VIIDESTOISTA LUKU
Klim saa kokea onnen vaiheita.
Saatettuamme täytäntöön näin monta ihmettelemistä ansaitsevata tekoa, ja melkoisesti lisättyämme laivastoamme otetuilla martinialaisilla laivoilla, käänsimme me kulkuamme kotio, minun keisarilliseen pääkaupunkiini, johon tein tuloni niin komealla loistolla, että se voitti jokaisen roomalaisen voittajan; tekoni olivatkin todella niin suuret, että ne olivat oikeutetut kaikkeen mahdolliseen loistoon ja juhlallisuuteen, sillä mitäpä sankaritekoa saatetaan ajatella suuremmaksi ja ihanammaksi, kuin tätä; tätä, jonka kautta minä ylen lyhyessä ajassa olin toiseksi muodostanut ja ikäänkuin uudestaan luonut halveksitun ja kaikkien pilkan alaisen kansan koko maanalaisen maailman valtiaaksi? Mitäpä saattoikaan minun kaltaiselleni ihmiselle, joka elin semmoisen erilaisista aineksista kootun määrän joukossa, olla kunniakkaampata kuin tämä teko, jolla minä olin ihmiselliselle olennolle jälleen valloittanut tuon herruuden, minkä luonto on sille muiden luotujen olentojen suhteen näyttänyt tarkoittavan? Minä en laajassakaan teoksessa, sitä vähemmin tässä pienessä kirjasessa, saattaisi kertoa tuota loistoa riemujuhlassani, tuota riemuhuutojen määrää, jolla minua tervehtivät kaikki, huolimatta vähäistäkään ijän ja yhteiskunnallisen aseman erosta.
Tästä ajasta saatetaan täydellä syyllä ruveta lukemaan uutta ajantietoa historiassa, tästä ajasta saadaan ruveta puhumaan viidestä yksinvallasta nimittäin: assyrialaisesta, persialaisesta, kreikkalaisesta, roomalaisesta, sekä maanalaisesta kwaamalaisesta, joka selvinnähtävästi voittaa kaikki edelläkävijänsä suuruuden ja mahdin puolesta. Minä en sentähden saattanut itseltäni kieltää Kohlu-nimeä, kun sekä Kvaamalaiset että valloitetut kansat kilvoin tahtoivat tämän nimen minulle omistaa. Minä en kiellä että täydellä syylläkin ehkä saatetaan pitää ylpeytenä sitä että minä sallin itseäni kutsuttavan suureksi; mutta jos minua verrataan Kyyroon, Aleksanteriin, Pompeiukseen, Seesariin, täytyy jokaisen myöntää että minä olen jättänyt heidät kauaksi taakseni niin että tätä liikanimeä oikeastaan saatetaan pitää perin kainona ja vähäpätöisenä minun persoonaani verraten. Aleksanteri tosin valloitti miltei koko itäisen osan tunnettua maailmaa, — mutta millisillä sotamiehillä! Kaikki karaistuneita ja tottuneita sotaan jo Filipin, hänen isänsä aikana. Minä sitä vastoin — minä valloitin paljon useamman ja sotakelpoisemman kansan, kuin Persialaiset olivat ja tein tämän paljon lyhemmässä ajassa ja väellä, joka vähäistä ennen oli raakalaisiin luettava, ja jotka itse olin sivistänyt. — Arvonimi, jota tästedes kannoin, oli tämä: Niilo Suuri, Auringon lähettiläs, Kvaaman ja Metsendoren keisari, Tanakin, Arktonian, Alektorianin, metsendorialaisten ja martinialaisten valtakuntien Kuningas, Kispussian Suuriruhtinas, Martinian ja Kanaliktan herra y.m. y.m.
