NELJÄSTOISTA LUKU.
Klim maanalaisena hallitsijana.
Minä en ollut ehtinyt vielä puhettani hevin lopettaa, ennenkun kaikki huusivat suurella äänellä "Me tahdomme Pikil-Sun keisariksi!" Tämän huudon kuullessani minä ylenmääräisesti pelästyin ja pyysin rukoilevasti, hartaasti ja kyynelsilmin, etteivät he unhottaisi sitä uskollisuuden valaa, jonka he olivat keisarilliselle perheelle vannoneet ja sitä hyväntahtoisuutta, jota edesmennyt keisari eläessään oli osoittanut jokaiselle heistä yhdessä ja ennen kaikkea yksityisesti ja erikseen; semmoinen kiittämättömyys, kuin minun valitsemisen keisariksi, oli paneva katoamattoman pilkun heidän kunniaansa. Minä liitin tähän sen lupauksen että minä yhä edelleen yksityisenä henkilönä omistaisin heille palvelukseni, jos niin olisi että he tahtoisivat minusta jotain hyötyä olevan. Mutta minun kehoituksiani ei ensinkään otettu korviin. Upsereeja elähytti vastustamiseni yhä enemmän, ja sotamiestenkin joukosta rupesi synkkää jupinaa kuulumaan. Kauan ei kestänyt ennenkuin koko leiristä kaikui upseerien johtavat äänet ja huudot. Minä riensin telttaan ja annoin vartijalle käskyn kieltää jokaiselta pääsön sinne sillä minä toivoin sotilasten muuttavan mieltänsä sittekun heidän ensimmäinen intonsa oli vähän laimentunut. Mutta sekä upseerit että sotamiehet tunkivat väkisin telttaan ja panivat kruunun päähäni minun vastustelemisestani huolimatta, veivät minun ulos teltasta ja huusivat minun, rumpujen päristessä ja torvien soidessa, Kvaaman keisariksi, Tanatin, Arktoninan ja Alektorianin kuninkaaksi sekä Kispsussian suuriruhtinaaksi. Älysin ettei sitä mitä nyt oli tapahtunut, saatettu tapahtumattomaksi tehdä, en minä kauvemmin vastustanut onneani vaan annoin sankan virran kuljettaa itseäni poispäin; ja ollakseni vilpitön täytyy minun tunnustaa ettei tämä ylhäinen arvo minua ensinkään pahoittanut, sillä keisarikunta, jolla makupalana on kolme kuningasvaltaa ja suuriruhtinaskunta, on kaiketi herkkupala, joka saa vedet suuhun kenelle tahansa.
Minä laitoin heti lähettilään prinssille ilmoittamaan hänelle mitä oli tapahtunut ja annoin hänelle samalla sen neuvon, että hän lujasti luottaisi perittyyn etuoikeuteensa ja väittäisi tehdyn vaalin lainvastaiseksi ja vääräksi; mutta samalla minä päätin etten niinkään helposti päästäisi käsistäni vapaaehtoisesti minulle tarjottua keisarin arvoa. Minun varsinainen ajatukseni tämän lähetystön suhteen olikin siis oikeastaan tunnustella ja urkkia prinssin ajatusta asiasta. Kun tällä nuorella miehellä oli erinomaiset luonnonlahjat, ja ennen kaikkia tarkka arvostelukyky, eivät inhimillisen mielen monet ja salaiset kaartotiet olleet hänelle vieraita; hän tekikin varsin oikein sen johtopäätöksen, ettei minun suostuvaisuuteni ollut muuta kuin teeskentelyä, minkä tähden hän viisaasti kyllä, alistui välttämättömyyden laille ja salli että minut pääkaupungissakin huudettiin keisariksi. Minä tein siis juhlatuloni, kenraaliesikuntani ympäröimänä ja kansan riemuitessa, pääkaupunkiin, ja muutaman päivän perästä minä juhlallisesti kruunattiin.
Oltuaani ennen haaksirikkoinen miesparka olin minä nyt siis muuttunut mahtavaksi hallitsijaksi. Sitoakseni kvaamalaiset yhä enemmän itseeni sekä, yhtä paljon yksityisillä kuin julkisilla teoilla vahvistaakseni valtaani, otin minä puolisokseni edesmenneen keisarin tyttären, sillä minä huomasin varsin hyvästi, että kvaamalaiset yhä vielä rakastivat ja kunnioittivat vanhaa keisarisukua. Tämä prinsessa, jonka nimenä oli Ralakti, oli kukoistava ruusu, juuri ehtinyt immellisyyden ijän.
