I.
Lukija oppii tuntemaan Ojamyllyä ja Myllynmäkeä.
Jos täysiä rahasäkkiä ja viljavia peltomaita aina seuraisi onni ja sydämen rauha, niin olisi vanha Antti Trimm eli Ojamylläri, niinkuin hänen myllynsä vuoksi häntä rahvas nimitti, varmaankin ollut onnellisin mies Männikön kylässä. Antin neljäkymmentäkahdeksan vakan-alaa peltoa ja heinämaata, erittäin vielä kartano y.m. huoneet tekivät hänen vauraaksi mieheksi, ja että rauta-arkku vuoteen alla makuuhuoneessa ei suinkaan ollut tiilikivillä täytetty — siitä olisin lyönyt vaikka vetoa; sillä Ojamyllärillä oli varoja, sen tiesi joka mies Männikön kylässä.
Vaan onnella ja sydämen rauhalla on kokonaan oma laatunsa, ja viisaat ihmiset sanovat että molemmat paljon useammin majautuvat matalan olkikaton alle, kuin korkeaan kivirakennukseen.
Myös Ojamylläri oli kaikkine rikkauksineen ja varoineen onneton ja rauhaton mies. Mistä se siis tuli? — No ensiksikin siitä, että hän oli perin ahnas ja mammonanpalvelija, joka ei milloinkaan saanut kylläänsä eikä mielensä mukaan; vielä toiseksi: että lapsensa saattoivat hänelle pelkkää sydäntuskaa ja murhetta — niinkuin hän aina itse valitti. —
Mikä on tosi, jääpi todeksi — tyttärensä suhteen oli Antti siinä kohden ihan oikeassa. Kapaloista asti helliteltyä ja lelliteltyä tyttöä koulutettiin kaupungissa ja hän pääsi vihdoin — koska hänellä itsellänsä oli kaunis, maire näkö ja isällä varsin pullea rahakukkaro — eräälle kevytmieliselle kaupungin kauppiaalle vaimoksi. No nyt eivät tietäneet isä eikä tytär enää kuinka korkealle päätänsä nostaisivat! Ojamyllärin Katri oli nyt kauppamiehen rouva — missä sen kunnian ääret! Tuota kesti noin vuoden verran aikaa. Silloin eräänä päivänä huudettiin: kauppamies Lindner on joutunut vararikkoon! Kuinka niin äkkipäätä? — Tietäähän sen muutenkin, mimmoinen se kaupungin elämä on: Lindner eli rennosti, armas rouva auttoi, ja kun viimein sormet alkoivat kukkaron pohjaa tapailla, ajatteli kunnian-arvoinen vävymies: "parempi pikkuisen muassa kuin ihan ilman". — Hän jalkoihinsa, lippasi — Amerikaan, jossa toisia sellaisia veijaria kuuluu kyllä olevan. Miehet hoi, ottakaa kiini! Tahtoi tahi ei, täytyi isän ottaa Katrisensa jälleen kotia ja suoda hänelle armoleipää.
Vaikka myllärin Katri olikin niin kevytmielinen, se isku sattui kuitenkin hänen sydämeensä ja viilsi syvän haavan. Hän poi ja kitui, ja kun noidan valtikkaat ja kevät-esiköt jälleen alkoivat leitsoittaa ja paimenet laitumella huikkasivat — oli Ojamyllärin Katri jo aikaa pienen tyttärensä kanssa levännyt Männikön kirkkomaassa.
Jaakko, Ojamyllärin ainoa poika-perillinen, oli vilkas mies — sitä kertoi koko kylän väki — ja vielä päälliseksi Männikön kylän kaunein poika — sitä kertoivat varsinkin kaikki Männikön kylän tytöt; — kukapa sitä paremmin tietäisikään. Siihen asti oli asia hyvä ja isä häneen tyytyväinen, mutta että Jaakko kaikkein tyttölöiden joukosta juuri koulumestarin Annaa vaimoksensa pyysi, kun kuitenkin kaikki muut tytöt häntä halusivat saada: se teki Ojamyllärille niin suurta mielipahaa, ettei monestikaan ruoka eikä juoma hänelle maittaneet. Miksi niin? No, Annalla oli kaikenlaiset hyvät avut ja tavat sekä kaunis oli hän päälliseksi kuin enkeli — yhtä ainoata oli hän — vailla: — rahaa!
