YHDEKSÄS LUKU.
Klimin matka Natsaari-kiertotähden ympäri.
Sittekun kokonaista kaksi vuotta olin kurjeerina hyökkäillyt kaikkialla maassa kuljettaen paketteja ja kirjeitä, rupesi tämä samalla vaivalloinen ja halpa toimi minua väsyttämään. Minä jätin sentähden kerran toisensa perään erohakemukseni asianomaisille, ja pyysin kunniallisempaa tointa. Mutta minä sain alinomaa kieltävän vastauksen, kun ruhtinas arveli, ettei minulla ollut tarpeeksi kykyä tärkemmän viran hoitamiseen. Hän sanoi anomukseni olevan maan lakia ja vanhoja tapoja vastaan, ne kun kielsivät tärkeihin virkoihin ottamasta muita kuin täydellisesti kunnollisia ja kykeneviä miehiä. "Teidän tulee," sanoi hän, "tyytyä siihen virkaan, jonka olette saanut, kunnes olette osoittanut olevanne kelvollinen ylempiin luottamustoimiin." Hän puhui sitte pitkältä velvollisuuksistani ja lopetti sitte seuraavilla kehoituksilla: "Katsokaa omaa poveanne, tutkikaa sen sisimpiä kätköjä havaitaksemme mihin te kykenette, ennenkuin rupeatte parempia virkoja pyytämään. Tämä kova vastaus on perinpohjainen, sen on meidän kansallemme viisas kokemus sanellut, ja minä toivon että jokainen sen muistoonsa haudatkoon, niin ei tyytymättömyys näissä asioissa niin usein pääse vallalle."
Nämä alituiset kiellot saivat minun vihdoin tekemään ylen vallattoman ja epätoivoisen päätöksen. Minä tuumin nyt alinomaa kuinka saisin aikaan jotain, joka yhtäkkiä paljastaisi suuret lahjani ja siten pesisi pois tuon häpypilkun joka minua nyt rasitti. Minä omistin lähes kokonaisen vuoden perin pohjin tutkiakseni maan lakeja ja asetuksia, jos mahdollista löytääkseni jotakin, joka olisi parannuksen ja oikaisun puutteessa. Tässä tekemäni havainnot uskoin minä eräälle orjantappurapensaalle, jonka kanssa olin sangen läheisessä tuttavuudessa. Hän havaitsi arveluni varsin perällisiksi, mutta epäili kuitenkin olisiko siitä valtiolle mitäkään hyötyä. Muutoksentekijän ensimmäinen velvollisuus, sanoi hän, oli perinpohjin tuntea sen maan luontoa ja omituisuuksia, joita hän tahtoi käydä muuttamaan; sillä varsin sama asia saattaa, maiden erilaisuuden tähden moninaisissa seikoissa, tuottaa varsin erilaisia ja vastaisia vaikutuksia, varsin niinkuin jokin lääke näennäisesti samallaisissa tapauksissa saattaa yhden auttaa mutta toisen kaataa. Hän huomautti minulle aikomani uhkayrityksen mahdollisia seurauksia ja muistutti että minä panin henkeni kaupalle ellei minun muutostuumiani hyväksyttäisi tuossa tavallisessa julkisessa hirttopuukokeessa. Hän pyysi sentähden mitä hartaimmasti minua, ennen kuin panin tuumani täytäntöön, tarkasti punnitsemaan asian vastaiset ja myötäiset puolet; kuitenkaan ei hän tahtonut antaa kokonansa kieltävätä neuvoa tuumiani vastaan, kun nimittäin oli mahdollista, että minä saatoin keksiä jotakin semmoista, josta olisi hyvää sekä itselleni että valtiolle.
Minä katsoin parhaaksi seurata näitä ystäväni neuvoja ja heitin siis toistaiseksi tuumam toimeen panemisen. Minä hoidin edelleen kurjeerinvirkaani, juosten kuten ennenkin kautta kaupunkien ja kylien. Tämä alituinen juoksenteleminen vaikutti kuitenkin että minä perin pohjin opin tuntemaan niin Pootun kuin muutkin naapurimaat. Peljäten unhottaa havaintojani kirjoitin kaikki muistoon, niin hyvin kuin saatoin, ja jouduin vihdoin tilaisuuteen ruhtinaalle esittelemään sangen kookkaan teoksen. Myöhemmin sain tietää että ruhtinas oli ollut hyvillään työstäni, kun hän koko neuvoskunnan läsnäollessa kiitti työtäni, ja vielä kerran tarkasti luettuansa muistoonpanoni, päätti antaa minulle toimeksi kirjoittaa kertomus koko kiertotähdestä. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa monista valvomista öistäni ja huokasin itsekseni samaten kuin entinen runoilija:
"Kyllä taitoa kiitetähän, vaan palkkoja sille ei suoda."
Mutta kun olin ylen utelias, ja sitä paitsi palattuani toivoin parempata palkintoa, otin tämän toimen tehtäväkseni suurella mielihyvällä.
Vaikkei Natsaari-kiertotähti ole tuskin 200 peninkulmaa ympärimitaten, on se kuitenkin sen asukkaiden mielestä äärettömän suuri, mikä arvostelu on seurauksena heidän vitkallisesta liikkumiskyvystänsä. Niinpä ovatkin useimmat maat, varsinkin etäämmällä olevat, heille perin vieraita, sillä Pootualaiselta kuluisi vähinnäkin kaksi vuotta matkaan tämän pallon ympäri; minä sitä vastoin kurjeerimatkoillani saatoin tehdä tämän matkan vähemmässä ajassa kun kuukaudessa. Ainoa joka minua huolestutti olivat nuo monet kielet joita arvattavasti piti eri paikoilla puhuttaman. Minua lohdutettiin sillä, että kuinka erilaisia kiertotähden asukkaat olivatkin tapojen ja elämän puolesta, käytettiin kuitenkin kaikkialla samaa kieltä, sekä että puusukukunta kaikkinensa oli hyväntahtoista, seuranhaluista ja vierasvaraista, joten minä ilman vähintäkään vaaraa rohkeasti saatoin matkustaa pallon ristiin rauhaan. Nämä tiedonannot yllyttivät yhä matkahaluani ja eräänä päivänä alkupuolella haapakuuta lähdin matkalle.
Se mitä nyt aivon kertoa, on siihen määrään hämmästyttävätä, että lukija hyvästi saattaa lukea kaikki pelkäksi valheeksi taikka kuvitustuotteeksi, sillä ne vastakohdat, niin ruumiilliset kuin siveelliset, jotka minä kulullani oivalsin, ovat tuskin mahdollisiksi ajateltavia toisistansa mitä etäämmällä ja mitä vastaisimmissa ilmanaloissa elävien kansojenkaan välillä. Useimpia maita rajoittavat ja eroittavat toisistansa järvet, salmet, niin että koko kiertotähti esiintyy suurena merenä isolla määrällä saaria ja luotoja. Näiden rajaerojen poikki kuljetaan aniharvoin, ja nuo harvat lauttapaikat joita löytyy ovat vain aivotut matkustajille, sillä asukkaat eivät, niinkuin jo on sanottu, usein liiku rajojen ylitse. Ja kun heidän joskus täytyy kulkea ylitse, palajavat he takaisin niin pian kuin suinkin. Siis: niin monta on maailmaa kuin on kansaakin. Varsinaisena syynä tähän eroitukseen kansojen kesken lienee maanlaadun erilaisuus niin värinsä kuin kasvattamisvoimansa puolesta ja täydellinen erinmoisuus eri maiden pensaiden, taimien ja viljojen sekä astiakasvien suhteen. Tämä asianlaita selittää riittävästi eri maiden asukkaiden eri luonnonlaatua ja taipumuksia. Meidän maailmassamme eivät toisistansa etäimmilläkään asuvat kansat ole erittäin poikkeavia toisistansa ajatusten, tapojen, taipumusten, värin ja ruumiinrakennuksen puolesta, sillä kun maanlaadun laita on kaikkialla melkein sama, sillä eroituksella vaan että yksi maa saattaa olla hedelmällisempi kuin toinen, ja kun eivät maan tuotteet paljon eroa toisistansa sekä kun veden laatu on sama, tultakoon minne tahansa, ei semmoisia vastakkaisuuksia täällä kuin alamaailmassa juuri hevin saata esiintyä. Vierailla on tosin valta matkustaa ja tehdä kauppaa missä mielensä tekee, mutta he eivät saa ruveta kiinteimen omistajiksi, johon lisäksi ei maiden erilaisuus keskenänsä verraten haluakaan herätä. Niinpä harvoin kohdataankin muita matkustavia kuin kauppiaita. Ne maat, jotka lähinnä ympäröitsevät Pootua, ovat jotenkin samaa luonnonlaatua. Pidempiä aikoja sitte taistelivat he monta veristä sotaa Pootualaisten kanssa; nyt elävät he joko hyvässä sovussa niiden kanssa taikka oltuansa ensin valloitettuja elävät he nyt mielihyvällä tämän kansan lempeän valtikan suojassa.
Mutta kun on kuljettu tuon suuren salmen poikki, joka ikäänkuin eroittaa kiertotähden kahteen puoliskoon, kohtaa kulkijata uudet maailmat ja uudet, Pootualaisille varsin vieraat eläinlajit. Ainoa mikä on yhteistä koko Natsaari-kiertotähden eläinmaailmalle on se että ne puhuvat samaa kieltä. Tämä tekee matkustuksen ylen mukavaksi, varsinkin kun asukkaat monien matkustajien ja kauppiaitten kautta, jotka harhailevat maan lävitse, ovat hyvästi ehtineet tottua näkemään erilaisia ja heistä poikkeavia olentoja ja luomisen tuotteita. Minä olen katsonut velvollisuudekseni ensi antaa nämä selitykset, ettei lukija ottaisi pahastuaksensa siitä mitä nyt aivon kertoa, tuomiten kaikkia merimiehen valheiksi.
Ylen väsyttäväksi kävisi, jos minä tarkasti ja ajanmukaisessa järjestyksessä ottaisin kertoakseni kaikki mitä minulle matkallani tapahtui; minä sentähden tässä rajoitun kertomaan niitä kansoja, jotka olivat minusta kummallisimpia ja joiden tavoissa ja omituisuuksissa minä havaitsin paljon omituista, niin vieläpä kokonansa hämmästyttävätäkin, että Natsaari-kiertotähti puhtaalla omallatunnolla saatetaan lukea maailman ihmeitten joukkoon.
Minä huomasin että kaikki asukkaat ovat jotenkin toisensa kaltaisia mitä tulee heidän tarkkaavaiseen kohteliaisuuteensa, tarkkaälyisyyteensä ja perinpohjaisuuteensa, mitkä ominaisuudet jo Pootualaisissa olin oppinut tuntemaan, mutta että ne sitä vastoin tavoissaan, luonnontaipumuksissaan ja ruumiinsa rakennuksessa olivat niin eroavia toisistaan, että nuo eri maat tuntuivat minusta yhtä monelta eri maailmalta.
Kuamso-maassa, ensimmäinen maa, johon tullaan tällä puolen salmea, eivät asukkaat milloinkaan ole minkään ruumiillisen heikkouden tai sairauden alaisena, vaan he saavat iloita hyvästä terveydestänsä aina vanhuutensa päiviin saakka. Minä otaksuin sentähden että heidät saisi lukea onnellisimmiksi luotuin joukossa; mutta tulin pian toiseen johtopäätökseen oltuani jonkun ajan heidän parissansa. Tosin en tavannut ketäkään pahoillaan olevata, mutta en myöskään ketäkään oikein tyytyväistä, iloisista puhumattakaan; sillä niinkuin eivät kirkas taivas ja miellyttävä ilma vaikuta meihin, ellemme joskus saisi tyytyä sumeiseen ja pahaan ilmaan, niin ei näillä puillakaan ole mitäkään käsitystä onnestansa, alituinen ja vaihteeton kuin se on; niillä ei ole mitäkään tietoa siitä että he ovat terveitä kun eivät he milloinkaan ole tautia sairastaneet. He elävät päivänsä, alinomaa terveinä mutta myös alinomaa torroksissa, sillä mitä hyvää nautittaneekin minkään sitä keskeyttämättä, vaikuttaa se ainoasti väsymystä, ja ainoasti se elämä saatetaan sanoa mieluiseksi, jonka iloisien päivien vaihdoksi sumuisetkin olemisestansa muistuttavat. Minä puolestani en ole milloinkaan tavannut mitäkään kansaa, joka olisi ollut niin kylmäkiskoinen, välinpitämätön ja kareva kuin tämä. He muodostavat kansan ilman paheita, mutta myös ilman mitäkään, olipa se mitä tahansa, jota ansaitsisi rakastaa taikka inhota: kenenkään ei tarvitse peljätä tulevansa loukatuksi, mutta älköön kukaan myös hyväntahtoisuutta odottako; turhaa hän sitä tekisi; sanalla sanoen: täällä ei ole mitäkään moitittavata mutta ei myöskään mitäkään kiitettävätä. Kun ei sitä paitsi heidän alinomainen hyvä terveytensä milloinkaan muistuta heitä kuolevaisuudestansa eikä milloinkaan herätä sääliä toisten kärsimisille, elävät he elämänsä tunnottomuudessa, vähintäkään huolimatta kanssaluoduistansa. Tässä kansassa ei siis saateta oivaltaa rakkaudellisuutta eikä säälinmukaista tunnetta. Kun meitä sitä vastoin tauti käy etsiskelemässä muistuttaen meille katoavaisuuttamme, painaa se samalla mieleemme muistutuksen välttämättömyydestä hyvästi valmistautua viimeiselle matkallemme, ja omat kärsimisemme opettavat meitä muiden kärsimyksiä säälimään. Tästä vertailemisesta minä selvästi havaitsin, kuinka tauti ja kuoleman vaara saattavat kelvata mitä tuntuvimmasti synnyttämään tunnon rakkauden velvollisuudesta, ja kuinka väärässä olemme kun nurkuilemme luojata vastaan sentähden, että olemme mielestämme syntyneet niin suureen kärsimiseen, mikä kuitenkin on meille niin ylen hyödyllistä ja tekee meille niin paljon iloa mahdolliseksi. Huomattavata on muuten, että kun nämä tammipuut tulevat toisiin maihin joutuvat he samojen kärsimisten ja kipujen alaisiksi kuin kaikki muutkin puut. Näyttäisi siis siltä kuin tuo alituisen terveyden etu — jos sitä nyt saatetaan joksikin eduksi sanoa — riippuisi ilmasuhteista ja ravintoaineista tuossa maassa.
Lalakki-maa, jolla myös on nimenä Maskatta eli onnellinen maa, näytti todella olevankin nimensä mukainen, sillä kaikki tuli siellä itsestänsä ilmoihin. Mitä makein maito puhkui kuni lähde maasta, niinkuin kirkas vesi kunnaan pientareelta; syksyn kultainen elo, joka hunajan tapaan ihmisten avutta valuu maahan tarjosi valmista ravintoansa; taivas hankki heille kaikki, kylvää ja kastelee ja hoitaa kasvun. Maa on miellyttävän suloinen ihmiskäsien kaunistelematta. Mutta nämä ihmeen suuret edut eivät täällä saata tehdä asukkaita onnellisemmiksi kuin muutkaan ovat. Sillä kun ei heidän tarvitse tehdä työtä toimeen tullaksensa, viettävät useimmat elämänsä toimettomuudessa ja laiskuudessa, ja ovat alati tautien esineinä. Usein liian aikainen kuolema tempaa monet pois; ruumiinliikkeitten puutteessa heidän ruumiinsa kuihtuu kuin matojen kuluttamana. Tämän maan tila antoi minulle monta aihetta filosofiiallisiin tuumimisiin, ja kaikesta minkä näin saatoin päättää että palkolliset ja työväki ylipäänsä olivat tavallansa onnellisempia kuin semmoiset, joilla ei milloinkaan tarvinnut olla mitäkään huolta jokapäiväisistä tarpeistansa ja sentähden antausivat laiskuuteen ja herkkuelämään. Veltto väsymyys on herkkuelämän huono tytär, terveyden vahingollinen myrkky ja elämän salainen kuolema, kun se hupaisessa seurassa kaikellaisten nautintoaineitten orjuudessa murtaa rivakkaimmat miehet ja tekee niistä surkeita kuhjuksia. Ruoka ei maita sille, joka ei milloinkaan tunne nälkää; jalat jaksavat tuskin kannattaa ruumista, kun niitä harvoin liikkeeseen totutetaan; siitä tulevat tuo suuri pahuus, nuo monet epätoivon teot, nuo lukuisat itsemurhat. Tuo ylellisyys, jossa he elävät karkoittaa heiltä kaiken halun jaloihin huvituksiin ja synnyttää sen sijaan inhoa ja vastenmielisyyttä elämään. Minä siis pian käsitin, että tämä maa, jonka olin kuvitellut vain onnellisten olentojen kodoksi, päin vastoin olikin raskasmielisyyden kolkko asunto jonka asukkaita paljon enemmän sopi sääliä kuin kadehtia.
