II.
Eräs vieraissa-käynti.
Seuraava päivä oli pyhäpäivä ja juuri toinen adventti vuonna 1811. Pyhäinen rauhallisuus vallitsi Männikön kylää, jossa vitkaan ja täysiäänisesti kirkon kellon helinä ilmoitti Herran päivän tulemista.
Ojamyllylläkin oli tänään kaikki hiljaista ja juhlallista. Hannu-renki oli jo eilen illalla pannut myllyn istumaan, niinkuin talontapa oli, siitä saakka kun hurskas Liisa siinä hallitsi ja vallitsi. Vaikka Antti kauan olikin sitä "uutta tapaa" vastaan pannut, joka "tuottaa puhdasta vahinkoa", niin oli hänen kuitenkin täytynyt vihdoin myöntyä ja nyt oli hän siihen ihan tyytyväinen. Ei suinkaan siksi, että hän itse kirkkoon meni, vaan Ojamylläri ajatteli aina: "Pyhänä voin tehdä mitä tahdon" — ja kun kaikki ylt'ympäri oli tyyntä ja hiljaista, voi hän paraiten porkata ja järjestellä laatikoissaan ja lippaissaan.
No eikö Ojamylläri siis konsanaan kirkkoon lähtenyt? Lähtipä kyllä. Varsinkin iltakirkossa kävi hän sangen useasti, sillä, pää kirkon-lautaa vastaan, oli siinä paljon parempi nukkua kuin vuoteellaan, jolloin kova yskä vaivasi ja rasitti häntä. Papin saarna vaikutti Antissa saman, minkä kehtolaulu lapsissa: hän vaipui uneen!
Tänään oli Ojamylläri jo aamusta asti ollut kotoa poissa, missä? ei kukaan tietänyt. Tietysti ei olisi kukaan sitä kummeksinutkaan, sillä se asia tapahtui useasti. Niin tervehtimisestä kuin jäähyväisistä ei ollut Antti milloinkaan suurta lukua pitänyt, mutta Antti oli tänä pyhänä pannut pyhä-mekon selkäänsä ja uuden lakin päähänsä, asia joka muuten tapahtui kolme kertaa vuodessa (jouluna, pääsiäisenä ja heluntaina) — kulumisen tähden! Että hän eilen illalla Kirja-Tiitsun kanssa oli kotiin tullut, oli Ojamyllyllä jo vallan tunnettu asia — kuka joukon suun tukkii? — ja jokainen arveli vanhan miehen tämänpäiväisen vieraissa-käynnin olevan yhteydessä sen asian kanssa. Yksi arveli yhtä, toinen toista, mutta asian oikeaa laitaa ei tietänyt kukaan. Emäntä oli ääneti, mutta sydämensä oli raskas, ja väkisin koetti hän unohtaa erästä mietettä, joka yhä ja yhä jälleen vaivasi häntä. Niin meni aamupäivä ohitse, iltapäivä ja ehtoo tuli, mutta Ojamylläriä ei kuulunut eikä näkynyt. Liisan sydämeen nousi hirmu. Missä voi Antti niin kauan viipyä? Hän oli jo hädässään mennä häntä etsimään, silloin kuuli hän kerrassaan pihaveräjän pauketta ja juoksi riemuiten ulos isäntää vastaan.
"Hyvää iltaa armas Antti!" huusi Liisa jo kaukaa puolisollensa, "Jumalalle kiitos, että vihdoin olet kotona! Et usko kuinka levoton olin sinun tähtesi!"
"Vai niin, ihmeellistä", vastasi Ojamylläri pilkaten ja pani huolella pihaveräjän kiinni. "Nyt tiedän miksi tänään puolipäivästä saakka vasenta korvaani niin hirmuisesti kuumatti".
Liisa ei vastannut sanaakaan, mutta sydämensä oli tuskaa täynnä miehen halveksivan tervehtämisen vuoksi, ja sen verran kuin hän Anttia tunsi, ei ollut hyvää odotettavana.
