TOINEN LUKU.
Natsaari-kiertotähdellä.
Sittenkun näin siis olin lopettanut ilmaretkeni ja terveenä ja ehjänä joutunut kiertotähdelle (sillä tuo nopeus, jolla aarne aluksi teki matkaa, hiljeni sen mukaan kuin sen voimatkin vähenivät) jäin hetkiseksi liikkumattomaksi, ihmetellen mikä edelleen olisi minua kohtaava päivän noustua. Minä rupesin nyt havaitsemaan, että entiset epätäydellisyyteni muistuttausivat, että minä olin unen ja ravinnon tarpeessa, minkä tähden katkerasti kaduin sitä että ajattelemattomuudessani olin heittänyt kakkuni pois. Uupuneena kuin olinkin monista huolistani, vaivuin vihdoin uneen. Minä olin, miten arvelin, saanut noin parin tunnin kuorsauksen, kun kova ammuminen, joka jo hetkisen oli häirinnyt makeata untani, herätti minut kokonaan. Unesta olisi monta erillaista ja omituista kuvaa haamuillut mielessäni. Minä olin mielestäni jälleen olevinani Norjassa, jossa minä maanmiehilleni kerroin mitä olin kokenut ja nähnyt. Edelleen olin olevinani Faanöön kirkossa, missä olin kuullut lukkari Niilo Undersenin veisaavan ja kiljuvalla äänellänsä tavallisuuden mukaan kiusaavan korviani. Sentähden herätessäni ensin luulinkin tämän miehen karjunnan untani häirinneen. Mutta kun havaitsin härän lähelläni saatoin ymmärtää että tämän mylviminen minun oli herättänyt. Kun nyt hämmästyksessäni katsoin ympärilleni, näin auringon noustessa kaikkialla hedelmällisiä peltoja ja vihertäviä niittyjä. Puitakin näin, mutta — kuinka kummaa! — ne eivät olleet liikkumattomia, vaikka oli niin tyyne, ettei höyhenkään hyörähtänyt. Kun tuo karjuva härkä näytti aikovan käydä kimppuuni, katsoin minne pääsisin turvaan, ja kun lähelläni havaitsin puun, pakoitti pelkoni minun yrittämään sen oksien suojaan kiipeämään. Mutta tuskin olin alkanut koettani, kun puu päästi parahduksen, kovan ja kimeän kuin suuttuneen naisen, ja samassa sain niin tukevan korvapuustin, varsin kuin suoralla kädellä, että pääni meni pyörälle ja itse töpsäytin suulleni maahan.
Minä olin kuin salaman kohtaamana ja vähältä kuolla huolesta. Ympärilläni kaikkialla kuulin mölinää ja meteliä kuin olisin ollut kauppatorilla taikka pörssissä, yleisön lukuisimmillaan ollessa. Minä avasin silmäni ja näin ympärilläni koko elävän metsän, ja paikka oli nyt täynnä puita ja pensaita, joita hetkistä ennen en tuntenut kuutta taikka seitsemätä enempää. Minä en osaa kertoa kuinka tämä loihtu sai minun hämilleni ja peljästyneeksi. Ensin kuvittelin mielessäni, että näin unta, sitte että aaveet ja pahat henget olivat ruvenneet minua ahdistamaan, ynnä vielä useita muita tuhmuuksia. Mutta minä en saanut aikaa tekemään hyvämielisiä tutkimuksia näiden itsestänsä liikkuvien laitosten tai olentojen luonnosta ja alkuperästä; sillä yksi puista hyökkäsi yhtäkkiä esille, vaivutti alas erään oksistansa, jonka äärimmäisessä latvassa oli kuusi pientä haaraa, varsin kuin sormea, tarttui minuun kiinni ja vei minun pois, huolimatta siitä että minä huusin täyttä kurkkua.
