KUUDESTOISTA LUKU
Jälleennäkeminen
Vielä oli alppimaa lumen ja jään peitossa, kun kuninkaallinen matkue liikkui eteenpäin pitkin sen ajan kulkukuntoisinta vuoritietä, joka johti Brennersolan yli Italiasta Saksaan. Maaliskuussa Adelheid ensi kerran tuli uuteen kotimaahansa. Churin kautta kulki tie Zürichin järvelle, ja Uffnaun saaresta näkyivät sen linnan huiput, missä hän lapsena oli oleskellut isoäitinsä luona. Rakkaat muistot siitä ajasta heräsivät hänen mielessään. Hänen sydämmensä kaipasi äidinkotiin Genèvejärven rannalle, mutta Otto ei voinut enää viivyttää paluutansa. Tärkeät asiat odottivat häntä kotona. Hän kyllä havaitsi Adelheidin kaipauksen, mutta hänellä oli omat ajatuksensa, joista hän ei mitään kertonut. Myöskin oli päätetty, että kuningas hovinensa viettäisi lähestyvää pääsiäistä Quedlinburgissa.
Zürichinjärveltä matka vei Rheinvirtaa kohti, sitten pohjoiseen päin,
Allemannian ja monen muun germanilaisen maakunnan kautta Harziin.
Ihastuneena Adelheid katseli erilaisia kauniita maisemia, jotka
vaihtelivat hänen silmiensä edessä.
Kevät oli aivan varhainen, sillä Maaliskuu ei vielä ollut lopussa, mutta kuitenkin olivat puut ja pensaat vesirikkaitten virtojen rannoilla jo puhjenneet lehtiin, ja metsäisiä kumpuja peitti nuori vihreys. Kaikki oli toisenlaista kuin Italiassa, mutta Adelheidistä tämä luonto näytti paljon ihanammalta alkuperäisessä koskemattomuudessaan.
Ei ollut kuitenkaan kukaan onnellisempi kuin Waltrud. Hengittihän hän kotimaansa ilmaa, kun saavuttiin Weserjoen tienoille. Vuoret ja kukkulat, virrat ja purot, joitten ohitse heidän matkansa johti, näyttivät hänestä vanhoilta tutuilta. Entistä asuntopaikkaansa hän ei tarkoin tietänyt, sillä hän oli matkustanut monen maan läpi unkarilaisten ja juutalaisen kanssa. Usein hän ajatteli, kun joku laakso levisi hänen silmiensä eteen, että tässä varmaankin hänen vanhempansa olivat asuneet. Mutta kun eteenpäin kuljettaessa taas tultiin toiseen laaksoon, niin tuntui hänestä, ikäänkuin siinä olisikin ollut hänen lapsuutensa koti. "Jospa Bertram olisi täällä", huokasi hän usein, "niin hän osaisi sanoa minulle, missä vanhempieni koti on ollut. Mutta kuka sen tietää, onko hän elossa vai kuollut?"
Matka jatkui edelleen, ja Harzvuoristo siinsi etäältä.
"Nyt olemme jo pian kotona!" sanoi Otto säteilevin silmin nuorelle puolisolleen.
Hänkin iloitsi, varsinkin kuninkaan vuoksi, niistä hiljaisista päivistä, joita he toivoivat saavansa viettää Quedlinburgissa. Sillä kuningas oli usein huolestuneella mielellä, varsinkin kun hänen oma poikansa uhkasi nousta häntä vastustamaan. Kuningas oli uskonut Adelheidille huolensa, ja hän koetti rakkaalla kohtelullaan ja viisailla neuvoillaan auttaa Ottoa niitä kantamaan. Mutta nyt piti kaikkien hallitushuolten levätä, kunnes pääsiäinen oli ohitse.
He olivat nyt määrän päässä.
Henrik, Baijerin herttua, ratsasti veljeänsä vastaan, seurassansa joukko loistavia ritareita. Bruno otti hänet vastaan kaupungissa. Veljien ystävällinen käytös teki hänelle hyvää. Bruno oli jo varhaisesta asti ollut hänelle enemmänkin kuin pelkkä veli, — myöskin ystävä ja neuvonantaja. Nykyään hän tiesi voivansa täysin luottaa myös Henrikin uskollisuuteen.
Kaikki huolestuttavat ajatukset katosivat linnalle ratsastettaessa. Oton silmät loistivat onnesta, kun hän tervetuliaishuutojen kaikuessa talutti nuoren uuden kuningattarensa ylös portaita, ja liikutettuna hän sanoi: "Nyt siis tervehdin sinua, Adelheid, uudessa kodissasi!"