Lähimmän maan nimi on Mardakki, jonka asukkaat ovat sypressiä, ja siihen määrään toistensa kaltaisia, että heidät saatetaan eroittaa toisistansa ainoasti silmien eri muodon mukaan. Muutamilla ne ovat pitkulaisia, toisilla nelikulmaisia; toisilla ne ovat pieniä, toisilla taas niin isoja, että ne melkein anastavat koko otsan; muutamat syntyvät kahdella, toiset kolmella, useat taas neljälläkin silmällä. Semmoisia löytyy myös, joilla on ainoasti yksi silmä, ja katsoja olisi vähältä valmis luulemaan heitä Polyfeemuksen jälkeläisiksi, ellei nimittäin tämä silmä olisi saanut sijaansa niskaan. Ne eroitetaan eri sukujaksoihin silmiensä muodon mukaan.
Eri jaksot ovat seuraavat:
1) Nagirit, taikka ne, joilla on pytkyliäiset silmät ja jotka siis näkevät kaikki pytkyliäisenä.
2) Nakiirit, joilla on nelikulmaiset silmät.
3) Talampit, pienillä, melkein näkymättömillä silmillä.
4) Jarakut, kahdella silmällä, joista toinen on ainansa toistansa karsaampi.
5) Mehankit, kolmella silmällä.
6) Turasukit, neljällä silmällä.
7) Harambat, joiden silmät peittävät koko otsan.
8) Skodolkit, joiden ainoa silmä on niskassa.
Lukuisin ja samalla mahtavin suku näistä sukujaksoista on Nagirit eli pytkyliäis-silmäiset. Tästä suvusta otetaan maan hallitsijat, neuvosherrat ja papit. Nämä yksin hallitsevat eivätkä ota ketäkään muista luokista virkamieheksi, ellei hän tunnusta ja valallansa vahvista, että muuan taulu, joka on auringolle pyhitetty ja on pantuna temppelin korkeimpaan huippuun, on hänen silmissänsä pytkyliäinen. Tämä taulu on pyhin Mardakilaisten jumalan palvelemisessa. Luonnollinen seuraus on, että moni kunnon kansalainen, joka ei tahdo väärän valan rikosta ottaa omaatuntoansa raskauttamaan, suljetaan kaikista julkisista luottamustoimista ja pannaan lisäksi alituisen vainon esineeksi; ja vaikka he väittävät etteiväthän he saata kieltää omien silmiensä todistusta, niin ei tätä oteta ensinkään huomioon, vaan mikä oikeastansa olisi luonnonvirheenä pidettävä, se tehdään muusta huolimatta paheeksi, pahuuden ja ykspäisyyden todisteeksi.
Vala, mikä vaaditaan heiltä, jotka hakevat jotakin luottamustointa, on näin kuuluva:
"Minä pyhästi vakuutan, että auringon pyhä taulu näyttää minusta pytkyliäiseltä ja lupaan pysyä tässä mielipiteessäni viimeiseen hengenvetooni saakka."
Tuloni jälkeisenä päivänä, kuljeskellessani joutilaana torilla, sain nähdä vanhan miehen, jota vietiin jotakin rangaistusta kärsimään. Lukematon joukko sypressiä seuraili häntä ladellen hänelle raakoja haukkumasanoja. Kysymykseeni mitä oli tapahtunut vastattiin minulle että mies oli vääräuskolainen, joka oli uskaltanut julkisesti väittää, että auringon taulu hänestä näytti nelikulmaiselta, ja joka vakaimmista kehoituksista huolimatta itsepintaisesti pysyi lujana lausumassaan mielipiteessä.
Saadakseni tietää oliko minulla puolestani oikeauskoisen silmät, lähdin astumaan auringon temppelille; mutta kun, kaiken mukaan mitä näin, taulu todella oli nelikulmainen, sanoin tämän suoraan isännälleni, joka oli hiljan virkaansa nimitetty lukkari kaupungissa. Hän huokasi syvään ja myönsi että hänenkin mielestänsä taulu oli nelikulmainen mutta ettei hän uskaltanut tätä tunnustaa kenellekään, sillä siinä tapauksessa tuo vallitseva luokka panisi hänen syytteen alle ja ottaisi häneltä virkansa pois. Minä pötkin niin huomaamatta ja salaa kuin suinkin tästä kaupungista tieheni, tuskanpelosta vavisten, kun ajattelin että selkäni olisi ollut vähällä saada kärsiä virheellisten silmieni tähden taikka että minut olisi pilkalle ajettu kaupungista pois, merkittynä tuolla inhottavalla vääräuskoisen kerettiläisen nimellä. Saattaako ihminen ajatella mitäkään kohtuuttomampaa, raaempaa ja julmempaa kuin tämä laki, joka miltei tekee mahdottomaksi jokaiselle saada kunnia-tointa muulla tavalla kuin valheellisuuden ja väärän valan kautta! Sittemmin tultuani Poottuun jälleen takaisin, en jättänytkään ainoata tilaisuutta käyttämättä lausuakseni inhoani tälle raakalaisten valtiolle. Eipä käynyt kuitenkaan paremmin kuin että, kun kerran parhaillani annoin vihani vallaten vuotaa tästä asiasta eräälle katajapuulle, jonka luin läheisimpien ystävieni joukkoon, niin tämä intti:
"Me puolestamme kaikella oikeuden mukaisuudella pidämme tämän Nagirien lain hurjana ja kohtuuttomana, mutta ei sinun, mielestäni, pitäisi ottaman niin sydämellesi tuota, että osoitetaan ankaruutta kun on kysymyksessä eri mielipiteet, sillä sen mukaan mitä itse olet kertonut löytyy useimmista Euroopan valtioista eräitä vallitsevia lahkoja, jotka näköelimissä esiintyvien luonnollisten syitten takia vainoavat toisia tulella ja miekalla, ja sinä pidit itse näitä pakkotekoja jumalanpelvon todisteena ja valtiolle erittäin hyödyllisinä."
Minä käsitin oitis mitä hän tarkoitti, jonka tähden minä riensin tipotieheni häpeästä punehtuneena. Siitä hetkestä ruveten olen minä aina innolla puolustanut suvaitsevuutta ja kärsivällisyyttä ja tuominnut lempeämmin jokaista, joka on erhetykseen joutunut.
Kimalin ruhtinaskunta luetaan mahtavimpain maiden joukkoon, sen suuren kansallisvarallisuuden johdosta. Sillä paitsi hopeakaivoksia, joita siellä löytyy suurissa määrin, saadaan siellä kultahiekkaa virroista ja puhtaita helmiä meristä. Mutta opittuani lähemmin tämän kansan tilan, opin myös ymmärtämään, ettei rikkaus yksin voi onnen lahjaa suoda; sillä tämän maan asukkaat ovat melkein kaikki kaivostyömiehiä taikka helmeinpyytäjiä, jotka ainoasti voiton tähden alistuvat alituiseen orjuuteen ja ovat todella orjiksi kutsuttavat halpojen töidensä tähden. Ne jotka eivät enään tee työtä ovat sen sijaan alinomaa koottujen aarteittensa vartioina. Maa on niin yltä täynnä rosvoja ja ryöväreitä, ettei kukaan uskalla lähteä matkaan ellei hänellä ole turvanansa aseilla varustettu saattojoukko. Eräässä alkukielen teoksen runossa selitetään tätä tilaa näin:
"Päivä ei ole niin pyhä, ettei siellä aina kuulu varkauksia, kavaluutta, petoksen sanelemia rikoksia ainoasti voitonhimosta, niin pienestäkin että on melkein mahdoton sitä ajatella; koko tämän kansan olemus on ikäänkuin kokoonpantuna rikoksista ja rosvosaaliista; vieras ei ole varmuudessa isännältänsä, sukulainen ei heimoltansa ja sisarten keskinäinen rakkaus on jotakin äärettömän harvinaista. Poikakin saaliin himosta lukee isänsä hautaa kohden johtuvia askeleita; kadonnut on hurskaus ja hyvät avut ja Astrea-impi, heidän viimeinen taivainen jumalais-olento ja on paennut tästä maan rikollisesta suvusta."
Sentähden saatetaan sanoa että tämä kansa, jota kaikki heidän naapurinsa katselevat himoitsevin silmin, pikemmin ansaitsee sääliä kuin kadehtimista. Sillä pelko, epäluulo ja kateus vallitsevat jokaisen mielessä; yksi näkee toisessa vihamiehen, joka vain vainoo päästäksensä hänen aarteittensa kimppuun, niin että tuska, levottomuus, läpivalvotut yöt ja kalpeat kasvot ovat sen onnellisuuden ainoana hedelmänä, joka Kimalissa luullaan kansalla olevan. Tuntemalla hieman pelkoa ja monien sekasorroksisien seikkojen kestäessä, saatoin tästä maassa kulkea, sillä jokaisella veräjällä, jokaisella raja-asemalla täytyi minun ilmoittaa nimeni, syntymäseutuni, matkani tarkoituksen y.m., sanalla sanoen, minua kohtasivat kaikki nuo hankaluudet, jotka saattavat esiintyä epäluuloisen kansan keskellä matkustavata. — Täällä löytyy eräs tultasuitsuava vuori, josta maanalainen tuli alinomaa syöksyy esille suuressa paljoudessa.
Kun vihdoinkin olin päässyt rajan ylitse tästä maasta, mikä oli vaivalloisin, jota vielä olin saanut ja vastakin sain matkallani kokea, käännyin itään päin. Kaikkialla tapasin ystävällisiä ja siveästi valistuneita mutta samalla myös sangen omituisia kansoja. Mikä suurimmasti minua hämmästytti olivat asukkaat tuossa pienessä tusinavaltiossa Kwamboja, jotka luonto on sattunut laatimaan varsin takaperäisessä järjestyksessä. Jota vanhemmaksi esim. he tulevat sitä poikamaisemmiksi ja kevytmielisemmiksi he muuttuvat ja vuosien ohessa kasvavat tyhmä rohkeus, irstaisuus ja muut tuollaiset pahat tavat, jotka muuten ovat nuoruuden vuosia kuvaavat. Sentähden ei täällä uskota kenellekään, joka on neljääkymmentä vuotta vanhempi, mitäkään ylempää virkaa, sillä tultuansa tämän ikäiseksi pidetään häntä
"lapsena hurjimpana, mitä tuskalla vahdita voidaan."
Minä jouduin näkemään kuinka vanhat harmajahapsiset miehet hyppelivät pukinhyppyjä pitkin katuja ja viettivät aikaansa kaikellaisilla lastenleikeillä, niin että pojat, jotka kulkivat heidän ohitsensa, häpäisivät heitä ja ajoivat heidät ulkoa huoneisin. Kerran näin ylen vanhan ukon joka torilla huvittelihe piiskalla; hän oli kuitenkin muinoin ollut ylen vakava ja kunnon nuorukainen ja Suuren Neuvoskunnan presidentti. Tämä ylös-alainen ja nurinniskainen järjestys oli yhteinen miehillä ja naisilla. Jos esim. nuori mies menee naimisiin jotenkin vuosille joutuneen vaimon kanssa, ennustavat kaikki että hänestä tulee sarvenkantaja; suora vastakohta siis sille, mikä tavallisesti on tapana meillä, jossa vanhallainen mies mennessään avioliittoon nuoren naisen kanssa antautuu alttiiksi vaaralle saada tuommoisen koristuksen osaksensa. Kerran myös kohtasin torilla kaksi ikäloppuista miestä, jotka olivat miekkaisilla. Kun en saattanut hillitä ihmettelemistäni semmoisesta rattoisuudesta vanhoilla päivillä ja kysyin syytä heidän tuliseen ja veriseen riitaansa, vastattiin minulle että he olivat riitaantuneet erään julkisen naisen tähden, jolle molemmat armaita silmiä kantoivat. Lisäksi sanottiin että molemmat täydellä syyllä saivat odottaa aimo selkäsaunaa taikka ainakin pieniä pieksiäisiä kotio tultuansa, jos heidän holhoojansa saisi vainun heidän ankarista puuhistansa. Samana iltana levisi huhu että muuan vanha akka oli hirttänyt itsensä epätoivoissaan siitä, että hän oli saanut rukkaset eräältä nuorelta mieheltä, johon eukkoparka oli sattunut hurjasti rakastumaan.
Tämä nurinperäinen järjestys tekee nurinperäiset lait tarpeellisiksi. Niinpä onkin se luku lakia, joka koskee holhousasioita, näin kuuluva: "Älköön kukaan hallitko omaisuuttansa ellei hän ole 40:tä vuotta nuorempi;" ja kontrahdit, joita ovat tehneet 40:tä vuotta vanhemmat henkilöt, eivät ole laillisia ellei niitä ole allekirjoittanut joko heidän holhoojansa taikka lapsensa. Siinä luvussa, joka koskee tottelemista, on luettavana: "Vanhain miesten ja vaimojen täytyy olla lapsillensa kuuliaiset." Virkamiehet eroitetaan viroistansa juuri ennenkuin ovat 40:n vuoden vanhoiksi tulleet, ja suvun nuoremmat taimet määrätään heidän holhoojiksensa. Minä katsoin johdannollisesti parhaaksi paeta maasta, jossa minusta lain mukaan olisi tuleva lapsi uudelleen, jos vielä eläisin kymmenen vuotta. Mutta sittekun kiertomatkani lopetettuani satuin vertailemaan tämän kansan omituisuuksia niiden maanmiesteni ajatuksiin ja tapoihin, jotka miehuutensa aikana ovat ajattelevia miehiä, mutta vanhoilla päivillänsä muuttuvat laiskoiksi, ryömivät paheissa ja himoitsevat tyhjiä kunnianimiä, tuli mieleni sovinnollisemmaksi ja minä tein penseämmän tuomion tästä ihmeellisestä kansasta.