Meitä seurasi tuntematon määrä kaikenlaisia ja suuruisia puita, jotka antoivat kuullani ääniä ja äännähdyksiä, tosin selviä ja tavuihin jaettuja, mutta kuitenkin ymmärrettämättömiä minun korvilleni, niin etten minä saattanut käsittää muita sanoja kuin Pikel Emi ja nämä ainoasti sentähden että niitä lakkaamatta kerrottiin. Minä sain sittemmin tietää että ne merkitsivät harvinaista apinaa, kun he minun ruumiinrakennukseeni ja pukuuni nähden pitivät minua semmoisena eläimenä, ulkomuodoltani vähän erilainen kuin ne marakatit, joita siinä maassa löytyi. Toiset pitivät minun maankuoren asujamena, jonka aarne oli tuonut tänne alas, mitä kiertotähden aikakirjat kertoivat ennenkin tapahtuneen. Tämän kaiken sain tietää vasta monen kuukauden perästä, sitte kun olin ehtinyt oppia tuon maanalaisen kielen. Hämmästyksessäni ja hetkeisessä pelossani en saattanut pitää ajatuksiani koossa taikka tietää mitä minun piti ajatteleman näistä elävistä, puhuvista puista, taikka mitä tuolla suurella saattojoukolla, joka liikkui eteenpäin vitkallisin, juhlallisin askelin, saattoi olla mielessä. Sen verran kuitenkin ymmärsin, että tuo huuto ja jupina, joka kaiken matkaa kuului ympärilläni, henki vihaa ja suuttumusta; ja totta onkin että heillä kyllä oli syytä olla kiukuissansa minuun, sillä puu johon minä olin aikonut kavuta, ei ollut vähempi kuin pormestarin rouva lähimmästä kaupungista. Rikostani suurensi tietysti se, että tällä pahasti kohdellulla naisella oli niin etevä sija yhteiskunnassa; kun minulla näytti olevan tarkoituksena kaikkeen nähden solvaista, ei huonompaa vaimoihmistä vaan ylhäisellä arvoasteella olevata naista, mikä oli varsin tavatonta ja hirveätä niin siveässä ja kainossa kansassa.
Vihdoin saavuimme kaupunkiin, johon minä vankina vietiin. Mikä erittäin somisti tätä paikkaa oli nuot uhkeat rakennukset, tasasointu kaupungin jaossa ja järjestys, joka vallitsi kaduilla ja toreilla. Huoneukset olivat niin melkoisia ja korkeita, että ne mieluummin olivat tornien kaltaisia. Kaduilla vilisi käveleviä puita ja tullessaan toisiansa vastaan tervehtivät ne toisiansa oksiansa alaspäin painamalla, ja jota useampia oksia he vaivuttivat sitä suuremmaksi katsottiin kunnioituksen osoitus. Niinpä esim. kun samassa tammi astui ulos suuresta rakennuksesta, vetäytyivät muut puut kunnioittavasti sivulle päin painaen alas useimmat oksansa, miten saatoin huomata että puheena oleva tammi oli enemmän arvoinen kuin muut kuolevaiset. Minä huomasin pian että se oli pormestari itse, jonka vaimoa minä muka olin hävyttömästi kohdellut. Minut vietiin nyt saman pormestarin asuntoon, ovi suljettiin ja kankia sovitettiin eteen, joten minä nyt hyvästi saatoin lukea itseni kuritushuone-kokelaitten joukkoon. Tämä pelkoni kävi yhä varmemmaksi, kun kolminkertainen vartio asetettiin ulkopuolelle, kullakin kuusi kirvestä haarain lukumäärän mukaan, sillä haarat olivat käsivarsia ja pienemmät oksat sormia. Nyt oivalsin myös että ylinnä jokaisella puun rungolla oli pää ikäänkuin ihmisellä, ja että rungoilla juurien asemesta oli kaksi reittä, jotka kuitenkin olivat erittäin lyhyet, mistä tuleekin, että tämän kiertotähden asukkaat liikkuvat erittäin vitkallisesti, varsin kuin etanat. Ellen olisi ollut vangittuna, olisi ollut helppo asia juosta heistä pois, sillä se nopeus, jonka minun liikevälikappaleeni saattoivat kehittää, oli verraten heidän kulkukykyynsä kuin lentämistä.