Mutta rahaa, paljon rahaa! oli Ojamyllärin öinen ikävöiminen ja päiväinen miete, ja suurempaa mielipahaa ei voinut Jaakko hänelle tehdä kuin kosia köyhää tyttöä.
Liisa, Ojamyllärin emäntä, oli ymmärtäväinen, hellä ja hiljainen vaimo, joka vaivalla tähän asti oli rauhaa kannattanut isän ja pojan välillä.
Mutta hän huomasi selvästi, että asia tällä tapaa ei voisi kauemmin kävystyä, sillä Antin viha poikaa vastaan yltyi päivä päivältä, ja vasta hiljattain oli hän uhannut ajaa Jaakon pois kotoa, jos ei hän heittäisi tuota tyhjää kirkkohiirtä. Ja Antti oli mies sanansa pitämään, sillä jäykempää ja ylpeämpää miestä kuin Ojamylläri ei voinut kahdenkymmenen virstan ympäristöltä löytää.
Äiti raukan hankki sydän haljeta alituisen riidan ja toran tähden, mikä vaikeni vasta illalla myöhään hänen miehensä maata mennessä, mutta jälleen nousi aamulla varhain Antin kanssa, joka pitkin päivää rypistynein kulmin ja kiukkuisin sanoin muiskien kulki tuvassa ja ulkona. Sen ohessa tiesi Liisa poikansa tuntevan tuskaa isän luonnottoman tahdon tähden, sillä niinikään oli hänelle itselle nuoruudessansa tapahtunut. Ei millään muotoa hänen oma sydämensä, vaan hänen isävainajansa tahto, ollut hänet Ojamyllärin vaimoksi saattanut; hän itse oli jo aikoja erään toisen valinnut. Raskaalla sydämellä oli hän viimein antautunut isän tahdon alaiseksi. — Jäykkämielinen Ojamylläri ei ollut vielä koskaan kiitossanaa hänelle siitä lausunut ja katseli nyt jälleen karsain silmin vaimoansa: olisiko hän ehkä pitänyt yhtä neuvoa Jaakon kanssa? Että Liisalla juuri senkin vuoksi ei ollut kultaiset päivät, ymmärtää jokainen itsestänsä.
Toisella tapaa, vaan ei suinkaan paremmin, oli asiat yllä mainitun Annan elämänkohdan suhteen. Kun kylänraitista ylöspäin ja kouluhuoneesta vielä palasen matkaa eteenpäin lähdemme, tapaamme kirkon takana erään vanhan, lahonneen mökin, vinoseinäisen ja sammalkattoisen, joka selvästi ilmoittaa, ettei huoneenrakentajan hampaita enää moneen aikaan ole porottanut. Siinä asuu vanha Sutlepan Anttoni vaimonsa ja lastensa kanssa, joita parikunnalla onkin koko tuvallinen, vaikka kyllä vanha tölli oikeutta myöten jo aikaa olisi ollut huutokaupalla myytävä, jos kaupungissa asuvalla velkojalla ei olisi ollut kristillinen sydän rinnassaan. — Kun Annan vanhukset jo aikaisin kuolivat, oli Anttoni ottanut Annaa — tietysti maksoa vasten — kasvattaaksensa, ja kunnallishallituksen oli hyvä mieli, että päästiin erilleen tuosta köyhästä tytöstä, ja että joku sillä tapaa otti tuota köyhää lasta hoitaaksensa. Mutta Jumala nähköön! Anttoni ja Rietu eivät ymmärtäneet omiakaan lapsiansa kasvattaa, saatikka vieraita. Mies oli patajuoppo ja tappelija, vaimo raaka ja sivistymätön, joka ylimalkaan ei tehnyt suurta eroitusta "minun omani" ja "sinun omasi" välillä ja usein antoi peukalon kasvaa toisia sormia pidemmäksi. Mitä silloin lasten kasvatuksesta tulisi? Anna sai kasvatusvanhemmiltansa, mitä suurin osa hänen kaltaisiansa saavat, jos ne ovat köyhät: vähän syödä — tehdä paljon työtä sekä ottaa vastaan soimasanoja, ja jos Taatto taivahinen ei olisi sanallansa apua ja lohdutusta tuonut, hän olisi kokonaan jäänyt oman onnensa nojaan ja unhotuksiin.