Kokleku-maassa havaitsin yhtä hurjan tavan, jonka varsin varmaan kaikki Eurooppalaiset kelvottomaksi tuomitsisivat, ja josta ei saa syyttää luontoa vaan ainoasti lakeja. Kummankin sukupuoleiset asukkaat ovat kaikki katajapuita ja yksin miehet toimittavat taloustyöt ja ylipäänsä kaikki vähemmän tärkeät tehtävät. Kun sota syttyy tekevät he tosin sotajoukossa virkaa, mutta ainoasti pelkkinä sotamiehinä, ja ylen harvat heistä ylenevät vänrikeiksi, mikä on korkein sotilasvirka, johon urospuolinen puu saattaa toivoa kohotaksensa. Tärkeimmät, niin siviili- kuin sotilas- ja hengelliset virat ovat naisille uskotut. Ennen olin säälivällä hymyllä katsellut Pootualaisten tyhmyyttä, he kun eivät virkoja asetettaissa tehneet mitäkään eroa sukupuolien kesken, mutta tämä kansa oli nyt kumminkin pähkähullu ja toimieli ihan vastoin luontoa. Minä en todella saata käsittää, kuinka miesväki saattoi olla niin peräti pökköä, että se ylivaltaisesta ruumiillisesta voimastansa huolimatta saattoi nöyrtyä niin häpeällisen ikeen alle ja saattoi kestää siinä niin monen vuosisadan kuluessa; sillä luonnollisesti olisi miesten ollut helppo asia varistaa yltänsä tuo kelvoton ja halpa nais-tirannius, jos sen olisivat tahtoneet. Mutta ikivanha tottumus oli luultavasti siihen määrään sokeuttanut heidät, ettei kukaan tullut ajatelleeksi mikä kunnian halvennus siinä oli olemassa, vaan luulivat he luonnon itse määränneen, että naisten piti hallitseman, ja miesten kutoman, keittämän, kehräämän, pesemän permantoja — ja lisäksi maistaman keppiä. Naiset sanoivat puolustukseksensa: että kun luonto on varustanut miehet jäntevämmillä ja voimakkaammilla käsivarsilla, jotka olivat paljon sopivammat rasittavaan työhön kuin naisten, niin oli epäilemättä myös luonnon tarkoitus että tämän sukupuolen tuli saada vaikeimmat työt osallensa. Pitkämatkaiset matkustajat eivät saattaneet kylläksi ihmetellä kun tulivat taloon ja näkivät rouvan istumassa kirjoituspöydän ääressä, miehen toimiessa kyökissä, pannuja ja kattiloita pestessä ja hieroessa. Kun joskus tulin taloon ja pyysin puhutellakseni miestä osoittivat minua aina kyökkiin, jossa hän epäsiistinä meloi ja plutikoitsi, pyyhkeili astioita, oli vaimonsa huudolle kuuliainen ja juoksi kuin koira kun tämä vain piiskaansa heilutti.
Tällä takaperäisellä järjestyksellä olikin mukanaan mitä vahingollisimmat seuraukset: sillä niinkuin muissa maissa löytyy kevytmielisiä naisia, jotka itsensä myyvät, niin löytyy täällä miehiä, jotka tarjoavat viehättäväisyyksiänsä kaupalle, ja jotka vielä ovat tavattavina varsinaisissa, julkisissa, tämmöistä varten asetetuissa huoneissakin, mitkä helposti tunnetaan ovilla olevista ilmoitustauluista tai muista merkeistä. Jos heidän hävyttömyytensä kuitenkin käy liian julkeaksi tarttuu laki siihen, varsin niinkuin meillä menetellään tämänkaltaisten julkisten naisten kanssa. Naiset sitä vastoin saattavat tuottamatta vähintäkään sumua maineellensa, katsoa töllöitellä miesväkeä kaduilla, nyökätä niille päätänsä, liehakoida ja kuiskaella niiden kanssa, seurata heitä, julkisesti jutella lempiseikoistansa ja ylpeillen puhua voitoistansa, varsin niinkuin teikarit meillä rinnustelevat todellista taikka valhetelluista paimenhetkistä naitujen taikka naimattomien naisten kanssa. Ei myöskään lueta naisille paheeksi jos hän lähettää miehelle lahjoja ja lempirunoja, jota vastoin nämä viimeksi mainitut, jos he tahtovat itseänsä hyvämaineisina miehinä pidettävän, alussa tekeytyvät kylmiksi ja "kunniallisiksi" noita lemmensairaita naisia kohtaan. Juuri minun siellä ollessani nousi hirvittävä meteli siitä, että muuan nuori nainen oli väkivallannut erään raatiherran pojan. Hänestä puhuttiin suurella harmilla ja suuttumuksella tämän häpeällisen teon tähden, ja tämän nuoren miehen ystävät uhkailivat haastattaa tytön oikeuteen, vaatien että hän menisi naimisiin pojan kanssa velvollisuutenansa olevana hyvikkeenä, varsinkin kun saatettiin todistajilla toteen näyttää, että tuo nuori mies oli tähän saakka elänyt siivoa ja rankaisematonta elämätä. Tätä kaikkea kuullessani ja havaitessani ajattelin itsekseni: onnellinen Eurooppa, jossa heikompi sukupuoli on nimensä mukaista, jossa vaimot sokeasti noudattavat miestensä tahtoa, pikemmin koneina tai itsestänsä liikkuvina laitoksina kuin vapaalla tahdolla varustettuina olentoina!
Minä olin kuitenkin viisaasti varoillani moittimasta heidän takaperäisiä laitoksiansa niinkauvan kun olin näiden katajapuiden keskellä, mutta ehjänä päästyäni pois pääkaupungin alueelta, päästin silloin tällöin lauselmia, että he minun mielestäni menettelivät varsin vastoin luontoa, koska, niin yleisen kansainoikeuden mukaan kuin kaikkien kansakuntain äänettömällä myöntymyksellä, varsinaiset ja tärkeämmät toimet ovat miesten tehtäviä. Tähän vastattiin minulle, että minä sekoitin keskenänsä tavan, tottumuksen ja opetuksen luonnon kanssa; sillä tuo huonommuus, joka tavallisesti naissuvussa tavataan, tulee kokonansa kasvatuksesta, jonka parhaiten osoittaa tila tässä maassa, missä naisissa tavataan samat täydellisyydet ja luonnolliset lahjat, jotka miehet tavallisesti katsovat yksin itsellensä kuuluviksi. Naiset Koklekussa ovat nimittäin siveitä, ymmärtäväisiä, vakaita ja harvapuheisia, kun sitä vastoin miehet esiintyvät kevytmielisinä, ajattelemattomina, häpäsköinä ja suuripuheisina. Niinpä saadaankin aina kuulla, kun jokin perätön ja mahdoton huhu on leviämässä: "se on vain miesväen juoruja," ja kun miehet tavalla tai toisella erhetyksen tekevät niin sanotaan: "niin, älköön tuota nyt sydämelle pantako, täytyyhän heidän heikkoutensa antaa anteeksi." Minua eivät suinkaan lähipäinkään nämä syyt tyydyttäneet, vaan minä pidin yhä edelleen näitä suhteita takaperäisinä ja suoraan vastoin luonnon järjestystä olevina. Suuttumus, joka minun valtasi tämän naisellisen uhkamielisyyden tähden, tuli pääaiheeksi tuohon onnettomaan ehdotukseen, minkä tein kohta kotio tultuani ja millä oli seurauksena niin monta hankaluutta ja vastustusta, josta kaikesta edempänä lähemmin kerron.
Uhkeimpia rakennuksia tässä kaupungissa on ruhtinaan haaremi [Arapialaisesta sanasta, joka ääntyy hâramâ, ja merkitsee: kieltää; itämaalaisen asunnon sisimmäinen osa; naisten huone, johon ei kukaan vieras taikka asiaan kuulumaton mies saa pääsöä], jossa oli kolmesataa kauniinta miestä ja nuorukaista, kaikki kuningattaren ylläpitämiä, joka tuon tuostakin tavan takaa huvittelihe niiden kanssa. Kun kuulin ruvettavan hokemaan että yksi ja toinen kiitteli minun ruumiini muotoa, rupesin pelkäämään että minut ehkä anastettaisiin kuningattaren haaremin varaksi ja liitettäisiin siihen, jonka tähden katsoin parhaaksi panna "pillit pussiin" ja "korjata luuni", ja … nopeasti kulkevi pelko.
Tämän ruhtinaskunnan naapurina on filosoofien maa, joka nimi on sille annettu sentähden, että sen asukkaat kaikki ovat antautuneet filosofian ja korkeampien tieteitten tutkimiseen. Minä hehkuin uteliaisuudesta päästä tuntemaan tätä maata, jonka minä mielestäni kuvittelin kaiken opin ja tietämisen kokouskohdaksi, ja runotarten valituksi kodoksi. En minä odottanut kohdatakseni hymyileviä niittyjä ja aaltoilevia peltoja, vaan ihania puistoja, täynnä tuoksuavia herttaisia kasvia.
Näissä toivomuksissa jo edeltäkäsin nauttien riensin minä eteenpäin, lukein minuutit ajan, mielestäni vitkallisessa, kulussa. Maanteillä oli pahoja kiviä ja tiet olivat kuoppia täynnä. Minulla oli kuljettavana milloin rotkojen ja jyrkkien mäkien ylitse, milloin soiden ja nevojen poikki, ja kun ei silloista ollut puhettakaan kastuin aina vatsaani saakka ja jalkani hivuuntuivat rikki. Mutta minä ylläpidin rohkeuttani tietäen, että "se tie on ahdas, joka taivaan valtakuntaan vie." Sittekun noin tunnin ajan olin yhä kulkenut eteenpäin, kohtasin minä maanmiehen, jonka kanssa oitis rupesin puhelemaan, ja kysyin häneltä pitkäkö matka minulla vielä oli kuljettavana ehtiäkseni Maskattioon eli filosoofien maahan. Hän vastasi: "Olisit mieluummin kysynyt paljonko sinulla vielä on jäljellä sitä maata kuljettavana, sillä nyt olet jotenkin keskellä maata."
Minä hämmästyin tämän kuullessani ja jatkoin: "kuinka saatan käsittää että maa, jonka asukkaina on pelkkiä filosoofia, pikemmin näyttää petoeläinten olinpaikalta, kuin viljellyltä maalta?"
"Niin, sanohan vain sekin," vastasi hän; "mutta odota vain vähän, kyllä nämä epäkohdat pian parannetaan, jahka asukkaat saavat aikaa ruveta tuommoista joutavata ajattelemaan; nykyänsä niillä on tärkeämpiä asioita päässään: he tuumivat ankarasti miten he keksisivät jonkinlaisen keinon päästäksensä matkustamaan aurinkoon. Heille on siis anteeksi annettava jos he antavat maan hoitaa itsensä, sillä puhaltaminen ja juominen samalla kertaa ei ole niinkään helppoa."
Minä älysin heti mitä sukkela talonpoika tarkoitti, jatkoin matkaani ja saavuin vihdoin tämän maan pääkaupunkiin, jonka nimi on Kaska. Kaupungin portilla en, kuten tavallista oli, tavannut vartioita, vaan sen sijaan hanhia, kanoja ja hämmähäkin seittiä ynnä muuta semmoista. Kaduilla astusteli sikoja ja filosoofia kaikessa sovinnollisuudessa, joita ainoasti ulkonaisen luomislaadun puolesta saattoi eroittaa toisistansa, sillä ruokottomia olivat kaikki tyyni. Kaikki filosoofit olivat puettuina samallaisiin kaapuihin, mutta mitä väriä ne olivat sitä en saattanut eroittaa, kun ne olivat yltäkanteen peitettyinä lialla ja saastaisuudella. Eräälle filosoofille, joka syviin mietteihin vaipuneena, oli vähällä tölmätä päälleni, rupesin juttelemaan ja kysyin häneltä: "Minä pyydän anteeksi, herra maisteri, mikä tämän kaupungin nimi on?" Hän jäi pitkäksi ajaksi liikkumattomana seisomaan, tirkistellen minuun varsin kuin hänen sielunsa jo olisi lähtenyt matkaansa maallisesta verhostansa; vihdoin hän nosti katseensa taivasta kohden ja vastasi: "Ei ole enään erin pitkä päivällispäiviin." Tästä hupsusta vastauksesta, joka todisti täydellisestä mielensekaisuudesta, minä opin, että paljon parempi on harjoitella opintoja ja tutkia kohtuullisesti, kuin tulla hulluksi liian suuresta opista.
Minä jatkoin matkaani edemmäksi kaupunkiin, havaitakseni löytäisinkö muita järjellesiä olentoja kuin filosoofia. Toria, joka on ylen iso, kaunistavat monet kuvapatsaat ja pylväät, kaikki varustettuina jonkinlaisella kirjoituksella. Minä lähestyin yhtä näistä kokeakseni saisinko selvää sisällyksestä. Seisoessani tässä työhöni vaipuneena, tunsin yht'äkkiä selkäni käyvän sekä lämpöiseksi että kosteaksi. Minä katsoin taakseni nähdäkseni mikä oli syynä tähän haleesen valuamiseen ja oivalsin filosoofin, joka kaikessa levollisuudessa toimitti luonnollista tehtävätä selkääni vasten. Ajatuksiinsa vaipuneena oli hän luultavasti pitänyt minun tuona kuvapatsaana, jota vastaan hän oli tottunut asiansa ajamaan. Tuommoista häväistystä en minä saattanut tasaisella mielellä kärsiä, varsinkin kun havaitsin että filosoofi nauroi minulle päin silmiäni, vaan annoin hänelle kunniallisen korvapuustin. Nyt hän vimmastui kuin olisi hän tullut hurjaksi, karasi tukkaani ja veti minua perässään, huudoistani huolimatta, ympäri toria. Havaitessani ettei hänen vihaansa käynyt hillitä, rupesin tekemään vastarintaa ja annoin hänelle samaa takaisin, niin että tilimme oli jotenkin tasainen kun me vihdoin kovasti taisteltuamme kaaduimme yhdessä nurin taistelutantereelle. Nyt kokoontui koko joukko filosoofia ympärillemme kävivät raivolla minun kimppuuni, pieksivät minua perinpohjin kepeillä ja nyrkeillä ja hinasivat minua puolikuolleena pitkin toria. Vihdoin väsyneinä mutta ei suinkaan tarpeeksensa saaneina lyömisestänsä, laahasivat he minun suureen rakennukseen, ja kun minä siellä, pannen jalat ovea vasten, rupesin uudestaan vastarintaa tekemään, heittivät he köyden kaulaani, vetivät minun sen avulla ovesta sisälle ja panivat minun keskelle laattiata, minun huutaessani kuin porsas. Huoneessa oli kaikki huiskin haiskin, varsin kuin meillä jonakin muuttopäivänä, milloin kaikellaiset talouskapineet, joita aivotaan viedä pois, heitetään yhteen sekamelskaan. Minä rupesin nyt nöyrästi pyytämään että nämä viisaat herrat hillitsisivät vimmaansa ja antaisivat itseänsä puhutella, sekä muistutin heille, kuinka vähän filosoofien ja tieteitten harjoittajain sopi raivota villien petojen tapaan ja juuri samojen intohimojen itseänsä vallita joita he ankarimmin vastustivat. Mutta tämä vaikutti samaa kuin jos olisin seinille puhunut. Sama filosoofi, joka oli selkääni kastellut, alkoi uudestaan taistelun, ja rusikoitsi minua parkaa kuin olisi hänellä ollut takoalaisin edessään, ja varsin semmoiselta näytti kuin hän olisi saanut hengenkitkun ruumiistani suomituksi. Minä sain siis perinpohjin oppia ymmärtämään, ettei mikään viha ole pahempi kuin filosoofien, ja että ne jotka saarnaavat hyvistä avuista eivät suinkaan lähipäinkään aina ole niiden harjoittajia.