Näin monta suurta tekoa jo toimitettuani, rupesin tuumimaan yhä useampia keinoja, joiden avulla minun onnistuisi nostaa valtakunta vallan ja maineen korkeimmalle kukkulalle ja saada sitä peljätyksi ja kunnioitetuksi koko maanalaisessa maailmassa. Ensimmäiseksi kaikesta minä nyt kiinnitin kaiken huomioni siihen, että saisin pidetyksi valloitetut kansat kuuliaisuudessa ja nuhteessa. Tähän tarkoitukseen minä sijoitin linnoituksia sinne tänne, ja varustin ne vahvoilla suojelusväillä. Minä kohtelin valloitettuja kansoja lempeydellä ja muutamille heistä minä vielä lisäksi uskoin tärkeitä virkoja pääkaupungissa. Varsinkin Tomopokolle ja Monsoniukselle, molemmille vangituille kenraaleille, minä kokosin niin paljon kunnioituksen ja luottamuksen osoituksia, että kvaamalaiset jo rupesivat nurkumaan, vaikkeivat he sitä tyytymättömyyttänsä julki osoittaneet; mutta tuli kyti niin kauan tuhassa, että se vihdoin, josta vastedes kerron, puhkesi kokonansa ilmituleen. Mitä sisälliseen hallitukseen tulee, omistin minä huoleni parhaastansa kauniille taiteille ja sotatoimelle, jonka minä mielin saattaa mitä mahdollisimpaan täydellisyyteen. Ja kun maalla oli mainioita metsiä tarpeellisilla aineilla sotalaivaston rakentamiseen eurooppalaiseen malliin, tuli, vaikka minulla oli ylenmäärin muita tehtäviä, tämmöisen hankkiminen pääasialliseksi tarkoitusperäkseni. Tähän työhön minä käytin parhaasta päästä kispussialaisia jotka olivat parhaiten perehtyneitä meritoimeen, ja semmoisella innolla minä valvoin työn ahkerata tekoa, että minä jo kuudenkymmenen päivän perästä, siitä lukein kun puita ruvettiin kaatamaan, saatoin tarkastaa 20:n aluksen suuruista laivastoa mille kenraali Monsonius nimitettiin amiraaliksi.
Sittekun minä nyt tässäkin asiassa olin saanut toivoni täytetyksi, pidin minä itseäni toisena Aleksanteri Suurena maan alla sillä minä tuumiskelin täällä vetää yhtä suurta huomiota puoleeni kuin hän aikoinansa meidän maailmassamme. Hallitsemisen mieletön ja hurja himo kasvaa äärettömiin eikä huoli mistäkään rajoista. Muutamia vuosia sitte oli pieni lukkarin- taikka suntionvirka taikka kirjurintoimi ollut toivomusten korkeimpana päämääränä; minä en silloin uskaltanut lentää korkeammalle; mutta nyt oli minusta neljä taikka viisi kuningaskuntaa liian vähän niin että minä himoitsemiseeni nähden, joka yltyi samassa määrässä kuin valta ja rikkauteni, en ollut milloinkaan ennen ollut niin köyhä kuin nyt.
Sittekun minä kispussialaiselta meriväeltä olin ottanut selvän sekä kulentavesien että ympärillä olevien maiden laadusta ja saanut tietää että meillä oli edessämme ainoasti kahdeksan päivän onnellinen purjehdus saapuaksemme Metsendoren rannoille, mistä oli helppo saapua Martiniaan samaa reittiä jota minä hiljan olin kulkenut, päätin riennättää tätä retkeä. Martiniata minä varsinaisesti tähtäilin, osaksi himostani tämän kansan puolettomiin rikkauksiin, osaksi sentähden että martinialaiset ennen kaikkia muita olivat mainioita merimiehiä, joiden tarpeessa minä olin suurellaisten tuumieni täytäntöön panemisen tähden. Lisäksi tuli vielä yksi seikka, joka yllytti minun tätä kansaa valloittamaan ja lannistamaan alleni: minä tahdoin kostaa heille. Minä otin vanhemman molemmista prinsseistä mukaani retkelleni, sanoen tähän tekoon syyksi sen, että hänen tarvitsi saada tilaisuutta miehuuttansa ja taitojansa kehittämään; varsinainen tarkoitukseni oli kuitenkin pitää häntä takauksena kvaamalaisten uskollisuudesta. Nuorin prinssi jätettiin kotio, mutta valtion hallitus uskottiin minun poissaoloni ajaksi keisarinnalle joka nyt jo oli siunatussa tilassa. Laivat joita oli 20 isompaa ja pienempää purjehtijata, olivat kaikki rakennetut martinialaisten laivojen tapaan; niiden päällikkyyden minä uskoin kispussialaiselle kenraali Monsoniukselle, jolle minä olin antanut rajattoman valtakirjan meriministerinä toimimaan ja joka itse oli tehnyt kaikki mallit. Martinialaiset olivat nimittäin maanalaisissa mitä Thruksen ja Gibonin asukkaat muinon olivat olleet ja mitä Englantilaiset ja Hollantilaiset nyt ovat meillä: he anastivat itsellensä herruuden merellä. Mutta saavuttuani Martiniaan havaitsin minä kuinka suuresti oli minun laivojani rakennettaessa poistuttu esikuvista.
