XXIV.
Päätös.
Oli iloinen kevätpäivä, linnut visertelivät riemukkaasti ja kukkaset puhkesivat huhtikuun heleänä aamuna; mutta kulmatalosta Haverstockin mäellä kuului itkua ja valitusta.
Oli pääsiäisloman edellinen päivä — päivä, jolloin tavallisesti hiljaisen tyytyväisyyden ja säädyllisen hilpeyden tunteet täyttivät koko laitoksen. Mutta ken saattoi tänään olla iloinen? Elma teki lähtöä. Elmaa ei enää koskaan nähtäisi innokkaine, jokaista tulijaa tervehtivine kasvoineen lupa-ajan päätyttyä — häntä, joka aina ensimäisenä oli heitä vastaan ilmestynyt.
Elma ei koskaan enää olisi siellä tuota välttämätöntä hetkeä sulostuttamassa ja jokaista uutta tulokasta laitokseen tervehtimässä. Elma, jolla oli niin rohkaisevat, puoleensa vetävät silmät, niin taitava, viihdyttelevä kieli ja jonka esprit-de-corps oli niin innokasta (tämä hänen yhteishenkensä oli vaikuttanut jokaiseen jäseneen talossa vanhimmasta nuorimpaan), — Elma oli jättävä heidät iäksi. Tosin oli muitakin hänen ikäisiään, hänen aikalaisiaan, muiden muassa näillä sivuilla jo ennen mainitut pitkä Henrietta ja tyyni ja vakava Margaret, jo ennen lähtenyt, ja toisia oli tullut heidän sijaansa; ja olikin aika — niin, he eivät voineet olla myöntämättä, että Elma Alfretoninkin, joka nyt oli, kuten ne toisetkin olivat olleet, naiseksi kypsymässä, oli jo aika leijailla ylöspäin korkeampiin, avarampiin ilmapiireihin. Mutta sittenkin — Elma! Ken voi korvata Elman — pienen yhdyskunnan joustavan, lehahtelevan, liikkeellepanevan hengen, sen oman kirkkaan, erikoisen tähtösen?
"Neiti Exeteristä se tuntuu kauhean katkeralta", kuiskasi eräs tyttö henkeänsä pidätellen toiselle. "Hän ei virka mitään — mutta hän kärsii. Se näet tuntuu hänestä melkein kuin täytyisi luopua omasta lapsestaan; eikä saa luovuttaa häntä edes lapsen oikeille vanhemmille."
"Ainakin yhdessä suhteessa käy olo meille vaikeammaksi", vastasi toinen surumielisesti. "Ei ole enää ketään viihdyttelemässä neiti Exeteriä hänen synkkinä päivinään ja palauttamassa hänet hilpeälle tuulelle, kuten Elma aina osasi tehdä. Elma voi aina hänet lepytellä. Ajattelen mielihaikealla, miltä täällä tuntunee, kun Elma on mennyt."
Niin ajatteli moni muukin.
Tuo kunnon neiti Exeter, jota kaikki hänen oppilaansa kunnioittivat ja josta useimmat jossakin määrin pitivätkin, ei kenties ollut erikoisen taitava voittamaan heidän myötätuntoansa. Kuten olemme nähneet, hän saattoi eräissä tiloissa taipua, jopa heltyä liiaksikin, — mutta tavallisesti hän arvokkaan koulunjohtajattaren asemassa hairahtui liian jyrkän periaatteellisuuden varsin yleiseen ansaan. Hänen periaatteensa mukaan tuli ja täytyikin määrätyn sarjan huolellisesti täytettyjä velvollisuuksia, joiden vaihteluna olivat määrätyt huvitukset ja virkistykset, ehdottomasti tyydyttää jokaisen oikeamielisen, järkevän, vastuunalaisen ihmisen vaistoja ja vaatimuksia.
Mutta kasvuiässä olevia tyttöjä (älkää säikähtykö Atalantan kauniit lukijattaret!) voidaan tuskin luokittaa järkeviin, vastuunalaisiin ihmisolentoihin; ja meillä lienee lupa vihjaista, että oivallinen neiti Exeter ei liene kylliksi ottanut huomioon nuorten ailahtelevaisuutta.
