KUUDESTOISTA LUKU.
Tekijän takaisintulo isänmaahan ja viidennen yksinvallan loppu.
Minä jäin pitkäksi ajaksi melkein tainnotonna maahan sillä putoaminen ja tuo ihmeellinen muutos yhdellä kertaa, viidennen yksinvallan perustajasta nälkääntyneeksi filosofian kandidaattiraukaksi, oli kokonansa hämmentänyt pääni. Ja todellakin! tapaus oli kylläksi hämmästystä herättävä ja samalla runollinen sekoittamaan ajatukset väkevämmissäkin aivoissa. Minä rupesin kysymään itseltäni, oliko todella asioitten laita niinkuin nyt näytti taikka eiköhän kaikki ollut unikuva joka hämmensi silmiäni. Mutta ehdittyäni tarpeeksi rauhoittua, muuttui ihmettelemiseni suuttumukseen ja mielipahaan.
Ilmahan käteni mä nostin, taivaalta armoa pyysin:
"Ah kaikkivaltias isä; ansainnut oonko tään suuren
häpeän? Näinkö sä rankaiset mua ja minne sä sallit mun viedä,
Mistä mä saavuin, ah; munko sallimus hyljännyt onpi?"
Niin todellakin! Tutkittakoon kaikkien aikojen aikakirjoja, niin ei missäkään, ei vanhemmassa eikä uudemmassa ajassa, milloinkaan tavata esimerkkiä näin syvästä lankeemuksesta, ellei mahdollisesti Nebukadneesarin, joka maailman silloisesta mahtavimmasta hallitsijasta muuttui sieluttomaksi eläimeksi, joka kuljeskella juntusteli pitkin metsiä. Minulle oli sallimus jotenkin samalla tavalla tehnyt pilkkaa. Silmänräpäyksessä temmattiin minulta kolme keisarikuntaa ja noin kaksikymmentä kuningaskuntaa, ja kaikesta tästä oli minulla enää jäljellä ainoasti muisto ja varjot. Hiljan olin ollut hallitsija, nyt saatoin korkeintaan toivoa koulunopettajaksi pääseväni isänmaassani. Varsin hiljan minua kutsuttiin Auringon Lähettilääksi; nyt sain kiittää Jumalata, jos pääsisin apupapiksi jollekin provastille. Äsken minua seurasivat kunnia, toivo, onni ja voitto; nyt minua valtasivat suru, tuska, itku ja valitus. Pienen ajan minä kukoistin kuin kukkanen, mutta näivetyin myös yhtä pian. Sanalla sanoen: Tuska, murhe, viha ja epätoivo liikuttivat sieluani siihen määrän että jo tuumin
Terävämmän veitsen rintani painaa.
— — — hyökätä päätäpahkain samaan rotkoon, josta juuri olin heitetty ulos, koettamaan eikö toinen matka maanalaiseen maailmaan tuottaisi minulle pysyväisempää onnea; mutta minä en tehnyt kumpaakaan näistä tuumista. Mikä minua parhaiten hillitsi näitä tuumia toimeen panemasta oli muisto sieluni tulevaisuudesta ja uskonnosta, joka kovasti kieltää itsemurhan.
Minä rupesin nyt astumaan alas tuota jyrkkää ja kivistä tietä pitkin, joka johtaa alas Sandvigin kylään. Mutta vaipuneena kuin olinkin syviin mietteihin, lankesin kerran toisensa perästä maahan mielessäni alati tuumien viidettä yksinvaltaa, joka vielä turhina mutta selvinä kuvina leijui niin elävänä sieluni silmissä, että olin vähällä menettää kaiken älyn ja ymmärryksen. Niinpä minä olinkin kärsinyt niin suuren tappion vallan ja maineen puolesta, etten minä olisi saattanut ajatella itselleni mitäkään korvausta missäkään menestyksessä kotomaassani. — Jospa saattaisin ajatella pääseväni päätuomariksi Bergenissä, taikka sitäkin paremmin, koko Norjan maaherraksi — mikä korvaus taikka lohdutus tämä olisi sille, joka hiljan oli ollut niin monen keisarikunnan ja kuningasvallan hallitsija ja perustaja? Kuitenkin minä päätin, että jos maaherran toimi minun kotomaassani minulle tarjottaisiin, en sitä kokonansa kieltäytyisi vastaan ottamasta.