Hänet ohjattiin sitten Waltrudin kanssa omiin huoneisiinsa.
Yksinkertaisilta, mutta kodikkailta ne näyttivät hänestä. Tuntui kuin
Edithan hengen tuulahdus olisi niissä väreillyt, sillä hän oli asunut
samoissa huoneissa.
Kun he väsyneinä matkan jälkeen olivat kyllin levänneet ja nauttineet virvokkeita, kutsutti kuningas puolisonsa luokseen suureen perhehuoneeseen. Pitkävartaloinen, ylimyksellinen naishenkilö astui Oton taluttamana häntä vastaan, ja kuningas sanoi: "Tässä on minun äitini." Nämä molemmat naiset olivat kuulleet paljon kiitettävää toisistaan; he jo tunsivat toisensa, vaikka nyt kohtasivat ensi kerran, ja heidän tervehdyksensä oli mitä sydämmellisin. Mutta Otto kävi malttamattomaksi ja sanoi naurahtaen:
"Arvoisa äitini, sinä tiedät, että on vielä muitakin, jotka odottavat saavansa tervehtiä Vaudinmaan kuninkaantytärtä."
Luoden kuninkaaseen katseen, joka osotti yhteisymmärtämystä, siirtyi
Mathilda rouva syrjään, ja toinen naishenkilö astui Adelheidin eteen.
Nuori kuningatar seisoi kuin pilvistä pudonneena — sitten hän äkkiä huudahti: "Oi, äiti, äiti!" ja syöksyi Bertha rouvan syliin. Kauan he syleilivät toisiansa, ja ympärillä olevien silmät kyyneltyivät. Paljonhan olivatkin äiti ja tytär saaneet kokea, sitten kuin viimeksi näkivät toisensa!
Silloin Otto astui esiin. "Tässä on vielä yksi, joka pyytää tervehtiä!"
Hoitajansa taluttamana tulla sipsutti sisään pieni tyttönen. Vähän ujostellen, kun näki noin monta vierasta, hän suoraapäätä juoksi Berthan luo ja tarttui hänen hameeseensa sanoen: "Isoäiti!"
Bertha otti lapsen syliinsä ja näytti häntä tyttärelleen. "Tunnetko hänet vielä, Adelheid?"
Lapsi katsoi suurin silmin Adelheidiin. Sitten hän Bertha rouvan kehoituksesta sanoi: "Äiti!" ja kurotti kätensä häntä kohti.
"Lotharin silmät!" sanoi Adelheid, otti lapsen syliinsä ja suuteli häntä äidillisellä hellyydellä. [Emma tuli 18 vuotiaana Ranskan kuninkaan Lotharin puolisoksi.] Myöskin veljeänsä Konradia sai Adelheid tervehtiä. Hän oli Oton käskystä noutanut äitinsä ja pikku Emman Vaudinmaasta ja saattanut heidät Quedlinburgiin, jotta Adelheid heti uudessa kodissaan saisi nähdä kaikki entiset rakkaimpansa.
"Vielä yksi jälleennäkeminen!" sanoi keisarinna Mathilda pojallensa Otolle. "Ellen erehdy, ratsastaa tuossa ystäväsi linnanpihaan, ja hänen mukanaan on paljo jaloja ritareita."
Kuninkaalle oli odottamaton ilo saada tänä ilopäivänä luokseen läheinen ystävänsä, jalo kreivi Hermann Billung. Uskollisesti ja väsymättömästi oli hän taistellut herransa puolesta ja pitänyt viholliset loitolla pohjoiselta ja itäiseltä rajalta. Nyt oli halu tavata Ottoa saanut hänet tulemaan Quedlinburgiin.
Suurella ilolla tervehti häntä myöskin nuori kuningatar, sillä hänen puolisonsa oli paljon kertonut hänelle Hermannin ystävyydestä ja kiintymyksestä. Hän tunsi hänet siis ja kunnioitti häntä.
Hermannilla oli paljo kertomista kuninkaalle, ja Adelheid istui vieressä, kuunnellen mielellään hänen ymmärtäväistä ja luotettavaa puhettansa. Otto oli aivan tuttavallinen seurustellessaan hänen kanssaan ja kertoi avoimesti onnestansa. Myöskin Bertha rouva istui tyttärensä luona, ja kaikki he tunsivat itsensä onnellisiksi tässä kotoisessa perhepiirissä.
"Missä on Waltrud?" kysyi Adelheid. Hän oli hienotunteisesti vetäytynyt pois, mutta tuli kuningattaren pyynnöstä sisälle, ja kreivi Hermann tervehti häntä myöskin ystävällisesti.