Vihdoin sain nähdä neljän filosoofin tulevan sisälle, joiden kaavut osoittivat että he kuuluivat toiseen oppikuntaan. Nämä hillitsivät sekä sanoilla että töillä toisten raivon, ja näyttivät säälivän kohtaloani; ja erikseen keskusteltuani kiusanhenkieni kanssa, veivät he minun toiseen rakennukseen. Minä pidin itseni onnellisena kun olin päässyt näiden rosvojen kynsistä ja vihdoin saapunut siivojen ja kunnon ihmisten pariin, ja kun minulta nyt kysyttiin tämän melskeen syytä kerroin heille tarkasti kuinka kaiken oli käynyt. He hymyilivät makeasti naurettavalle kertomukselleni ja sanoivat, että filosoofeilla oli tapana torilla kävellessään heittää vettänsä näitä kuvapatsaita vastaan, sekä selittivät otaksuvansa että riitapuoleni oli minun tuommoisena patsaana pitänyt. He ilmoittivat minulle samalla että puheena oleva mies oli sangen kuuluisa tähteintutkija, ja toiset, jotka niin tulisesti olivat minua piekseet, olivat siveysfilosofiian tohtoreita. Kun nyt luulin olevani täydessä turvassa kuultelin mielihyvällä tätä ja paljon muuta, jota he kertoivat; vaikken oikein ollut hyvilläni tuosta suuresta tarkkuudesta, jolla he näyttivät ruumiini rakennusta katselevan. Heidän monet kysymyksensä elämäntavastani, kotomaastani, matkani tarkoituksesta sekä heidän salaperäiset kuiskutuksensa keskenänsä eivät mielestäni näyttäneetkään mitään hyvää ennustavan. Mutta minä olin vähällä kuolla peljästyksestä kun minut teljettiin erääseen leikkaushuoneeseen, jossa oli hirvittävä määrä luita ja kuolleita ruumiita, levittäen ympärillensä mitä inhottavinta lemua. Minä luulin ensin tulleeni rosvojen luolaan, mutta leikelmäopilliset aseet, joita minä näin kaikkialla huoneessa, rauhoittivat kuitenkin pian mieltäni, kun niistä saatoin ymmärtää että isäntäni oli haavalääkäri. Noin puolen tuntia olin ollut tässä iljettävässä pesässä, kun talon rouva tuli huoneeseen ja pani eteeni vähän ruokaa. Hän näytti minusta erittäin ystävälliseltä, mutta katseli minua erittäin tarkasti, kerran toisensa perästä huoatessaan. Kysyessäni syytä hänen mielipahaansa vastasi hän, että hän huokasi ajatellessaan mikä minua oli kohtaava.
"Kyllähän sinä olet tullut kunnon ihmisten joukkoon," sanoi hän, "sillä mieheni, joka asuu tässä talossa, on haavatieteen tohtori ja kaupungin haavalääkäri, ja toiset jotka näit ovat hänen virkaveljiänsä; mutta sinun omituinen ruumiisi rakennus on herättänyt heidän ihmettelemistänsä, jonka tähden he ovat päättäneet leikata sinun auki saadaksensa tarkasti tutkia sinun luittesi muodostusta ja kasvantoa sekä sisuksiasi, toivoen saada jotakin hyödyllistä tietoa leikelmäopin hyväksi."
Tämä tiedonanto tuli ukkosen nuolena päälleni. Minä päästin kauhistuksen kiljahduksen ja huuhdahdin: "Kuinka, rouvani, saatatte kutsua semmoisia tunnollisiksi, jotka eivät ensinkään pane sydämellensä leikata auki siveätä ja kaikin puolin moitteetonta ihmistä."
"Etkö siis," vastasi hän "tiedä kenen käsiin olet joutunut? He ovat kunnon miehiä, jotka eivät milloinkaan vihasta ja vainosta näin menettele pahoin, vaan jotka ainoasti tieteen hyväksi ovat tämän työn päättäneet tehdä."
Minä vastasin, että paljon mieluummin soisin itseni päästettää rosvojen joukkoon irti kuin avattaa, teki sen sitte vaikka maailman kunnollisimmat miehet. Minä heittäysin polvilleni hänen eteensä ja kyynelten virratessa silmistäni minä rukoilin häntä puhumaan puolestani.
"Minun rukoukseni", vastasi hän, "ei paljoa auttaisi vastoin tiedekunnan päätöstä, joka aina on järkähtämättä pysyvä; mutta minä koetan pelastaa henkeäsi toisin tavoin."
Tämän sanottuaan tarttui hän käteeni, vei minun ulos eräälle takatielle ja seurasi minua, joka vapisin kuin haavanlehti, aina kaupungin portille asti. Kun tässä tahdoin ottaa pelastavalta enkeliltäni jäähyväiset ja koin, niinkuin kohtuullista oli, mitä vilkkaimmilla sanoilla lausua hänelle kiitollisuuteni, keskeytti hän äkkiä puheeni sanoen, ettei hän tahtonut jättää minua yksin, ennenkun hän tiesi minun kaikesta vaarasta päässeen, ja kun ei minulla ollut mitäkään siihen vastaan sanomista, jatkoi hän matkaa seurassani. Meidän näin yhdessä kulkiessamme, juttelimme me yhtä ja toista maan oloista, ja minä kuuntelin mielihyvällä kaikkea mitä hän sanoi. Mutta kuinka olikin, viserti hän kanssapuheemme erääsen aineesen, joka ei minun korvissani niinkään miellyttävältä kaikunut, koska siitä selvästi saattoi oivaltaa, että hän osoitetusta auttavaisuudestansa tahtoi korvaukseksi semmoista, jota minä siveelliseltä kannalta katsoen katsoin mahdottomaksi hänelle suoda. Hän antoi nimittäin minun käsittää, kuinka huonolla kannalla rouvien tila siinä maassa oli, jos nuo oppineet herrat kamivausivat kirjoihinsa, niin että he kokonansa unhoittivat avioliitolliset velvollisuutensa. "Minä vakuutan teille," sanoi hän, "että me olisimme kokonansa hukassa, ellei yksi ja toinen matkustaja säälisi meitä ja silloin tällöin tyydyttäisi meidän tarpeitamme." Minä tekeysin tyhmäksi, enkä ollut hänen tarkoitustansa ymmärtävinäni ja rupesin vähän vinhemmin astumaan; mutta minun tyhmyyteni vain valoi rasvaa tulelle, ja kun hän huomasi rukouksensa ja lempeytensä turhaksi
Hän ankaraan vimmahan nyt oli joutunut; käsiänsä väänsi,
Hän kiljui ja karjui ja huus', hänen hapsensa hurjasti liehui;
sekä nuhteli minua kiittämättömyyteni tähden, mutta kun minä yhtäkaikki yhä nopeammin astelin, tarttui hän nuttuni liepeeseen saadakseen minun seisahtumaan. Mutta minä tempasin itseni väkisin irti, ja kun minä olin paljoa nopeampi kulkemaan kuin hän, katosi hän pian näkyvistäni. Minä saatoin käsittää kuinka peräti vihastunut hän oli, kun kuulin hänen yhä huutavan; "kiittämätön koira!" Spartalaisella kärsivällisyydellä minä kuitenkin kuultelin hänen solvaussanojansa, iloiten siitä että olin eheillä luilla ja eheällä nahalla päässyt tästä viisaitten maasta, jota en vielä tänä päivänäkään saata ajatella tuntematta kylmän pöyryn kiitävän kautta selkäpiitäni.
Maa johon nyt tulin oli nimeltänsä Nariki, samannimisellä pääkaupungilla, josta maasta minulla ei kuitenkaan ole paljon kerrottavana, kun minä niin kiiruusti kuin suinkin kuljin kaikkien niiden maiden lävitse, jotka olivat filosoofien maan naapurimaita saapuakseni muihin, joiden kansat eivät liiaksi antautuneet filosofiian ja leikelmäopin tutkimiseen. Peljästykseni oli niin suuri, että minä kysyin jokaiselta, joka vastaani tuli, oliko hän filosoofi, ja pitkän ajan kuluessa tuli kohta nukuttuani uniini kuolleita ruumiita ja leikelmäopillisia aseita. Nakirin asukkaat tuntuivat minusta kuitenkin erittäin ystävällisiltä, sillä jokainen joka tuli vastaani tarjosi minulle alinomaa rehellisyyttänsä. Minä katsoin nämä alituiset vakuutukset erittäin naurettaviksi, kun en minä ollut milloinkaan osoittanut mitäkään epäluuloa, taikka lausunut vähintäkään epäilystä tässä suhteessa. Minä sanoinkin usealle heistä suoraan etten saattanut ymmärtää mitä hyvää noista monista valoista ja vakuutuksista oli. Kaupungin ulkopuolella tuli myöhemmin vastaani matkustaja, joka liikkui eteenpäin erittäin vitkallisesti, huoaten raskaan rensselin taakan alla. Hän pidättyi saadessaan minun nähdä, ja kysyi minulta mistä minä tulin. Saatuansa kuulla että minä hiljan olin jättänyt Nakirin taakseni, onnitteli hän minua siitä että olin omillani päässyt sieltä pois, sillä asukkaat olivat jokaivanainoa konnia, joiden tapana oli ryöstää kaikki matkustajat putipuhtaaksi. Minä vastasin siihen, että jos heidän tekonsa olivat sanojensa kaltaiset niin he varmaankin ovat maailman parhaita kansoja, kun jokainen, jonka suinkin kohtasin, mitä pyhimmillä valoilla vakuuttivat minulle rehellisyyttänsä. Matkustavainen hymyili selitykselleni ja vastasi: "älkää milloinkaan uskoko hyvää siitä, joka laajalta puhuu omasta tunnollisuudestansa, kaikista vähimmin kun he ottavat paholaisen todistajaksensa puheensa perällisyydestä." Tämän neuvon panin sydämelleni ja olen aina havainnut että tämä mies oli oikeassa. Kun sentähden velkamieheni rupeavat vannomaan rehellisyyttänsä, sanon kohta ylös lainan ja vaadin rahani heti takaisin.
Astuttuani tämän maan lävitse, tulin eräälle järvelle jonka veden väri vivahti keltaiseen. Rannalla oli lautta, jolla pienestä maksusta kuljetettiin kulkijoita järven poikki Järjelliseen maahan. Suostuttuani hinnasta, nousin lautalle ja retkeni olikin sangen huvittava; sillä aluksia täällä ei liikuteta käsivoimilla, vaan näkymättömällä koneella, joka antaa niille kelpo vauhdin. Maalle päästyäni tapasin pian erään henkilön joka saattoi minua tielle järjen kaupunkiin ja matkalla kertoi minulle yhtä ja toista kaupungista ja asukkaiden luonteesta ja elämän tavoista. Minä sain tietää, että porvarit kaikki tyynni puuhailivat ajatusopin eli johtaustaidon tutkimisessa, että kaupunki oli pidettävä järjen pääpaikkana ja että se siitä oli saanut nimensä. Kun hyvästi olin kaupunkiin ehtinyt havaitsin pian että oppaani oli puhunut totta, sillä jokainen jonka tapasin tuntui minusta tarkkaälyisyytensä, vakavuutensa ja arvollisen käytöksensä vuoksi maistraatin virkamieheltä. Minä nostin sentähden käteni taivasta kohden ja huudahdin: "Oi, onnellinen maa, joka siität pelkkiä Kaaton seuraajia!" — Mutta, opittuani lähemmin tuntemaan kaupungin oloja, havaitsin minä, että monessa suhteessa vallitsi paljon torroksissa oloa, ja että valtio, mielipuolten puutteessa niin sanoaksemme ainoasti elosteli. Asukkaat punnitsivat kaikkia seikkoja järkevästi ja käytännöllisellä tavalla, antamatta loistavien lupausten, kauniitten puheitten taikka ritaritähtipuuhain itseensä vaikuttaa, jonka tähden semmoiset keinot, jotka muualla niin kepeästi ja kustannuksitta yleiselle laitokselle yllyttävät porvaria suuriin ja valtiolle hyödyllisiin ponnistuksiin, täällä ovat perin vaikuttamattomia.
Valtiolle vahingolliset seuraukset näin hyvyyden pohjaan käyvästä tuumivaisuudesta, selitti muuan heidän raha-asiain ministerinsä seuraavilla sanoilla, mitkä hän lausui mitä suurimmalla kiivaudella:
"Puun eroittaa toisestansa täällä ainoasti nimi ja ulkomuoto. Porvarien kesken ei esiinny mitäkään kilpailua, kun ei saateta saavuttaa mitäkään ulkonaista kunnianosoitusta, eikä kukaan esiinny viisaana, kun kaikki ovat viisaita. Kyllä minä myönnän että tyhmyys on vika, mutta eipä suinkaan pitäisi pyrittämän sitä kokonansa karkoittamaan. Valtiolle on varsin tarpeeksi, jos sillä on niin monta viisasta miestä, kuin tarvitaan julkisiin virkoihin. Muutamien pitää johtaman, toiset ovat johdettavia. Mitä muussa maailmassa valtion johtajat saavat aikaan koristuksilla ja ritaritähdillä, sitä ei saa meidän esivaltamme toimeen muilla keinoilla kuin asiallisilla palkinnoilla, jotka sangen useinkin saavat aikaan sangen syvän loven valtion varastoon, sillä viisas pyytää tekemistänsä palveluista itse sydämen, mutta houru tyytyy kuoreen. Niinpä esim. eivät kunnianimet ja arvosijat, jotka narreihin vaikuttavat mahdottoman paljon, täällä ole mistäkään arvosta semmoisille, jotka noudattavat sitä, että ainoasti hyvät avut ja sisällinen arvo oikeuttavat kunnioitukseen ja todelliseen kunniaan. Kuolemattomuuden saavuttamisen toivo historian lehdillä yllyttää teidän soturianne kärsimään kaikkea isänmaan edestä; meidän soturimme sitä vastoin pitävät semmoista merkityksettöminä sanoina, eivätkä saata käsittää tätä puheenpartta: 'kuolla ruumiillisesti ja kuitenkin elää historiassa', sillä he arvelevat ettei sillä kiitoksella, josta ei kiitetyllä ole tietoa, ole mitäkään arvoa. Minä heitän siksensä tuon suuren paljouden muita hankaluuksia, joita liian suuri aprikoiminen tuo mukanansa ja jotka selvään osoittavat että hyvin järjestetyssä yhteiskunnassa pitää ainakin puolen asukasluvusta oleman houkkioita. — Houkkiuudella yhteiskunnassa on sama vaikutus, kuin hapoksella vatsassa; olkoon sitä liian paljon taikka liian vähän niin se on yhtä vahingollista."
Minä kuuntelin hänen puhettansa todellisella hämmästyksellä. Mutta kun hän vihdoin Neuvoskunnan nimessä tarjosi minulle porvarioikeuden kaupungissa ja suostuttavasti koetti saada minun sinne asumaan, suutuin minä, luullen hänen kehoituksestansa oivaltavani että hän piti minun pöllöpäänä, tuommoisena happamana taikinana, tarpeellisena valtiossa, joka oli sairaana liiallisesta viisaudesta. Eipä kestänytkään kauvan ennenkun tämä epäluuloni vahvistui, kun nimittäin sain kuulla Neuvoskunnan päättäneen lähettää melkoisehkon määrän asukkaita uutisasukkaiksi muualle, ja heidän sijaansa luonnollistuttaa yhtä monta houkkiota naapurivaltioista. Ylen suuttuneena minä sentähden lähdin tästä järkevästä kaupungista. Mutta kun kauvan pysyi mielessäni tämä maanalaisten perussääntö, tähän asti varsin vieras meidän valtioviisaillemme, nimittäin: "hyvinjärjestetylle yhteiskunnalle on välttämättömänä ehtona, että vähinnäkin puolet kansalaisten lukumäärästä ovat houkkioita." Minä en saattanut kylläksi ihmetellä että tämä terveellinen sääntö oli niinkauvan pysynyt vieraana meidän maailmamme filosoofeille. Ehkä he kuitenkin ovat sen tienneet, mutta eivät ole katsoneet tarpeelliseksi panna sitä valtio-oppisien perusteittemme ainehistoon, kun meillä kaikkialla löytyy niin runsaasti houkkioita, ettei ole tuskin ainoatakaan kylää saatikka sitte isoa kaupunkia, jolla ei olisi riittävätä määrää tätä hyödyllistä hapantaikinata.
