teitä", sanoi hän epäröiden, "mutta luulimme tosiaan —"
"Olkaa hyvä älkääkä koettako pyyhkiä pois jalomielisten sanojenne vaikutusta", huudahti Anstruther. "Otan tarjouksenne vastaan kiitollisena — mutta yhdellä ehdolla."
"Hiiteen ehdot! Mutta kuinka se kuuluu?"
"Että sanotte minulle niiden toisten nimet, paitsi itseänne, joille olen kiitollisuudenvelassa."
"Ah, se on helppoa. Toiset ovat Fitzroy ja ensimmäinen luutnantti. Säilytimme asian pienen piirin tietona. Arvelimme teidän pitävän parhaiten siitä."
Anstruther hymyili ja puristi hänen kättään. Kun kaikki kävi ympäri, niin oli maailmassa vielä monta kunnon poikaa. Nuo kolme upseeria toimivat pelkästä hyväntahtoisuudesta. He auttoivat miestä, joka näytti aivan köyhtyneeltä ja pian saisi taistella uusia vaikeuksia vastaan kihlauksensa vuoksi tytön kanssa, joka näytti olevan paljon ylempänä häntä itseään. Ja kaikkein viimeksi saattoivat he ajatella, että heidän toverillinen lainansa tuottaisi heille enemmän kuin kaikki ne vuodet, jotka he olivat laivastossa palvelleet, sillä heidän viisikymmentä puntaansa oli joutunut tulevan miljoonanomistajan taskuun, joka oli varustettu sillä harvinaisella ominaisuudella, ettei unohtanut ystäviään köyhyyden päiviltä.
* * * * *
Kun Orient Singaporeen satamaan saapuessaan hiljensi vauhtia, tuli sir Arthur Deane kannelle tapaamaan Iristä.
"Ah, siinähän sinä olet", huudahti tyttö. "Aioin juuri tulla tapaamaan sinua. Sinä menetät mitä ihanimman näköalan, pelkkää viheriää, sinistä ja ruskeaa. Kiiruhda! Haluan että näet kaikki."
Ja hän veti isänsä mukanaan. Kappaleen matkaa toisistaan seisoivat lordi Ventnor ja Anstruther kaiteen yli kumartuneina. On turhaa mainita kumman luokse Iris vei isänsä.
"Tässä hän on, Robert", sanoi tyttö nauraen. "Luulen hänen olleen harmissaan senvuoksi, että kapteeni Fitzroy oli niin huomaavainen minulle. Mutta sinähän et välittänyt siitä rahtuakaan."
Molemmat miehet vilkaisivat toisiinsa ja hymyilivät.
"Tahdon vain sanoa teille, Anstruther, että koska Iris on antanut teille sydämensä, en tahdo kieltää suostumustani hänen käteensä."
"Sinä rakas, vanha isä!"
Iris tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja suuteli häntä. Lordi Ventnor, joka kummasteli mikä tarkoitus tuolla hellyydenosoituksella oli, tuli heidän luokseen.
"Mitä on tapahtunut, miss Deane. Oletteko vasta nyt huomanneet mikä mainio isä teillä on?"
"Olisitte tuskin voineet keksiä parempaa selitystä", sanoi sir Arthur.
Hänen armonsa ei ollut oikein tyytyväinen. "Otaksun teidän vievän
Iriksen Smithin hotelliin?" sanoi hän.
Iris vastasi hänelle. "Niin. Isäni on juuri pyytänyt Robertin seuraaman meitä. Mihin te menette?"
"Tosiaankin!" sanoi lordi Ventnor. "Sir Arthur näyttää tehneen koko joukon päätöksiä viimeisen tunnin aikana."
"Niin", kuului laivanvarustajan tyyni vastaus. "Olen päättänyt jälellä olevien päivieni ajan ajatella pääasiallisesti tyttäreni onnea. Kaiken muun täytyy sen edestä väistyä."