Molemmat astuivat tupaan. Kun Antilla jälleen oli tomuinen myllymekko seljässä ja piippu suussa, veti Liisa häntä ahjon eteen penkille istumaan, pani kätensä hänen olalleen ja kysyi lempeästi:
"Mutta sano nyt mullenkin, ukkoseni, missä tänään kävit?"
"Eikö muuta?" vastasi Ojamylläri aivan kummallisella tavalla ja nousi kiireesti jälleen ylös, "sen voit piankin saada tietää: Ylisuon Mikon Leenan luona, jossa naimiskauppaa hieroin Jaakon ja hänen rikkaan tyttärensä välillä".
"Herra Jumala! sitä pelkäsin!" huudahti Liisa lyöden käsiänsä yhteen, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. — "Antti, onko se sinun vakaa ja järkähtymätön tahtosi?" kysyi hän sitte, toivon ja pelon välillä.
"Niin totta, että tulevana pyhänä sen päälle menen Herran-ehtoolliselle", vastasi Ojamylläri, kulmat rypistyneenä. "Tästä koiraelämästä tahdon saada lopun. Asia ei voi enää tulla hullummaksi, kuin se jo on; mutta niinkauan kuin minun silmäni auki ovat, ei ole eksynyt poikani tuopa sitä ryysyläistä taloon, vaikka sinä kymmenen ja sata kertaa olisit heille avullisena! Vielä olen minä isäntä talossa ja sinä, sala-käärme olet viimeisen kerran minua pettänyt!"
Liisa oli hiljainen aviopuoliso, joka muuten suurella kärsivällisyydellä kesti miehensä alituista urisemista, mutta kuultuansa nuo sanat, nousi hän ylös, astui Antin eteen ja lausui yhtä selkeällä kuin lujalla äänellä:
"Antti, sinun häpeämättömät ja väärät sanasi minusta annan sulle anteeksi — katso kuinka siinä suhteesta sovit omantuntosi kanssa. Mutta että tahdot ainoata lastasi myydä, niin ahneelle ja häpeämättömälle naiselle, kuin Ylisuon Katri on, siinä asiassa on minullakin, hänen omalla äidillään oikeus sanoa joku sana".
"Tietysti", ärjäisi Ojamylläri, vihasta tulipunaisena, "sinä olisit vielä päälliseksi hyvällä mielellä, jos tuo verivaivainen koulumestarin tytär koko sukunsa kanssa täyttaisivät itsensä minun pöytäni ääressä!"
"Katsoppa Antti, sepä se on", vastasi Liisa vakaasti, "sinun pohjaton ja ääretön ahneutesi pimittää silmäsi, ja pakoittaa sinun myymään omaa lihaa ja vertasi. Mutta usko, kakskymmentä neljä vuotta täynnä ristiä ja vaivaa on opettanut minun sinut tuntemaan! Rahan tähden annat sä kaikki, mitä jokainen kristitty ihminen pitää pyhänä ja kalliina — isän ja aviopuolison rakkautta et ole milloinkaan tuntenut! Eikö Katri vainajan laita ollut ihan sama? Naapurin Martti oli sulle liiaksi halpa, vaikka hänellä kyllä oli niin paljon ja ehkä enemmänkin kuin meillä; Katrista piti väkisenkin tuleman 'saksan-emäntä' (rouva). Ja kun viimein odotettu kosija tuli, kuka riemastui enemmän kuin sinä hienon ja uhkean kaupungin herran tulosta, joka viimeisessä lopussa ei ollutkaan muu kuin herraksi pukeunut renttu, jolla oli enemmän velkoja, kuin karvoja päässä! Mutta Jaakkoa et saa niin pois myydä, sen vannon minä sinulle alla Kaikkivallan kasvojen, minullakin on oikeutta häneen, korkea ja kallis äidin oikeus, ja sen eteen minä tahdon seistä ja sotia viimeiseen hengenvetoon asti!"