"Mutta", kysyy ehkä yks ja toinen, "eikö Anna lähtenyt pois, koska hän oli kasvatusvanhemmillensa kiusaksi?" — Niinpä niinkin, kyllähän tuo hyvä lapsi olisikin lähtenyt, ja mietti sitä varmaan ennenkuin me molemmat, mutta mihin hän sitte joutuisi? — Kun Anna laskettiin koulusta, pyysi hän päästä palvelukseen, että itse ansaitsisi leipänsä ja niinmuodoin ei enää olisi kasvatusvanhempiensa elätettävänä. Mutta nyt tuli kysymys: "Pitikö heidän uudestaan hänen tähtensä murehtia ja nähdä vaivaa? Hän olkoon tyytyväinen, kun saapi jäädä yhteen kohtaan!" Rietu ei olisi häntä ensinkään laskenut, varsinkaan nyt kun tyttärensä häät juuri olivat tulossa; sillä Anna oli kaikkeen tyytyväinen, ja kotiaskareet olivat kokonaan hänen tehtävänänsä; yhtähyvin Rietu sanoi hänen täällä olevan jaloissa, ja aamusta iltaan työn ja vaivan lisäksi torui ja soimasi häntä.
Niinmuodoin oli Anna vielä tänäpäivänä Sutlepan perheessä, ja kyyneleitä ja itkupäiviä oli hänellä enemmän kuin ilohetkiä.
Lapsuudesta asti olivat Anna ja Jaakko olleet yhdessä, yhtenä koulussa, lukusijoilla ja Herran ehtoollisella, sillä molempain äidit olivat lapsuuden-ystäviä. Aika oli muuttanut lapset täysikasvuisiksi, mutta rakkaus sydämessä oli sekin kasvanut, ja kun Jaakko oli 23- ja Anna 20-vuotias, silloin tiesivät myös molemmat, etteivät voisi elää ilman toisiansa. Että Ojamylläri ei hevin ottaisi vitivaivaista miniää, sen he tiesivät myös, mutta molemmat olivat nuoria, voivat sekä tahtoivat odottaa, ja lupasivat ennen kuolla, kuin toisistansa erota — niinkuin nuorien rakastavaisten aina on tapa! — Joka kaupungissa ja kylässä, vieläpä joka perheessäkin on omat sala-kuiskuttelijat ja kontittelijat, jotka eivät suurempaa iloa tunne kuin sattumoilta kuultua salaisuutta heti ilmoittaa juuri niille, joiden ei suinkaan olisi pitänyt siitä tietoa saada. — Eikö Männikön kylässä semmoista olisi ollut? Eipä vielä ollut viikkoakaan kulunut, niin tiesi Ojamylläri alusta loppuun koko asian. Vaan nyt Antti tulistui niinkuin rohdin-tukko, johon pistetään valkia, hän melusi ja pauhasi, että seinät soi, ja vannoi valan, että ennen kuolisi, kuin ottaisi taloonsa tuon "ryysyläisen". Jaakko pysyi isän melutessa tyynenä, vaan äijä tunsi poikansa ja tiesi että hän semmoisissa asioissa oli jäykkä ja lujamielinen. Mutta hän päätti tehdä kaikki mitä suinkin voisi, lasten sydämet eroittaaksensa ja rakkauden niistä juurineen kiskoaksensa! Luonnistuiko hänen tuumansa? — Saammepa nähdä!