Suotuani itselleni pienen ajan levon, jatkoin matkaani ja kuljin monen maan lävitse, joista kuitenkin olen kertomatta, koskei niissä ollut mitäkään epätavallista huomioon pantavana. Minä rupesin jo luulemaan että Natsaarin kummallisuudet nyt olivat loppuneet; mutta saavuttuani erääseen maahan, jonka nimi oli Kabakki, kohtasi minua uudet ihmeellisyydet, joita on perin mahdoton selittää. Tämän asukkaista syntyvät muutamat päättöminä. Nämä päättömät olennot puhuvat erään suun kautta, joka on saanut sijansa keskellä rintaa, jonka luonnon vian johdosta heidän täytyy pysyä loitolla kaikista semmoisista toimista, joihin aivuja kysytään. Ne toimet, joita he parhaastansa kykenevät hoitamaan, ovat semmoisia mitkä luetaan hovivirkoihin. Johdannollisesti tehdään ylipäänsä kamariherrat, hovimarsalkit, virkaa tekevät "kavaljeerit" ja tuollaiset näistä päättömistä heimoista. Samaten myös lukkarit, suntiot ja muut, joiden virkoja saatetaan jotenkin toimittaa vaikkei aivuja olekaan. Yksi ja toinen kutsutaan myös neuvoskuntaan, osaksi kuninkaallisesta armosta, osaksi vanhempain tähden, mikä kuitenkaan ei paljoa merkitse, sillä niinkuin tiedetään riippuvat keskustelut enimmäkseen vain muutamasta harvasta neuvoksesta; muut ovat siellä vain lukumäärän täytteenä kirjoittamassa nimensä ja panemassa sinettinsä sen alle, mitä toiset ovat päättäneet. Niin esim. löytyi minun ajallani neuvoskunnassa kaksi asessoria, jotka molemmat olivat syntyneet päättöminä mutta jotka kumminkin kumpikin nauttivat täyttä neuvosmiehen palkkaa; sillä jos ei heillä luonnonvikansa tähden ollutkaan tervettä järkeä, niin saattoivat he äänestyksissä antaa äänensä niinkuin muutkin, ja olivat siinä onnellisempina pidettävät kuin heidän virkaveljensä; sillä ei sen päähän, joka jossakin asiassa hävisi, koskaan pistänyt harmistua päättömiin neuvosherroihin, vaan kyllä hän vihansa käänsi muihin. Tämä kaupunki ei ole montaa huonompi tällä tähdellä komeuden ja maineen puolesta. Sillä on hovi, yliopistoja uhkeita kirkkoja.
Asukkaat lähinnä olevassa kahdessa maassa, joiden niminä on Kambara ja Spelekki, ovat kaikki lehmuspuita, ja eroavat toisistansa ainoasti siinä kohden etteivät Kambaralaiset milloinkaan tule neljää vuotta vanhemmiksi Spelekkiläisten yleensä eläessä neljänsadan vuotuisiksi. Niinpä niissä tavataankin usein monta semmoista, joilla on jälkeläisiä hengissä aina viidenteen polveen, ja siellä saatetaan vanhuksilta kuulla niin monta vanhaa ajanmuistelmaa ja historiaa, että kuulija on valmis kuvittelemaan itsensä syntyneeksi muutamia vuosisatoja takaperin. Yhtä paljon kuin säälin edellisten kohtaloa yhtä paljon minä ylistin jälkimmäisten onnea. Mutta tarkemmin tutkittuani kummankin kansan todellisia suhteita, havaitsin että päätökseni oli ollut liian äkkipikainen. Kambaramaassa on jokainen asukas muutamassa kuukaudessa syntymässä jälkeen täysikasvanut niin ruumiinsa kuin sielunsa puolesta, niin että ensimmäinen vuosi heidän olemisestansa riittää kylläksi heille täydellisesti kehittymään; jäljellä olevat vuodet näyttävät he saaneen valmistuaksensa kuolemaan. Tämä teki mielestäni tämän maan kokonansa mallikelpoiseksi valtioksi, jossa kaikki hyvät avut saavuttivat mitä suurimman täydellisyyden. Sillä kun asukkaat, heidän lyhyen elämänsä tähden, aina ovat ikäänkuin matkavalmiina viimeiselle retkellensä, pitäen tämän elämän ainoasti läpikäytävänä toiseen, ovat heidän mielensä ja ajatuksensa enemmän kiintyneet tulevaisuuteen kuin nykyiseen elämään. Heidän saatetaan siis sanoa jokaisen olevan todellisia filosoofia, jotka, antamatta maallisten esineitten itseänsä vangita, ainoasti pyrkivät saamaan niitä katoamattomia aarteita, joita sanotaan hyviksi avuiksi, jumalanpelvoksi ja puhtaaksi nimeksi.
Tuossa toisessa maassa, Spelekissä, sitä vastoin, jossa asujamilla on tiettynä neljänsadan vuotuinen elämä, havaitsin kaikki paheet vallalla, jotka ihmiskunnassa ovat olemassa. Asukkaat ajattelivat ainoasti nykyisyyttä, ikäänkuin se olisi ikuisesti pysyvätä. Eikä siinä kylläksi, että tuo pitkä ikä, jonka he edessänsä näkivät, ajoi kaikki hyvät avut pakosalle, se toi mukanansa toisenkin ylen murheellisen vaikutuksen. Niiden, jotka kadottavat omaisuutensa, tulevat raajarikkoisiksi taikka joutuvat pitkällisten tautien alaisiksi, on nimittäin tapana suurella äänellä valittaa ja murehtia tuon pitkän elämän tähden, joka on heillä edessänsä, ja lopettavat vihdoin itse elämänsä epätoivoissaan, kun eivät näe kärsimistensä lähenevän loppuansa; sillä elämän nopea juoksu on kuitenkin lohdutuksena jokaiselle onnettomalle. Minä lähdin näistä molemmista, toisistansa niin peräti eroavista maista hyvästi tuumien sitä mitä olin nähnyt ja kuullut.
Kulkuni kävi nyt autioitten ja vuoristen seutujen lävitse kunnes vihdoin saavuin Spalankiin eli viattomaan maahan, minkä nimen se oli saanut asujainten viattomuuden ja rauhaisen mielen tähden. Ne olivat kaikki tammipuita ja niitä pidetään onnellisimpana kuolevaisten joukossa, sillä heitä eivät mitkään hienot kiusaa ja he ovat johdannollisesti vapaina kaikesta mikä paheen nimeä kantaa. Tällä penseämielisellä kansalla ei ole rangaistuksia eikä oikeuden käymisiä, vielä vähemmän tuomaria olemattomia riitoja ratkaisemassa. Hyviä avuja he eivät harjoita uhan taikka pelvon tähden, vaan ne kasvoivat heissä vapaasti kuin kaino kukkanen kohden kukoistustansa. Heillä on yhtä monta ystävätä kuin naapuriakin. Siellä ei milloinkaan kuulla miekkojen kalsketta, siellä ei nähdä verisiä peitsenpäitä eikä soturia, joka hurjassa vimmassa taistelun hälinässä hyörii. Se on kokonansa onnellinen maa, jossa ei onnettomuuden nimeäkään mainita. — Minä havaitsin pian että kaikki mitä huhu oli tietänyt kertoa, oli totta: että siellä nimittäin harjoitettiin hyveitä luonnollisesta taipumuksesta, eikä sentähden että laki sitä vaatii. Täällä ei löytynyt ainoatakaan niistä paheista, jotka kalvavat ihmiskunnan sielullista eloa. Mutta samalla kun paheet puuttuvat etsittiin myös turhaan paljoa, joka eroittaa järjelliset olennot niistä, joita ainoasti vaisto johdattaa. Ottamatta lukuun jumaluusoppia, luonnontieteitä ja tähtitiedettä, olivat kaikki muut tieteen haarat vieraita täällä. Lakitiedettä, valtiotaitoa, historiaa, siveysoppia, suuretiedettä ja monta muuta tiedettä ei täällä tunnettu nimeksikään. Ja kun kateus ja kunnianhimo ovat varsin vieraita tälle kansalle, kaipaamme me jokaista jälkeäkin tuosta kilpailusta, joka tavallisesti on yllykkeenä suurimpiin ja kiitettävimpiin tekoihin. Ei palatsia eikä komeita rakennuksia löytynyt, ei neuvos- eikä käräjähuoneita, siitä syystä ettei siellä ollut olemassa esivaltaa, ei rikkautta, ei riitoja eikä himoja. Sanalla sanoen: siellä ei löydy pahoja tapoja, mutta ei myöskään mitäkään tunteelle käypää, ei taidetta, ei kauneutta ja paljon muuta semmoista, joka luetaan täydellisyydeksi ja eduksi, joka antaa valtiolle mainetta, joka valistaa ja hienostuttaa ihmisen; minä olin mielestäni kuin tullut todelliseen tammimetsään enkä suinkaan järjellisten olentojen joukkoon. Kauvan olin monen vaiheella mitä tästä kansasta ajattelisin, ja kuinka semmoinen yksinkertainen luonnonelämä, semmoinen alkutila olisi ihmiskunnalla toivottava. Mutta ajatellessani, että siveellinen luonnonelämä olisi monin verroin pidettävä paheellista sivistystä parempana, ja että, jos nämä olennot olivat vieraita useille tieteille, niin ne myös olivat vieraita murhille, varkauksille, haureudelle ja muille ruumista ja sielua pilaaville paheille, täytyi minun tunnustaa että tämä kansa todella oli onnellinen.
Kerran matkallani viattomain maassa satuin kaatumaan erään puunrungon ylitse ja loukkasin siinä niin pahasti toisen jalkani että se ajettui. Muuan talonpoika, joka sattui tämän onnettomuuteni näkemään, riensi heti poimimaan muutamia yrttejä, mitkä hän pani loukatulle paikalle, jonka kautta tuska melkein heti katosi ja ajetus asettui. "Tämä kansa on siis perehtynyt lääketaitoon," ajattelin minä itsekseni, enkä siinä erhettynytkään; sillä kun Spalankien tieteelliset tutkimukset rajoittuvat niin ahtaisiin rajoihin, eivät he pidäty pintaan, niinkuin meidän uppioppineet ja rikkiviisaat kansamme, vaan tunkeutuvat pohjaan siinä vähässä, minkä he ottavat käsiinsä.
Kun minä, kiitollisena apuhaluiselle lääkärilleni sanoin, että "Jumala sen kyllä oli lukeva hänen hyväksensä," vastasi hän, tosin yksinkertaisilla sanoilla, mutta niin viisaasti ja säveästi, että minä luulin edessäni näkeväni enkelin puun hahmossa. Me saatamme tästä huomata kuinka väärässä me olemme kun suututtelemme ja olemme pahoillamme nähdessämme himottomia mieliä, arvellen että he elävät elämänsä tyhjässä toimettomuudessa, ainoasti sentähden etteivät he vaivu himojen, surun, vihan, ilon taikka jonkin muun äkkinäisen mielenliikutuksen valtoihin. Mutta vielä selvemmin esiintyy siitä mitä ylempänä olen kertonut, kuinka perinpohjin ne erhettyvät, jotka arvelevat että viha on urhouden lähde, että kunnianhimo yllyttää ahkeruuteen ja että epäluulo on varovaisuuden äiti; sillä pahasta puusta saatetaan ainoasti pahoja hedelmiä saada, ja monet niistä hyvistä avuista, joista kuolevaiset ylpeilevät ja joita runoilijat ylistävät, ovat viisaan tutkivissa silmissä enemmän moitittavia kuin kiitettäviä.
Lähdettyäni tästä maasta kuljin minä Kiliakki-nimisen ruhtinaskunnan lävitse, minkä maan asukkaat syntyvät erityisillä merkeillä otsassansa, joista he saattavat päättää kuinka kauvan he saavat elää. Niitäkin minä kiittelin onnellisiksi kun ei kuolema milloinkaan saattanut äkkiarvaamatta heitä kohdata. Mutta kun jokainen heistä tietää kuinka pitkä aika heillä on elettävänä, heittävät kaikki parannuksensa kunnes aika rupeaa lähenemään. Jos heistä siis joku mallikelpoinen tavattiin, saatiin olla varmana siitä että hän jo lauloi virtensä viimeistä värsyä. Minä näin useoita kulkevan pitkin kaupunkia pää lerpallansa "alla päin pahoilla mielin"; ne olivat kaikki kuoleman kandidaatteja, joilla ainoasti oli muutamia tuntia taikka päiviä elettävänä, ja pelolla odottivat viimeisen hetkensä tuloa. Tästä minä havaitsin että sallimus on viisaasti meidän kanssamme menetellyt, ja että parasta on ihmiselle olla kuolinhetkestänsä tietämätön.
Täältä minä pienellä aluksella purjehdin erään salmen poikki, jonka vesi oli mustanlaista ja Askarakki-maahan. Täällä kohtasin minä yhä uusia ihmeitä; sillä kun Kabakissa, niinkuin ennen olen kertonut, syntyy olentoja ilman mitäkään päätä, löytyy täällä semmoisia, jotka tulevat maailmaan kokonansa seitsemällä päällä. Nämä ovat kaikkinaisälyjä, joille muinoin tämän luonnon tuhlaamisen tähden omistettiin miltei jumalaista kunnioitusta ja joiden lahosta valittiin kaikki hallitsijat, ministerit, pormestarit ja raati. Mutta kun heillä monine päinensä oli yhtä monta mieltä, toimittivat he tosin innolla ja rivakkuudella monta eri tointa, ja ottivat käsiksensä kaikellaisia asioita vallan ollessa heidän hallussaan; mutta näiden monien eri toimitettavien johdosta, ja saman henkilön keskenänsä riitaisten mielipiteitten tähden, sekoittivat he niin surkeasti kaikki yhteen ja saivat aikaan semmoisen sekasorron, että vaadittiin enemmän kuin vuosisadan työ, että saatiin kuntoon kaikki minkä tämä kaikkitietävä esivalta oli sekaisin laatinut. Sentähden säädettiin laki, joka määräsi että seitsenpäiset tulevaisuudeksi iki päiviksi suljettaisiin julkisista ja tärkeistä viroista, ja että valtion hallitus uskotaan yksinkertaisille, taikka semmoisille, joilla on vain yksi pää. Tällä tavoin ovat nuo muinoin ylen tärkeät miehet, joita puolijumalina kunnioitettiin, saaneet saman aseman yhteiskunnassa kuin Kabakin päättömät herrat; sillä niinkuin eivät nämä mihinkään kelpaa, pään puutteessa kun he kokonansa ovat, niin tekevät täkäläiset kaikki hullusti ainoasti sentähden, että heillä on liian monta päätä. Seitsenpäisten saadaan siis sanoa olevan yhteiskunta-aseman puutteessa ja he eläköivät elämänsä kokonansa halveksittuina. Varsin merkityksettä ne eivät kuitenkaan ole; sillä niitä kuljetetaan pitkin maata "komeljanttareina," kätevyyksillänsä ja taidoillansa osoittaakseen yhteiskunnalle kuinka aulis luonto joskus saattaa olla; jos tämä luonto kuitenkin olisi rajoittanut lahjansa yhden pään antamiseen, olisi se paremmin heitä palvellut. Koko seitsenpäisestä sukukunnasta oli minun ajallani ainoasti kolmella virka, ja tämä luottamuksen osoitus oli tullut heidän osallensa vasta sitte kun he olivat antaneet rungostansa katkaista kuusi päätä pois ja sillä tavalla olivat jäljelle jääneesen seitsemänteen koonneet terveen järjen monet hajoitetut osat. Ainoasti aniharvalla näistä seitsenpäisistä on kylläksi rohkeutta antautuaksensa tämän kivullisen ja usein hengenvaarallisen tempun alaiseksi. Kaikesta tästä opin että liian paljon, olkoon se mitä lajia tahansa, on vahingollista ja että totinen viisaus muodostuu terveistä aatteista terveistä ja luonnollisissa aivuissa.