Ehdittyäni noin puolen matkaa alas vuoren syrjää, näin minä muutamia poikia, jotka minä viittasin tulemaan luokseni, sanoen: Jeru pikal salim, joka on Kvaamalaisten kieltä ja merkitsee: osoittakaa minulle tietä! Mutta pojat, jotka pelästyivät nähdessään ihmisen omituisessa puvussa ja päässään hattu, joka loisti sadoista säkenöivistä kivistä, rupesivat huutamaan täyttä kurkkua ja tekivät matkaa alas niin nopeasti että ne saapuivat alas Sandvigiin ainakin tuntia ennen kun minä; sillä minä hiivin hiljaa eteenpäin hinaten perässäni haavoittuneita jalkojani. Pojat olivat peljästyttäneet koko kylän, pyhästi vakuuttaen että he olivat nähneet Jerusalemin suutarin kuljeskelevan pitkin tuntureita, auringonsäteitä päässään, alinomaa huoaten niinkuin se, jota syvä sydämensuru vaivaa. Talonpoikien kysyttyä mistä he saattoivat tietää näkönsä Jerusalemin suutariksi, vastasivat he että hän oli itse heille sanonut nimensä ja isänmaansa. Minä saatoin ymmärtää tämän erhetyksen tulleen siitä, että he olivat väärin ymmärtäneet sanani: Jeru pikal salim! Koko kyläkunta oli kuitenkin tullut liikkeeseen, sillä kukaan ei epäillyt poikien ilmoituksen todenperäisyyttä, varsinkin kun satu tuosta tallustelevasta suutarista hiljan oli jälleen tullut uusituksi ja kun huhu tiesi kertoa, että hän vähäistä ennen oli nähty Hampurissa.
Oli jo ilta kun saavuin Sandvigiin ja näin siellä kaikki paikkakunnan asukkaat seisovan ryhmässä; heidät oli kokoonnuttanut sinne tuo kaikille kuolevaisille yhteinen halu saada uutisia kuulla. He olivat jo kauvan odottaneet vuoren juurella saadaksensa ottaa vastaan tätä uutta vierastansa; mutta he kuulivat tuskin minun suutani aukaisevan jotain sanomaan ennenkun he jo peljästyivät ja lähtivät pakoon, paitsi muuan vanhempi mies, joka, toisia rohkeampana, ei liikahtanut paikaltansa. Minä rupesin häntä puhuttelemaan ja pyysin ettei hän vieraalta harhailijalta kieltäisi yösijaa. Hän rupesi nyt tutkimaan minua ja kysyi missä minun kotoni ja sukuni oli. Sydämeni syvyydestä huoaten, vastasin minä murretulla äänellä:
"Jospa sinulla olisikin aikaa kuullella minun ihmeellisiä kohtaloitani, ehtisi kuitenkin päivä sekä valjeta että uudelleen kadota ennen kun minä olisin kertomukseni lopettanut; mutta jos saan seurata sinua kotio, kerron sinulle jakson tapauksia, jotka ovat sinusta uskomattomia ja joiden vertaa sinä turhaan etsit mistään historiasta."
Ukko kävi uteliaaksi, tarttui käteeni ja talutti minun asuntoonsa, harmitellen kansalaistensa tarpeettoman pelvon tähden, kun he lähtivät käpälämäkeen ensimmäiset vieraat kasvot nähdessään, ikäänkuin olisi pyrstötähti heidän eteensä pöllähtänyt. Tultuani huoneeseen pyysin minä heti lasillisen raikasta vettä sammuttaakseni janoani. Ukko meni itse noutamaan minulle haarikallisen olutta, sillä ei vaimonsa eikä palveluspiikansa uskaltaneet tulla minun läheisyyteeni. Saatuani virkistystä tästä mieluisesta juomasta, aloin minä:
"Sinä näet tässä edessäsi ihmisen joka on ollut sallimuksen tuulen puuskien heittolaisena ja joka, enemmän kuin kukaan taikka mikään kuolevainen, on saanut kokea onnen oikullisuutta. Eipä ole mitäkään epätavallista että silmänräpäys usein on riittävä ratkaisevasti tarttumaan kaikkein tärkeimpiinkin asiansuhteisin, mutta mahdotonta, sulaa uskomatonta on aavistaakaan missä määrässä tätä saa minuun sovittaa, sillä
"Harvapa on se mi on kokenut onnea moista kuin minä;
Se outoa ompi; sit ei oo historia kertonut vielä".