Lyhyesti: minä ymmärsin nyt, että nämä puut olivat kiertotähden asukkaita ja että ne lisäksi olivat järjellisiä olentoja; minun täytyi ihmetellä kuinka monenlaatuisia lajia luonto turviksensa synnyttää eläväin olentoin suhteen. Nämä puut eivät milloinkaan kasva niin pitkiksi kuin puut meillä; useimmat tuskin ulottuvat tavallisen ihmisen mittaa korkeammaksi; muutamat, joita sopisi verrata istukkaihin tai pensaihin, olivat vielä pienempiä ja ne otaksuin minä lapsiksi. Mihin vastusten labyrinttiin minä jouduinkaan näiden kummallisuuksien johdosta, minkä määrän huokauksia ne pusersivatkaan rinnastani ja kuinka minä halusinkaan armaasen syntymämaahani! Sillä vaikka nämä puut näyttivät elävänkin yhteiskunnissa, saavankin puhekykyä ja jonkinlaista järkeä, niin että niitä tavallansa saattoi lukea järjellisiksi olennoiksi, epäilin kuitenkin saattoiko niitä verrata ihmiseen, ja varsin varmana pidin itseni siitä ettei oikeutta, hyväntahtoisuutta ja hyviä avuja yleensä heistä löytynyt. Heitettynä sinne tänne tässä ajatusten sekasorrossa, kävin sydämeni syvyyttä myöden liikutetuksi ja valtavat kyyneleet valuivat kasvoilleni.
Näin antautuessani murheelle ja itkeissäni kuin nainen, tulivat vartijat huoneesen, kuin pyövelin palvelijat kirveinensä. Kaikki kolme vartijaa astui edelläni kun minut vietiin suureen rakennukseen keskellä toria. Minä kuvittelin mielessäni olevani roomalainen diktaattori, sentähden vähäistä parempi kuin konsuli, sillä kun jälkimmäisen kunniavartiona oli vaan kaksitoista kirvestä, luin minä edelläni kokonaista kahdeksantoista. Oven yläpuolella siinä rakennuksessa, johon minä vietiin, oli puun muodossa kuvattu Dikeus, pitäen vaakaa oksissansa. Olento oli nuoren naisen, tarkoilla kasvopiirteillä, kovalla, niin sanoaksemme läpitunkeutuvalla katseella, josta kuvastui silmäys, ei nöyrä eikä uhkaava, vaan kunnioitusta herättävä ja vakava. Minä ymmärsin oitis olevani raastuvalla. Vartijat veivät minun saliin, jonka permanto oli pantu kokoon nelikulmaisista, hienoksi hiotuista marmorilevyistä. Korkeaselkäisessä kullatussa nojatuolissa istui puu varsin kuin tuomari meillä, ja säännöllisessä hyvässä järjestyksessä molemmin puolin häntä kaksitoista neuvosmiestä matalammilla tuoleilla. Esimiehenä eli presidenttinä oli palmupuu, keskikorkuinen, ja erkausi muista neuvosherroista sen kautta että sen lehdet olivat erivärisiä. Molemmin puolin seisoi erikseen neljäkolmatta raatihuoneen vahtimestaria, jokainen varustettuna kuudella kirveellä, mikä näky ei minua erittäin miellyttänyt, kun minun tämän murhaajamäärän paljoudesta ehdottomasti täytyi tulla siihen ajatukseen, että tämä sukukunta oli erittäin verenhimoista.