Me lähdimme purjelle siihen aikaan vuodesta kun Natsaari-kiertotähti oli toisessa korttelissaan. Kolmen päivän matkustamisen perästä me saavuimme suurelle saarelle jonka asukkaat pian voitettiin kun jokin riita tähän aikaan oli hajoittanut heidät kahteen puolueeseen. Tällä kansalla ei ollut mitään aseita eikä se olisi osannut niitä käyttääkään; he taistelivat vain haukkumasanoilla ja kirouksilla. Samalla tavalla he rankaisivat rikollisensa, ja niillä aseilla ne lähtivät sotimaan vihollisiansa vastaan. Rikolliset pannaan ensin vankeuteen, ja kuulustelemisen ja tuomion perästä viedään heidät torille silmittömästi haukuttaviksi ja kirottaviksi. Mitä heidän ruumiilliseen luomislaatuunsa tulee eroavat he ihmisestä ainoasti sen kautta että naiset ovat varustetut parralla mutta miehet ei; lisäksi heidän jalkapohjansa ovat käännettyinä takaperin eikä suoraan eteenpäin niinkuin muilla ihmisillä.
Astuttuamme maalle, tuli meitä vastaan noin 300 Kanalistalaista (niiksi saarelaiset itseänsä kutsuivat), jotka oitis kävivät kimppuumme tavallisilla aseillansa, s.o. rupesivat meitä haukkumaan ja "verpannaamaan". Muuan mukana olevista Alektorianilaisista, joka ymmärsi heidän kieltänsä tulkitsi meille erään osan, ja todellakin, niiden haukkumasanat olivat niin purevasti teräviä että ne tyydyttävästi osoittivat kuinka suuria mestaria he olivat tässä taistelemistavassa, ja ettei niiden ensinkään tarvinnut hävetä meidän maailmamme kirjanoppineitten miesten rinnalla. Kun minä kuitenkin varsin hyvästi tiesin ettei mahditon viha ketäkään satulasta iske ja havaittuani kansan aseettomaksi, kielsin minä käyttämästä väkivaltaa heitä kohtaan. Ainoasti heitä pelottaakseni annoin minä laukaista erään kanuunan, jolla oli vaikutuksena että he oitis lankesivat polvillensa ja rukoilivat armoa. Kohta tämän jälkeen saapuivat saaren etevimmät pikkukuninkaat nöyrinä luokseni ja antausivat alammaisineen päivineen sanoen, ettei ollut ensinkään häpeällistä joutua tappiolle taistelussa voittamattoman kanssa, ja että ken tahansa saattoi kunnialla alistua sille, jonka onni oli koroittanut ylemmälle kuin kaikki muut.
Tehtyämme siis tämän saarivaltion verolliseksi meille, josta tosin valtani laajeni, mutta josta ei kunniani, asukkaiden petturuuden tähden, juuri suuria voittanut, nostimme me ankkurin ja muutaman päivän onnellisen ja mieluisen purjehtimisen perästä saavuimme me Metsendoren rantojen näkyviin. Minä kutsuin nyt kokoon sotaneuvottelun keskustelemaan mitä olisi parasta, olisiko käydä kimppuun vai laittaa lähetystön kehoittamaan keisarin hyvän-hyvyydellä antautumaan. Useimmat pitivät sekä varmimpana että jaloimpana menettelynä, jos ensin laitettaisiin hänelle lähetystö. Minä määräsin viisi miestä tähän lähetyskuntaan: yhden Kvaamalaisen, yhden Arktonialaisen, yhden Alektorianilaisen yhden Tanakialaisen ja yhden Kispussialaisen. Saapuessansa pääkaupungille kysyi heiltä kaupungin päällikkö keisarin nimessä:
"Mitä te etsitte? Mikä teidän on tänne nyt tuonut maahan Metsendorilaisten, synkkien merien poikki?"