Tähän vastasi isäntäni:
"Niin, niin käy tavallisesti niiden, jotka kauvan kuljeskelevat pitkin tässä maailmassa; kuinka monta tapausta ja kuinka monta muutosta saattaakaa tapahtua matkalla jota kestää kokonaista tuhat kuusisataa vuotta?"
Minä en käsittänyt hänen ajatustansa ja pyysin hänen sentähden lähemmin selittämään mitä hän tarkoitti noilla tuhannella kuudellasadalla vuodella.
"Jos saadaan uskoa historiaa," vastasi hän, "on nyt kulunut noin tuhat kuusisataa vuotta siitä kun Jerusalemi hävitettiin enkä minä ensinkään epäile, että te kunnianarvoinen mies, jo silloin olitte koko iäkäs, sillä jos se on totta, mitä teistä sanotaan, niin te synnyitte siihen aikaan, jolloin Tiberius-keisari hallitsi."
Minä istuin kuin mykäksi tulleena tätä pakinaa kuullessani, ajatellen ettei tuo ukkoparka ollut täydellä järjellä, ja kaarteilemalla minä ainoasti koetin tehdä hänelle selväksi, että hänen sanansa olivat minulle arvoituksia. Hän otti nyt esille vanhan vaskipiirroksen, jonka piti kuvaaman Jerusalemin temppeliä, ja kysyi minulta erosiko se kovasti alkukuvastansa. Suuren murheeni uhaksi en minä saattanut hillitä nauruani, ja kysyin häneltä mihin hän oikeastansa tahtoi johtua ihmeellisellä puheellansa.
"Enhän minä sitä tiedä," vastasi hän, "mutta kansa tällä paikkakunnalla väittää, että te olette tuo historiassa kerrottu Jerusalemin suutari, joka aina Kristuksen ajoista saakka astuskelee pitkin maailmaa… Mutta jota lähemmin minä teitä tarkastelen sitä vilkkaammin muistan erästä vanhaa ystävätäni, joka kaksitoista vuotta sitten hukkui tämän vuoren kukkulalla olevaan rotkoon."
Nämä sanat saivat ikäänkuin siteen silmiltäni poistumaan, ja minä tunsin vanhan ystäväni Abelinin jonka perheessä minä Bergenissä niin usein olin ollut. Minä heittäydyin hänen kaulallensa, syleilin häntä sydämellisesti ja huudahdin:
"Vai niin, sinäkö se oletkin rakas Abelinini! … minä tuskin uskallan uskoa omia silmiäni… Minä olen vanha ystäväsi Klim, joka olen palannut takaisin maanalaisesta maailmasta … sama, joka kaksitoista vuotta sitten putosin alas tuonne rotkoon!"
Hän tuli varsin hämmästyneeksi tämän kuullessaan ja istui liikkumattomana kuin salaman kohtaamana.
"Niin, tunnenhan minä jälleen Klimini," huudahti hän vihdoin, "tunnenhan minä hänen rakkaan tutun äänensä… Niin juuri tuolla lailla hän minulle kätensä ojensi … tuo on varsin hänen katseensa, hänen silmänluontinsa! Mutta kuitenkin, vaikka sinä olet Klimin täydellinen kuva, minä en saata enkä saa uskoa aistiani sillä tähän maailman aikaan eivät kuolleet kulje aaveina enään; minun pitää saada lujempia todistuksia, ennenkun saatan sanojasi uskoa."
Kokonansa nyt kumotakseni hänen epäilystänsä, muistutin minä hänelle pienimpiin yksityisseikkoihin saakka koko joukon tapauksia jotka ennen olivat meitä yhdessä kohdanneet. Siitä hänen silmänsä vihdoinkin aukesivat, hän syleili minua, itki ja huudahti:
"Niin nyt minä näen, että sinä todella olet Klim itse, etkä hänen haamunsa! Mutta missä herran nimessä sinä näin kauvan olet oljennellut? Ja mistä sinä olet saanut tuon vieraan ja kummallisen puvun käsiisi?"
Minä rupesin nyt perättäisessä järjestyksessä kertomaan hänelle kaikkea, mitä minulle oli putoamiseni jälkeen tapahtunut. Hän kuunteli minua kunnioittavalla tarkkuudella siksi kun saavuin Natsaari-tähdelle, järjellisine puhuvine puineen. Mutta silloin hänen kärsivällisyytensä loppui ja hän huudahti:
"Kaikkihan unen mahdottomuudet, kaikki mielettömyyden houreet ja viinahullun järjettömyydethän ovat sinun pääkopassasi koottuina. Minä luulen mieluummin että sinä, miten kansa täällä ajattelee, olet ollut vuoreen vietynä maanalaisten peikkojen luona, sillä lastenhuoneen sadut näistä eivät ole likimainkaan niin järjettömiä, kuin nuo kertomukset maanalaisesta matkastasi."
