ENSIMMÄINEN LUKU.
Tekijän matkustus alas maanalaiseen maailmaan.
Vuonna 1664 Kyöpenhaminan yliopistossa saatuani "kiitettävän" arvosanan molemmissa tutkinnoissani, filosofiallisessa ja jumaluusopillisessa, päätin matkustaa kotia ja astuin eräälle laivalle jonka matkan määrä oli Bergenin kaupunki Norjassa. Minulla oli loistavat todistukset kummastakin tiedekunnasta, mutta kukkaroni oli tyhjä: tämä muuten kohtalo, mikä oli yhteinen minulla ja norjalaisilla ylioppilailla yleensä, jotka parhaastansa tyhjennetyin kukkaroin palasivat takaisin runotarten temppelistä. Me saimme hyvän tuulen ja muutaman päivän onnistuneen purjehduksen perästä me laskimme ankkurimme Bergenin satamassa.
Niinpä olin siis onnellisesti ja hyvin säilyneenä kotona taas. Oppineemmaksi olin kyllä tullut, mutta en juuri rikkaammaksi ja minun täytyi sentähden jonkun ajan kululla turvautua sukulaisten ja ystäväin apuun. Tavallansa minä siis valvoin toimeentuloani kerjäläisenä, olematta kuitenkaan laiska taikka toimeton; sillä, käytännöllisellä tavalla päästäkseni tilaisuuteen vaurastumaan fysiikassa (jota minä parhaiten olin tutkinut), ja urkkimaan maanpallon laatua sekä vuorten sisustaa, harhailin minä näkymättömästi pitkin seudun jokaista loukkoa. Ei ollut ainoatakaan kalliota, oli se kuinka syvää rotkoa, että se olisi pelvoittanut minua sinne ryömimästä, uteliaana kuin olinkin saamaan selvää eikö siellä ollut mitään luonnontutkijan saatavana. Sillä sangen paljon löytyy isänmaassamme, jota emme saa nähdä, taikka kuulla siitä puhuttavankaan, mutta josta kyllä saisimme sekä lukea että kuulla puhuttavan ja vieläpä kuunnella laveoita selityksiäkin, jos tämä kohdattaisiin Ranskassa, Italiassa, Saksassa taikka jossakin muussa ihmeistä rikkaassa maassa, mikä osaa ne sopivasti maailmalle kantaa.
Monen muun muassa, joka minusta ihmeelliseltä tuntui, löytyi syvä ja jyrkkä rotko erään vuoren huipusta, jolle vuorelle seudun kansa oli antanut nimen Flöjen. Tästä rotkosta puhkui esille säännöllisiä, eikä suinkaan vastenmielisiä tuulenpuuskia, ikäänkuin se alituisella huokaamisella milloin olisi vetänyt puoleensa milloin taas puhaltanut ulos sisuudestansa ilmaa, mikä asioitten suhta tai varsinkin tuon mainion Abelinin sekä tähtitieteessä ja fysiikassa erinomaisesti perinpohjaisen maisteri Edwardin, joka oli latinakoulussa sijaisrehtorina, ajattelemaan, että tässä oli oppineille jotakin lähemmin tutkittavaa, ja kun he itse, sekä ikänsä että voimattomuutensa puolesta, eivät kyenneet asiaan ryhtymään, koettivat he innostuttaa muita ottamaan selvää rotkon laadusta, varsinkin kun se näytti hengittävän niin kuin elävä olento. Innostuneena, niin omasta halustani kuin näiden miesten kehoituksista, päätin kuin päätinkin astua alas rotkoon, ja kerroin tämän muutamille ystävilleni. Nämä kehoittivat minua kuitenkin luopumaan yrityksestäni, joka heidän mielestään oli sekä mieletön että nurinniskaisesti hurja. Mutta heidän väitteensä eivät saaneet päätöstäni muuttaa; ne eivät hillinneet, vaan päin vastoin yhä kiihoittivat intoani. Himo tehdä luonnontieteellisiä keksinnöitä sai minun uhalla ajattelemaan jokaista vaaraa; ja arvattavasti oli köyhä tilanikin tähän yllykkeenä. Minä olin varaton, ja kärsimättömältä tuntui minusta yhä edelleen elää toisten armoilla, varsinkin kun en havainnut keinoa täällä kotona, kurjuuteen tuomittuna kuin olinkin, saavuttamaan onnea ja kunniaa ellen tehnyt itseäni mainiosti jollakin uhkarohkealla teolla.