Nyt oli lujaksi perustettu tämä valtava valtakunta. Minä näytin onnettaren valitulta lempilapselta; mutta ihmisen täytyy kuitenkin aina ensin odottaa elämänsä iltaa eikä ketäkään kutsuttako onnelliseksi, ennenkuin hän on elämänsä loppuun ehtinyt ja tuonelan tuville muuttanut. Sillä sittekun minä olin saavuttanut vallan ja onnen, jota tuskin kukaan kuolevainen ihminen saattaisi itsellensä toivoa, kävi minun samaten kuin monen muun, joka vähäpätöisimmästä yhteiskunnallisesta asemasta on itsensä koroittanut arvon ylimmille asteille: minä unhotin entiset elämänehtoni ja antausin ylpeydelle. Heittäen siksensä pyrkimisen kansan rakkautta saavuttamaan, muutuin minä ankaraksi ja kovaksi kaikkia kohtaan. Alammaisiani, jotka tähän saakka olin ystävällisyydellä ja lempeydellä taivuttanut puoleeni, kohtelin minä nyt kuin orjia. Jokaisen, joka pääsi minun puheilleni, täytyi notkistaa polvensa ja minä otin heidät vastaan ylpeällä ja ankaralla muodolla.
Varsin luonnollista oli että semmoisen minussa tapahtuneen muutoksen piti kääntämän kaikkien sydämet minusta pois ja muuttaman heidän rakkautensa minuun kylmätunteisuuteen ja pelkoon. Millä mielellä alammaiseni nyt jo olivat, näyttäysi selvästi kun minä ehdotin, taikka ehkä oikeammin, annoin erään määräyksen sen johdosta, että keisarinna oli synnyttänyt pojan. Minä vaadin nimittäin, että tämä poikani valittaisiin minun jälkeeni astumaan keisarilliselle valtaistuimelle; minä kutsutin tätä varten kokoon valtiopäivät ja käskin niin Kvaamalaiset kuin mahtavimmat valloitetuista kansoista kokoontumaan juhlallisesti tunnustamaan tämän lapsen kruununperilliseksi. Tosin ei kukaan uskaltanut olla tottelematon tälle käskylleni, ja tämä tunnustus tehtiin kaikenmoisella juhlallisuudella, mutta minä epäilin kuitenkin, etteivät alammaiseni olleetkaan vilpittömiä, vaan että heidän ilonsa ainoasti oli teeskenneltyä. Tätä epäluuloani vahvisti yhä se seikka, että samaan aikaan levisi useita lentokirjoituksia salatuilta tekijöiltä, jotka kaikin tavoin näyttivät että Timuso-prinssin oikeutta oli tämän kautta loukattu. Tämä liikutti ja katkeroitti siiheen määrään mieltäni, etten minä ennen saanut rauhaa kuin olin saanut tämän hyväsydämisen prinssin raivattua tieltäni. Kuitenkaan en minä pitänyt uskallettavana suoraan ja julkisesti ottaa hengeltä sen ruhtinaan lasta, joka eläessään oli minulle niin paljon hyvää tehnyt. Minä aivoin sen tähden palkata muutamia, jotka syyttäisivät häntä salahankkeista valtiota vastaan, ja kun ei ruhtinaitten tarvitse milloinkaan olla paheittensa auttajia vailla, tapasin minä pian muutamia, jotka valalla vakuuttivat, että prinssillä oli pahat mielessä, että hän koetti synnyttää kapinata ja vainosi minun henkeäni. Minä panetin nyt hänet vankeuteen, ja minun palkkaamieni tuomarien tutkittua asiata annoin tuomita hänet kuolemaan. Mestaus toimitettiin vankeudessa, ettei kansa saisi käyttää tätä tilaisuutta kapinan nostamiseen. Nuoremmankin prinssin minä aivoin väistyttää tieltäni mutta kun hän vielä oli varsin nuori heitin tämän toistaiseksi. Hänen ikänsä soi hänelle siis joksikin ajaksi tuon turvallisuuden, jota minun oikeudentuntoni häneltä kielsi.