Hänen armonsa kasvot tulivat keltaisiksi raivosta ja hän käänsi heille selkänsä ilman muuta.
* * * * *
Orientin saapuessa satamaan, otti sen vastaan pieni joukko uteliaita, osaksi tyhjäntoimittajia sekä kuleja. Heidän joukossaan oli kaksi henkilöä, jotka olivat kiireesti ajaneet satamaan kuullessaan Orientin saapumisesta. Toinen oli nähtävästi korkea upseeri, toinen epäilemättä sivilimies. Hän oli muuten vanha herra, joka kiroili ilmastoa, kaupunkia ja sen asukkaita. Hän oli hyvin pitkä, hyvin lihava ja hyvin punainen.
Hänen seuralaisensa tarkasteli kiikarilla venettä, joka juuri lähti Orientista.
"Jupiterin kautta!" huudahti hän. "Näen sir Arthur Deanen ja tytön, joka muistuttaa hänen tytärtään. Ja siellä on tuo lurjus lordi Ventnor myöskin."
"Tuo kirottu roisto!" huudahti vanha herra. "Hän on ajanut minun veljenpoikani onnettomuuteen ja kuolemaan, mutta tulee itse takaisin pirteänä ja terveenä. Odottakaa vain kunnes saan hänet kynsiini. Minä — —".
"Kas niin, Anstruther, älkää unohtako lupaustanne! Pidän huolen lordi
Ventnorista. Hyppivän Mooseksen kautta luulen. — Niin! Hän se on!
Anstruther! Veljenpoikanne istuu tytön vieressä."
Jättiläisen punaset kasvot tulivat äkkiä valkoisiksi. Hän nojasi ystäväänsä ettei kaatuisi.
"Rauhoittukaa, Anstruther! Se on Robert, niin totta kuin elän. Ettekö usko minun tuntevan ystäväraukkaani, jonka kaikkien muiden tavoin hädän hetkenä hylkäsin? Mutta minulla oli syy."
Vene laski laituriin. Playdon auttoi Iriksen maihin. Senjälkeiset tapahtumat on parasta kertoa hänen omilla sanoillaan siten, kun hän myöhemmin kuvaili tapahtumaa tovereilleen.
"Olimme juuri nousseet maihin", kertoi hän, "ja joku miehistä työnsi syrjään kuleja, kun kaksi miestä ryntäsi esiin ja peijakkaanmoinen mellakka alkoi. Se tahtoo sanoa, tappelua ei oikeastaan tullut, mutta eräs veikko, joka osoittautui sittemmin olevan eversti Costobell, tarttui lordi Ventnorin rinnuksiin ja uhkasi lyödä hänen kallonsa halki, jollei hän kuuntelisi mitä everstillä oli sanottavaa. No niin, selvisi, että mrs Costobell oli kuollut. Hän sai hermokuumeen viikon kuluttua Orientin lähdöstä ja oli kuoleman oma neljän päivän kuluttua. Ennen kuolemaansa tunnusti hän kaiken.
"Hän pyysi mieheltään anteeksi ja tunnusti lordi Ventnorin kanssa suunnitelleensa jutun, jonka vuoksi Anstruther vedettiin sotaoikeuteen. Se mahtoi olla roskainen juttu, sillä Costobell hikoili raivosta, vaikkakin puhui jääkylmästi. Ja teidän olisi pitänyt nähdä Ventnorin naama kun hän kuuli puhuttavan kirjallisesta, oikeaksi todistetusta tunnustuksesta, jonka oli allekirjoittanut mrs Costobell ja muutamat kiinalaiset palvelijat, jotka oli houkuteltu tekemään väärä vala. Ventnor oli luvannut mennä naimisiin lady Costobellin kanssa everstin kuoltua tahi hankkia ainakin eron rouvalle kun tuo Hongkongin juttu olisi unohdettu. Mutta sitten sai mrs Costobell tietää lordin ajattelevan Iristä, eikä ole epäilystäkään, että kiukku lisäsi kuumetta. Costobell sanoi, että hän olisi vaimonsa vuoksi halunnut vaientaa asian, mutta oli pakoitettu puhdistamaan Anstrutherin nimen erittäinkin, kun oli tavannut toisen vanhan veikon."