Tällä tapaa oli asiat Ojamyllyllä; nyt luomme silmämme erääsen ihmiseen, joka kyllä oikeutta myöten ei ansaitsisi sitäkään, että aimo koira häntä haukkuisi ja rehellinen mies sylkisi häneen, mutta jota meidän kuitenkin täytyy oppia tuntemaan.
Kirja-Tiitsu — sen nimen oli hän saanut pitää siitä saakka kun hän ennen aikaan oli ollut pitäjänkirjurina — Kirja-Tiitsu oli ensimäinen kylän-posti, väärinpuhuja ja korvaankuiskuttelija Männikössä, tyhjäntoimittaja, joka kaikkein mutkallisimpia asioita taisi ympäristössä laverrella ja puheita ymmärsi panna paremmin kuin moni ravintolan-neitsyt matkaan. Häpeemätön ja julkea kun hän oli, tuli hän takaovesta jälleen sisälle, jos häntä etuovesta viskattiin pellolle, ja ilman Kirja-Tiitsun sekaantumista ei mikään asia saanut tapahtua; sillä tuo kiskuri ymmärsi, paremmin kuin moni kuppari tahi tietäjäakka, mieliksi puhua, Kirja-Tiitsu auttoi sekä kosimisissa että peijaisissa, häiden ja kemujen toimeen panemisessa, kirjoitti kaikki anomus- ja arentikirjat, ja koko Männikön kylässä ei ollut sitä majaa, johon Kirja-Tiitsun terävä nenä ja rokon-arpiset kasvot eivät olleet tunkeuneet. Ja hyvinhän sen arvaakin: aina hänen sormiansa syytti, sillä jos hänen virkansa ei tuottanut kunniaa, niin se kuitenkin elättää, ja kaikella mikä ei karjunut, sillä oli Kirja-Tiitsun taskussa kyllä tilaa. "Vähäisen valehdella, vähäisen varastaa, on yhtä hyvä kuin puolentynnyrin maa" — kas siinä sana, joka ihan täsmälleen sopii Kirja-Tiitsuun. Sillä tuo lipilaari puhui miehille ja naisille korvat täyteen, nosti lapset ja vanhemmat toisiansa vastaan, jahka vaan oman hyötynsä saavutti. Jossa puu hakataan, siihen lastut lankeevat. Sattui kyllä toisinaan niinkin, että jos asia meni liiemmäisiin, joka lastu jätti pahat merkit kielittelijän selkään — sen hän ravisti maahan niinkuin koira vettä — mikäs hänen moisensa häpeästä tai kunniasta huolis? — Sanalla sanoen: Kirja-Tiitsu oli yksi pää-Juutas (sillä punainen oli hänen tukkakin), jota kaikkiin asioihin voi käyttää, vaan ei suinkaan — maksotta!
Sutlepan Anttoni kirkon takana oli Kirja-Tiitsun kummi ja hyvä ystävä. — Tietäähän sen: mihinkä tomu maasta ja lika rattaasta jää? Mutta Ojamyllärin herralla ei hän voinut toivoa asiallensa menestystä, sillä Kirja-Tiitsu oli häntä kerran hyvästi pettänyt, ja siinä asiassa oli Antilla ihmeellisen hyvä muisti: sitä hän ei helposti unohtanut! Kuitenkin oli Ojamylläri viime-aikoina käynyt Kirja-Tiitsulle hiukan ystävällisemmäksi, joka siitä ylpeänä usein sanoi Anttonille: "Saatpa nähdä, kummi, saatpa nähdä, hän palaa kuitenkin vielä, — jos vaan yksistään koulumestarin Annankin tähden", ja niin puhui kiskuri irvistellen, niinkuin olisi hänellä jo ollut Ojamylläri vallassaan — ja Jumala nähköön! veijari oli oikeassa.
