KAHDEKSAS LUKU
Pootualaisten akatemiat eli yliopistot.
Ruhtinaskunnassa on kolme yliopistoa eli akatemiaa, joista etevin on Pootussa, ja toiset Kebassa ja Nahamissa. Ne käsittelevät parhaastansa historiaa, kansallistaloutta, suureoppia ja lakitiedettä. Mitä jumaluusoppiin tulee ei se ole mikään akatemiallinen tiede; se on lisäksi liian lyhyt kun se mahtuu kahdelle sivulle eikä sisällä muuta opetusta kuin että "meidän pitää rakastaman ja kunnioittaman Jumalaa, kaiken luojaa ja ylläpitäjää, joka tulevaisessa elämässä tahtoo palkita hyvät avut ja rangaista paheen." Jumaluusoppi saattaa sitä vähemmin joutua akatemiallisen opetuksen esineeksi, kun laki ankarasti kieltää kenen tahansa julkisesti käsittelemästä Jumalan olentoa ja ominaisuuksia. Lääkäritiedettä ei myöskään lueta oppineiden aineitten joukkoon, sillä kun puut täällä pitävät ylen säännöllistä elämätä, ovat sisälliset taudit melkein kokonaan tuntemattomia. Minä jätän varsin koskematta perusteopin ja yliaistilliset tieteet, kun olen ennen maininnut että ne, jotka rupattavat Jumalan olennosta, enkelien olemuksesta ja ominaisuuksista, sielun olinsijasta ja luonnosta y,m. semmoista, oitis saavat semmoisen suoneniskun että sen tuntevat ja sitte suljetaan joko hulluinhuoneesen taikka parannuslaitokseen.
Akatemialliset harjoitukset ovat seuraavat: Ensimmäisinä vuosina pannaan nuorille ylioppilaille useoita vaikeanlaisia kysymyksiä vastattaviksi. Siihen heille suodaan jokin määrätty aika, määrätyillä palkinnoilla niille jotka tekevät tehtävästä selvän järjellisimmästi sekä kielellisessä suhteessa viehättävimmällä tavalla. Sen kautta luullaan parhaiten voitavan arvostella jokaisen tietoja, samalla kun eri aineitten opettajat helpoimmin tulevat selville kunkin taipumuksista ynnä millä alalla tuon nuoren puun saattaa toivoa tulevan parhaaksi opettajaksi. Ei kukaan antaudu muuta kuin yhdelle tieteelle, sillä jos joku tahtoo olla moninaisoppinut katsotaan tämän todistavan epävakaasta ja levottomasta mielestä. Tämän seurauksena on että aineet, näin ahtaihin rajoihin suljettuina verrattain lyhyessä ajassa täydellisesti käydään lävitse ja opitaan. Opettajien täytyy itse kerran vuodessa antaa näytteitä omista tiedoistansa; siveysfilosofiian opettajan tulee selvittää jokin sekavainen aate tältä alalta; historian opettajan tulee antaa historiallisen kertomuksen ja arvostelun jostakin tapauksesta; talous- ja suureopin opettajien tulee osoittaa tietojansa jollakin löydöllä taikka keksinnöllä. Lainoppineiden näytteenä ovat tunteelle käyvät ja hyvästi sovitetut lakiin perustuneet puheet; sillä nämä ovat ainoat, joiden katsotaan tarvitsevan kaunopuheliaisuutta oppia, koska siitä heille, jos he asianajajiksi rupeavat, on hyvää vastaisuudessa. Kun heille mainitsin, että meillä kaikki akatemialliset näytteet toimitetaan puhetaidon kautta, he syvimmästi moittivat tätä tapaa, arvellen, että jos kaikki käsityöläiset pantaisiin mestarinäytteekseen tekemään kengän, tulisivat useimmat kengät sangen kolhomaisiksi ja varsin epäilemättä voittaisivat suutarit yksin palkinnon. Minä mainitsin vain puhujataidon; sillä meidän julkisista väitöksistämme minä en uskaltanut puhua, kun semmoiset täällä luetaan näytelmien joukkoon. Julkiset opettajat eivät esiinnytä yleishyödyllisiä totuuksia tällä ankaralla ja ratkaisevalla tavalla, kuin meidän filosoofimme, vaan sekoittavat vakaihin luentoihinsa sieviä ja huvittavia kertomuksia, joka vaikuttaa että niitä aina tarkkuudella ja mielihyvällä seurataan.