Lähetystön etevin mies vastasi:
"Tähdet ei näyttäneet harhaa, myrsky ei matkaamme johtanut oo, kuvat ei haamuilevatkaan kantaneet meit' tänne vieraalle rannoille käymään; Ei, vapaehtoisesti me kulkuamme ohjanneet tänne olemme"
Ja antoi sitte keisarille jätettäväksi näin kuuluvan kirjoituksen:
"Me, Niilo Klim, Auringon lähettiläs, Kvaaman keisari, Tanakin, Arktonian, ja Alektorian kuningas, Kispussian suuriruhtinas ja Kanaliskan herra, lähetämme Metsendoren keisarille, Miklopolutolle tervehdyksemme!
Me teemme tämän kautta tiettäväksi että koska jumalan muuttamaton ja horjumaton päätös on että kaikkien maailman keisarikuntien ja kuningaskuntien pitää alistuman Kvaaman vallalle, ja kun Taivaan päätökset ovat järkähtämättömiä niin pitää sinunkin valtakuntasi antautumaan saman kohtalon alaiseksi. Me kehoitamme sinun siis vapaaehtoisesti noudattamaan tätä auttamatonta välttämättömyyttä ja varoitamme sinua sodan kautta uhraamasta valtakuntaasi meidän voittoisille aseillemme. Heti paikalla antautumallasi meille, säästät sinä paljon viatonta verta ja penseytät omaa kohtaloasi.
Annettu laivastollemme kolmantena päivänä Rimatti-kuukautta"
Muutaman päivän kuluttua palasi lähetyskunta pilkallisella ja ylpeällä vastauksella joka vaikutti että minä heitin kaikki ajatukset rauhallisesta sopimisesta ja astuin maalle. Asetettuani sotajoukkoni taisteluasentoon, lähetin minä vakoojia ottamaan selvää vihollisen puuhista. Nämä joutuivat pian tilaisuuteen ilmoittamaan että vihollinen sotavoima, jossa oli 60,000 olentoa, tiikereitä, jalopeuroja, elehvanttia, karhuja ja ahneita petolintuja, oli marssissa meitä vastaan. Me valitsimme suotuisen aseman ja odotimme niin vihollista, joka pian näyttäytyikin. Meidän piti juuri tekemän hyökkäyksemme kun neljä kettua lähestyi meitä vihollisen armeijasta sovintolipun suojasta keskustelemaan rauhasta ja liitosta joiden kuitenkin muutaman tunnin kestäneen keskustelun perästä taapimme kanssa täytyi palata takaisin tyhjin toinen. Me älysimme pian etteivät ne olleet rauhanhierojia, vaan että heillä ainoasti oli ollut tarkoituksena ottaa selvä voimastamme ja asennostamme. He tosin puoleksi sanoivat ja koettivat kiertäen saada meidät luulemaan että he pian aikoivat palata takaisin laajemmilla valtakirjoilla varustettuina, mutta kun me kohta kettujen lähdettyä näimme vihollisten joukkojen kiitokulussa lähenevän meitä, ymmärsimme me, että kaikki toivo rauhallisesta sopimuksesta oli hylättävä, jonka tähden mekin puoleltamme hyökkäyshalussa töyttäsimme niitä vastaan. Taistelu kävi molemmin puolin ankaraksi ja tuliseksi; sillä vaikka meidän pyssymiehemme aluksi saivat aikaan suurtakin häviötä vihollisten taajoissa riveissä pysyivät elehvantit kuitenkin lujina, huolimatta luodeistamme, jotka eivät mitäkään vaikuttaneet heidän vahvaan nahkaansa. Mutta kun meidän tanakammat ampuma-aseemme rupesivat ryskymään ja kun elehvantit näkivät mikä turmiollinen vaikutus niiden ryskinällä oli, peljästyivät he, mursivat rivinsä ja hyökkäsivät pakoon, unhottaen sekä taistelun että kunnian.