Tästä maasta kuljin autioitten erämaitten lävitse Bostankin ruhtinaskuntaan, jonka asukkaat eivät paljon eroa Pootualaisista, mitä ulkonaiseen muotoon tulee, mutta sitä enemmän sisällisyytensä puolesta, kun Bostankilaiset ovat saaneet sydämensä oikeaan reiteensä, niin että heillä täydellä syyllä saatetaan sanoa "sydämen olevan housuissa". Heitä pidetäänkin pelkuruisimpana kaikista tämän kiertotähden asukkaista. Äkäisenä mielestäni vaivalloisesta matkastani poikkesin erääsen ravintolaan, joka oli varsin lähellä kaupungin porttia ja tervehdin isäntää muutamilla ankarilla sanoilla siitä, että kaikki toimitettiin niin vitkallisesti. Hän lankesi heti polvillensa ja pyysi kyyneleet silmissänsä anteeksi sekä ojenteli minua kohden oikean reitensä saadakseni tuntea kuinka hänen sydämensä sykki. Tällöin muuttui minun äkäisyyteni nauruksi, minä pyhin tuon syntisparan kyyneliä valuvat silmät ja käskin hänen rauhoittumaan. Hän nousi heti seisomaan, suuteli kättäni ja riensi hankkimaan minulle jotakin syödäkseni. Mutta kohta jälkeen minä kuulin suuria hätähuutoja kyökistä. Minä riensin ulos, ja näin suureksi ihmeekseni tuon surkean rankan täydessä touhussa kurittamassa vaimoansa ja piikojansa. Minut nähdessäni pani hän jalat allensa ja hyökkäsi käpälämäkeen. Minä käännyin nyt karjuvien naisten puoleen ja kysyin minkä rikoksen he olivat tehneet, joka saattoi tuossa sävyisessä miehessä herättää semmoisen vihan. Aluksi he olivat vaiti, luoden katseensa maahan, uskaltamatta lausua totuutta. Mutta kun minä itsepintaisesti vaadin heitä sanomaan minulle kaikki, vastasi vihdoin vaimo:
"Hyvä vieras! Sinulla ei näy olevan suuria tietoja tästä maasta. Miehet täällä, jotka eivät uskalla astua vihollisen silmien eteen ja pelkäävät pienintäkin melua kadulla, ovat kodissansa meidän naisraukkojen hirmuvaltijoina. Aseellisia vihollisia vastaan he eivät rohkene henkeänsä vetää; ainoasti turvattomien vaimojen kimppuun uskaltavat he käydä. Sentähden onkin meidän yhteiskuntamme alituisen rosvouksen ja ivan alaisena naapurikunnilta, joiden miehet, meidän miestemme vastakohtina, eivät milloinkaan käy käsiksi muihin kuin aseellisiin vihollisiin: vallanhimoisia kotonsa ulkopuolella, orjia kotona."
Minä ihailin tämän vaimon ymmärrystä, ja minun mielestäni oli hän ansainnut paremman kohtalon, kuin oli hänen osallensa tullut. Jälkeenpäin, ehdittyäni tarkemmin tutkia ihmisellistä luontoa, täytyi minun itsekseni tunnustaa, että tämä vaimo oli oikeassa, sillä lukemattomista esimerkeistä me olemme tilaisuudessa näkemään ettei Herkules ollut ainoa, joka vapisi vaimonsa edessä, vaan on semmoinen kohtalo langennut useimpain urhojen osalle, nimittäin kärsivällisyydellä nöyrtyä akkavallan alle; sitä vastoin ovat suurimmat pelkurit ja nahjukset, joilla Bostankilaisten tapaan on sydän housuissa, suuria sankareita kyökissä.
Minä kuljin nyt erään korkean ja jyrkän vuoren poikki Brakmatin kaupunkiin, joka on eräällä lakeudella toisella puolen vuorta ja sen juurella. Asukkaat täällä ovat katajapuita. Ensimmäinen jonka kohtasin töyttäsi koko painollansa minua vastaan, niin että minä lankesin seljälleni maahan; ja kun minä kysyin syytä tähän omituiseen tervehdykseen, pyysi hän mitä kohteliaimmin sanoin minulta anteeksi. Kohta tämän jälkeen tuli toinen ja työnsi minua niin lujasti kylkeeni eräällä kädessään olevalla seipäällä, että olin vähällä heittää henkeni. Hänkin pyysi varomattomuuttansa anteeksi monilla ja kaunopuheliailla sanoilla. Minä rupesin jo luulemaan että tämä kansa oli sokea taikka karsosilmäinen ja väistyin sentähden syrjään jokaiselta, jonka näin vastaani tulevan. Mutta vika oli siinä, että muutamilla heistä on niin tarkka näkö, että he hyvästi saattavat eroittaa kaiken, joka on niin etäällä etteivät muut siellä saata mitäkään oivaltaa, mutta etteivät he näe yhtäkään mitään siitä, mikä on heidän nenällensä hyppäämässä. Näitä kaukonäköisiä sanotaan yleensä Makatteiksi, ja ne puuhaavat enimmäkseen tähtitieteen ja yliaistillisten tieteitten tutkimisessa, sillä maallisiin tehtäviin ovat he liian tarkan näkönsä tähden varsin kelvottomia, koska ne kyllä saattavat nähdä mitä silmännäkemättömimpiä pikkuasioita, mutta ovat umpisokeita isoimmille ja kappaleellisemmille. Valtio käyttää heitä kuitenkin tutkimaan malmisuonia, sillä yhtä heikkoja kuin he ovat näkemään mitä maan päällä esiintyy, yhtä kykeneviä ne ovat oivaltamaan mitä sen sisusta kätkee. Minä sain tästä oppia, että ihmisiä löytyy semmoisiakin, jotka eivät mitäkään näe läpitunkeuvan ja terävän katseensa tähden, ja jotka näkisivät ylen paljon enemmän elleivät he olisi niin tavattoman tarkkanäköisiä.
Täältä minä kuljin erään jyrkän ja ikävän vuoren poikki Mytakki-maahan, jonka pääkaupunki näyttää jalavistolta, kun kaikki asujamet ovat jalavia. Minä lähdin astumaan torille päin, jossa minä näin isokasvuisen nuorukaisen istuvan yötuolilla rukoillen neuvoskunnalta sääliä. Kysymykseeni mitä tämä merkitsi, vastattiin minulle, että mies oli rikollinen, jonka tänäpäivänä piti saaman viidennentoista annoksensa. Ihmeissäni tästä omituisesta vastauksesta, riensin minä isäntäni luokse ja pyysin hänen lähemmin selittämään tätä omituista seikkaa. Hän vastasi seuraavilla sanoilla:
"Täällä meidän keskemme ei huolita puhuakaan ruoskarangaistuksesta, hirttämisestä, koppivankeudesta taikka semmoisesta joilla rikollisia rangaistaan naapurimaissamme, sillä me emme niin paljon tarkoita rikoksen rankaisemista kuin rikollisen parantamista. Tuo raukka, jonka vastikään näit julkisesti istuvan yöastialla, on huononlainen kirjailija, minkä kirjoitussyhelmää eivät virkakunnat ole saaneet poistetuksi, ei varoituksilla eikä kielloilla, ja joka nyt saa kärsiä julkisen rangaistuksen, taikka parannuskeinon, joksi me sitä kutsumme. Kaupungin tuomarit, jotka kaikki ovat lääketieteen tohtoria, aikovat yhä antaa hänelle yhdet vatsanpurkeet toistensa perästä kunnes hän pääsee tuosta kirjoitussyhelmästänsä kuitiksi."
Hetkisen perästä, kun minulla oli jotakin asiaa apteekkiin ja poikkesin sinne, näin suureksi ihmeekseni koko joukon purkkia omituisilla päällekirjoituksilla, niinkuin esim: Jauhetta ahneutta vastaan; Lääkepapuja irstaisuutta vastaan; Voidetta kovasydämisyyttä vastaan; Miedosti ulostuttavia taikka lauhkeuttavia tippoja kunnianhimoa vastaan j.n.e. Minä en tietänyt mitä piti ajatella kaikesta tästä hurjuudesta, mutta minä olin varsin tulla itsekin houkkioksi kun muutaman kirjakimpun päällekirjoituksena luin: Maisteri Pisagin saarnoja, jotka, kun niitä aamulla luetaan, saavat aikaan kuusi ulostusta? Tohtori Jukesin tutkistelemukset jotka edistyttävät unta j.n.e. Minä rupesin nyt luulemaan ettei tämän kansan nuppi ollut varsin selvällä, mutta leikin vuoksi koetellakseni lääkkeitten voimaa, avasin ensinmainitun kirjan. Sisältö oli niin kehnoa, että minä haukottelin jo ensimmäistä sivua lukeissani, ja luettuani vielä sivun lisää, rupesivat suoleni kurisemaan ja kohta jälkeen puri jo vähän vatsaani. Mutta kun minä nyt tunsin itseni terveeksi, enkä havainnut itsessäni ulostutuksen halua, suljin minä kirjan ja riensin rohtolasta pois. Kuitenkin sain oppia ymmärtämään, ettei mitäkään maailmasta löydy, jolla ei ole jotakin hyötyä mukanansa, ja että huonoimpiakin kirjoja saattaa johonkin käyttää. Jonkun ajan kuluttua havaitsin ettei tämä kansa, vaikka sillä olikin kummallisuuksia, kuitenkaan ollut perin höperö. Isäntäni vakuutti minulle että häntä ennen oli rasittanut vaikea unettomuus, mutta että hän, ainoasti lukemalla tohtori Jukesin tutkistelemuksia, oli kokonansa parantunut, ja että tämä kirja oli niin voimallisesti unettava että se saattoi saada kenen penteleen tahansa kuorsaten nukkumaan. Tästä ja paljosta muusta jota sain täällä kuulla rupesin havaitsemaan kokojoukon omituisia ajatuksia aivuissani; mutta peljäten kokonansa hukkaavani vanhemmat filosofiialliset perusteeni, riensin pois tästä maasta; ja onnekseni tapasin pian toisissa kansoissa uusia kummallisuuksia, joten nämä hassulle tielle juuri joutumaisillansa olevat ajatukseni saivat toisen suunnan. Mutta tultuani lepoon kiertomatkan perästä ja ruvettuani lähemmältä ajattelemaan tätä mytakkilaista filosofiiaa, havaitsin ettei tämän kansan tapa tautien parantamisen suhteen ollut niinkään halveksittava. Sillä tiedänhän minä itse, että Euroopassa kyllä löytyy kirjoja, jotka saavat aikaa inhoa, huolluttamista taikka unta. Mutta mitä mielen tauteihin tulee, niin en saata hyväksyä Mytakkilaisten ajatuksia, vaikka tosin myönnän, että useoita ruumiin heikkouksia löytyy, joita me sekaannutamme sielunvammojen kanssa, mitä muuan meidän maailmamme runoilijoista varsin oikeasti onkin osoittanut seuraavassa komparunossa:
"Ah, Sekstus, sama tauti kauvan kyllä
Nyt meistä pahat nesteet irroittaa;
Mull' sydämessäni on niistäjäni
Ja seuroissa mä 'nuijan' nimen saan;
Vaan sua säälitään ja lohtu sulle
Ain' annetaan kun virhees' jaloiss' on,
Ja kun et tanssi oot sa nuhteeton
Sun jalkas' antavat sen anteeks sulle.
Kun sitä vastoin minä kiellän enkä laula
Oon kohta itsepintainen ma vaan
Yksmielisesti sitä huutaa joka kaula
Vaikk' varmaan helpommin sa tanssimaan
Ain' pystyt, Sekstuksein, kuin minä laulaan!"
Tästä maasta minä matkustin erään järven poikki, jonka vesi oli keltaiseen vivahtavata, ja saavuin Mikrokin maahan. Mutta kun aivoin mennä sisälle samannimiseen kaupunkiin olikin portti suljettu. Minä sain odottaa hyvän hetken, ennenkuin puolinukkunut portinvartija ehti saada puomit ja salvat edestä pois, päästäkseni portista sisälle. Syvä äänettömyys vallitsi koko kaupungista, ottamatta lukuun ääntä, joka tuli siitä että makaavat "vetelivät aimo hirsiä" ja joka ääni näytti siltä kuin nyt olisin tullut unelle pyhitetyille asunnoille, joista runoilijat niin kauniisti laulavat. Minä ajattelin itsekseni: "Oi Jumalan! kuinka hyvin olisivatkaan asiat jos eräät pormestarit, raatimiehet ja ruuti-ukot isänmaassani, olisivat saaneet kehtonsa tänne. Kuinka mukavasti ja hauskaksi olisivat nuo rauhaa rakastavat miehet havainneetkaan kaikki tässä siunatussa kaupungissa." Talojen seinillä olevista kirjoituksista saatoin kuitenkin huomata että taiteita ja käsitöitä täälläkin harjoitettiin sekä että lakia ja oikeutta täälläkin käyteltiin. Näin nimikilpien avulla löysin erään ravintolan; mutta päästä sisälle, kas se oli perin mahdotonta, kun ovet olivat suljetut; sillä vaikka aurinko oli korkealla taivaalla oli nyt kuitenkin yö tämän kaupungin asukkaille. Vihdoin, itsepintaisesti kolkutettuani, avattiin ovi ja minä pääsin sisälle. — Vuorokausi jaetaan täällä kahteenkymmeneen kolmeen tuntiin, joista yhdeksänätoista maataan ja valveilla ollaan vain nuo jäljellä olevat neljä. Käsittäen että niin lyhyellä työajalla, niin yksityiset kuin julkiset asiat tulevat ylenmäärin laiminlyödyiksi, pyysin minä kaikin kiiruin saada esille, mitä ruokaneuvoja oli saatavana, peljätessäni että yö yhtäkkiä saapuisi keittäjän niskaan hänen seisoessaan "piisin" edessä. Mutta kun täällä kaikki toimitetaan ylen lyhyeen tapaan ja kaikkia kaartoteitä väittämällä, on päivässä riittävästi mittaa siihen mitä heillä on tehtävänä. Aterian syötyäni, mikä laitettiin valmiiksi paljon nopeammin kuin olin odottanut, teki isäntä minulle seuraa kaupungille. Me menimme erääsen kirkkoon ja kuuntelimme saarnaa, joka tosin oli ylen lyhyt, mutta sitä sisällöllisempi. Saarnaaja rupesi oitis ainesanoja selittämään, heittäen siksensä kaikki esipuheet, kertomiset, jauhamiset ja muut täytetavarat, niin että minun mielestäni, kun ajatuksissani vertailin tämän saarnan maisteri Bederin pitkäraitaisiin sanelemisiin, jotka usein olivat minun peräti väsyttäneet, tämä antoi minulle paljon enemmän.
Samaa yksinkertaisuutta noudatetaan myös oikeudenkäyntioloissa. Asianajajat sanovat paljon muutamilla sanoilla ja ryhtyvät heti todistajien kuulustelemiseen. Muun muassa johtuu mieleeni muuan erään naapurikansan kanssa tehty rauhansopimus, joka oli kokoonpantu seuraavin sanoin: "Mikrokilaisten ja Splendikalaisten kesken on ikuinen ystävyys vallitseva. Valtakuntien rajana on Klimakin virta ja Saborin vuori. Allekirjoittaneet, joka tapahtui y.m. y.m." Siis he osaavat neljällä rivillä sanoa saman mihin me tarvitsisimme suuria kirjoja. Tästä näkyy, että maalinpäähän saatetaan tulla ilman melua ja ajanhukkaa, kuin vain tiedetään välttää kaikkia kaarroksia, samaten kuin kulkija saattaisi säästää puolet matkansa pituudesta jos hän aina pääsisi kulkemaan suoraa eteenpäin.