Minä pyysin häntä hartaasti ettei hän heittäisi kärsimystänsä, vaan antaisi minun lopettaa kertomuksen; ja huomattuansa ettei hän enään minua keskeyttäisi, jatkoin minä selvitystäni siitä mitä minulle oli edelleen tapahtunut maanalaisten parissa ollessani, kerroin hänelle monet vaihtelevat seikkailuni ja viimein kuinka minä olin tehnyt suurimman yksinvallan, mitä milloinkaan on maailmassa ollut olemassa. Kaikki tämä sai hänen yhä varmemmasti uskomaan, että minä olin joutunut noitien ja metsänhaltijoitten käsiin, jotka olivat minun loihtineet siihen määrään, että minä olin pitänyt tyhjät kuvitustuotteet täytenä totena. Sitä varmemmin todistaaksensa itsellensä, mitä vaikutuksia tuommoinen loihtiminen saattoi tuoda mukanansa taikka kuinka pitkälle minun mielettömyyteni ulottui, rupesi hän minulta kyselemään autuaitten ja tuomittujen tilasta, elyseeiläisistä tasangoista [Kreikkalaisten ja Roomalaisten jumalaistaruston mukaan pääsivät sankarit ja hyväavuiset ihmiset kuoltuansa sinne suloista ja ihanata eloa nauttimaan] ja muusta tuommoisesta. Kun minä varsin hyvästi ymmärsin mitä hän tarkoitti, sanoin minä:
"Minä käsitän epäluulosi sangen luonnolliseksi, kun se, mistä olen puhunut, tietysti tuntuu satumaiselta ja tehdyllä, sillä niitä tapauksia, jotka minua ovat kohdanneet, saatetaan todella sanoa liian kummituksellisiksi, että niitä voisi kukaan ihminen uskoa. Kuitenkin minä vakuutan kaiken pyhyyden nimessä, etten minä ole runoillut enkä lisännyt vähintäkään, vaan tarkasti olen pysynyt totuudessa ja esittänyt tapaukset juuri semmoisina kuin ne ovat olleet."
Minun ei sittenkään onnistunut saada häntä uskomaan, vaan hän käski minun lepäämään muutaman päivän niin tuo hämmennys, joka nyt aivoissani vallitsi, oli itsestänsä katoava.
Häiritsemättömässä levossa vietettyäni kahdeksan päivää ystäväni asunnossa, millä ajalla me kokonansa olimme jättäneet historiani syrjään, katsoi hän minulla olleen tarpeeksi aikaa voittamaan mielettömyyteni, ja alkoi silloin taas ottaa maanalaisen matkani puheeksi. Hän toivoi niin viidennen yksinvaltion kuin sen kaksikymmentä kuningaskuntaa nyt niin täydellisesti kadonneeksi ja haihtuneeksi kuin sumun tuulessa, ettei pienintäkään kaupunkia eikä kylää ollut siitä jäljellä. Mutta kun hän havaitsi että minä kerroin kaikki sekä kokonaisuudessaan, että sen pienimmät pikkuosat, sekä että minä, kertomukseni lopetettuani, nuhtelin häntä siitä itsepintaisuudesta, jolla hän minua epäili matkojeni suhteen, ynnä muistutin hänelle yhtä ja toista, jota hän itse oli nähnyt: että minä kaksitoista vuotta takaperin olin pudonnut tuonne vuoren rotkoon ja lopuksi että minä olin palannut takaisin vieraassa ja perin oudossa puvussa — rupesi hän tulemaan epätietoiseksi, eikä tietänyt mitään vastata. Ahdingossaan tahtoi hän nyt heittää kaikki tyyni sikseen, mutta enpä niin minä, vaan minä todistin hänelle, että hänen uskonsa noitiin ja peikkoihin oli paljon luonnottomampi ja mahdottomampi, kuin minun maanalainen matkani, sillä kaikki, mitä niistä kerrottiin, oli ainoasti unia ja akkaväen juoruja, kuin sitä vastoin useat kuuluisat filosoofit pitivät luultavana että maa oli ontelo ja että sen sisuudessa löytyi toinen pienempi taivaankappale, mitä minun oma kokemukseni nyt vahvisti, koska minun täytyi uskoa omin silmin näkemääni, omin korvin kuulemaani sekä omin eloin elämääni. Näille syille hän vihdoin antoi perään, ja sanoi:
"Sinun lujuutesi väittää sitä, jonka valhettelemiseen ei sinulla saata olla mitäkään ajateltavaa tai mahdollista syytä, on täydellisesti voittanut minun uskottomuuteni."