Kun minä astuin sisälle, nousivat tuomarit seisomaan ja koroittivat oksansa korkealle kattoa kohden, minkä juhlallisen tempun perästä he taas istuivat paikoillensa. Minut vietiin nyt syytettyjen sijalle ja asetettiin kahden puun keskelle, joiden rungot olivat lampaan nahoilla päällystetyt. Minä ajattelin heitä asianajajiksi, ja tämä arvelu olikin oikea. Ennenkun he saivat virkata mitään peitettiin presidentin pää muutamilla tummilla hunnuilla. Sitte teki virallinen syyttäjä lyhyesti kanteensa, jonka hän kolmasti kertoi, minkä jälkeen minun lainoppinut apumieheni vastasi yhtä lyhyesti. Näitä virkkauksia seurasi puolen tunnin äänettömyys, minkä jälkeen hunnut otettiin pois presidentiltä, joka nyt nousi seisaalleen, taas ojensi oksansa korkeutta kohden ja arvollisuudella lausui muutaman sanan, jotka minä ymmärsin sisältävän tuomioni, sillä hänen vajettuansa annettiin minulle viittaus poistuman ja vartijat veivät minun entiseen vankeuteeni, jossa minä odotin saavani istua, kunnes minä sopivalla ajalla otettaisiin esille ihmiskunnan huviksi ruoskittavaksi.
Sittenkuin olivat jättäneet minut yksin ja ruvettuani muistuttelemaan kaikkea mitä tähän saakka oli tapahtunut, en saattanut muuta kuin hymyillä tämän kansan yksinkertaisuudelle; sillä minusta oli kuin he mieluummin olisivat esiintyneet "komeljanttareina" kuin oikeuden haltijoina, ja kaikki mitä olin nähnyt heidän käytöksestänsä, esikuvistansa, oikeusoloistansa j.n.e. näytti minusta paremmin sopivan komedialle taikka naamiotempuksi kuin vakaaksi ja juhlalliseksi tuomioistuimeksi. Ei! Toistapa on meidän maapallolla, varsinkin Eurooppalaisissa, jotka väitteettä ovat ylhäisimmällä asteella. Mutta jos en saattanutkaan muuta kuin halveksia tuota maanalaista kansaa sen naurettavaisuuden ja vähäkykyisyyden takia, täytyi minun kuitenkin myöntää niiden olevan sieluttomia eläimiä etevämmät; sillä kaupungin kauneus, rakennusten arkkitehdillinen maku ja moni muukin seikka osoitti, etteivät puut suinkaan olleet järkeä vailla ynnä että niillä oli kaikellaista taitoa ja varsinkin konetaitoista kykyä. Mutta siinäpä olikin kaikki minkä sain myöntää heidän kiitokseksensa.
Näin itseäni huvitellessani yksinäisyydessäni, tuli huoneesen muuan puu, kädessänsä "näppärin" tapainen kone. Hän paljasti toisen käsivarteni ja iski sen enempätä sanomatta suontani. Laskettuansa minusta sen verran verta kuin hän arveli tarvitsevansa, pani hän siihen erittäin taitavasti siteen; tämän tehtyä tutki hän ylen tarkasti vertani, jonka jälkeen hän poistui äänetönnä mutta nähtävästi vähän hämmästyneenä. Kaikki tämä lisäsi vielä käsitykseni lujuutta tämän kansan tyhmyydestä. Mutta kun olin oppinut puhumaan heidän maanalaista kieltänsä muuttui tämä halveksimiseni ihailuksi. Tuo oikeudenkäyntitapa, jonka ennen olin niin naurettavana pitänyt, selitettiin nimittäin minulle seuraavalla tavalla: ruumiinrakennuksestani luulivat he saavansa otaksua minun olevan olento maapallon kuorelta, ja kun kaikki näytti siltä kuin olisin tahtonut solvaista ylhäistä naista vietiin minä sen johdosta raatihuoneesen. Toinen asianajaja oli katsonut rikosta kovimmalta kannalta ja vaati minulle