Minä en saattanut olla ihailematta tuota arvoisuutta, jota he noudattavat akatemiallisessa lauselmissaan ja vihkiäisissään. Mitä huolellisimmasti vältetään kaikkea mikä vain vivahtaakin naurettavaisuuteen taikka muistuttaa näytelmämenosta; sillä akatemiallisten menojen, arvelevat he, tulee olla loitolla kaikesta näytelmällisyydestä jos tahdotaan välttää tieteitten joutumista pilkan ja halveksimisen esineeksi. Minä en sentähden uskaltanut tuoda esille kertomusta niistä juhlamenoista, jotka ovat eroittamattomasti yhdistetyt akatemiallisiin arvoihin ja vihkiäisiin meillä; ja siinä kohtelussa, minkä Kepassa sain osalleni kun siellä kerroin meidän tohtorinvihkiäisistämme, oli minulle kylläksi syytä tässä kohden noudattamaan mitä rikottomimpata äänettömyyttä.
Paitsi näitä akatemioja löytyy jokaisessa isommassa kaupungissa seminaario taikka lukio, joissa nuorison taipumuksia tarkasti punnitaan, että tutkijat hyvissä ajoin saisivat selville, mille tieteelliselle uralle heidän kutsumuksensa oikeastaan viittaavat. Ollessani lukiossa Kepassa oli siellä kumppanieni joukossa arkkipispan neljä poikaa, jotka olivat antautuneet sotatiedettä tutkimaan; neljä muuta, joiden isä oli valtioneuvos, harjoitteli jotakin käsityötä, ja kaksi nuorta tyttöä, jotka tutkivat meriliiketiedettä; sillä täällä otetaan vain huomioon ja lukuun oppilasten luonnolliset taipumukset vähintäkään huolimatta heidän eri sukupuoleisuudestansa. Kun heidän taipumuksiansa on tarpeeksi tutkittu, antaa lukion johtaja heille kirjallisen lausunnon niistä. Näitä lausuntoja taikka todistuksia pidetään aina, niinkuin ennen olen maininnut, täydesti luotettavina ja puolueettomina, vaikka kyllä minulla on varsin toinen ajatus siitä todistuksesta jonka minä sain, joka kaikkinansa oli naurettava, järjetön ja kohtuuton.
Kukaan ei saa kirjoittaa kirjoja ennenkuin hän on 30 vuotias, ja lisäksi tulee tekijän eli kirjoittajan ensin näyttää todistus akatemiasta että hän kelpaa ja kykenee semmoiseen työhön. Niinpä täällä painosta julkaistaankin aniharvoja kirjallisia teoksia, mutta ne ovatkin sitte sekä oppineita että perin pohjin hyvin ajateltuja. Välttääkseni taaskin naurun esineeksi joutumista, olin vaiti kuin kiltti lapsi ainakin siitä että jo ennen lailliseen ikään tultuani olin kirjoittanut viisi taikka kuusi väitöskirjaa.
Olkoon nyt kylläksi puhuttu tämän kansan luonteesta, uskonnosta, valtion hoidosta ja opetustoimesta. Nyt on vaan jäljellä esiintuotavana useoita muita omituisuuksia tässä kansassa. Jos puu vaatii toista kaksintaisteluun, kadottaa vaatija ijäksi päivää aseitten kantamisen oikeuden ja pannaan sitä paitsi holhouksen alaiseksi, koskei se osaa intohimojansa hillitä. Toisin käy meillä, jossa kaksintaistelun vaadinta pidetään sankaruutena ja urhoutena varsinkin pohjoisessa Euroopassa, mistä tämä paha tapa on alkuansa tullut, sillä kreikkalaisissa ja roomalaisissa y.m. vanhoissa kansoissa oli tämä tapa varsin outo.