Tässä tuli Elma hyvään tarpeeseen. Ei kukaan kuolevainen voinut vastustaa Elmaa, saati sitten neiti Exeter — varsinkaan silloin, kun Elma oli laupeuden asioilla. On näet ensiksikin muistettava, ettei Elma koskaan anonut mitään itselleen; hän ei koskaan puhunut omasta puolestaan. Ja sitten kuvastui nuoren lähetin silmässä sellaista kaihoa, ilmeessä sellaista arkaa levottomuutta ja samalla eräänlaista luottamusta, että kuuntelijan sydän tuskin olisi voinut olla sulamatta, vaikka se olisi ollut kivestä. Ja vielä — mutta miksi luetella? Neiti Exeter oli sittenkin vain ihminen inhimillisin heikkouksin ja myöskin inhimillisesti tietoinen siitä. Ja tuo heikkous ilmeni hänen suhteessaan hänen orpoon turvattiinsa, joka ei enää olisi hänen. Eron päivä saapui, kuten olemme maininneet, ja tahdomme vetää verhon sen yli.
"Tosiaankin luulen, että muutat meille haikein mielin", väitti Elman täti samana iltana, "niin tosiaan, Elma", ja hänen äänessään oli vivahdus nuhdetta. "Ja kuitenkin sir Thomas saapui kaksi päivää ennen pääsiäistä, sen sijaan että olisi tullut pääsiäisen jälkeen, toimittaakseen sinut suoraan tänne. Ja… ja minä olen hommannut huoneesikin aivan valmiiksi."
"Oi, se on ihana, täti! Ah, täti, se on sievin, hauskin, armain pikku suoja! Enkö teille sanonut, etten ollut eläessäni nähnyt mitään sen vertaista?"
"Kyllä, rakas lapsi, kyllä. Oh, en minä tarkoittanut sanoa, että olet kiittämätön, Elma; sinä vain et mielestäni näyttänyt ihan niin onnelliselta, ihan niin hurmaantuneelta kuin olin odottanut olevasi päästessäsi pois tuosta väsyttävästä koulusta ja tietäessäsi, että tästälähin kotisi on vakituisesti meidän luonamme."
"Olen onnellinen, sanomattoman onnellinen tietäessäni, että kotini on oleva teidän luonanne", vastasi Elma hiljaisella äänellä. "Rakastan teitä kaikkia hyvin paljon ja, voi, kuinka ystävällisiä te minulle aina olette!"
"Rakas lapsi! Enhän sitä tarkoittanut. Kah, Elma, tuntuu kuin olisin kalastellut imartelevia kehuskeluja! Hyväinen aika! Minähän ainoastaan ihmettelin, ettet näyttänyt iloisemmalta, hilpeämmältä, hyvä lapsi."
"Olen juuri eronnut useista ystävistä", virkkoi Elma, "ja jotkut niistä olivat minulle rakkaita ystäviä, täti."
"Nii-in, tietysti, armas tyttöseni." Lady Alfreton liikahti hermostuneesti nojatuolissaan.
"He olivat ikävissään nähdessään minun lähtevän. Sanoessamme toisillemme hyvästi monet… itkivät."
"Kaiketi ne pitivät sinusta."
"Neiti Exeter ei itkenyt."
"Eikö?"
"Mutta hänen silmänsä punottivat ja olivat turvoksissa. Täti, se rakas, ystävällinen, oivallinen neiti Exeter rakasti minua enemmän kuin kukaan muu heistä; ja minä luulen, että hän tunsi uhraavansa minut ainiaaksi." —
Muutamia päiviä aikaisemmin lady Alfreton oli esittänyt ajatuksiaan tähän tapaan:
"Olen valmis myöntämään, että Elma on hyvin kasvatettu ja että hänen lahjojansa on siinä suhteessa kehitetty niin paljon kuin on ollut mahdollista. Mutta pelkät lukutiedot eivät yksin riitä; ja vaikkei minulla ole hitustakaan muistutettavaa neiti Exeteriä vastaan, joka on todellakin miellyttävä, järkevä nainen, olen kuitenkin ylimalkaan koulukasvatusta vastaan, enkä… enkä voi olla toivomatta, että nuori sukulaisemme vastedes välttää Haverstock Hillin alinomaista mainitsemista, kuten hän tähän asti on sitä maininnut."
"Mitä tulee tyttökouluihin yleensä, lady Alfreton, olen täysin samaa mieltä kanssanne", vastasi se naishenkilö, jolle yllämainitut sanat lausuttiin — hilpeä, järkevä maalaisnaapuri, eräs niitä Towersin lähettyvillä asuvia, joiden seuraa Piers oli äidilleen suositellut. "En kylläkään pidä nuorten neitien tavallisista kasvatuslaitoksista; sillä kun on joukko tyttäriä, kuten minulla, niin lukutuntien järjestäminen kotona on mielestäni kaikissa suhteissa edullisempaa. Mutta on tyttöjä — puolisonne veljentytär esimerkiksi, — joiden olosuhteet tekevät koulunkäynnin aivan välttämättömäksi. Heidän laisilleen, kuten Elman täällä ollessa hänen kuvailuistaan mielestäni hyvin tajusin, neiti Exeterin opisto on varmaan varsin oivallinen."