rangaistusta lain mukaan; toinen ei tosin ollut vaatinut minun syyttömäksi julistamistani, mutta oli arvellut että lainnoudattamista pitäisi viivytettämän kunnes oli saatu tietää kuka ja mistä olin, ja pitikö minua pidettämän järjettömänä luontokappaleena vai järjellisenä olentona. Edelleen sain tietää, että oksien nostaminen ylöspäin oli uskonnollinen teko, joka toimitettiin aina ennen oikeuden istunnon alkamista. Se seikka, että asianajajat olivat verhotut lammasnahoilla, kuvasi sitä, että heillä aina piti silmissänsä oleman tuo sielun puhtaus ja rakkaus totuuteen, jota asianajajan tulee virassansa noudattaa; niinpä ovatkin kaikki asianajajat täällä rehellisiä ja kunnon miehiä, joka osoittaa, että yhteiskunnassa saattaa löytyä rehellisiä ja kunniallisia asianajajia. Laki on täällä niin ankara vilpillisiä asianajajia vastaan, ettei hyvällä mitäkään petosta, tai lainväärentämistä saateta peittää, uskottomuutta tekosyillä suojella, ettei kukaan holvasti, kunnianloukkaaja tai petturi saata rangaistustansa välttää. Heidän vitkaiseen käsityskykyynsä perustuu se seikka, että lauseet kahdesti kerrotaan, ja tämä huono ajatuksenjuoksu onkin tämän kansan tunnusmerkkinä kiertotähden muiden kansain joukossa; sillä ani harvat heistä saattavat käsittää, mitä he läpimiten lukevat tai mitä he vaan kerran kuulevat. Hän, joka oitis oivalsi mistä puhe oli, katsottiin olevan arvostelukykyä vailla, ja semmoinen ylennettiin ani harvoin korkeampiin ja tärkeämpiin virkoihin, koska kokemus usein oli näyttänyt missä vaarassa valtio oli kun sitä johti henkilö, jolla oli vilkas käsitys taikka jonka sopi lukea suurten nerojen joukkoon; kun sitä vastoin raskaammin ajattelevat eli semmoiset, joita ivalla kutsutaan "pöllöpäiksi", usein olivat laittaneet kuntoon ja oikealle uralle, mitä hyväpäiset olivat epäjärjestykseen panneet. — Kaikki tämä kaikui oudosti korvissani, mutta vakaasti ajateltuani asiaa, en pitänyt sitä niinkään mielettömänä. Mikä ennen kaikkia minua ihmetytti oli kertomus oikeuden presidentistä, sillä hänen virkaansa hoiti nuori vaimo, joka oli syntynyt kaupungissa ja jonka hallitsija oli nimittänyt Kakiksi tai oikeuden presidentiksi. Tässä kansassa ei nimittäin huolita kuullakaan mitäkään puhetta erosta eri sukupuolien välillä, kun on kysymyksessä määrätä viranhaltija, vaan otetaan niihin, tarkan valitsemisen perästä, arvollisin.
Päästäkseen tilaisuuteen oikein arvostelemaan kunkin taipumuksia ja sielunvoimia, on hallitsija laittanut lukioita, joiden johtajat eli tirehtöörit kutsutaan karatteiksi, mikä oikeastaan merkitsee samaa kuin tutkija eli arvostelija. Heidän tulee tutkia jokaisen taipumuksia ja kelvollisuutta, pitää tarkasti huolta nuorison käytöksestä ja lahjoista, sekä vuosittain laittaa hallitsijalle luettelo niistä, jotka ansaitsevat etukädessä tulla huomioon julkisien virkojen asettamisessa; samaten on heidän asianansa antaa lausunto siitä, missä toimessa kukin kokelaista parhaiten voi olla isänmaan hyötynä. Nämä tiedot saatuansa kirjoituttaa hallitsija kokelaitten nimet erääsen kirjaan, voidaksensa milloin tahansa nähdä, ketkä ansaitsevat tulla huomioon avonaisia virkoja asetettaissa.