Minä pysyin siis lujana päätöksestäni, ja varustettuna kaikella, minkä pidin tarpeellisena aivotulle yritykselleni, lähdin kaupungista eräänä torstaiaamuna päivän valjetessa, kirkkaan ja kauniin ilman vallitessa, saattaakseni ehtiä takaisin ennen iltaa. Minä en osannut aavistaakaan että minä, kuni toinen Phaeton
Ilmaan leijumahan kävin mittailemaan avaruutta;
ja työnnettynä toiseen maailmaan, vasta kymmenen vuotisen harhailemisen perästä olin jälleen näkevä isänmaani ja ystäväni.
Tämä tapahtui v. 1665. Minä olin ottanut mukaani neljä miestä kantamaan niitä köysiä ja keksiä, jotka olivat alas kapuamisessa tarpeen. Kun olimme saapuneet vuoren huipulle ja tuon kovan onnen rotkon partaalle, oli ensimmäisenä työnämme syödä suurusta, väsyneinä kuin olimmekin tuosta vaivalloisesta kävelystä. Vasta nyt, ikäänkuin aavistaen tulevata onnettomuutta, rupesi sydämeni vapisemaan. Minä kysyin sentähden miehiltäni oliko kenelläkään heistä halua ensin koettaa onneansa. Mutta kun ei kukaan vastannut tähän, virkistyi jälleen vaipumaisillansa oleva rohkeuteni; minä sidoin köyden vyötäisilleni, ja valmiina matkaan annoin sieluni Jumalan haltuun. Kun nyt olin valmis hinauttamaan itseni alas, annoin miehilleni viimeiset neuvoni siitä, mitä heillä oli vaarin otettavana: että heidän nimittäin piti antaman kyden juosta kunnes he kuulisivat minun huutavan, mutta silloin herkeämän ja, jos minä yhä edelleen huutaisin, kiireesti hinaamaan minun ylös. Minä otin mukaani keksin, osaksi työntääkseni sillä pois eteeni mahdollisesti sattuvia esteitä, osaksi myös saattaakseni helpommin pysyä loitolla rotkon seinämistä. Mutta minä olin tuskin ehtinyt noin kymmenen taikka kaksitoista kyynärää alaspäin kun köysi katkesi. Tämän onnettomuuden käsitin tapahtuneeksi miesten valitushuudoista, jotka kuitenkin pian hälvenivät, kun minä huimaavalla nopeudella töyttäsin alas tyhjyyteen ja ikäänkuin toinen Pluto raivasin itselleni tien kamalan rotkon syvimpään pohjaan, sillä erotuksella kuitenkin että minulla valtikan asemasta oli kädessäni vain keksi.
Miten mielensorrossani saatoin havaita olin minä noin viisitoista minuttia alinomaa mukellut alaspäin alituisessa pimeydessä, kun vihdoin rupesin oivaltamaan vienoa päivyttä ja heti jälkeen puhtaan ja kirkkaan taivaan. Tyhmyydessäni, luulin nyt että minä joko ilman takaisin tussahduksesta vastaiseen suuntaan taasen olin palannut takaisin ja että rotko siis henkeishengityksellään taas oli antanut minulle passin maan pinnalle. Mutta minä en tuntenut sitä aurinkoa, jonka näin, enkä taivaan lakea enkä tähtiä, kun kaikki nämä minusta kooltansa tuntuivat pienemmältä kuin maapallolta nähden. Minä luulin sentähden että koko tämä maailman avaruus oli olemassa vaan minun kuvituksessani, huimauksen vaikuttamana, taikka että minä olin kuollut ja nyt olin matkalla autuaitten asuntoihin. Mutta tämän viimeisen arveluni naurettavaisuuden havaitsin minä heti huomattuani keksin kädessäni ja perässäni köyden pätkän liikkumassa, sillä sen verran minä tiesin, ettei paratiisin saavuttamiseen tarvittu keksiä eikä köysiä, ja että taivaan asujamet, eivät suinkaan mielistyneinä tämänlaisiin koristuksiin, pikemmin saattaisivat ruveta ajattelemaan että minä Titaanien tapaan aivoin tehdä rynnäkön taivaan valtakuntaan ja karkoittaa sieltä jumalat pois. Saatuani aikaa lähemmin ajatella asiaa, tulin siihen johtopäätökseen, että minä olin joutunut maanalaiseen avaruuteen, ja että ne olivat oikeassa, jotka olivat arvanneet maan onteloksi ja että maan kuoren pituudessa on olemassa toinen maailma, pienempi kuin meidän, varustettuna pienemmällä auringolla, pienemmillä tähdillä ja kiertotähdillä. Loppupäätös osoitti myös minun tällä kerralla kohdanneeni oikean kohdan.