Sittekun hän siis oli antanut totuudelle perän ja oikeuden, käski hän minun vielä kerran kertomaan matkani kaikkine sivuseikkoineen. Erittäin häntä miellytti kertomukseni Natsaari-kiertotähdestä ja ennen kaikkea hän ihaili Pootua, jonka lait ja laitokset hänen mielestänsä olivat niin viisaita, että ne kelpaisivat ojennusnuoraksi mille valtiolle tahansa. Hän käsitti myös nyt, ettei niin hyvin järjestetyn valtion hoitosuunnitelma saattanut olla hämmennettyjen ihmisaivojen keksintöä, sillä näitä lakeja saattoi mieluummin kutsua jumalallisiksi kuin inhimillisiksi; niinpä hän kirjoittikin kaikki muistoon, mitä minä hänelle kerroin, peljäten että muuten saattaisi jotain unhoittaa.
Saatuani hänen näin täydellisesti uskomaan elämäni kohtaloita rupesin minä ajattelemaan itseäni ja kysyin häneltä mitä hän arveli minulle, asioiden näin ollen, parhaaksi, taikka mitä menestystä hän luuli minun saavani odottaa kotomaassani tehtyäni näin suuria tekoja maanalaisessa maailmassa. Hän vastasi:
"Minun neuvoni on, ettet sinä ainoallekaan kuolevaiselle kerro mitä sinulle on tapahtunut, sillä siten sinä teet itsesi yleisen naurun ja pilkan esineeksi sekä kertomuksesi kaikenlaisen vääntelemisen aiheeksi. Tunnethan sinä sitä paitsi pappiemme vainoamishalun? Kun he saattavat pannaan julistaa jo semmoisia, jotka rohkenevat väittää että maa se on, joka liikkuu ja että aurinko pysyy paikallansa, niin he varmaankin julistavat sinun jumalan kieltäjäksi ja kristittyjen yhteyden arvottomaksi jäseneksi, jos he saavat kuulla sinun puhuvan auringosta ja kiertotähdestä maan alla. Mitäpä meteliä Rupertus-maisteri jo yksinkin ruvennee pitämään? Kuinka hän ottaneekaan ruvetaksensa sinua vastaan jyrisemään? hän, joka viime vuonna tuomitsi erään miehen julkiseen hirttorangaistukseen ainoasti siitä syystä, että tämä väitti antipooteja löytyvän. [Tämä sana on johdettu kahdesta kreikkalaisesta sanasta, jota merkitsevät vastaan ja jalka, ja tällä nimellä tunnetaan niitä ihmisiä, jotka eri maanpuoliskoilla asuvat samalla leveysasteella 180:n asteen erolla maantieteellistä mittaa, niin että ne kääntävät jalkansa kokonansa toisiansa vastaan.] Sinun hän aivan varmaan tuomitsisi polttoroviolle opistasi tuosta urheasta maailmasta. Sentähden minä sinua neuvon ja pyydän ikipitkiksi päiviksi pitämään kaikki salassa ja vielä jonkun ajan pysymään hiljaisuudessa täällä minun luonani."