"Sinä olet sachsenilaisen tytön näköinen", sanoi hän hymyillen.
"Sachsenista hän onkin", sanoi Adelheid. "Kylä, josta hän on kotoisin, sijaitsee Weserjoen rannalla."
"Me olemme siis samanmaalaisia", jatkoi Hermann, irroittamatta katsettansa tytöstä. "Minä näin sen heti, ja sinun kasvosi muistuttavat minua eräästä miehestä, jonka tunsin."
Hehkuva puna kohosi tytön poskille, ja hän kysyi: "Kuka se oli? Oi herra, sano se minulle, lausu hänen nimensä!"
"Hän etsii kadonnutta veljeänsä", selitti kuningatar. "Onko hän elossa vai ei, se on hänelle tietämätöntä."
"Mikä on veljesi nimi? Kuinka pitkä aika on siitä kuin hänet näit?" kysyi kreivi vilkkaasti.
"Hänen nimensä on Bertram, enkä ole nähnyt häntä vuosikausiin. Kuulin eräältä vanhalta juutalaiselta, että hän Merseburgin taistelussa soti Henrik keisarin joukossa. Siihen aikaan hän vasta oli nuori poika, seitsemän- tai kahdeksantoista ikäinen. Hän jäi haavoittuneena makaamaan taistelukentälle. Herra, tiedätkö hänestä jotakin?"
"Erään Bertramin minä tunsin", sanoi kreivi, "ja hän kyliä otti osaa taisteluun unkarilaisia vastaan. Mutta monta sen nimellistä oli mukana siinä taistelussa ja monta sen nimellistä nuo hurjat joukot karkoittivat kodeistaan. Hänkin, jota tarkoitan, haavoittui Merseburgissa. Hänen haavansa parantuivat."
Kovassa jännityksessä kuunteli Waltrud, "Ja sitten?" kysyi hän,
"Sitten hän jäi Mersehurgiin ja teki työtä asesepän pajassa. Seppä piti hänestä, sillä hän oli harvinaisen väkevä ja uskollinen. Mutta muutaman vuoden kuluttua hän lähti sieltä. Hänestä kaupungin muurit tuntuivat liian ahtailta. Weserjoen varrella minä hänet näin ensi kerran; silloin oli talvisaika. Seudussa oli kovin paljo susia. Tottuneitten ratsumiesten kera lähdin metsään petoja kaatamaan. Muuan nuori poika joutui vaaraan suuren väkevän suden ahdistaessa. Silloin ryntäsi pensastosta esiin outo mies, joka ainoalla iskulla löi pedon kuoliaaksi. Tämä minua miellytti. Otin hänet mukaani, ja hän tuli asemiehekseni."
Kaikkien katseet olivat jännityksellä kiintyneet puhujaan.
"Ja sitten?" kysyi Waltrud jälleen.
"Hän jäi sitten edelleen minun palvelukseeni ja seurasi minua sekä metsästysmatkoilleni että taisteluihin. Aina hän oli urhoollisimpien joukossa. Hänellä oli jättiläisvoimat. Kerran, kun viholliset olivat minut saartaneet, hän raivasi tien heidän rivinsä lävitse ja pelasti henkeni."
"Ja hän elää?" kysyi tyttö kiihtynein mielin.
"Elää kyllä", vastasi Hermann hymyillen. "Mutta onko hän sinun veljesi, kukapa sen tietää? Sinun olisi vaikea häntä tuntea, sillä monta vuotta on kulunut siitä kuin hänet näit. Luonnollisesti olit silloin lapsi vielä."
Waltrud irroitti käsivarrestaan rannerenkaan ja ojensi sen vapisevin käsin kreiville, sanoen rukoilevasti: "Näytä tämä hänelle, oi herra! Se on ollut äitini oma. Jos hän on veljeni, niin hän sen tuntee."
Sitten hän kääntyi Adelheidin puoleen, joka piti liikutetun tytön kättä omassaan, ja kuiskasi: "Hallitsijatar, en epäile ensinkään. Hän se on!"
"Rauhoitu, Waltrud; jos pettyisit, niin se tuntuisi katkeralta."
He eivät kumpikaan huomanneet, miten Otto ja Hermann vaihettelivat merkitseviä silmäyksiä, ja miten kuningas kuiskasi eräälle palvelijalle jotakin, jonka jälkeen tämä kohta katosi.