Nopeus, jolla putosin, oli pysynyt samallaisena hyvän hetken, kunnes vihdoin huomasin sen vähenevän sitä enemmän jota lähemmäksi tulin sitä kiertotähteä taikka taivaan kappaletta, mikä ensin oli vetänyt huomioni puoleensa. Tämä kiertotähti rupesi vähitellen näyttämään niin isolta, että minä lopulla, tuon taajan usvakehän lävitse, joka sitä ympäröi, selvästi saatoin erottaa vuoria, laaksoja ja meriä. Linnun tapaan, joka siiviltänsä ilmoja huhtoo, laajalta maiden ja merien poikki, tuhansien vaarallisien uhkien kautta samoten, minäkin maan ja taivaan välillä avaruudessa kiidin.
Minä havaitsin nyt, etten minä ainoasta leijunut eteenpäin avaruudessa, vaan että retkeni, joka tähän saakka oli käynyt pystysuoraan suuntaan, nyt oli muuttunut vaakasuoraksi. Tämä havaintoni sai hiukset nousemaan pystyyn päässäni sillä minä rupesin pelkäämään, että muuttuisin joko kiertotähdeksi taikka lähimmän kiertotähden kuuksi ja siten tuomittaisiin ijankaikkiseen kiertämiseen. Mutta kun toisaalta ajattelin, etten sen puolesta saattanut arvollisuuteni puolesta kärsiä mitäkään taitetta, koska taivaankappale taikka semmoisen kuu kyllin riitti vastaamaan nälkääntynytta filosofian ylioppilasta, sain siitä taas rohkeutta, varsinkin kun en tuossa puhtaassa ja taivaallisessa ilmassa, jossa liikuin, tuntenut nälkää enkä janoa. Kun kuitenkin muistin että minulla oli taskussani kakku, pisti päähäni koettaa, maistuisiko se minulle nykyisessä tilassani, mutta jo ensimmäistä palaa purressani havaitsin kaiken maallisen ravinnon vastenmieliseksi ja heitin sen sentähden pois peräti hyödyttömänä. Mutta mitäpä tapahtuikaan! Kakku ei ainoasti jäänyt leijumaan ilmassa, vaan — oi ihmettä! — rupesi myös säännöllisesti kiertämään minua. Tästä minä nyt opin käsittämään liikuntovoiman luonnollisen lain, jonka mukaan kaikki kappaleet, jotka saatetaan tasapainosuhteesen keskenänsä, saavat kiertävän liikkeen. Äsken olin surkutellut itseäni sallimuksen leikkikaluna, mutta nyt rupesin tuntemaan jotakin uljasta ylpeyttä, havaitessani ettei minusta tullutkaan vähäpätöistä kiertotähteä, vaan että minua oli sivukiertolainen seuraava, ja että minut siis johdannollisesti olisi luettava isoimpain tähtien taikka ensimmäisen luokan kiertotähtien joukkoon. Ja tunnustaakseni nyt heikkouteni: minä pöyhistyin siihen määrään, että jos paikalla olisin kohdannut kaikki pormestarit ja raatimiehet Bergenissä olisin kohdellut heitä ylen huolettomasti ja olisin pitänyt heitä tomuhiukkaisina, jotka eivät tervehdystä ansainneet tai olleet sen arvoisia, että heille olisin keksinäni alentanut.
Lähes kolme vuorokautta olin tässä tilassa. Kun nimittäin yhä kiersin lähimpätä kiertotähteä, saatoin minä eroittaa yön ja päivän, seuraamalla maanalaisen auringon nousua ja laskua, mutta vaikka aurinko siinä katosi näkyvistäni ei ollut havaittavana semmoista yötä kuin meillä, minkä syyn vastedes selitän.
Mutta parhaillaan tästä herttaisuudesta uneksuessani jumalien läheisyydestä ja nähdessäni itseni uutena taivaankappaleena, jonka lähimmän kiertotähden tähteintutkijat olivat lukevat tähtien lukuun sivukiertolaisinensa; — kas! silloin läheni kamala siivellinen peto ja rupesi ahdistamaan minua milloin oikealta, milloin vasemmalta puolen, milloin edestä, milloin takaa. Ensin kun sen havaitsin luulin edessäni olevan jonkun noista kahdestatoista maanalaisesta taivaanmerkeistä, ja minä toivoin sen siinä tapauksessa olevan immen, joka kaikista olisi ainoa, mistä saattoi minulle olla apua ja lohdutusta yksinäisyydessäni. Mutta sitä myöden kuin esine minua lähestyi erotin minä hirvittävän ison ja kiukkuisen aarneen. Minä pelästyin siihen määrään että kokonaan unhotin itseni ja uuden taivaallisen arvollisuuteni ja tuskassani otin esille testimonium academicum'ini, joka juuri oli taskussani, näyttääkseni päälleni tunkeutuvalle viholliselleni, että olin suorittanut yliopistolliset tutkintoni, että olin ylioppilas, vieläpä baccalaureus'kin ja että siis saatoin vastustaa jokaista epäsyyllistä ahdistusta, viittaamalla foorumiin. Mutta ensimmäisen tulistuksen hälvettyä ja tultuani täysille tunnoilleni jälleen, täytyi minun hymyillä tälle tuhmuudelleni.