Mainittu nuori nainen oli neljä vuotta takaperin saanut niin oivat kiitokset karatteilta, että hallitsija niiden johdosta määräsi hänet presidentiksi hänen syntymäkaupunkiinsa. Tätä tapaa antaa kullekin toimensa syntymäseudullansa noudatetaan aina tarkasti Pootualaisten kesken, sillä he otaksuvat ettei kukaan paremmin saata tuntea oloja paikkakunnalla kuin se joka siellä on syntynyt ja kasvatettu. Palmka (se oli tämän nuoren naisen nimi) oli nyt kolme vuotta suurimmalla kiitettäväisyydellä hoitanut virkaansa ja häntä arvosteltiin ymmärtäväisimmäksi puuksi koko kaupungissa, sillä hän oli niin varovainen käsityksissänsä, että hän tuskin luuli jotakin asiata oikein älyävänsä ennenkuin hän oli kuullut sitä kolmasti taikka neljästi kerrottavan, mutta mitä hän kerran oli saanut selvästi mieleensä sen hän käsitti perinpohjin, ja kehitti semmoisella tarkkaälyisyydellä jokaisen sekavankin kysymyksen, että kaikki hänen tuomionsa saivat ennusjumalan vastauksen maineen. Eikä hän ollutkaan koko virka-ajallansa julistanut vielä ainoatakaan tuomiota, jota ei korkein oikeus olisi kiitoksella vahvistanut. — Sentähden, kun tarkemmin punnitsin tätä järjestelmää, että molemmilla sukupuolilla oli sama tilaisuus tarttumaan julkiseen elämään, minkä ensin olin hyljännyt, ei se nyt näyttänyt minusta niinkään mielettömältä. Minä ajattelin itsekseni: Mitäpä siitä, jos Bergenin pormestarin rouva asettuisi miehensä sijalle tuomiopöydän ääressä? Mitäpä siitä, jos asianajaja Sörenin tytär jolla on sana vallassansa ja sitä paitsi on älykäs tyttö, hoitaisi oikeudenkäymisiä tyhmän isänsä asemesta? Meidän lainhoidantomme ei suinkaan siitä vahinkoa saisi ja luultavaa on ettei oikeudelle niin usein korvapuustia sivallettaisi. Edelleen ajattelin näin: kepeäntekoiset tuomiot, joita ylipäänsä Euroopassa tehdään kyllä, jos niitä huolellisesti tutkittaisiin, laitettaisiin takaisin ankaralla nuhteella epäkypsinä hätikkötöinä.
Syy, miksi minulta suonta iskettiin oli tämä: Niinpian kun joku on todistettu syylliseksi jostakin rikoksesta ei häntä tuomita ruoskittavaksi, runneltavaksi eikä mestattavaksi, vaan hänen suontansa isketään siinä tarkoituksessa, että saataisiin selvä siitä johtuuko tehty rikos ilkeydestä taikka huonosta verestä ja epäterveellisistä nesteistä sekä vaikuttaisiko tämmöinen menettely parantumiseen, koska tuomioistuimet täällä alhaalla enemmän tarkoittavat rikollisen parantamista kuin rankaisemista. Kuitenkin on tämä parantamisen tapa samalla myös jonkinlainen rangaistus, kun näin tuomittua suoneniskua aina pidetään häpeällisenä. Jos joku toisen kerran joutuu tämmöisestä erhetyksestä kanteen alaiseksi, tuomitaan hän kansalaisoikeutensa menettäneeksi ja ajetaan maanpakolaisuuteen maankuorelle, jossa kaikki ilman poikkeuksetta otetaan vastaan. Tästä maanpakolaisuudesta vastedes kerron tarkemmin. Syynä siihen miksi se haavuri, joka avasi minun suontani hämmästyi vertani tutkiessaan oli se, että tämän kiertotähden asukkailla veren asemesta on kirkas ja valkeaan vivahtava neste suonissaan, ja jota valkeampata se on sitä enemmän se todistaa puhtaudesta ja viattomuudesta.