Saastutettua käteni tällä inhoittavalla murhalla, aloin minä niin itsevaltaista hallitusta pitää ja menin niin loitos hirmuisuudessa, että otatin hengeltä monta kvaamalaista ja muuta, joita epäilin. Tuskin ainoakaan päivä kului, jona ei olisi verta vuotanut. Tämä riennätti sitä kapinata, jota ylemmät säädyt jo kauvan olivat tuumineet, ja josta pian kerron.
Minä myönnän, että olin hyvästi ansainnut sen onnettomuuden, joka sitte minua kohtasi, sillä kristillisenä ruhtinaana olisi ollut sekä kauniimpata että enemmän paikallansa että minä, käymättä yhtä sotaa toisensa perään ja tahraamatta käsiäni niin monen viattoman ihmisen verellä, olisin opettanut tämän taitamattoman, epäjumalia palvelevan kansan tuntemaan ainoata ja totista jumalata. Minulle olisi ollut helppo asia kääntää koko kansa, sillä halulla he ensin noudattivat kaikkea mitä minä määräsin, ja jokainen sana suustani oli heille jumalainen käsky. Mutta minä olin unhottanut jumalan ja itseni enkä ajatellut muuta kuin tyhjää ja turhamaista loistoa sekä valtani lisäämistä. Sota, veri, tuli ja murha leijui alati minun silmissäni. Sitä paitsi minä valitsin mitä hurjimpia keinoja, jotka pikemmin lisäsivät kuin vähensivät tyytymättömyyttä, ikäänkuin minä olisin luullut ankaruudella parantavani, mitä vääryydellä olin rikkonut. Ystävieni varoituksille oli tullut tavakseni vastata, että niin uudesta muodostettu valtakunta, kuin tämä, tarvitsi ankarata hallitusta. Yksi onnettomuus toisensa perään tuli tähän lisäksi ja vihdoin minä jouduin semmoiseen ahdinkoon, että kuolevaiset minun esimerkistäni saavat oppia, kuinka muutteellisia inhimilliset suhteet ovat ja kuinka lyhyt pysyväisyys on kovalle ja vallattomalle hallitukselle suotu.
Samassa määrässä kuin ankaruuteni ja hirmuisuuteni selvemmästi astui esille, lisääntyi Kvaamalaisten ja muiden alammaisten kylmyys minua kohtaan ja kun he älysivät, ettei se paheellisuus, jolle minä antausin, soveltunut yhteen uskon kanssa minun jumalaisesta alkuperästäni eikä kelvannut taivaalliselle olennolle ja auringon lähettiläälle, rupesivat he lähemmin tutkimaan syytä tulooni tähän maahan ja siihen tilaan, jossa minä olin, kun he ensin minun rannassa löysivät. He rupesivat älyämään että nuo erinomaiset teot, joita olin saanut aikaan, ennen olivat suuria Kvaamalaisten taitamattomuuteen verraten kuin mitäkään suuren neron tuotteita, varsinkin kun he, taitamattomuuden kaihen heidän silmistänsä kadottua, helposti havaitsivat kuinka monessa asiassa minä hairahduin. Ennen kaikkia olivat Kispussialaiset, tämä tarkkanäköinen ja älykäs kansa, minun tekojeni kovia tuomareita. He olivat huomanneet, että monet asetukset, joita minä julistin, sisälsivät niin paljon kypsymätöntä ja järjetöntä, että minun taitamattomuuteni valtionhoidon asioissa niiden kautta kävi päivän selväksi. Tämä tuomio olikin kaikin puolin oikea, sillä kun ne, jotka olivat hoitaneet kasvatustani ja olivat olleet opettajiani, tuskin aavistivatkaan mitään kruunuista ja valtikoista, olin minä saanut sivistyksen, joka kyllä riitti papille taikka lukkarille, mutta ei suinkaan tulevalle hallitsijalle; ja minun ylemmät tieteelliset tutkintoni, jotka eivät ulottuneet kauemmaksi kuin erääsen jumaluusopilliseen johtojärjestykseen ja muutamiin viisausopin sananparsiin, eivät saattaneet pitkälle riittää nykyisessä asemassani, jossa oli kysymyksenä hallita kolmea keisarikuntaa ja lähipäin kahtakymmentä kuningaskuntaa. Martinialaiset olivat myös huomanneet, että ne sotalaivat, joita minä olin rakennuttanut, olivat niin huonoa laatua, etteivät ne ensinkään kelvanneet sodassa kunnollista laivastoa vastaan, ja että minä voitoistani merellä sain ainoasti kiittää tykkieni keksintöä.