Pootualaisessa oikeudenkäyntielämässä esiintyy tuo kummallisuus, että riitapuolten nimi jää salaisuudeksi tuomareille ja ettei asioita ratkaista siinä seudussa missä ne ovat alkuun pantu vaan etäisimmissä maakunnissa. Syynä tähän omituiseen järjestykseen on se, että kokemus on osoittanut, kuinka muutamat tuomarit ovat antaneet itseänsä lahjoa taikka ovat muuten olleet puolueellisia. Pootualaiset ovat täten tahtoneet välttää kaikkia kiusauksia tuommoiseen suuntaan, kun he salaavat tuomarilta niin osallisten nimet kuin kantajan ja vastaajan, asian eli riidan ulkopuolen. Kaikki mitä asialliset ovat esiintuoneet alistetaan erään ruhtinaan asettaman valamiehistön ratkaistavaksi ja asiakirjoihin on merkitty muutamia lyhyeitä muistutuksia, esim. "Tuleeko U:n, jonka hallussa on se tavara minkä B. omii omaksensa, antaa se takaisin?" Toivottavata olisi että samaa tapaa noudatettaisiin meilläkin, jotka useinkin saamme oivaltaa, mitä puolueellisuus ja muut kiusaukset saattavat tuomariin vaikuttaa.
Laki on sama kaikille, henkilöstä riippumatta. Ruhtinaita ei kuitenkaan saateta oikeuden eteen vetää. Mutta kun ne ovat kuolleet, niin julkiset viralliset syyttäjät eli viskaalit haastavat heidät vastaamaan teoistansa. Kuolleen ruhtinaan elämänteot tutkitaan nyt tarkasti istuvassa, täysilukuisessa neuvoskunnassa, ja sitte julistetaan tuomio, joka vaihtelee seuraavissa luonteissa, aina sen mukaan minkälaisia edesmenneen julkiset ja yksityiset teot ja elämä ovat olleet: "Kiitettävä;" "Kiitoksella hyväksytty;" "Hyväksytty;" "Tyydyttävä;" "Keskinkertainen." Lausunnon ilmoittaa julkisesti eräs kuuluttaja, ja se hakataan sitte vainajan hautakiveen. Syyksi tähän menettelyynsä sanovat Pootualaiset, "ettei kansa, herättämättä levottomuutta maassa, saata ruhtinasta hänen eläessään vetää oikeuden eteen; sillä niin kauvan kun hän elää pitää hänelle osoitettaman asianmukaista kunnioitusta, joka parhaiten kannattaa ja edistyttää valtion parasta. Mutta kun ruhtinaan kuollessa se side, joka hänen kansaan yhdisti, on murtunut, saattaa nyt vapaasti päässyt kansa menetellä vapaasti häntä vastaan." Tämän, epäilemättä hyödyllisen mutta perin omituisen tavan kautta, pidetään huolta ruhtinaan turvallisuudesta; hallitus ei kadota mitään majesteettiudestansa, ja kuitenkin edistetään samalla valtion etua. Sillä vaikka mainitut lausunnot ainoasti koskevat kuollutta, kehoittavat ne kuitenkin eläviä hyviin avuihin ja tunnollisuuteen. Pootualaisten historia osoittaa että neljänsadan vuoden kuluessa ainoasti kaksi ruhtinasta on saanut alimman arvosanan. Muilla on melkein kaikilla "Kiitettävä" taikka "kiitoksella hyväksytty", mikä näkyy niistä hautakirjoituksista, joihin ei vielä ajan hammas ole perin kuluttavasti vaikuttanut. Arvosana "keskinkertainen" herättää niin syvän surun ruhtinaallisessa perheessä että sekä valtaistuimen perillinen että koko edesmenneen suku, kuutena kuukautena kantaa murhepukua. Ajattelemattakaan ahdistaa tuomareita armottomuudellansa, yllyttää tämä valtaistuimen perillistä hyväavuisella, järkevällä, oikealla ja lempeällä hallituksella ja elämässään muutenkin poistamaan tuo häpeänpilkku, joka näin on ruhtinaallisen perheen maineeseen takertunut.