Minä en vielä ollut tullut ihan selville siitä, missä aikeissa tämä aarne minua ahdisti, tekikö se sen ystävänä taikka vihollisena taikka ehkä — mikä oli luultavinta — ainoasti uteliaisuudesta saadakseen hyvin katsella minua. Sillä täytyyhän tunnustaa että ihmisruumis, joka pyörii ilmassa pitäen keksiä kädessänsä ja hinaten perässään köydenpätkää ikäänkuin häntänä on sellainen näky, että se saa sieluttoman eläimen ihmettelemään. Tuo harvinainen näky, joka minussa oli nähtävänä, oli, miten sittemmin sain tietää, saanut asujamet kiertämässäni pallossa kaikenlaisille ajatuksille ja arveluille. Filosoofit ja suuretieteilijät pitivät minua pyrstötähtenä otaksuen köyden tähden pyrstöksi. Toiset arvelivat tämän harvinaisen ilmanilmiön ennustavan uhkaavata onnettomuutta: kulkutautia, nälkää taikka jotakin muuta tämänlaista merkittävää kohtausta. Muutamia löytyi, jotka kävivät vielä loitommaksi, piirtäen tarkasti kuvani, jommoisena se heistä etäältä näkyi, joten minä olin sekä kuvattuna, kerrottuna että maalattuna ja vaskeen uurrettuna jo aikoja ennen kuin kiertotähdelle saavuin. Kaikesta tästä sain suureksi huvikseni tiedon, tultuani sinne ja opittuani maanalaisen kielen.
Selvitykseksi tahdon mainita että siellä myös esiintyy useita taivaankappaleita, jotka aina ilmestyvät ihan yhtäkkiä ja joita maanalaiset asukkaat sanovat Skisjikiksi, s.o. harjollisia, heidän heidän kertomustensa mukaan varustettuina karkeoilla, tulipunaisilla hiuksilla, jotka kasvavat ruumiista kuin harjakset, ja harjalla, joka on pitkän parran kaltainen. Varsin kuin yläpuolisessa maailmassa luettiin nämä siellä ennusihmeitten joukkoon.
Mutta palatakseni taas kertomukseeni. Aarne oli nyt päässyt niin lähelle että se ulottui minuun räpyttelevillä siivillänsä ja iski terävällä nokallansa jalkojani eikä siis enään salannut missä aikeessa se minua vainosi. Minun täytyi sentähden koettaa aseella, joka oli tarjonani, pitää tuota taistelunhaluista eläintä loitolla, ja keksini avulla tämä minulle onnistuikin, niin, sainpa sen vielä perääntymäänkin; Mutta kun tuo peto yhtä kaikki vielä jatkoi ahdistustansa, onnistui minun vihdoin kääntää keksini aarneen selkään, varsin siipien väliin, mutta tämän tein semmoisella voimalla etten kyennyt saamaan sitä irti. Haavoittunut eläin päästi pahan parkunan ja töyttäsi päätä pahkain kiertotähteä kohden; ja minä, joka uudesta taivaallisesta arvostani jo olin saanut kylläni, nähtyäni että se varsin kuin muukin suuruus oli vaaroille alttiina, seurasin vastustamatta aarnetta, sen matkalla alaspäin ja siis muuttui kiertävä liikkeeni taas pystysuoraksi.
Kauvan ja hyvällä vauhdilla liidettyäni yhä taajenevan ilman lävitse, joka suhisi korvissani, ehdin vihdoin lujalle maalle eläimen kanssa, joka pian sen jälkeen kuoli haavastansa. Oli yö kun saavuin kiertotähdelle, jonka saatoin ymmärtää ainoasti siitä ettei aurinkoa ollut näkyvissä, sillä pimeätä ei ollut, päin vastoin oli vielä niin valoisa, että hyvästi saatoin lukea akatemiallisen todistukseni. Tämä öinen valo tulee taivaanlaesta taikka sisäpuolisesta maan kuoresta, joka saa valonsa keskipisteessä olevasta maanalaisesta auringosta ja luo takaisin tämän valon niinkuin kuu meillä. Tämän asian laita vaikuttaa ettei melkein muuta eroa yön ja päivän välillä ole, kuin ettei aurinko ole yöllä näkyvissä, mikä suhta taas tekee ilman vähän lauheammaksi.