Näitä ja muita arvosteluja koetettiin kaikin voimin levitellä kansassa, ja samalla muistutettiin sille, millä tavalla minä olin saapunut heidän rannoillensa: että minä nimittäin tulin haaksirikkoisen laivan pirstaleella, olin huonossa puvussa ja vähällä menehtyä nälästä ja janosta kun asukkaat minun löysivät, mikä tila ei juuri hyvästi soveltunut auringon lähettilään toimeen ja arvoon. Lisäksi olivat martinialaiset, jotka olivat koko lailla perehtyneet tähtitieteessä, todistaneet, että aurinko oli hengetön ainepaljous, minkä kaikkivaltias jumala oli heittänyt avaruuteen valollansa ja lämmöllänsä olemaan kaikelle luodulle hyödyksi, että se oli muodostettu pelkästä tulesta eikä seuraannollisesti saattanut synnyttää ja voimassa pitää maallisia olentoja.
Näitä ja muita minua halventavia muistutuksia vilisi ympäri maata, vaikka vielä tosin synkkänä jupinana, kun ei kukaan, peljäten minun valtaani, vielä uskaltanut julkisesti lausua ajatustansa. Minä olin sentähden kauvan epätietoisena siitä, että alammaisteni tyytymättömyys oli niin loitos joutunut, että he tahtoivat anastaa minulta hallituksen, kunnes vihdoin eräs lentokirjoitus, joka ilmestyi painosta, avasi minun silmäni. Se oli kirjoitettu kanalistan kielellä ja sillä oli nimenä "Onnellinen haaksirikko". Minä olen ennen kertonut että Kanalistalaiset olivat erinomaisen tottuneita haukkumasanojen käyttämisessä, ja että ne ainoasti semmoisilla kävivät suurimpiakin sotiansa. Tämä lentokirjoitus sisälsi kaikki ne syytökset, joita minä äsken toin esille ja se oli kirjoitettu purevasti ja pistelevästi kanalistalaiseen tapaan, jotka ovat oikeita päämestaria tässä kirjoitustavassa. Mutta minun mieleni oli jo silloin niin järkähtämätön ja luottamukseni omaan valtaani oli niin suuri, ettei mikään varoitus saattanut minua kääntää tai parantaa. Terveimmät kehoitukset vain yhä kovensivat luontoani, ja saivat siis aikaan varsin vastaista sille, mitä ne tarkoittivat. Minä annoin vangita muutamia, joita ennen kaikkia epäilin, ja koin mitä hirveimmillä ruumiinkiusauksilla pakoittaa heidän ilmoittamaan kuka tämän kirjoituksen tekijä oli. Mutta he kestivät kiusaukset ja tuskat mitä suurimmalla lujamielisyydellä, joten ainoa voittoni tästä kamaluudesta oli se, että heidän vihansa muuttui raivoksi. Kohtaloni oli siis viisauttani mahtavampi, ja minä hyökkäsin päistikkaa kohden turmiotani.