Minä vaihdoin nyt maanalaiset vaatteeni muihin. Kaikki, jotka juoksivat Jerusalemin suutaria näkemään, lähetti Abelini matkoihinsa selittämällä että suutari jälleen oli kadonnut. Kuitenkin levisi huhu kaikkiin ympärillä oleviin paikkakuntiin, ja kaikista saarnatuoleista kaikui varoituksia ja ennustuksia uhkaavista onnettomuuksista, joita tämän ilmestyksen johdosta saatiin odottaa. Jerusalemin suutari, sanottiin, oli tullut Sandvigiin Jumalan vihan airueena kehoittamaan kansaa kääntymään; ja kun, niinkuin kaikki sen tietävät, huhu aina suurenee jota laajemmalle se leviää, sai tämäkin koko joukon lisäyksiä. Muutamat tiesivät kertoa, "että suutari oli julistanut maailman lopun olevan lähellä ja sanonut että kaikki ne ihmiset, jotka eivät ennen mittumaaria kääntyisi, olisivat ynnä kaiken muun kanssa tulessa hukutettavat", ja muuta tuollaista. Nämä ennustukset saivat eräässä pitäjässä aikaan semmoisen hämmennyksen, että talonpojat jättivät peltonsa viljelemättä, koska heillä, kun maailman jo niin pian piti loppuman, ei enään ollut elon aikaa odotettavana. Mutta kun tämän seurakunnan provasti, Niilo-pastori, rupesi pelkäämään, että hän menettäisi kymmenyksensä ja muut papilliset saatavansa, antoi hän talonpoikain tietää, että maailman loppu ja viimeinen päivä oli siirretty seuraavaan vuoteen, niin että heidän varsin hyvin sopi ruveta tavallisia töitänsä tekemään. Meille molemmille, minulle ja isännälleni, jotka yksin tiesimme kaiken tämän juoruilemisen syyn, soi tämä juttu monta naurun juhlahetkeä.
Mutta kun ei minun ajan pitkään täytynyt olla kätkössä toisten luona vaan täytyi lähteä ihmisten pariin, sanoi isäntäni minun ylioppilaaksi Trondheimistä, ja että minä joka olin hänelle sukua, nyt olin hänen luonansa vierailemassa. Sitte hän kiitteli minua niin lämpimästi, sekä suullisesti että kirjallisesti Bergenin piispalle, että hänen korkea-arvoisuutensa lupasi minulle ensimmäisen avoimen rehtorinviran. Semmoinen virka oli juuri minun mieleeni koska sillä saatettiin sanoa olevan jotakin yhtäläisyyttä edellisen tilani kanssa, sillä eräässä suhteessa saatetaan koulunrehtoria pitää vastaavana hallitsevalle kuninkaalle, jos nimittäin pidetään opetustuolia valtaistuimena ja pamppua valtikkana. Mutta kun pitkä aika kului ennenkun mikään semmoinen virka tuli avonaiseksi, ja minun tarvitsi saada jotakin tuloja ellen minä tahtonut nälkään kuolla, päätin minä ottaa vastaan mitä tahansa. Onneksi kuoli Ristikirkon lukkari Bergenistä kohta tämän jälkeen, ja piispa antoi minulle tämän viran. Tämä saatettiin tosin pitää huononlaisena virkaylennyksenä sille, joka vähäistä ennen oli ollut niin monen valtakunnan hallitsijana; mutta kun ei mikään halvenna ihmistä niinkuin laiskuuden tuottama köyhyys, ja kun on tyhmää heittää maahan likaisen veden ennenkun tietää mistä puhdas on otettava, otin minä tämän suotuisen tarjouksen vastaan, ja elän nyt filosoofillisessa levossa päiväni kunnon lukkarina.
Kohta tämän muutoksen jälkeen ehdotettiin minulle kunniallista avioliittoa erään kauppiaantytären kanssa Bergenistä nimeltä Magdaleena. Minä kyllä mielistyin tyttönäpykkään; mutta kun oli luultavaa että Kvaaman keisarinna vielä oli elossa pelkäsin minä tekeväni itseni syypääksi kaksinaisavioliittoon, jos nyt naisin Magdaleenan. Mutta Abelini, jolle minun oli tapana uskoa kaikki, mikä sydäntäni rasitti, ei hyväksynyt tätä arvelevaisuuttani, vaan todisti niin lujilla syillä tämän pelkoni mielettömyyden, että minä lopuksi katsoin arveluni turhaksi ja nain tytön.
Tämän Magdaleenani kanssa olen minä nyt kuusi vuotta elänyt onnellista avioliittoa. Mutta en milloinkaan ole minä hänelle uskonut maanalaisia tapauksiani, vaikka minä tunnustan, että muisto siitä vallasta ja kunniasta sekä loistosta, joka kerran ympärilläni säkenöi, vielä on yhtä selvä ja joskus pistäytyy esille yksityisissä virkkauksissa taikka teoissa, jotka eivät sovellu minun nykyiseen asemaani.
Tämä avioliitto on minulle antanut kolme poikaa: Kristerin, Jensin ja Kasperin joten minulla kaikkiansa on neljä jos Kvaaman prinssi vielä on elossa.