"Pompey, puhut hajanaisesti. Kuka on 'toinen vanha veikko'?" kysyi ensimmäinen luutnantti.
"Enkö ole maininnut hänestä? Anstrutherin setä, tietysti, vanha virtahevonen, joka oli tehnyt veljenpoikansa perinnöttömäksi kuullessaan sotaoikeudesta. Sitten katui hän ja sähkötti. Mutta kun ei saanut mitään vastausta, tuli hän tänne itse ottamaan asiasta selkoa. Hän tapasi everstin pari päivää hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja he vannoivat yhdessä — setä vannoo niin että sitä on hauska kuulla — kostavansa Ventnorille ja pesevänsä puhtaaksi Anstrutherin nimen olkoonpa tämä sitten elävä tahi kuollut. Vanha poika raukka, hän itki kuin lapsi pyytäessään veljenpojaltaan anteeksi. Se oli oikein liikuttavaa! Voin sanoa teille —."
Playdon oli etsivinään nenäliinaa taskustaan.
"Kas niin, kerro nyt, muuten käy hullusti!" huudahti ensimmäinen luutnantti.
"Odottakaa! Niin. Costobell päästi vihdoin Ventnorin sillä tiedolla, että Anstrutherin tuomio oli sotaoikeudessa peruutettava ja että hän pian saisi kapteenin valtakirjansa ja hänen ratkaistavakseen jäisi, vedetäänkö hänen armonsa sotaoikeuteen."
"Mitä miss Deane teki?"
"Hän riippui Anstrutherissa kuin itkevä enkeli ja kun Ventnor oli mennyt, suuteli hän kaikkia. Ei — tarkoitan: isäänsä, Anstrutheria ja paksua setää. Onnettomuudeksi en minä ehtinyt mukaan."
* * * * *
Saavuttuaan hotelliin kertoi Anstruther sir Arthur Deanelle ja sedälleen saaren rikkaista kultasuonista.
"Niin, rakas isä", sanoi Iris, "se on totta. Ne ovat niin arvokkaat, että voit tuskin sitä käsittää. Otaksun, että Robert senvuoksi pyysi minua olemaan niistä mainitsematta."
"Ei, Iris, se ei ollut syynä", vastasi sulhanen. "Sinun rakkautesi oli minulle suuremman arvoinen kuin kaikki maailman kulta. Olin voittanut sinut ja aioin sinut pitää, mutta en halunnut sinua ostaa."
Sitten kääntyi hän tytön isään. Hänen mielenliikutuksensa oli niin voimakas, että hän saattoi vain vaivalla puhua.
"En ole saanut ennenkuin nyt tilaisuutta kiittää teitä sanoista, jotka lausuitte ennen laivasta lähtöänne. Mutta tulen niitä koko elämäni ajan pitämään rakkaassa muistossa. Te lahjoititte minulle Iriksen, kun olin köyhä ja kunniaton. Ja minä tiedän miksi sen teitte. Senvuoksi, että asetitte hänen onnensa yläpuolelle rikkautta ja yhteiskunta-asemaa. Ja kiitän myöskin sinua, setä. Sinä matkustit tuhansia maileja auttaaksesi ja lohduttaaksesi minua epätoivossani. Vaikka olisinkin ollut niin huono, kuin kerrottiin, tunsi vanha sydämesi kuitenkin osanottoa. Sinä olit valmis vetämään minut epätoivon kuilusta. Miksikä vihaisin lordi Ventnoria? Olisiko hän voinut tehdä minulle suurempaa palvelusta kuin. tämän? Hän on antanut minulle Iriksen. Hän on hankkinut Iriksen isän suostumuksen. Hän on vienyt vastoinkäymisen hetkenä setäni rinnalleni."