"Oh, kyllä; epäilemättä. Oivallinen joka suhteessa." (Nyttemmin lady
Alfreton poikkeuksetta uljaasti puolusti hänen kouluansa kouluna.)
"Mutta luulen kuitenkin käsittävänne, rakas rouva Wotherham, ettei
Elmalla voi olla mitään tarvetta — mitään syytä, — vielä pääsiäisen
jälkeen ylläpitää suhteitaan siellä." —
Mutta tässä nyt Elma pää tätinsä helmassa kuiskaili, kuinka neiti
Exeter häntä rakasti ja kuinka tämä oli aavistanut ikuista eroa.
Tietysti Elman täti antoi perään. Pienoinen sana oikealla hetkellä painaa vaa'assa enemmän kuin tuhannen muulloin.
Neiti Exeter olisi tervetullut Park Lanelle, milloin häntä vain halutti; Elma saisi käydä Haverstock Hillin kulmatalossa niin usein kuin tahtoi. Ja lady Alfreton itse tunsi saavansa runsaan palkan molemmista myönnytyksistään nähdessään tuon mitä aurinkoisimman luonteen aartehistosta päiväpaisteen nyt hiipivän herkkänä esille.
Mitäpä muita toivomuksia Elmalla tosiaankaan enää saattoi olla? Neiti
Exeter oli ollut koetuskivenä.
Jos täti olisi jäänyt kylmäksi ja järkkymättömäksi silloin, kun neiti Exeteristä tuli puhe, olisi ollut helppo nähdä, mikä kohtalo odotti kaikkia senlaatuisia pyyntöjä. Jos täti taas olisi parhaimmassa, ystävällisimmässä mielentilassaan — ja sitä täti oli ollut, ja siis oli kaikki hyvin.
Istuessaan siinä suloisessa huhtikuun hämärässä hellästi hyväillen jalokivillä koristettua kättä, johon oli tarttunut, ahmiessaan ulkoa löyhyilevää nuorten, veresten lehvien tuoksua ja rakkaasti silmäillessään huoneen tutunomaisia, kauniita esineitä Elma mietiskeli ja pohti tuhansia ihmisrakkaita ja jalomielisiä suunnitelmia. Hänen oma itsensä ei niissä koskaan ollut etualalla. Mutta jos niiden välistä välähti kultakuitu, mikä tuskin hänen omankaan silmänsä eroittamana kuitenkin kirkastutti näkyä ja siten teki sen armaammaksi, ken voi häntä moittia?
Eikö meidän tulisi ajatella poissaolevia? Sopiiko meidän unohtaa ne, jotka meitä rakastavat, vain siksi, etteivät tällä hetkellä ole silmiemme edessä?
Elma läpikävi täydellisen Lontoon seurustelukauden ennenkuin Piers tuli kotiin.
Viipyikö hän ulkomailla kesäkuun loppuun vartavasten antaakseen tytölle aikaa tähän, sitä hän ei koskaan sanonut; mutta totta on, että hänen ensimäinen kysymyksensä hänen palattuansa kuului: "Entä Elma, onko hän muuttumaton? Onko maailma pilannut hänet vai ei? Nythän hän on sitä koettanut? Sanokaa, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt."
Näytti melkein siltä kuin lady Alfreton olisi vaistomaisesti havainnut sen tunteen, mikä tämän nopean kysymyksen aiheutti. Hänen vastauksensa oli yhtä ripeä ja asiallinen —.
"Piers, maailma ei ole häntä pilannut, koska se ei voinut häntä pilata. Minä olen heikko nais-rukka ja minun täytyy tunnustaa, että olen saanut uutta elämänhalua nähdessäni sitä ihailua ja huomaavaisuutta, jolla tuota lapsi-kultaa on tervehditty kaikkialla, mihin ikänä hän on mennyt. Hän on ollut kevätkauden ihailluimpia kaunottaria, ja kaikki hänen osakseen tullut imartelu ja kunnianosoitukset eivät ole koskeneet häneen sen enempää kuin jos ne olisivat olleet aiotut toiselle. Minua kohtaan hän on mitä armain ja velvollisuudentuntoisin tyttö; hän seuraa minua kaikkialle, on aina valmiina, aina aulis ja hyvällä päällä. Hän kirjoittaa kutsukorttini ja kirjeeni. Minä olen nykyisin viheliäinen, veltto olento; hän käy sir Thomasin mukana eduskunnassa ja ratsastelee Julietin kanssa, — en käsitä, kuinka häneltä riittää aikaa kaikkeen tuohon ja muuhun vielä."