Se tuli Ojamyllärille niin äkki-odottamatta, että hän ei saanut sanaa suustaan. Hänen nöyrä ja tottelevainen Liisansako nyt niin rohkeasti puheli? — Liisa oli hiljainen nainen, vaan hän oli nainen, ja tunsi Anttinsa niinkuin oman itsensä, sen vuoksi puheli hän edelleen:
"Arveletko, etten minä tiedä, kuka sinulle nuo tuumat päähän on pannut? Jo eilen illalla kuulin, että olit tullut tuon vanhan hupsun Kirja-Tiitsun kanssa kotiin. Kyllä minun todellakin silloin oli mieleni ahdistettu! Voitko Jumalan edessä vastata että annat sellaisen ilkeän korvaankuiskuttelijan häväistä omaa vaimoasi ja lastasi? — Antti kuule viimeinen sanani: pakoita omaa ainoata lastasi, ottamaan tuota hylkiö-naista, tee vaimosi ja poikasi onnettomaksi, mutta älä sitte toivo, että silmänräpäykseksikään enää jään kattosi alle! Tee siis tavarasi kanssa, minkä arvaat oikein olevan; mutta minulle suokoon Jumala pian rauhallisen kuoleman hetken, etten näkisi lapseni onnettomuutta ja taivaallisen Isän rangaistusta sinun ylitsesi!"
Nyt loppui äiti-raukan voimat; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja syvään henkeänsä vetäen käänsihe hän ja meni vitkalleen kamariin.
Ojamylläri istui äänetönnä pöydän ääressä, mutta salaman nopeudella lensivät mietteet vanhan miehen päässä. Katri vainajan nimi oli tunkeunut hänen sydämeensä niinkuin o'as; hänen Liisansa, jota hän kuitenkin omalla tavallaan rakasti, oli sellaisella lujuudella puhunut hänen kanssansa, niinkuin ei koskaan ennen. Vieläpä oli kokonaan uhannut jättää hänet, jos asia liiallisiin menisi! Pitikö häntä rikasta ja uhkeaa Ojamylläriä sentähden kutsuttaman papin luo taikka oikein tuomarin eteen, koko kylän puheeksi ja nauruksi? Semmoiset mietteet olivat lohaista Antin pään. — Tunti tunnilta kului. Nyt tuli myös Jaakko kotiin, joka iltapäivällä oli ollut kylässä, ja kun äiti jo oli levolla ja isällä taaskin oli pilvinen tuuli, meni hänkin pian maata. Ulkona oli nousnut hirmuinen lumituisku ja tuuli riehui ja raivosi myllyn ympärillä, että ikkunat pärisivät.
Mutta kädet seljän takana käveli Ojamylläri tuvassa pitkin ja poikki, ja niin kului tunti tunnin perään.
Mutta, mitä hurjemmin tuuli riehui ulkona ja rakeet ikkunaa vasten löivät, sitä hiljaisemmaksi kävi myrsky Antin sydämessä, ja — viha meni, katumus tuli. Nyt kun hän tyynemmästi mietti asiaa, olisi hän antanut kukaties mitä, jos ei hän tänään ensinkään olisi käynyt Ylisuon Leenan luona. Ja jos hän juuri nyt olisi saanut Kirja-Tiitsun käsiinsä, koko pahuuden alun, kukatiesi olisi vielä tänään nousnut Ojamyllyllä aika ottelu!
Mutta mennä kamariin ja pyytää Liisaltansa anteeksi — siihen oli Antti kuitenkin liian jäykkä.
Vihdoin pani Ojamylläri oven lukkoon, toi ylisiltä hevosloimen, jonka hän kiersi ympärillensä, ja vaipui uunipenkille nukkumaan.
Toisena aamuna oli elämä Ojamyllyllä ihan entisellään. Jopa Jaakon ja myllyväenkin vuoksi puhuivat Antti ja Liisa toisilleen, joka olikin tarpeesen, iltapäivällä myös sanasen kaksi lisää, ja ken asiaa juurta jaksain ei tuntenut, ei olisi suinkaan aavistanut mitä eilen illalla oli kahden aviopuolison välillä puhuttu ja tapahtunut. Jaakko puolestaan huomasi isänsä tänään olevan tavallista ystävällisemmän ja toivoi siitä hyvää kosio-asialleen.