Syy siihen miksi toinen äsken mainituista ruhtinaista sai "keskinkertaisen" arvosanan oli seuraava: Pootualaiset, vaikka ovatkin etevät sotataidosta, eivät milloinkaan ryhdy hyökkäyssotaan; jos heitä sitä vastoin ahdistetaan puolustavat he itseänsä innolla ja urhollisesti. Tämä vaikuttaa että heitä usein pyydetään välittäjiksi muiden kansain välisiin riitaisuuksiin ja että eri kansakunnat tällä kiertotähdellä vapaaehtoisesti tarjoutuvat alistumaan tämän oikeamielisen ja rauhaa rakastavan kansan turvaan ja suosioon. Mikleta-ruhtinas sitä vastoin sai ajallansa päähänsä himon laajentaa valtakuntansa rajoja, jonkatähden hän kävi erään naapurikansan kimppuun ja hänen onnistui lannistaa se allensa joksikin ajaksi; mutta yhtä paljon kun Pootun valta kasvoi tämän kansan valloittamisesta yhtä paljon herätti tämä teko muissa naapurivaltioissa pelkoa ja inhoa Pootualaisiin; sekä lisäksi rupesi se hyvä ajatus Pootualaisten hyvistä avuista ja rauhanrakkaudesta, joka siihen saakka juuri oli Pootun valtion suuruutena, toiseksi muuttumaan. Vaikuttavana syynä siihen että Pootualaiset näin häpäisivät edesmenneen ruhtinaansa muiston oli kyllä se että he sen kautta toivoivat voittavansa takaisin lähellä asuvien kansojen luottamuksen. Aikakirjat eivät kerro mikä tuon toisen ruhtinaan syynä oli ollut.
Aivasti ne jotka ovat joutuneet kolmanteen ikäkauteen saattavat päästä julkisiksi opettajiksi. Tätä ymmärtääksensä tulee lukijan tietää, että asukkaiden elämä jaetaan kolmeen ikäluokkaan. Ensimmäinen jakso käsittää sen ajan, jolloin heitä opetetaan maatansa palvelemaan; toisen jakson kuluessa he käytännöllisesti harjoittelevat mitä heille ensimmäisenä opetettiin; ja vasta kolmantena ikäjaksona saavat he esiintyä julkisina opettajina. Ajatellaan nimittäin että oikea opettamisen kyky vaatii saatujen tietojen käytännöllistä harjoittelemista.
Kun joskus tapahtuu että jokin vähemmän hyväksi tunnettu henkilö esiintuo ehdoituksen, joka tavataan hyväksyttäväksi, pidetään hänen nimensä salassa, ettei ehdotuksen arvoa ruvettaisi epäilemään henkilön arvottomuuden takia; sen sijaan kirjoittaa jokin hyvin tunnettu mies ehdoituksen alle. Hyvä neuvo otetaan huomioon, — epäiltävä neuvonantaja työnnetään syrjään.
Vaikka on kielletty rupeamasta keskustelemaan Jumalan olennosta ja ominaisuuksista y.m. on muuten jokaisen vapaasta vallassa uskonnosta lausua ajatuksensa ja alistaa se julkisuuden tiettäväksi. Pootualaiset arvelevat, että tämän tapaiset riitaisuudet ovat verrattavat äkkinäisiin tuulenpuuskauksiin, jotka tosin saattavat pahoin pidellä huoneitten kattoja ja rakennuksia mutta samalla perkaavat ilman ja estävät sen pilaantumasta. Se seikka että he viettävät niin harvoja juhlapäiviä, tulee oikeastaan siitä että he pelkäävät sukukunnan saavan halua ja mieltymystä tyhjäntoimittamiseen; sillä jumalanpelkoa — niin he ajattelevat — ei vähimmin osoita hyödyllisen työn tekeminen.