Asioiden näin ollen katsoin minä turvallisuuteni vaativan että vielä elossa oleva prinssi Hikobakin laitettiin tieltä pois. Minä ilmoitin tämän päätökseni suurkanslerilleni Kalakille, sillä kaikista minä luotin enemmän häneen. Hän lupasi tosin tässäkin kohden olla minun palveluksekseni, ja poistui heti valmistamaan tämän ehdotukseni toimeen panemista, mutta sydämessään häntä inhoitti minun hankkeeni ja hän ilmoitti sen prinssille. Molemmat riensivät kaupungin linnoitukseen, kutsuivat kokoon linnueen ja ilmoittivat sille, sydämelle käyvällä tavalla asioiden nykyisen laidan. Prinssi, joka tiesi olevansa vaarassa, teki puheensa yhä tuntehikkaammaksi sen kautta, että hän asiaansa esittäessä siihen yhdisti rukouksia ja kyyneleitä, joka kaikki vaikutti, että läsnäolevat tarttuivat aseihin ja lupasivat uskaltaa henkensä ja verensä hänen puolustuksensa. Tuo kavala kansleri käytti hyväksensä sotamiesten innollista tilaa, sai heidän vannomaan prinssille uskollisuuden valan ja lähetti salaa sanan muille, jotka hän tiesi olevan minuun tyytymättömät ja kehoitti niitäkin "tarttumaan aseihin sitä itsevaltiasta vastaan, joka tuumi sukua myöden karkoittaa maailmasta vanhan keisarinheimon." He varustausivat aseilla ja yhtyivät kapinalliseen linnueeseen. Istuessani huoneessani odottamassa kanslerin palajamista,
Hyökkäsi linnaan mies, joka, hurjasti huutaen, pelvon
Ja hämmästyksen het' toi, kun hän ilmoitti sotamiesparven
Kaikilta suunnilta, miekoin ja pyssyin tulvaavan sinne
Ruhtinaan mestauspölkylle armotta het' viedäkseen.
Tompoloko neuvoi minun heti viipymättä pakenemaan Tanakiin. "No niin", sanoi hän, "kootkaamme armeija minun isänmaahani! niin tämä raivo kyllä pian asettuu". Nämä sanat saattivat levottoman mieleni läikkymään, toivon ja pelvon taistellessa herraudesta sielussani. Vihdoin päätin seurata hänen neuvoansa, ja lähdin Kvaamasta kohtaamatta mitään esteitä, kun syy tähän kapinaan vielä oli useimmille outo. Kun olin saapunut Tanakialaisten rajojen sisäpuolelle, lähetin minä käskyn kaikille aseitten käyttämiseen kykeneville miehille kokoontumaan minun lippujeni alle. Minä sain tällä tavalla piankin kokoon 44,000:n miehen suuruisen armeijan, joista useimmat olivat Tanakialaisia, ja palasin nyt takasin varmana siitä, että sotavoimani vielä oli melkoisesti karttuva, kun ne Kvaamalaiset, jotka olivat jääneet minulle uskollisiksi, olivat ehtineet minuun yhtyä. Mutta tämä toivoni pettikin minun, sillä apujoukkojen asemesta, joita minä mielettömyydessäni odotin, tuli minua vastaan airut, tuoden mukanaan kirjeen prinssiltä, jossa tämä sanoi minun uskottomaksi vallananastajaksi, jota vastaa hän aikoi käydä sotaa sekä ilmoitti sitä paitsi, että vaimoni ja poikani olivat vangittuina. Airut oli tuskin ehtinyt poistua ennenkun me saimme näkyviimme kvaamalaisen sotajoukon, jota tuo kapinallinen prinssi itse johti. Kun tällä vihollisellani oli suuri määrä tykkejä, en minä uskaltanut antautua sotaan ennenkuin olin saanut lisäväkeä. Minä pysäytin sentähden armeijani ja rupesin leiriäni varustamaan. Mutta huomattuani että väkeäni parvittain salaisuudessa meni vihollisen puolelle, ja arvattuani että vastustajani ehkä odottivat sitäkin paitsi lisäväkeä, päätin minä, pääesikuntani ja Tompolokon neuvosta, uskaltua taisteluun.