* * * * *
Seuraavana päivänä tutki hallituksen asiantuntija niiden kahden fotogenisäiliön sisällyksen ja arvioi ne viidensadan punnan arvoisiksi, vaikka mallit eivät olleet saaren suurimpia.
Ja nyt ei ole enää paljon kerrottavaa Sateenkaarisaaresta ja noista kahdesta haaksirikkoisesta.
Samana päivänä kun The Gazettessa oli Robert Anstrutherin nimitys entiseen rykmenttiinsä, vihittiin hänet ja Iris englantilaisessa kirkossa Hongkongissa, sillä Iriksen tahto oli, että se paikka, joka oli ollut hänen miehensä nöyryytyksen todistajana, todistaisi myöskin hänen riemuvoittonsa.
Luutnantti Playdon oli best man ja Orient oli useiden tuntien ajan melkein miehistön hylkäämä.
* * * * *
Eräänä iltana kesäkuun alussa laski kaksi laivaa ankkurinsa Palmupuuluodon eteen ja Mir Jan juoksi edestakaisin rannalla ilman muuta syytä kuin se, ettei voinut pysytellä hiljaa. Sahib toi hyviä uutisia. Hongkongin kuvernööri oli kirjoittanut Intian hallitukselle ja esittänyt Mir Janin asian niin hyvin, ettei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että seuraava posti toisi hänelle armahduksen.
Kaivostutkijat vahvistivat Robertin suurimmatkin toiveet. Ja kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua oli työ täydessä käynnissä.
Kun suuri laiva seuraavana päivänä ennen hämärän tuloa kääntyi Singaporea kohti, saattoi Iris kuulla jyskeen koneista, jotka irroittivat metallia vuoresta.
Nyt oli Robertin työn ensi osa lopussa. Hänen vaimonsa, sir Arthur ja setä seisoivat kävelykannella hänen tullessaan heidän luokseen kertomaan antaneensa määräyksen, että kalliolle oli asetettava vilkkumajakka heti, kun dynamo alkaisi toimia.
"Kun tulemme tänne kylmän vuodenajan aikana, ei meidän tarvitse pelätä saavamme osaksemme Sirdarenin kohtaloa, vaikka saapuisimmekin yöllä."
Iris ei vastannut. Hänen katseensa suuntautui nopeasti katoaviin kallioihin.
"Armahin, miksikä olet niin vaitelias?" kysyi hänen miehensä.
Iris kääntyi häneen. Laskevan auringon säteet valaisivat nuoren rouvan suloisia kasvoja.
"Senvuoksi, että olen niin onnellinen. Oi, Robert, niin onnellinen ja kiitollinen."
P.S. Pitkäaikaisten ja kalliiden tutkimusten kautta onnistui Robert Anstruther saamaan selville, että höyrylaivan koneenkäyttäjä James Spencer oli, kaivettuaan ensin kultaa Kaliforniassa, ottanut pestin Shanghaihin menevään laivaan. Siellä jätti hän laivan. Vietettyään maissa epäsäännöllistä elämää, otti hän toimen kiinalaisella jokialuksella. Hänestä kuultiin viimeksi kahdeksantoista kuukautta ennen Sirdarenin tuhoa.
Silloin oli hän kertonut eräälle kiinalaiselle merimieskapakoitsijalle aikovansa ansaita omaisuuden seuraamalla kiinalaisia kalastajia. Ei kukaan tiennyt mihin hän lähti, mutta siitä päivästä oli hän kadonnut jäljettömiin. Ainoat, jotka häntä surivat, olivat äiti ja sisar. Viimeinen häneltä saatu kirje oli leimattu Shanghaissa. Vaikka ei täysin sitovasti käynyt selville tämän miehen olleen saman, joka oli murhattu Sateenkaarisaarella, piti Robert Anstruther kuitenkin huolen hänen omaisistaan tavalla, joka hankki hänelle heidän ikuisen kiitollisuutensa.