Noin päivänmatkan päässä täältä on Makrokki eli Valvovien Maa, jonka asukkaat eivät milloinkaan nuku. Niinpian kun olin tullut pääkaupungin portista sisälle, tuli vastaani mies jolla oli ylen kiiru. Minä pyysin kohteliaasti hänen osoittamaan minulle hyvää majataloa, mutta hän sanoi itsellänsä olevan ylen kiirettä eikä aikaa semmoisiin ja riensi matkaansa. Kaikki, jotka näin riensivät semmoisella kiireellä eteenpäin että ne pikemmin näyttivät lentävän kaduilla ja kujilla ikäänkuin he pelkäisivät etteivät he ehdi aikoinansa perille. Minä rupesin luulemaan että valkea oli jossain irti, taikka että jokin muu vaara uhkasi kaupunkia, ja jatkoin siis kulkemistani pitkin kaupunkia varsin yksin, kunnes vihdoin saavuin eräälle ravintolalle, minkä saatoin ilmoitustaulusta nähdä. Täällä juoksivat toiset ylös, toiset alas, ja suuressa kiiruusansa tuuppelivat he toisiansa ja joku osa joskus joutui ahdinkoon, niin että sain lähes neljänneksen tuntia eteisessä seisoa ennen kun pääsin sisälle. Minua tultiin heti vastaan koko joukolla turhia kysymyksiä: mistä minä tulin, minne minä aivoin matkustaa, kuinka pitkäksi ajaksi kaupunkiin jään, jos tahdoin aterioida yksin vai seurassa, jos tahdoin vihreän, punaisen, valkoisen eli mustan huoneen? ensimmäisessä vai toisessa kerroksessa? Isäntä, joka samalla oli pöytäkirjurina eräässä alaoikeudessa, riensi pois toimittamaan ruokaa, mutta tuli heti takaisin ja kertoi iljettävällä laajuudella eräästä oikeusjutusta, joka jo oli kestänyt kymmenen vuotta ja jota nyt käsiteltiin neljännessätoista yläoikeudessa. "Minä toivon," sanoi hän, "sen loppuvan parissa vuodessa, sillä nyt on enään ainoasti kaksi yläoikeutta." Minä oikein hämmästyin hänen pitkästä kertomuksestansa, josta saatoin päättää että tällä kansalla oli tavatonta touhua tyhjästä. Isännän ollessa poissa katselin lähemmin ympärilleni huoneessa ja näin kirjakokoelman, sangen rikkaan mitä kirjojen lukuun tulee, mutta sisältönsä puolesta ylen määrin kehnon. Ne kirjat, jotka loistivat kauniimmissa siteissä, olivat seuraavat:
1) Kertomus tuomiokirkosta. 24 osaa,
2) Pehankki-linnan valloitus. 36 osaa,
3) Slaki-yrtin käyttämisestä. 13 osaa,
4) Muistopuhe raatimies Jaksille. 18 osaa.
Sen mukaan mitä myöhemmin saatoin päättää isäntäni puheista, kun hän minulle kertoi kaupungin oloista, toimittavat nukkuvat Mikrokilaiset paljon enemmän kuin nämä alati valvovat Makrokilaiset, kun edelliset kaikissa asioissa aina tarttuvat asian sydämeen, jälkimmäisten leikitessä kuoren kanssa. Tämäkin kansa on sypressiä niinkuin Mikrokilaiset ja muutenkin ovat nämä kansat ulkopuolisuutensa puolesta sangen yhtäläiset. Kuitenkaan ei heillä ole suonissaan verta eikä nestettä, niinkuin muilla elävillä puilla tällä kiertotähdellä, vaan sen sijaan erästä paksua lientä, jolla on samat ominaisuudet kuin elohopealla; niin, toiset väittävät että se todella onkin elohopeata kun se lämpömittarissa tekee juuri elohopean vaikutuksen.
Kahden päivämatkan päässä on Siklokin tasavalta, johon kuuluu kaksi valtakuntaa, jotka yhdessä muodostavat liittokunnan mutta joista kummallakin on sangen eroavat ja toisiinsa nähden riitaiset lait.
Ensimmäisen, minkä nimi on Miho, on perustanut Mihakki, vanha kuuluisa lainsäätäjä, joka on ollut yhtä ankara täällä alamaailmassa, kuin Lykurgos meidän maapallollamme. Hänen periaatteensa tarkoittivat, säännöillä säästäväisyydestä ja ankarilla rangastuksilla kaikesta, mille sopi liiallisuuden nimen antaa, saattaa valtion kokonaisuuteen ja lujuuteen. Tätä valtiota ansaitseekin suuren säästäväisyytensä ja kohtuullisuutensa vuoksi nimittää uudenaikaiseksi Spartaksi. Mutta minun täytyi ihmetellä, että tässä hyvin järjestetyssä valtiossa, joka niin suuresti ylpeili mainioista laistansa, löytyi semmoinen määrä kerjäläisiä; sillä minne kulkija tulikin kaupungissa oli hänellä aina vastassansa puu, joka pyysi almua, joten tämä paikkakunta matkustajalle on mitä vastenmielisin. Kun lähemmin tutkin tämän maan suhteita, havaitsin minä, että väestön liiallisessa kohtuullisuudessa juuri oli varsinainen syy haettava yleiseen köyhyyteen; sillä kun kaikki laiska ja "hyvä elämä" on kielletty, ja johdannollisesti rikkaatkin elävät vaatimattomammasti, viettävät työmiehet elämänsä tyhjäntoimittamisessa kun heillä ei ole tilaisuutta ansioon. Tästä minä opin käsittämään että itaruus semmoisissa, joiden ei tarvitse ahnehtia, vaikuttaa yhteiskunnassa samaa kuin raskas merenkulku ihmisen ruumissa.
Toisessa valtiossa, jonka nimi on Liho, otetaan elämä vastaan sen iloiselta puolelta, siellä eletään makeasti eikä peljätä minkäänlaisia kustannuksia. Niinpä siellä kukoistavatkin taide ja teollisuus, ja asukkaat saavat yllykettä työhön, jolla he eivät ainoasti suojele itseänsä puutteelta, vaan vieläpä usein saavuttavat varallisuudenkin; se joka siis vetelehtii köyhyydessä vaikka hän on terve ja raitis, saa siitä syyttää omaa laiskuuttansa, sillä tilaisuuden puutetta elannon ansaitsemiseen ei täällä milloinkaan ole. Sentähden antaa rikkaitten komea elämä jonkinlaista elollisuutta koko yhteiskuntaan, varsin niinkuin veren kiertokulku antaa terveyttä ja elonvoimaa ruumiin jäsenille.
Tämän tasavallan rajamaana on Lama, puoskaroimisen luvattu maa. Siellä palvelemalla kunnioitetaan lääketaitoa niin ylen määrin, ettei ketäkään, joka ei ole opintojansa harjoittanut Laman kuuluisassa yliopistossa, saateta pitää todellisena lääketieteen tohtorina. Niinpä viliseekin kaupungissa semmoinen määrä puoskaroitsijoita, että helpommin tapaa niitä kuin muita järjellisiä olentoja. Koko kadunsivut ovat täynnä apteekkia ja tehtaita anatomiallisten aseitten tekemistä varten. Eräänä päivänä kulkeissani pitkin kaupunkia, kohtasin pienen puun, joka kauputteli viime vuoden luetteloa syntyneistä ja kuolleista. Hämmästyksellä havaitsin että kuluneen vuoden syntyneitten luku teki ainoasti 150, 600:taa kuollutta vastaan. Minusta tuntui mahdottomalta, että kuolema saattoi päästä semmoista hävitystä tekemään Apollon omassa temppelissä. Minä kysyin tuolta puunpenikalta oliko jokin erinomaisen saastuttava tauti, kulkutauti tai jokin muu rasittanut kaupunkia kuluneen vuoden ajalla. Hän vastasi, että kaksi vuotta sitte kuoli vielä useampi, mutta että tämän vuoden luettelo taas näytti tavallisen verrannollisuuden syntyneitten ja kuolleitten kesken. Minä en sentähden katsonut olevan viisasta jäädä tänne kauvemmaksi, varsinkin kun kaikki, mikä tohtorin ja leikelmäopillisen aseen nimeä kantaa, minua kauhisti siitä ruveten, kun minä oleskelin filosoofien maassa. Seuraannollisesti minä lähdin matkaani, enkä pidättynyt ennen kun olin saapunut eräälle seudulle noin neljäntuhannen askeleen päässä kaupungista, jossa asukkaat eivät tietäneet mitäkään puoskaroinnista eivätkä siis myöskään tämän seurauksena taudeista.
Jätettyäni tämän seudun tulin minä kaksi päivää kestäneen vaelluksen perästä Vapauden maahan. Täällä ovat kaikki asukkaat omia herrojansa ja ne muodostavat eri heimoja ilman lakia ja esivaltaa; ne muodostavat kuitenkin yhdessä jonkinlaisen valtion ja kysyvät yleisissä asioissa neuvoa vanhemmilta, jotka aina kehoittavat rauhaan ja yksimielisyyteen ja muistuttavat tätä luonnollisen uskonnon käskyä: "älä milloinkaan käyttäydy toisia kohtaan toisin kuin tahdot että toiset sinua kohtaan käyttäytyvät!" Kaikkialla kohtaa katsojata Vapauden kuvaus, tallaten vangituskeinoja ja kahleita jaloissansa ja varustettuna tällä allekirjoituksella: "Kultainen vapaus". Ensimmäisessä kaupungissa, johon tulin, tuntui kaikki minusta kylläkin rauhalliselta; mutta asukkailla oli vaatteissaan erivärisiä nauhoja osoittamassa mihin puolueesen, joihin valtio silloin oli hajoutunut, hän kuului. Ylhäisempien asukkaiden porteilla oli vartioita, ja kaikki näyttivät olevan valmiita tappelemaan, sillä aselepo oli pian lopussa ja seuraavana päivänä piti taistelun taas puhkeutuman ilmi. Minä riensin sentähden pois täynnä arkaa pelkoa enkä katsonut olevani turvissa ennenkun taivaanranta peitti tämän "vapauden maan."
Lähinnä oleva maa kantaa nimeä Joktana. Vilun väristys kiiti kautta ruumiini kuullessani puhuttavan tämän maan tilasta, sillä minä luulin joutuvani vielä pahempaan levottomuuteen, tavattomuuteen ja sekasortoon, kuin "Vapauden maassa" vallitsi. Joktana on nimittäin kaikellaisten uskontolahkojen pesäpaikka; kaikki uskoaatteet, jotka löytyvät koko kiertotähdellä, ovat tänne kokoontuneet ikäänkuin keskipisteeseen ja niitä esitellään julkisesti. Kun tulin ajatelleeksi kaikkia niitä sekaannuksia, jotka useimmissa eurooppalaisissa valtioissa tavallisesti ovat uskonnollisissa asioissa esiintyvien erilaisten mielipiteitten seurauksina, uskalsin tuskin astua sisälle tämän maan Joktansi-nimiseen pääkaupunkiin, jossa sanottiin löytyvän yhtä monta uskonlahkoa ja kirkkoa kuin katua ja kujaa. Mutta pelkoni katosi pian, kun huomasin että mitä suurin yksimielisyys vallitsi kaikkialla. Maallisissa kysymyksissä ei esiintynyt mitäkään riitaisuutta; kaikilla oli sama mieli niin työn kuin levonkin puolesta. Sillä kun hengen uhalla oli kielletty ketäkään häiritsemästä hänen vapaassa uskontonsa harjoituksessa ja soimaamasta määräksi kenenkään uskonnollista ajatusta, niin eivät mitäkään toraa sananvaihdossa, niinkuin tietysti kaikki äkäisyys pysyy poissa sieltä missä ei vainoa ole olemassa. Siellä esiintyi vain yhä jatkuva mutta jalo kilpailu eri lahkojen kesken, sillä jokainen koetti kunnollisella elämällä todistaa uskontonsa etevyyttä. Hallitus harrasti huolella sitä, että nuo eri uskonnolliset ajatukset herättäisivät yhtä vähän vihaa kuin kaikki erilaiset kauppapuodit ja työpajat, jotka ovat samanarvoiset, jos ne vain ilman petosta, väkivaltaa ja panettelua kokovat vietellä ostajia puoleensa ainoasti hyvillä tavaroilla ja rehellisellä työllä. Useimmissa tapauksissa ei niistä eripuraisuuksista, jotka syntyvät erilaisuuksista uskonnollisessa katsantotavassa, saateta syyttää uskontoja vaan ainoasti vainoomishalua.
Muuan oppinut Joktansilainen selitti minulle perin pohjin tämän kansan tavoista, hallitusmuodosta ja siitä mikä oli syynä tuohon yleiseen tyytyväisyyteen. Minä kuuntelin hänen kertomustansa mitä suurimmalla tarkkaavaisuudella ja ponnistausin painamaan kaikki visusti mieleeni. Aluksi minä toin esille kaikellaisia inttämisiä, mutta lopuksi minun täytyi heittää aseeni, kun hän todisti lauseensa kokemuksilla elämästä. Saattamatta kieltää omien ajatusteni todistusta, taikka riettaasti tehdä mustaa valkeaksi, täytyi minun tunnustaa että ajatuksen vapaus oli katsottava niin varsinaisen tyytyväisyyden kuin vallitsevan yksimielisyyden varsinaiseksi perusteeksi. Minä koin nyt vastustaa häntä toisella uralla ja sanoin, että, valtiota järjestettäissä, oli lainsäätäjän velvollisuus, kansalaisten maallisen hyvinvoinnin edellä ajatella heidän ijankaikkista hyväänsä, ei niin paljon ottaa huomioonsa sitä, mikä tuottaa heille hyötyä tässä elämässä, vaan enemmän muistaa mikä on jumalan, heidän luojansa mieleen. Hän vastasi:
"Sinä olet väärässä, vieras, jos sinä luulet että jumala, totuuden lähde, mielistyisi ulkokultaisuuteen ja teeskentelyyn. Muissa valtioissa, joissa laki määrää että kaikilla pitää oleman yksi ja sama usko, on ovi avoinna taitamattomuudelle ja teeskentelytaidolle, kun ei kukaan tahdo eikä uskalla tunnustaa oikeata, varsinaista ajatustansa, vaan useimmat tunnustavat suullansa mitä he sydämessänsä kieltävät. Niinpä siellä harjoitellaankin uskonnollisia opintoja kylmäkiskoisuudella eikä kukaan ota todellisuudessa pyrkiäksensä totuutta etsimään. Tavallisesti tuomitaan kaikkia niitä, jotka poikkeavat yleisestä mielipiteestä: mutta teeskentelijät ja silmäinpalvelijat ovat kauhistus jumalalle, joka mieluummin katsoo erhettyvään vilpittömyyteen kun teeskentelevään tunnukseen totisen uskon suhteen."
Minä jäin sanattomaksi tämän terveen järjellisyyden eteen ja katsoin parhaaksi herjetä sananvaihdostani.
Lähelle kaksi kuukautta olin nyt kuluttanut matkaani alituisessa kulkemisessa, kun vihdoin saavuin Tumbakiin, joka rajoittuu Pootu-ruhtinaskuntaan, jonka jo tervehdin kodokseni, koska nyt jo olin lähellä lopettaa vaivalloisen matkani. Asukkaat ovat suurimmaksi osaksi öljypuita, muuten sangen hurskas ja säännöllinen heimo. Ensimmäisessä ravintolassa, johon menin majaa ottamaan, sain, vaikka minun olikin ankarasti nälkä, kolmatta tuntia odottaa suurusta alituisen jankutukseni uhaksi. Syynä viivytykseen oli se, että ravintolanisännän ensin piti toimittaman aamurukouksensa, kun ei hän, ennen kun hän tästä puuhasta oli päässyt, milloinkaan mihinkään toimeen ryhtynyt. Saatuansa nyt rukoustyönsä valmiiksi tuli hän, naama vaaleana ja mieli ylen äkeänä huoneesen, jupisten muutamia sanoja, joiden kaiketi piti oleman kohteliaita, mutta jotka itse asiassa olivat moukkamaisia ja tolhoja, sekä heitti pöydälle vadillisen kaalisoppaa, tehty ylen kelmeistä aineksista ja karkean leivän, karkeamman kuin mitä talonpoika köyhänäkään aikana syö. — Mutta kyllä minä sen suuruksen sain maksaa ja minä saatan vakuuttaa, että isäntä oli mitä hurskain ja samalla mitä säälimättömin ravintolaisäntä, jonka minä milloinkaan olen tavannut. Kieleni päässä jo pyöri halu sanoa hänelle, että olisi parempi, jos hän vähän päästäisi rukouksiansa ja olisi vähän anteliaampi mitä laupeuteen ja sääliin tulee; mutta minä nielin suuttumukseni, kun minä kokemuksesta tiesin kuinka vaarallista oli ärsyttää tuommoisia taivaallisen mielisiä pyhimyksiä.