Tässä taistelussa kaatui 30,000 metsendorilaista, paitsi 2,000 jotka otettiin vangiksi. Ne, jotka pääsivät pakoon, vetäytyivät pääkaupunkiin, mikä oli hyvin varustettu paikka, mutta jonka asukkaita mitä hurjin pelko tämän johdosta valtasi. Me riensimme täyttämään voittoamme ja saavuimme kolmantena päivänä pääkaupunkiin, jonka me oitis piiritimme sekä maan että meren puolelta. Me saimme nyt ottaa vastaan uuden lähettilään joka toi mukanansa hyväksyttävämpiä rauhanehtoja. Keisari tarjosi minulle tyttärensä kauniin natu-jalopeuran puolisoksi. Ehdot eivät kuitenkaan olleet mieleeni, varsinkin mitä avioliittoon tuli, sillä minusta oli sekä uskalluttavata että häpeällistä hyljätä keisarinnan, jonka minä olin jättänyt kotio siunattuun tilaan, ja ottaa eläin puolisokseni. Lähettilään täytyi sentähden palata vastauksetta. Me tähtäsimme tykkimme muureihin ja vaikka ne olivatkin kivestä ammuimme me kuitenkin sinne tänne rikkeilmiä niihin. Kun kaupungissa vilisi kaikenlaisia eläimiä, kuului sieltä mitä hirvittävimmässä sekasorrossa karjumista, mylvimistä, huutamista, rääkymistä, valittamista ja röhkimistä. Käärmeet liitivät alas maan kätköihin, ja linnut kiitivät piiritetystä kaupungista parvittain, turvaansa etsien korkeilla vuorenhuipuilla ja kukkuloilla. Puut vapisivat niin, että niiden lehdet varisivat maahan, ja kaksikymmentä hovineiteä, kaikkityyni ruusuja ja lemmikkiä, peljästyivät heti ensimmäisen tykin laukauksen kuullessaan, niin että ne yhtäkkiä näivettyivät. Suuria parvia kaikenlaisia eläimiä harhaili kuin villityt pitkin kaupunkia ja ympäröivää seutua peloittaen asukkaita, jotka tunkeusivat kokoon ahtaisin mökkeihin, joissa kuumuus, yönvalvomiset ja ilman puute pian sai aikaan pelottavia saastuttavia tauteja. Elehvantit kyllä osoittivat suurinta rohkeutta mutta vihdoin heitäkin rupesi tykkien huumaava pauke hämmennyttämään ja he pakenivat laumoittain kaatuvista ja särkyvistä asumuksista.
Vihdoinkin kävi Metsendoren keisari neuvottomaksi, kutsui kokoon ministerinsä ja puhui heille näin:
"Onneton taistelu on kanssa jumalien luottamusmiesten, heitä ei konsanaan voita taistelun vimmassa kenkään; sankarten urheitten kanssa on turha iskuja vaihtaa. Lausukaat mielenne te, mua neuvokaat hyvästi, te miehet."
Kaikki äänestivät rauhaa minkä jälkeen keisari antausi kaikkine mainensa, niin että minä yhtenä päivänä valloitin ja lannistin valtani alle koko tämän laajan keisarikunnan ja noin kymmenen muuta kuningaskuntaa ja ruhtinaskuntaa, sillä kaikki aluskuninkaat ja kenraalikuvernöörit noudattivat keisarin esimerkkiä ja kilvoin riensivät antautumaan, ikäänkuin he olisivat tahtoneet koettaa kuka tämän olisi ensin ehtinyt tehdä.
Voitettuani tämän tavattoman suuren menestyksen panin minä 600 ampumamiestä vartioksi pääkaupunkiin ja annoin viedä keisarin vangittuna laivastolleni. Koko matkalla minä kohtelin häntä erinomaisella kohteliaisuudella (ja tultuani kotio Kvaamaan, lahjoitin minä hänelle kokonaisen maakunnan, josta oli niin paljon tuloja että ne sangen hyvin vastasivat vangitun ruhtinaan tarpeita.) Me nostimme sitte ankkurimme ja vetäysimme pitkin metsendorilaista rantaa, matkalla vaatien takausvankia useimmilta kansakunnilta, jotka ennen olivat olleet verovelvollisia Miklopolotu-keisarille, niin että minä, uhkaamallani jokaista kaupunkia piirityksellä, ennen pitkää olin valloittanut koko metsendorialaisen valtakunnan. Useimmista näistä kansoista olen kertonut matkallani Martiniasta.
