IX.
Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen muotonsa emännänkin huomion.
"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"
Miehen otsa synkkeni vielä enemmän… "Äiti", huokasi hän, "minulla on omat aavistukseni."
"Jesus! Ethän vain aavista jommankumman meistä kuolevan?"
"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti ja siivosti."
"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä ole revitty?"
Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina, jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"
"En, joka kerta on tapeltu."
"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"
Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne harvoin pettävät.
Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen, silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta, sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu. Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.
* * * * *
Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä uskossa — se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika kului.
Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi, ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen: oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän kerta Toniin luotti.
Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi, arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että Helena tehköön kuten tahtoo, hän — vanha Zinshoferin emäntä — piti siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.
Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.
Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan vuoro!
"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää minuakin."
Silloin teeskenteli Toni ymmärtämystä, koskei tiennyt muuta neuvoa.
Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan, niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään, ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää, joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.
Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne yhä uudelleen.
Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän sinne Muckerlin kanssa.
"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut kieltäytyä."
"Minäkin tulen sinne", virkkoi nuorukainen. "Se on hyvä", sanoi tyttö.
"Uskallat kai parisen kertaa pyöriä tanssissa minunkin kanssani?"
"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra, että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon, ilman luvan kysymistä!"
"Se on hyvä", sanoi tällä kertaa Toni.
Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."
"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä hauskaa."
"Tottakai, sinullahan on nuori veri!"
"Jäisin mieluummin kotiin."
"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan, mutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten ne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua tanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua suopein silmin, näemmä."
"Se on minulle yhdentekevää! Minua ei hän lainkaan miellytä!"
"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen sanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia, ettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt kyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle, silloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta."
"Sitä et milloinkaan tule näkemään, että tuon hänet taloon!"
"Poika! — Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en ole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet huomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!"
Kun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja tarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.
"Ei sanaakaan enää", murahti isäntä. "Pidä huoli siitä, etten saa kuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!"
Hän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui siinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli hurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. "Liika itsevaltius on narrimaista!" murahti hän. "Päätä sinä vain toisten asioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro — hyvä! Mutta niin totta kuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni täytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin että maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan eteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta kaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten lopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat vielä oppia tuntemaan!"
Ja ajatus, miten saisi "valmiin valmiiksi", piti nuorukaisen valveilla puoliyöhön asti.
* * * * *
Zwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja siirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen asuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli muutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty kuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että ovenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin tanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja ihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.
Nämä "laskiaistanssit" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti; tosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että heikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään voimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen tavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi piipun hänen käteensä ja pyysi häntä "olemaan tästä pahastumatta ja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin kaikkina muina päivinä."
Jos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin ja sovitti missä se kävi päinsä, — hyvä teko, joka pian tuotti korkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä oluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti syrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella päämekastajan ovesta ulos.
Laskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin olivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta naamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan tanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien alalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta; mikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He aikaansaivat enimmäkseen — varomattomuudesta tai myös aikomuksella — häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna oli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin ravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen ansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki tämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka tulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien ilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin ja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä aavistuksillaan.
Isäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä päätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti samalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut meluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat leppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan tuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.
Jo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä ja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu; moni, joka oli "rasittavasti täyteen lastattu", horjui eteisen kautta puutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot yhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan maahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen taivas.
Kuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla tänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin ravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä neljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja jotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä välinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi ruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä päällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin olkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla. Siinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja tyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä ei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret, ennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja ikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.
Mutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin Toni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä kärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän ruoskalla kurittaa hevostansa.
"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!" kirkui hän. "Tansseihinko minut raahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy laatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja että kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas vikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi vielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että kielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!"
Tässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi siunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä menettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään aavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi; mutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se selvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen tekikin.
Schwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa toveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan, sallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan seurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja: tämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen myötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän valtatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.
Hän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen, että tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi "vihittävä suuremmoisella tempulla", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi Schwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan Zwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti toimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se herättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa ympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!
Tuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl ja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun soittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa, ikäänkuin olisivat tahtoneet — kuten Simerl arveli — puhaltaa katon talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria miehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi varsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä, vekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa kaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.
Vanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet kärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden vankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja hänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. "Huvitelkaa tarpeeksenne, veitikat", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. "Lystiä, vain lystiä tänään", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen jälkeen, "huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin". Tämä otaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan, sillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin olisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei onnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.
Niistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei puuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin vielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla oli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta miestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen. Jos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita värvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita kuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen kulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät vankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku. Tämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.
Soitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat zwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta kimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää, voittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset tunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan, repi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle mennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet töykeästi syrjään.
"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!" huusi Toni. "Tässä me nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!" Hän heitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet soittimistaan raikumaan.
Zwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään, tytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä pojat osanneet heitä rohkaista.
Toni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. "Tule", sanoi hän tytölle. "Sallinethan jo", murahti hän Muckerlille.
"Jumalan tähden, Toni", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä tuijottaen häneen, "mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin. Minkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?"
"Älä kysele. Kyllähän sitten näet", mutisi nuorukainen. "Olethan jo useamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi kilpailla hänen kanssaan sinusta."
Tyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. "Oletko puhunut isäsi kanssa?"
"Eteenpäin!" Toni pyöräytti väkisin Helenan ympäri. "Ei sanaakaan enää!"
"Mutta, Toni —!"
"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.
Teoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!"
"Mitä tahdot tehdä?"
"Tanssi! Älä lörpöttele! Pian saat tietää!"
Klarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan uskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja katkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.
Harmistuneina erkanivat parit toisistaan.
Schwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni talutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä jotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen schwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa sulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt toisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää, ikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun en salli leikiteltävän kanssani!
Swenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän oli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.
Keskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.
"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!" Nuorukaiset hymyilivät ja
katselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa
Zwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.
"Älkää naurako", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä hajallasormin Helenan oikealle polvelle. "Hänestä tulee minulle emäntä!"
Nyt nauroivat pojat. Tytöt katsoivat olkaansa kohauttaen toisiinsa.
"Pitäkööt lystiä", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan hämmennyksissä, "tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura."
Sillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat zwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen nurkkaukseen.
"Se ei sovi!" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään pitempi kaikkia muita. "Toista kertaa emme enää saa sallia noiden sakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla; sitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten pilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä mestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin kuin tulivat!"
"Miten alotamme?" kysyi pari innokkainta.
"Ei mikään ole helpompaa kuin se", jatkoi tuo kookas nuorukainen, "menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen, tuomaan omansa tänne."
Asianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä sinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.
"Senkin lampaat", huusi kiihottaja, "tosin ei heitä kukaan kaipaa, mutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme sanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla schwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren Muckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain tekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!"
Tämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu luottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli loukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla Helena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään välittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän tahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa tämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö tähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan kehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari päivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se poika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja opettaa tytön taipuvaisemmaksi.
Hän astui siis anniskelutupaan ja sanoi: "Pian alkaa tanssi jälleen."
Muuan schwenkdorfilainen virkkoi yli olkansa: "Kiitän kauniisti ilmottamisesta. Ei ole tarvis pelätä että pois jäisimme".
"Teistä ei ole kysymystäkään. Jääkää minne tahdotte. Helena!"
Tyttö katsoi häneen ja näytti hyvin neuvottomalta. "Tule tänne!"
"Eipä hullumpaa", nauroi Toni. "Sinä pidät kai häntä koirana, jonka on juostava, kun sinä käsket?"
"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika", virkkoi Muckerl,
"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!"
"Niin, koska sinulla on noin ankara herra", ivaili Toni tytölle, "niin nouse vain nätisti ja riennä!"
Helena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä syliinsä ja jalkansa tuolin alle.
"Sinä näet ettei hän tahdo tulla", jatkoi Toni Muckerliin päin kääntyen, "mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi."
"En mene ilman Helenaa."
"Hüblinger", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, "minusta näyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä."
Leveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi häntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti. "Mene, ole viisas", hän sanoi Muckerlille, "joudu pian, ei sinua täällä tarvita."
"En mene", tiuskasi Muckerl.
"Noo, älä ole tuhma, poikaseni", sanoi Hüblinger sävyisästi. "Ethän tahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle liiaksi kantamista."
Kun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän schwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa ja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli vallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti palkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta taitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.
"Jätä hänet minun huostaani", huusi hän, "hän on minun miehiäni!"
Lyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl erääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään pöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.
Silloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli tähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi vasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain silmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän olivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat äkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa takaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja sitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin. Hüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella ollen, kai annettaisiin vähemmän "harhaiskuja" kuin vastustajainsa saadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: "Auttakaa, auttakaa, auttakaahan toki, miehet!"
Schwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin vetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen. Milloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin säärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis oli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset kaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen voimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset peräytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan pelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he antoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.
Jättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä ja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti tapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin ylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset saisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan ja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.
Toiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan seuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä, kun ravintolanisäntä riensi saapuville.
"Hansl! Hansl!" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta ei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi säikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla alas.
Odottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa joukkoon. "Alallanne!" komensi hän. "Sen sanon teille, pojat, että meillä ei saa tapella!"
"Älä sekaannu asioihimme", huudettiin hänelle vastaan.
Mahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden, mutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti ulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä rapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan itseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin olisi liian kitsas.
Sillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet toisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän petojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa kimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin. Heikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden kädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin, alkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita, jotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin hyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti pitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.
Kumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja huutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja hälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä vihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen toteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta sen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten lopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä pakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista ajatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta saapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään kaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun tuoksinasta.
Tuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka ylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman arvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään. Hän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili kuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa yleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen lähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty huutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt tuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: "Mikä ryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä rakkarisakki!…"
Tuo lapsellinen piirre — äitinsä huomioonottaminen — olisi ollut hänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta vanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli itsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt vähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia, onko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä jonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.
Sillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera schwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti ja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas sisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän "hakkaa kaikki yhdessä rysyssä", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä pirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.
Vaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden tutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla, useampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen hermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja säilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan on, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta sananlaskuihin: "Huono esimerkki turmelee hyvät tavat", "Yksi hullu tekee kymmenen hullua" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka tähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan purkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta ja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja karkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät, yhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas kuuluva melu tärisytti koko taloa.
Ei se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka loikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen tilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat istualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän kasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä, luoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät heidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla huomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.
Yhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat aidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan kellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja niin asestettuina astuivat he taloon.
Heidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet sanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; tässä asiassa näkivät he varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan: täällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja kylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He iskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei vedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi uskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän kätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä he muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien kohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.
Yksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt selväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe mitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen iskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa kolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan nauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle pääsivät, pötkineet pakoon.
Nuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään, nojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta poistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he saattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä ja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään toista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi hiljaa mutta vakuuttavasti: "Haluatko jotain, haluatko sinä saada jotain?" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: "En, en mitään, en niin kerrassaan mitään."
Näin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja sanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran, mutta ehdottoman velvollisuutensa.
* * * * *
Jo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan kanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin isäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta ulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja saapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen aitauksien ja pensasistutuksien vieritse.
Sillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa polkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin, sananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.
Tuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin ulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan oljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella itsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän jonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta jotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä auttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha oljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä kyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin, ja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.
Sepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin hän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle Muckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin kaulaan; siten kantoivat he hänet pois.
Sepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta ravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja puhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille että puolustuksille.
Toni ja Helena saapuivat rakennuksen taitse Zinshoferin majalle.
"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä", virkkoi nuorukainen kiihkeästi, "ja uskothan toki sanani? Eikö niin?" Hän oli kietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen, niin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen huuliaan. "Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun! Salamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on tehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian ilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen sana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna käy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo? Julkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin vihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta, ne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen ei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy loukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin että tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee tuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?" — Hän veti tytön jälleen luokseen. — "Älä vain ole tuskissasi! Huomista varten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin. Ethän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos taistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla, että olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin olisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen riehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen asiani mieleni mukaiseksi."
Molemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja juoksi äitinsä luo. "Ajattelehan", huusi hän innoissaan, "mitä Toni tänään on tehnyt!"
Mutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman, kun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena riensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.
Oljenpunojatar syöksyi sisään. "Onko tyttö täällä?" kirkui hän.
Zinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan puoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: "Ei, kuten näet!"
"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!" vaikeroi oljenpunojatar. "Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja siunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa poika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri! Mutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka oikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan mihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä kohtaan kuin sinun tyttösi on!"
Hän veti Zinshoferin emännän kädestä perässään ulos majasta.
Helena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän kätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: "Lähde nyt."
"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi", sopersi Toni, puristaen tyttöä vasten rintaansa. "Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea vastaan, pane sinäkin osasi."
Tyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle, mutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja käsivarret vaipuivat voimattomina alas.