Eräänä lauantaina ennen joulua oli Ojamylläri myynyt viljaa kaupunkiin, ja hyvin menestyneen kauppansa vuoksi oli Antti varsin hyvällä tuulella. Kun hän palatessaan oli kaupungista kappaleen matkaa kotiapäin ajanut, tapasi hän Kirja-Tiitsun joka myös oli käynyt kaupungissa asioilla. Kun entinen kirjuri näki rikkaan Ojamyllärin tulevan kauniilla ruunallansa, jäi hän nöyrästi seisomaan tien viereen, sieppasi lakin päästänsä ja kumarsi syvään, juurikuin olisi Ojamylläri ollut joku pappi tahi tuomari. Rasva viettelee hiiren killeröön ja veijari tiesi mitä hän teki.
Tämä oli ylpeälle Ojamyllärille varsin mieluista. Äkkiä pidätti hän hevosensa ja huusi:
"Kiipee päälle, Kirja-Tiitsu, ruunani jalat juoksevat sukkelammin, kuin sinun, ja mietin: on aina parempi alhaisemmin ajaa, kuin ylpeästi karauttaa".
Äkkiä niinkuin salama oli Kirja-Tiitsu vankkureissa ja nyt valui suu kiitoksia ja ylistyksiä; mutta miehyt tuli oikein hämilleen, kuu Antti armollisesti sanoi: "Voi istua viereeni, juttua veistätellen käy tie lyhyemmäksi".
"Ei nyt enää voi vanhuksen kuolema olla kaukana", mietti Kirja-Tiitsu, nosti huolella takkinsa liepeet ja istui Antin viereen. Puhuttiin ensin torihinnoista, sitte tämänvuotisesta ilmasta ja kylvöstä, kunnes Kirja-Tiitsu viimein alkoi kiittää Ojamyllärin ruunia.
"Se on tosi", huusi hän ja löi polveensa, jotta nahkahousut mäikkyi, "se on tosi: uhkeampia eläimiä ei ole yhdelläkään kreivillä eikä ruhtinaalla!"
"Mutta kylläpä ne kanss' maksavat!" vastasi Ojamylläri, jonka sydämestä veijarin kiitos tuntui kuin olisi siihen valunut sulaa mettä, "kaksi korkeaa nisukuormaa on niiden hinnaksi viety kaupunkiin! Kuitenkin, mitä se haittaa? Meidän-moisilla on vielä enemmän hinkaloissa!"
"Tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, edelleen yhä mielistellen ja imarrellen, kunnes sai äijän oikein hyvälle tuulelle; sitte kysäisi hän yht'äkkiä:
"Trimmon isäntä, älkää moittiko, mutta minä olen jo aikaa ihmetellyt, kuinka te aina vielä itse ajatte kauppapuodille; — teidän rikkauksilla ja i'ällä voisi se työ jäädä Jaakolle. Hän ei enään ole lapsi ja kaupoittelemisen suhteen voisivat Juutalaiset häneltä vielä oppia".
Ojamylläri katsoi kotvasen aikaa maahan, sitte lausui hän miettien:
"Tosi kait se niin on, mutta asia ei kuitenkaan luonnistu, ei ensinkään! Usko sanojani Kirja-Tiitsu, kyllä minäkin istuisin ennen lämpimän takkavalkian ääressä, kuin rytäjyttäisin tässä vankkureilla, mutta — jokaisen pihistää kenkä hänen omaa jalkaansa! Niinkauan kuin vielä itse vähänkin jaksan olla jalkeilla, en anna isännyyden valtikkaa kädestäni. Tähän aikaan on nuorella väellä omat mietteensä ja varsinkin meidän Jaakolla!" Ja kun äijä juuri sattui olemaan puhumatuulella, lisäsi hän: "Jos hänet kaupunkiin panisin, sitte tulisi asia kahta hullummaksi kuin se nyt on, sillä helpommin ei voisi hän missään muualla tavata Annaa, joka Sutlepan Rietulta joka lauantai viepi vähän voita ja munia kaupunkiin. Eikös hiidessä! Minä tulisin jo sekä lasten että vanhain pilkattavaksi, kuin itse punoisin köyttä, jolla minua hirtettäisiin!"