Me jätimme vihdoin metsendorialaisen rannan ja ohjasimme tultuamme suoraan Martiniata kohden, jota valtakuntaa me vihdoin lähestyimme pitkän purjehtimisen perästä. Ei milloinkaan ennen ollut minkään maan näky ollut minulle rakkaampi, sillä ajatellessani, että minä nyt keisarina ja suuren valtiomäärän hallitsijana, palasin sinne, jossa minä olin tuomittu kaleeriorjaksi, valtasi sydäntäni sanomaton riemu. Minä olin ensin aikonut oitis antaa itseni ilmi, herättääkseni Martinialaisissa sitä suurempata pelkoa, mutta muutin päätökseni, kun minä pidin parhaana valloitetuissa kansoissa pysyttää sitä heidän vanhaa luuloansa minusta, että minä olin auringon lähettiläs.
Minä en epäillyt että minä pian ja ilman erityistä vaivaa saatoin hallita Martinialaiset, joiden pelkuruuden minä ennestänsä hyvin tunsin; sillä kun he luonnostansa olivat lihalliset ja makean elämän haluisia ja lisäksi olivat tilaisuudessa onnessa ja liiallisuudessa vetelehtimään sekä saivat käyttää suurta määrää nautintoja, joita maa ja meri heille tarjosi, olivat he tulleet niiden vallan alaisiksi. Kokemus opetti minulle kuitenkin, että minun yritykseni ei suinkaan ollut lapsen leikkiä, sillä laajalle levinneellä kaupallansa olivat he itsellensä koonneet suunnattomia rikkauksia, että heidän niillä oli helppo "värvätä" itsellensä sotakelpoisia armeijoita ympärillä olevista kansoista. Sitä paitsi olivat Martinialaiset joutuneet laivanrakentamisen taidossa edemmäksi kuin mikään muu maanalainen kansa, eikä meidän laivojamme hetkiinkään saattanut verrata heidän laivoihinsa, ei varustuksen eikä nopeakulkuisuuden suhteen. Helppo on kuvitella minkälaisilta ne laivat näyttivät, jotka häthätää oli rakentanut filosofian kandidaatti, kuin minäkin, ja minkälaisen tuomion Hollantilaiset ja Englantilaiset olisivat niistä antaneet. Mutta meidän kanuunamme, jotka vielä olivat Martinialaisista tuntemattomat, korvasivat täydellisesti tämän puutteen.
Ennenkun minä rupesin mitäkään sotaisuuksia aloittamaan tätä maata kohtaan, lähetin minä valtuutettuja neuvoskunnalle tekemään jotenkin samoja ehtoja, kuin olin ennen Metsendoren keisarille lähettänyt. Mutta odottaessamme vastausta lähetykseemme, saimme me nähdä hyvin miehitetyn laivaston, ohjaten kulkuansa täysin purjein suoraan meitä kohden. Me järjestäysimme äkkipikaa niin hyvin kuin saatoimme, ja teimme kaikki taistelua varten selväksi. Taistelu tuli raivoisaksi ja molemmin puolin oteltiin ankarasti. Kanuunien asemesta oli Martinialaisilla eräänlaisia kanuunia, joilla he heittelivät suunnattoman suuria kiviä, ja saivatkin niillä aikaan melkoista vahinkoa. Heillä oli sitä paitsi polttajia, täynnä pikeä, tervaa, tulikiveä ja muita tulenarkoja aineita, joilla he saivat suurimman meidän laivoistamme sytytetyksi tuleen. Voitto oli sentähden kauvan kyllä epävarma ja meidän väkemme rupesi jo epäilemään mitä tehdä, kun vihdoin meidän tykkiemme ankara tuli ja sen johtoinen huumaava melu rikkoi Martinialaisten rohkeuden ja sai aikaan, että he päätä pahkain lähtivät satamaan turvaa etsimään. Mitäkään vihollista laivaa me emme kuitenkaan saaneet käsiimme, kun ne purjehtivat paljon paremmin kuin meidän aluksemme ja yhtäkkiä olivat kadonneet näkyvistämme. Tämän ottelun perästä riensimme me astumaan maalle ja koetimme niin pian kuin suinkin saapua Martinian pääkaupungin edustalle. Marssiessamme tuli meitä vastaan lähettiläämme, jotka olivat ylen ylpeästi otetut vastaan ja lähetetyt takaisin tällä vastauksella:
"Kadotkaatte oitis ja viesti tää kuninkaalle viekäät:
Meille, ei hälle, on aavojen merten herraus suotu,
Hallitkohon hän vain ikitunturiansa ja jäitä."