Hetken perästä astui sisälle pitkävartaloinen, voimakkaan näköinen mies, jolla oli vaalea, kullankeltainen tukka ja parta sekä kreivi Hermannin miehille kuuluva asevarustus. Kreivi meni hänen luokseen ja ojensi hänelle Waltrudin rannerenkaan sanoen: "Tunnetko tämän, Bertram?"
Mies tarttui siihen, ja kreivi huomasi, kuinka hänen kätensä värisi.
Tutkistellen hän katseli sitä ulko- ja sisäpuolelta ja sanoi sitten:
"Tunnen sen hyvinkin. Äidilläni oli sellainen, ja minun käsittääkseni tämä on sama. Sisäreunaan oli piirretty risti, — kas tässä se onkin."
Hän näytti sen kreiville. Tämä nyökäytti päätänsä ja jatkoi: "Sinä olet kertonut minulle nuoremmasta siskostasi, jonka unkarilaiset tappoivat tai ryöstivät. Mikä hänen nimensä oli?"
"Waltrud!" kuului miehen suusta.
Silloin kajahti läpi huoneen väräjävä huudahdus, puoleksi riemuitseva, puoleksi tuskainen. Tyttö oli hypännyt pystyyn. Hermann tarttui hänen käteensä ja vei hänet hämmästyneen nuorukaisen luo. "Katsoppas tässä, Bertram", sanoi hän, "on rannerenkaan oikea omistaja. Tässä on sisaresi Waltrud!"
Seuraavassa hetkessä lepäsi Waltrud kadonneen ja löydetyn veljensä sylissä. Kaikki läsnäolijat tunsivat syvää liikutusta; ei yksikään silmä ollut kostumatta.
Hermann oli astunut syrjemmälle kuningas Oton viereen. Molempien kasvot loistivat ilosta.
"Että kadonnut oli sinua näin lähellä, sitä en aavistanut", sanoi kuningas.
Ja Adelheid, joka oli tarkannut puolisonsa kasvojen ilmettä, meni hänen luokseen ja sanoi lämpimimmällä kiitollisuudella: "Tämä on sinun tointasi, Otto! Minä näen sen kasvoistasi."
Hän hymyili. "Olinhan sen sinulle luvannut. Minä lähetin Italiasta sanan Hermann ystävälleni, että hän rupeaisi asiata kuulustelemaan ja tutkimaan. En olisi voinut keksiä sopivampaa miestä tähän tarkoitukseen."
"Tämä on ihanin jälleennäkeminen, jonka minä eläessäni olen nähnyt!" sanoi Luitprand merkitsevästi, ja Martti lisäsi hiljaa: "Ihanaan päätökseen on Herra saattanut kaikki myöskin tuolle uskolliselle tytölle. Hän ansaitsee tosiaan sellaisen onnen!"
Sitten puhui kuningas: "Samoin kuin olen korottanut sisaresi jalosukuisten joukkoon, korotan minä nyt sinut, Bertram, jalosukuiseksi ja ritariksi. Siihen paikkaan, jossa vanhempaisi koti on ollut, saat rakentaa itsellesi asunnon. Varoja saat nostaa kuninkaallisesta rahastostani, ja Hermann", nyt hän kääntyi ystävänsä puoleen — "kun sinä tulet herttuaksi, lähtee hän sinun lippuasi seuraten ulos maailmaan, taistellaksensa sinun kanssasi kuninkaansa puolesta. Sillä vaikeita taisteluita on edessämme vielä!" [Ystävällensä Hermann Billungille antoi Otto sittemmin oman herttuakuntansa Sachsenin.]
"Niin", myönsi Hermann, "mutta älkäämme tänä onnellisena hetkenä sitä ajatelko!" Ja Adelheid lisäsi: "Sanokaamme ennemmin veli Martin kanssa: 'Ihmeelliset ovat Herran tiet, mutta hän vie ne ihanaan päätökseen!'"
* * * * *
Meidän kertomuksemme on loppunut. Kuninkaantyttären seuraavista kohtaloista kertoo maailmanhistoria. Pitkät vuodet, aina vanhuutensa päiviin saakka, eli Adelheid Saksan ja Italian kuningaskunnissa, toimien lempeydellä ja viisaudella, siunaukseksi sekä hallitsijalle että maalle ja kansalle. Hänen aikalaisensa pitivät häntä suuressa arvossa. Vielä suurempi kunnia tuli hänen osakseen, kun hän ja hänen puolisonsa Roomassa keisarinkruunulla kruunattiin. Hänen ihanimpana kunnianaan oli kuitenkin se, että hän elämänsä loppuun asti vaelsi nöyränä Jeesuksen Kristuksen palvelijattarena.