"Mitä se muu on?" kysyi hän.
"Oh, rakas Piers, sinä tuskin tuntisit meitä enää. Minä itse kylläkään en tee varsin paljoa, mutta Juliet puuhailee Elman mukana ihan kaikessa. Sisarellasi on sitä enemmän joutoaikaa, koska hän nykyisin ei todellakaan välitä niin paljoa seuraelämästä — tiedäthän, että hän on ollut seuraelämässä mukana jo monet kaudet; ja hän sanoo käyvänsä vanhaksi, hupsu tyttö! Olkoon sen asian laita kuinka hyvänsä, hän ainakin näyttää nuoremmalta ja reippaammalta ja on monin verroin viehkeämpi entisestään, nyt kun Elma on keksinyt hänelle hommaa. Hän puuhailee kaikenlaatuisten ihmisten kanssa, saat uskoa. Ei ihan köyhien kanssa; tytöt vakuuttavat minulle, että on toisia, jotka semmoiseen työhön sopivat paremmin kuin he — ja minun täytyy tunnustaa, että olenkin siitä iloinen. Mutta heillä näkyy olevan loppumattomiin omituisia ihmisiä hoivattavina ja sellaisia, joille osoittavat ystävyyttä ja hankkivat iloa. Muistat maininneeni sinulle Elman taipumuksesta puolivillaisiin? Ka niin, puolirotuisia hän vieläkin kaivaa esille, hääräilee niiden kanssa, puhuu niistä paljon ja saa lopuksi Julietin ja Mabelinkin asiaan innostumaan. Eipä niin, ettei Mabel itsekin olisi kyllin taitava niitä löytämään", jatkoi puhuja nauraen.
"On tosiaan huvittavaa, Piers, vallan huvittavaa nähdä, millä tavoin poloista Mertounin herttuatarta pyöritellään sinne tänne, edestakaisin, tuon hänen suuren, omavaltaisen tyttärensä käskystä. Minä pidän Mabelista; hän on herttainen tyttö ja Elman paras ystävä, tiedäthän; mutta häneltä puuttuvat kokonaan Elman rakkaat, viehättävät pikku eleet. Aina vain: 'Äiti, sinun on tehtävä näin' tai 'Äiti, sinun on tehtävä noin'. On kyllä totta, että herttuatar itse on siihen alkuaan syypää. Mutta se ei suinkaan ole kaunista, se ei ole hauskaa kuunnella. Elma sensijaan…"
Mutta ei ollut tarvis Piersille kuvailla Elmaa.
Hän odotti vain varsin lyhyen ajan, ja sitten hän eräänä tyynenä iltana istuessaan Towersissa tytön kanssa kahdenkesken ison kaariakkunan ääressä, kuten ennen, virkkoi:
"Elma, muistatko, mitä julkeuksia sinulle kerran tässä paikassa lausuin?"
Elman sydän alkoi lyödä. Piers oli siellä täällä sanonut jotakin julkeata, vaikkei siinä paikassa eikä mainitun ajankohdan jälkeen, kuten käsittänette; ja Elma kai arvasi, niinkuin tyttö aina arvaa, että oli tulossa enemmän sellaista, koska puhe alkoi moisella kysymyksellä.
"En tiedä, rakastatko minua", jatkoi puhuja vielä pehmeämmällä ja hiljaisemmalla äänellä, "mutta minusta itsestäni tuntuu, etten milloinkaan voisi rakastaa ketään muuta tyttöä kuin sinua. Se alkoi jo kauan sitten, paljoa aikaisemmin kuin tiesinkään. Sinä olit silloin vain lapsi — siitä on nyt kulunut kaksi vuotta, — mutta vaikka olitkin lapsi, en voinut olla sinua tarkkaamatta ja ihmettelemättä. Pelkäsin, luulemma… niin, myönnän sen, olin melkein varmakin, ettei sitä kestäisi; en luullut lupaavan umpun puhkeavan oikeaan kukkaansa. Nähtyäni minä nyt uskon. Sinä olet täyttänyt kaiken ja enemmänkin kuin mitä ennustin täällä viimeksi yhdessä ollessamme. Olet voittanut vanhempani, johdattanut sisartani, vaikuttanut muihin perhekuntiin, kaunistanut omamme… Ja nyt, Elma, — mitä teet nyt minulle?"
Tyttö kääntyi puolittain häntä kohti.
"Olen sinun, jos minusta huolit", kuiskasi nuori mies. "Sinun… tee minusta mitä tahdot. Kunhan vain otat minut…"
Ja kuinka saattoi tyttö olla häntä ottamatta?