Kaikesta tästä minä sain hyvän tiedon perehdyttyäni maanalaiseen kieleen, ja minä rupesin sentähden penseämmin tuomitsemaan tätä kansaa, jota siihen asti olin liian ajattelemattomasti halveksinut. Minä käsitin pian, ettei näille puille, joita ensin olin pitänyt tuhmina ja hassuina, inhimillisyys ja säädyllisyys ollut vieraita; ja ettei minun siis tarvinnut peljätä henkeäni, mikä toivoni vielä enemmän vahvistui kun minä huomasin että minulle kahdesti päivässä tuotiin ravintoaineita. Ruokana oli tavallisesti hedelmiä ja kaikellaisia kaaliksia ja juomana oli kirkas, erittäin hyvänmakuinen ja miellyttävä neste.
Pormestari, joka yhä edelleen piti minua vangittuna, ilmoitti heti hallitsijalle, joka asui lähellä, että järjellinen eläin, vaikka sangen omituinen ruumiinsa rakennukselta, sattumalta oli joutunut hänen käsiinsä. Ruhtinasta miellytti asia ja hän käski minulle opettamaan maan kieltä, minkä opittuani minut piti hoviin lähetettämän. Minä sain siis kielenopettajan ja edistyin puolessa vuodessa niin että jotenkin helposti saatoin keskustella asukkaiden kanssa.
Ehdittyäni oppia kielen ensimmäiset alkeet saapui toinen käsky hovista, että opetustani piti jatkettaman, että minä pantaisiin kaupungin lukioon että tämän laitoksen karatit eli tutkijat tarkemmin ottaisivat selvän ymmärryslahjoistani ja sitten antaisivat lausunnon missä opin ja tieteen haarassa minusta sopisi parasta toivoa. Kaikkia tätä noudatettiin tarkasti, ja niin kauvan kun minä olin tässä laitoksessa hoidettiin minun sekä ruumiillista että sielullista puoltani, eikä vähintä vaivaa nähty siitä, että minä niin paljon kuin mahdollista tulisin puun kaltaiseksi, jossa tarkoituksessa he ruumiilleni sovittivat keinotekoisia oksia.
Isäntäni kanssa juttelin joka ilta lukiosta tultuani kaikellaisista aineista ja jos joistakin kysymyksistä. Todellisella mielihyvällä kuulteli hän kertomustani siitä mitä minulle oli tapahtunut matkallani maanalaisen maailmaan; mutta ennen kaikkia hän ylen määrin hämmästyi ja ihmetteli kun kerroin meidän maastamme ja äärettömästä taivaasta täynnä lukemattomia tähtiä. Kaikkea tätä hän kuulteli halullisella tarkkuudella, mutta tuli vähän hämillensä kun hänelle puhuin puista maan päällä: että niiltä puuttuu sielunelo, oma liikkumisen kyky, ja että ne juurilla ovat aina samalla sijallansa maassa; ja hän loi minulle tulistuneita silmäyksiä kun hänelle vakuutin että me hakkaamme puumme maahan lämmittääksemme niillä huoneemme ja keittääksemme ruokamme. Mutta hänen vihansa ei milloinkaan ollut pitkäikäinen. Ehdittyänsä ajatella asiata muuttui hän vähitellen hyväksi jälleen, ja ojensi silloin viisi oksaansa (useampaa hänellä ei ollutkaan) korkeutta kohden ylistäen luojan viisasta neuvoa, joka tarkoituksilleen on tutkimaton, ja kuulteli sitte jälleen halulla mitä minulla oli edelleen kerrottavana. Hänen rouvansakin, joka tähän asti oli kaihonnut seuraani, kävi sovinnolliseksi ja kaikki hänen epäilyksensä katosivat hänen tultuansa selville asioiden oikeasta laidasta: että minua nimittäin oli vietellyt puun ulkonainen yhtäläisyys semmoisiin, joihin meidän maassa vähintäkään arvelematta saadaan kavuta ylös. Mutta peljäten loukkaavani nuorta ystävyyttämme taikka uudestaan repiväni auki haavoja, jotka juuri vasta olivat parantuneet, en puhunut hänen kanssansa milloinkaan muulloin kun hänen miehensä läsnäollessa ja hänen luvallansa.