"Ettekö näe", sanoi Kirja-Tiitsu sysäisten äijään, "siinä susi, kussa sanotaan". Kymmenkunta askelta heidän edellänsä kävi Anna, joka, tyhjä koppa kädessään, palasi kaupungista.
Ojamylläri ei lausunut sanaakaan, mutta hän nosti nenäänsä, vihelsi kerran, ja niinkuin salama lensivät vankkurit ja hevoset lapsiraukkaa kohden, joka hämmästyen astui tien viereen.
"Odota, odota veikkonen", mietti Kirja-Tiitsu, "sinulle ystäväiseni panen vielä kirpun korvaan, josta et äkkiä pääse".
"Mikä on tosi, se on tosi", lausui hän ketun lailla nauraen ja katsoi viekkain silmin ukkoon: "kaunis tyttö on koulumestarin Anna ja sievän miniän tuopi Jaakko teille kotiin".
"Ei niinkauan kun minun silmäni auki ovat!" karjaisi Ojamylläri, punaisena kuin keitetty äyriäinen. "Kyllähän vielä löydämme hullulle koiralle rautakahleet!"
"Hänelle ei suinkaan", irvisti Kirja-Tiitsu, "ja jos panettekin hänet paulaan, niin emäntänne kuitenkin päästää hänet irti".
"Minun emäntäni", kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen, "horisetko sa vai oletko päissäsi?"
"En suinkaan", vastasi veijari, "minulle tulee vaan niin kummalliset mietteet". Hän käänsi päänsä Antin korvan juureen sohisten: "Oletteko peräti unohtaneet, että Annan isävainaja ennen kosi Liisaa? Soisiko hän pahaa entisen sulhonsa tyttärelle? — Sepä se: vanha rakkaus ei sammu", nauroi veijari ääneensä. "Mutta mitäpä se minuun koskee" — lisäsi hän ja teki itsensä yhtä viattoman näköiseksi kuin kananvarkaista tuleva kettu — "sanasta sana itää, ja Trimmon isäntä pystyy kyllä minunkin avuttani siitä ottamaan selkoa, kuinka asiat asuvat".
Jokainen oikea isä ja aviomies olisi ruoskanvarrella ajanut vankkureilta maahan tuon korvaankuiskuttelijan, ja antanut hänen myötänsä tielle "toista lajia", joka ei ole mesimakeata. — Mutta mistä Ojamyllärille se järki olisi tullut? Hän istui olkikuvon päällä niinkuin Lotin emäntä, joka muuttui suolapatsaaksi, eikä lausunut yhtä luotua sanaa. Kirja-Tiitsu oli kavala kyllä, itse pitämään suunsa kiinni; hän tahtoi suoda vanhalle miehelle aikaa, että tämä saisi perinpohjin miettiä kuultuja sanomia. Sillä välin kuuli korvaankuiskuttelija Antin kerran "oi! oi!" huudahtavan, mutta muuten olivat molemmat vaiti, kunnes Männikön kylä etäältä alkoi näkyä. Silloin sanoi Ojamylläri:
"Astu maahan, Kirja-Tiitsu ja mene tuosta suoraan Arre Tuomaan kaalimaan poikki, minä en näet tahdo, että myllynväki näkevät sinut vankkureillani. Ja mitä kahden kesken olemme puhuneet, se jääköönkin meidän kesken puhutuksi".
"Tietysti, tietysti", vastasi Kirja-Tiitsu, hyppäsi vankkureilta maahan, nosti nöyrästi lakkiaan ja luikahti yli aidan kohden kotoansa, riemuiten hyvin onnistuneesta asiastaan.
Ojamylläri ajoi askel askeleelta syvissä mietteissä kohden myllyä, josta Piiski ja Sepeli häntäänsä liehuttaen tulivat häntä vastaan.