Taistelu syntyi samalla kentällä, jossa Tanakialaiset muutamia vuosia ennen olivat kärsineet ratkaisevan tappion. Vihollisten tykit saivat pian meidän rivimme epäjärjestykseen, ja minua suretti suuresti, että minun nyt täytyi lannistua aseilta, jotka itse olin keksinyt ja teettänyt. Kuitenkin pysyivät sotamieheni lujina vihollisen tulta vastaan, kunnes urhea Tompolokoni kaatui tykinluodin lävistämänä. Nyt me käännyimme selin viholliseen ja etsimme turvaa metsästä ja kallionkielien takaa. Itse minä pakenin eräälle vuorelle ja sieltä taas alas toisella puolen olevaan laaksoon. Täällä minä pidätyin ja runsaitten kyynelten vieriessä silmistäni valitin minä, ehkäpä liian myöhäiseenkin, mielettömyyttäni taikka ehkä oikeammin kurjaa ylpeyttäni. Pääni oli niin sekaisin, että minä kokonansa unhotin luotani heittää keisarinkruununi, joka loisti sadoista puhtaista helmistä ja joka helposti saattoi minun pettää. Istuttuani tässä, tuskasta vavisten, noin puolen tuntia, kuulin minä ihmisten ääniä, jotka ylhäällä vuorella etsivät minua kivien loukeroista, vihasta kiljuen kun eivät minua löytäneet saadaksensa kostohimoansa tyydyttää. Minä vilkasin ympärilleni nähdäkseni kätköpaikkaa, johon saattaisin paeta ja havaitsin lähelläni taajan viidakon, jossa kasvoi tammia ja ruusupensaita. Sinne minä riensin ja saavuin kaareilevata polkua myöten eräälle luolalle, jossa hetkeksi pysähdyin tulisesta juoksusta hengästyneenä. Sitte minä kapusin neliryömin eli oikeammin kuin käärme, sisälle tuosta ahtaasta reijästä, joka johti luolaan, ja kun minä havaitsin että tätä luolakäytävätä yhä jatkui pitkälle sisälle päin, vähän kaltaen vaan ei jyrkästi, jatkoin minä konttaamistani. Mutta minä tuskin olin ehtinyt sataa askelta ennenkun minä putosin alas erästä jyrkkää vuorenseinämää myöten, enkä saapunutkaan minkäänlaiseen pohjaan vaan putosin yhä syvemmälle hurjaa vauhtia ja pilkkopimeässä varsin kuin alituisessa yössä, kunnes vihdoin rupesin oivaltamaan heikkoa valon kajahdusta, semmoista kuin kuun heikonnettu valo on, kun sitä ohuet pilvet peittävät. Aina sen mukaan kun tämä valo kävi selvemmäksi hiljentyi minun vauhtini, niin että minä vihdoin, vähintäkään vahinkoa itselleni saattamatta jouduin kahden kallion lohkareen väliin ihan niin kuin olisin sukeltanut ylös meren pohjasta. Äärettömäksi ihmeekseni tunsin ne nyt samoiksi, joista minä muutamia vuosia sitte olin pudonnut alas maanalaiseen maailmaan. Syyksi siihen miksi minä lopulla matkaa putosin yhä vitkallisemmin on, kun asiata lähemmin ajattelen, selitettävä ainoasti ylimaallisen ilman suurempi taajuus. Sillä ellei meidän maamme ilmapiiri olisi taajempi kuin maanalaisten olisi minun matkallani ylöspäin täytynyt samaten kuin alas kiitäessäni, niin että minä mahdollisesti olisin kiitänyt suoraa päätä ilman lävitse kuuhun. Kuitenkin minä jätän tämän seikan luonnonoppineitten lähemmin selitettäväksi.