Martinialaiset pitivät itseänsä nimittäin merten hallitsijoina, ja ottivat sentähden erään, niinkuin he minua kutsuivat, vuorikuninkaan vaatimukset pilkalla ja ylpeydellä vastaan. Kuitenkin he kaikin voimin pestasivat joukkoja, ja nostivat sitä paitsi kaikki asekykyiset omat kansalaisensa sotajoukon riveihin.
Me emme olleet ehtineet monta peninkulmaa eteenpäin ennenkuin meitä tuli vastaan lukuisa sotajoukko, jossa oli koottuna kansaa kaikenlaisista kansoista. Tämä vihollisiemme osoittama rohkeus, sittekun he juuri ennen olivat kärsineet tappion merellä peloitti meitä vähän; mutta nämä joukot olivat vain kuin sumukuva, joka tuulessa katoaa, sillä kohta ensi laukauksella tykeistämme hajousivat he hurjaan pakoon. Me seurasimme heitä ihan heidän kantapäissänsä ja teimme heidän riveissänsä suuren verisurman. Siitä suuresta peruukkamäärästä, joita jälkeenpäin kokosimme saatoimme nähdä kuinka monta henkeä oli kaatunut; niitä oli 500:n paikoilla. Minun poissa ollessani olivat he muuttaneet peruukkojen muodon, joita minä nyt näin kolmattakymmentä eri laatua mikä kelpaa todistukseksi siitä, mihin äärettömään määrään tämä nerokas kansa kykenee keksintöä uudistamaan ja muodostamaan.
Tämän taistelun taikka oikeammin tappion perästä me heti asetuimme pääkaupunkiin kalpaa paljastamatta, sillä kun kaikki oli valmistettuna rynnäkköä varten ja tykit asetetut sopiville paikoille, saapui korkea neuvoskunta nöyrästi pääkortteeriin ja jätti meille pääkaupungin ja myös koko valtakunnan. Rauha tehtiin sentähden heti, ja me teimme juhlallisen tulomme tuohon loistavaan kaupunkiin. Kun me olimme tulleet kaupungin portista sisälle, emme saattaneet nähdä hiukkaistakaan tuosta levottomuudesta ja peljästyksestä, joka muuten on niin tavallinen valloitetuissa kaupungeissa; levollinen synkkä tuska näytti siihen määrään vallanneen kaikkia, etteivät he tietäneet mihin heidän piti ryhtymän, vaan seisoivat joko neuvottomina keskustellen toistensa kanssa, taikka juoksentelivat pitkin taloissa ikään kuin omistaaksensa kaikelle viimeisen hyvästijättökatseen. Mutta minä säästin kaupunkia, ja murhe muuttui silloin pian iloksi. Minä annoin viedä itseni valtion rahastoon, enkä saattanut välttää hämmästymistä niin tavatonta rikkautta nähdessäni. Suuren osan siitä, mitä siellä löytyi, annoin minä jakaa sotilasteni kesken ja loput saapuivat omaan kukkarooni. Seuraava huoleni oli panna kaupunkiin vartioväki ja ottaa takausvangeiksi muutamia kaupungin hallitusmiehistä ja viedä ne laivastolle. Näiden vankien joukossa oli myös presidentti ja hänen puolisonsa, joka viimeksimainittu oli valhetellut minulle rikoksen, mistä sitte olin tuomion saanut. Kuitenkaan en minä kostanut hänelle tätä hänen tekoansa, kun pidin sopimattomana hallitsijalle ruveta kostamaan semmoisia vääryyksiä, joita oli kantotuolin kantajalle tehty.
Kun nyt Martinialaiset olivat valloitetut, päätin antaa saman kohtalon kohdata lähinnä asuviakin kansakuntia, mutta valmistaessani tätä retkeä saapui minulle lähetystöjä neljästä kuningaskunnasta, jotka ehdollisesti alistuivat minun vallalleni. Minä hallitsin nyt niin montaa maata, että tuskin huolin nähdä vaivaa ruveta kyselemään niiden nimiä, vaan tyydyin siihen, että kutsuin niitä kaikkia yhteisellä nimellä:
"Martinialaiset valtakunnat".