Runollisuutta he eivät pidä sanottavassa arvossa, vaikka ei ruhtinaskunta ensinkään ole runoilijoita vailla; heidän runonsa erkautuivat vain korkeaponteisemman kielen kautta tavallisesta suorasanaisesta kielestä eli proosasta. He pitivät ylen naurettavina riimit ja meetrit, joita koin heille selittää.
Opettajien joukossa on muutamia, joita sanotaan estetiikan eli kaunetieteen professoriksi. Heidän asianansa on valvoa, ettei nuorison mieliä kiinnitä pikkuasiat, ettei liian typeriä ja merkityksettömiä kirjallisia teoksia, joiden lukemisesta hyvä maku ja aisti pilaantuisi, painosta julkaista, sekä että painettavista teoksista kaikki semmoinen poistetaan, joka havaitaan olevan riidassa terveen järjen kanssa; semmoinen on sensuuri Pootualaisissa. Mikä ero meihin verrattuna. Meidän painoasiamiehemme kieltävät usein parasten teoksien painattamisen ainoasti sentähden, että ne sisältävät joitakin yleisestä mielipiteestä poikkeavia ajatuksia taikka sentähden että ne älykkäällä ja lannistavalla tavalla ruoskivat ihmiskunnan vammoja; siitä seuraa että tieteet sidotaan kytkyeesen ja että moni armollinen työ ei milloinkaan pääse päivän valoon. Mutta kun ei minkäänlaista tullirajaa ole olemassa Pootualaisten ja naapurikansain välillä, onnistuu kaupustelijoiden usein muiden tavarain muassa salaa kuljettaa epäiltävän arvoisia kirjatuotteita maahan. Semmoista tapausta varten löytyy erityisiä sensoria, joita sanotaan "kirjaston perkaajiksi", ja joilla on toimena tarkasti pitää silmällä kirjakauppioiden uutisia sekä muitta mutkitta panna takavarikkoon semmoiset kirjat, mitkä pidetään hyvää makua pilaavina. He perkaavat määrätyillä ajoilla kirjakaupat, varsin niinkuin meillä nokitorvet nuohotaan. "No hiivatti vieköön!" ajattelin itsekseni kun tämän sain tietää; "mikä kamala ja hirvittävä hävitys meidän maapallollamme kirjoissa, jos tuollaisiin toimiin sielläkin ryhdyttäisiin!"
Erittäin kiitettävä on se huoli, joka omistetaan nuorille siinä tarkoituksessa, että heitä, taipumuksiansa tarkasti tutkimalla koetaan johdattaa sille uralle elämässä, mikä heille parhaiten sopii. Samaten kuin soitannollisesti valistunut henkilö heti oivaltaa väärän äänen, niin voivat täällä toimivat sielutieteilijät pienistä seikoista johdattua tärkeämpiin, ja katseesta, silmäripseitten liikkeistä, nuorten surun tai ilon purkauksista, heidän hymystänsä, puheestansa, äänettömyydestänsä ja muusta joka tämän kanssa on likeisimmässä yhteydessä helposti päättää, mikä on kunkin luonnollisen kutsumuksen kanssa yhtäsuuntaista taikka riitaista.
Mutta palatakseni nyt itseeni, niin tunnustan, etten suinkaan menestynyt näiden taipumattomien puiden kanssa, jotka eivät osanneet arvostella vaan päin vastoin tekivät pilkkaa tuosta verrattain vilkkaasta ja nopeasta käsityksestä, jonka he olivat myöntäneet minulla heidän rinnallansa olevan. Minua harmittivat suuresti nuo useat liikanimet, joita minulle annettiin: useimmiten minua sanottiin Skabbaksi eli "Liian aikaiseksi". Mutta mikä kaikista enemmän kävi sapelleni oli että pesijäakkanikin uskalsi nimittää minua tuolla samalla inhoittavalla nimellä, vaikka hän oli mitä alhaisinta sukua, ainoasti halpa niinipuu, jolla ei ollut pennin etua kukkarossaan.