Kaduilla nähdään asujamet alituisesti kulkevan alas vaipunein päin ja oksin, voivotellen "tämän maailman turhallisuudesta." He hylkäävät ja tuomitsevat viattomimmankin huvin ja soimaavat kaikkia katkeruudella, jokaisen liikkeen, jokaisen hymyilyn, ja tällä tavalla lakkaamatta sättien ja mustaten toisia, luulevat he itsellensä hankkivan pyhien maineen. Perin äkästyneenä ja väsyneenä noista monista vaivoista ja vastuksista, joita olin saanut matkallani kokea, tunsin minä halua vähän huvitella itseäni, mutta minä kohtasin koko kaupungilta semmoista hyljeksimistä, että jokainen talo tuntui minusta ripitystuolilta, jossa minut vaadittiin syntini tunnustamaan. Kun muutamat niistä jotka ahdistivat minua huomasivat etteivät rukoukset eivätkä varoitukset tehneet minuun mitäkään vaikutusta, kaihoivat he minua kuin kulkutautia. — Minä en huoli sen enempää sanella tästä äkäisestä kansasta, mainitsen vain esimerkin selittäväksi näytteeksi Tumbakilaisten luonteesta, ja josta on helppo tehdä johtopäätös kaiken muun suhteen. Muuan villi öljypuu tästä maasta, jonka kanssa minä olin elänyt läheisessä tuttavuudessa hänen Pootussa oleskellessaan, sai sattumalta nähdä minun kävellessäni erään ravintolan editse, ja viittasi minun tulemaan sisälle. Kuultuansa että minä iloisten ystävien parissa joskus saatoin tulla vähän "tiprakkaan", antoi hän minulle semmoisen ripityksen siveydettömästä elämästäni, kuten hän sanoi, että hiukseni nousivat päässäni pystöön ja kaikki jäseneni vapisivat. Kuitenkin, ankaran Kaatoni sivaltaessa minuun rankaisevia salamoitansa, tyhjensimme me yhden lasin toisensa perästä, kunnes molemmat siihen määrään juovuimme että kaaduimme pöydän alle, josta ravintolan väki sai meidät kotio kantaa. Ehdittyäni maata pöhnän päästäni ja ruvettuani ajattelemaan kuinka kaikki tässä oli käynyt, tuumin vähän syvemmältä heidän uskonnollisuutensa laatua ja havaitsin, että tämän kansan uskonnollinen into pikemminkin tulee sapesta ja epäterveellisistä nesteistä kuin totisesta tunteesta hyvän eteen. Mutta minä pidin nämä ajatukseni vain itseni varalle.
Kahden kuukauden kuluttua saavuin vihdoin kotio, varsin menehtymäisilläni, sillä jalkani olivat tuosta alituisesta astumisesta tulleet niin kankeiksi ja aroiksi, että tuskin saatoin pystyssä pysyä. Minä saavuin Pootun kaupunkiin kymmenentenä päivänä saarnikuussa ja jätin oitis alammaisimmasti päiväkirjan ruhtinaalle, joka käski sen viipymättä painattamaan. (Tässä tulee nimittäin huomata, että kirjapainotaito, jonka keksimisestä sekä Eurooppalaiset että Kiinalaiset ylistävät itseänsä, pitkiä aikoja ennen oli täällä tunnettu.)
Pootualaiset mielistyivät siihen määrään tähän matkakertomukseeni, etteivät he milloinkaan näyttäneet väsyvän sen lukemiseen. Pikkupuut juoksentelivat pitkin kaupunkia ja kaupittelivat tätä kirjaa kaduilla ja kujilla huutaen: "Hovikurjeeri Skabban matka maailman ympäri!" Pöyhistyneenä tästä suotuisasta menestyksestä rupesin minä ohjaamaan katseeni ylemmälle ja toivoin virkaa, josta saisin mainetta ja arvoa. Mutta koska näytti siltä kuin olisin minä turhaan saanut odottaa tätä, annoin minä ruhtinaalle anomuksen, jossa lähemmin selitin ja ylistin teostani, ja pyysin jonkinlaista palkintoa osoitetuista ansioistani. Ruhtinas, joka aina oli hyväntahtoinen, antoi rukousteni käydä sydämellensä ja lupasi armollisesti tehdä jotakin hyväkseni. Tosin hän pysyikin lupauksessansa, mutta armo pysähtyi vain siihen, että sain lisäyksen palkkaani. Minä olin odottanut varsin toista palkintoa teostani, enkä sentähden tyytynyt siihen mitä nyt olin saanut; mutta kun en enään uskaltanut vaivata ruhtinasta valitin minä murhettani suurkanslerille. Tämä ymmärtäväinen mies kuunteli valitustani tavallisella ystävyydellänsä ja lupasi koettaa jotakin saada minulle toimeen, mutta neuvoi minun samalla poikkeamaan mahdottomasta pyynnöstäni ja enemmän muistamaan vähäpätöisyyttäni ja kehnoa ymmärrystäni. "Luonto", sanoi hän, "on sinua äitipuolen tapaan kohdellut, kieltäessään sinulta niitä sielunlahjoja, jotka oikeuttavat tärkeämpiin virkoihin. Älä pyri semmoiseen, jota et voi saavuttaa; kokemallasi olla toisten kaltaisena, sinä hukkaat itsesi. Ja jos sinä todella saisit mitä sinä mielettömyydessäsi pyydät, niin olisi tämä lainrikos, josta ruhtinas saisi enimmän kärsiä. Tyydy sentähden osaasi ja herkene toivomasta semmoista mikä on selvässä riidassa luontosi kanssa" — Hän ei suinkaan kieltänyt ansioitani, ja kiitti minua siitä kestävyydestä, jolla olin kärsinyt matkani hankaluuksia; mutta "semmoiset ansiot", lausui hän pysyen ajatuksessaan, "eivät avaa tietä virkojen saamiseen; sillä jos jokainen työ, jokainen ansio oikeuttaisi ylhäisien virkojen saamiseen, niin jokainen käsityöläinen, maalari taikka kuvanveistäjä, vaatisi palkkioksi itsellensä valtuuskirjan raatimieheksi. Ansio piti epäilemättä palkittaman", arveli hän, "mutta palkinnon piti tapahtuman saajan tilan ja työn mukaan, ellei tehtäisi yhteiskunnalle vahinkoa taikka sitä saatettaisi pilkan esineeksi."
Tämä vastaus vaikutti minuun jollakin tavalla niin, että pitkän ajan pysyin hiljaisuudessa ja olin vaiti. Mutta kun minusta rupesi tuntumaan yhä katkerammalta eläminen ja kuoleminen alhaisessa asemassani, ryhdyin vielä kerran tuohon vanhaan epätoivoiseen päätökseeni, mistä jo kerran olin luopunut, että nimittäin päätin yrittää saada aikaan jotakin muutosta yhteiskunnassa, ja sillä tavalla hyödyttäessäni maata omaksikin edukseni saisin ylennystä.
Vähäistä ennen kun olin matkallani lähtenyt olin mitä huolellisimmasti ja tarkimmasti tutkinut ruhtinaskunnan suhteita, saattaakseni tuoda esille sen tuntuvimmat puutteet ja ehdoittaa keinoa niiden parantamiseksi. Asetuksista Kokleku-maassa olin huomannut, että valtio elää huonolla perustuksella siellä missä naisilla on pääsö julkisiin virkoihin, koska nainen luonnostaan on taipuvainen turhamaisuuteen ja siis pyrkii laajentamaan valtaansa ja arvollisuuttansa äärettömiin, ja harvoin antaa perää ennenkun hän on saavuttanut rajattoman vallan. Minä päätin sentähden tehdä ehdotuksen lakimääräyksestä, joka sulkisi naisen kaikesta osallisuudesta valtion hallituksessa, ja minä toivoin saavuttavani tarpeeksi suurta enemmistöä, koska ei minulla pitäisi käymän vaikeaksi selvällä ja suostuttavalla tavalla tuoda esiin niitä epäkohtia ja sitä vaaraa, jotka uhkasivat miehiä, elleivät he aikoinaan ryhtyneet hillitsemään naisten itsevaltaisuutta. Jos edellytettäisiin että kokonainen kielto naisen käyttämisestä valtion palveluksessa tuottaisi liian suuria vaikeuksia vaadin minä että hänen valtaansa ainakin rajoitettaisiin. Ehdoituksellani oli minulla kolminainen tarkoitus. Ensiksi hankkisin sillä itselleni mainetta koska minä tiesin neuvon muuanta virhettä vastaan valtionhoidossa; toiseksi minä tarkoitin vetää yleistä huomiota järkeni ja neroni puoleen, ja sen kautta vähän parantaa nykyistä asemaan; ja kolmanneksi minä tahdoin kostaa naisille kaikkea sitä pilkkaa, mitä he olivat antaneet minun kärsiä; sillä miksi en sitä samalla tunnustaisi että itsekkäisyys, omanvoitonpyyntö ja kostonhimo olivat parhaat ehdotukseni yllyttäjät, vaikka minä viisaasti olin varoillani siitä, ettei kettu korvani takaa pääsisi esille pistäytymään. Minä en milläkään muotoa tahtonut minusta sanottavan että minä, yleistä hyvää näön vuoksi ottaessani intoni esineeksi, oikeastansa etsinkin vain omaa etuani, ja siis astuin semmoisien ehdotusmestarien jälkiä, jotka aina olivat tahtovinansa valtakunnan parasta, vaikka selvästi näytti, kun asiata tarkemmin punnittiin, että oma voitto oli heidän kiivain yllyttäjänsä.
Minä tein ehdotukseni kaikella huolellisuudella, johon suinkin kykenin, puolustin sitä mitä ankarimmilla todistuksilla, ja jätin sen niin alammaisimmasti ruhtinaalle. Hän, joka aina oli osoittanut minulle erityistä hyväntahtoisuutta, hämmästyi nähdessänsä näin rohkean ja mielettömän ehdotuksen, jonka hän ennusti minulle turmiota tuottavan. Hän koetti sentähden sekä rukouksilla että todisteilla saada minua päätöksestäni luopumaan. Mutta kun minä turvallisesti luotin osaksi ehdotukseni hyötyyn osaksi siihen puolustukseen, jota miespuoliselta suvulta odotin ja jonka luulin pysyvän lujana puolellani tässä yhteisessä asiassa, pysyin minä, huolimatta kaikista seurausten muistutuksista, lujana päätöksessäni. Lain määräyksen mukaan taluttivat minun nyt torille köysi kaulassani odottamaan neuvoskunnan päätöstä; sittekun tämä oli kokoontunut, käsitellyt asiata ja ratkaissut sen, annettiin päätös ruhtinaan allekirjoitettavaksi, minkä jälkeen eräs kuuluttaja sen julkisesti julisti. Päätös oli kokonaisuudessaan näin kuuluva:
"Tarkasti tutkittuamme selitämme, että ensimmäisen hovikurjeerin Skabban tekemä ehdotus siitä, että naisten sukupuoli suljettaisiin kaikista julkisista viroista, on semmoinen laatuansa, ettei sitä, tuottamatta vaaraa valtiolle, saateta hyväksyä ja panna käytäntöön, koska toinen puoli valtakunnan kansaa, joka on naisia, ehdottomasti tulisi loukatuksi semmoisesta muutoksesta ja rupeaisi nurjaa mieltä kantamaan hallitusta vastaan. Sitä paitsi pidämme me kohtuuttomana, että puut, jotka ovat varustetut hyvillä ominaisuuksilla, suljetaan semmoisista kunniaviroista, johon ne osoittavat itsensä arvollisiksi, varsinkin kun jokaisen täytyy tunnustaa ettei luonto, joka ei milloinkaan toimi tarkoituksetta, turhan tähden tuhlaa heihin niin monia hyviä lahjoja. Me ajattelemme valtion edun vaativan, että virkaylennyksissä enemmän otetaan huomioon taipumukset ja kyky, kuin sukupuolisuus. Ja kun maa usein kärsii taitavien puiden puutetta, on meidän mielestämme hurjaa ja mieletöntä muutoksella yhtäkkiä tuomita puolet maan asukkaista, ainoasti sukupuolisuuden tähden, kelvottomiksi ja kykenemättömiksi yleisiin toimiin. Tarkasti punnittuamme tämän asian julistamme me tämän tuomion: 'Hurjasta, mielettömästä ja ajattelemattomasta ehdotuksestansa on yllämainittu Skabba rangaistava lain mukaan'."
Ruhtinaan kävi kovasti sydämelle ja sääliksi tämä minun onnettomuuteni, mutta kun ei hänellä ollut tapana milloinkaan muuttaa mitäkään neuvoskunnan päätöstä, kirjoitti hän sen alle ja vahvisti sen sinetillänsä ja antoi sen julkisesti kuulutettavaksi; kuitenkin sillä helpoituksella tuomiossa että minä, katsoen vieraan ominaisuuteni ja kotoperääni uudesta ja peräti oudosta maailmasta, jossa nopea-aatteinen pää katsotaan täydellisyydeksi, vapautettiin hengen rangaistuksesta; mutta ettei kunnioitus lakia kohtaan mitään kärsisi tämmöisen armeliaisuuden tähden piti minut suljettamaan vankeuteen koivukuun alkuun asti ja silloin, samalla kuin muutkin rikolliset, lähetettämän maankuoren sisäpuoliselle pinnalle.
Niinpiankun tuomio oli julistettu pantiin minä vankeuteen. Muutamat ystävistäni neuvoivat minun vastustamaan tuomiota sillä perustuksella että niin monta nuorta neiteä ja rouvaa oli ollut tuomarien joukossa, joiden saatettiin sanoa tuominneen omaa asiaansa. Toiset arvelivat minun menettelevän järkevämmin jos syyttäisin tästä päähänpöllähdyksestä mukasyntynyttä tuhmuuttani, mikä oli kansallisviaksi katsottava. Tämän jälkimmäisen neuvon minä kuitenkin mitä jyrkimmästi hylkäsin, kunnioituksesta ylimaailmallisia lähimmäisiäni kohtaan, joiden kunnia tuommoisesta tunnustuksesta minun puoleltani kärsisi melkoisesti.
Kohta jälkeenpäin sain kuulla, että ruhtinas olisi ollut valmis käyttämään armoitusoikeuttansa, jos minä vain vilpittömästi tunnustaisin ajattelemattomuuteni, ja tämän olisi hän todella tehnyt vaikka rahavarain hoitajatar Rahagna kiihkolla sitä vastusti; mutta, tunnustaakseni totuuden, olin minä sangen tyytyväinen tuomiooni, sillä se toimi, joka oli minulle uskottu, oli minusta inhoittavampi kuin kuolema ja sitä paitsi rupesin minä suuttumaan pidempään yhdessä-oloon ja yhteisvaikutukseen näiden, käsitettämättömästä viisaudestansa pöyhistyneiden puiden kanssa. Minä toivoin sitä paitsi saattavani saada paremman onnen maankuorella, jossa kaikki vieraat, sen mukaan mitä olin kuullut kerrottavan, poikkeuksetta otettiin hyvin vastaan.