III.
Pääsiäislauantai Ojamyllyllä.
Joulunpyhät tulivat ja menivät. Ei puolella sanallakaan muistuttaneet Antti ja Liisa toisilleen, mitä mainittuna iltana niiden välillä oli puhuttu, ja kotielämä oli Ojamyllyllä juuri, niinkuin se oli ollut 24 vuotta; ei parempi eikä pahempi.
Niinkuin maakylissä on tavallista, hiljaisia päiviä ja viikkoja seurasi hiljaiset päivät ja viikot, ja huhtikuu oli oven edessä, ennenkuin huomattiinkaan — kuu, josta rahvas sanoo, että se tottamaarian on vielä oikullisempi kuin joku tanunkantaja nainen.
Oli Pääsiäislauantai. Ulkona viheriöitsi oraat, leivo lauloi ja Jumalan aurinko sulatti viimeiset lumen jäännökset tien vierestä ja kedolla, tuvassa puuhasivat ja järjestelivät naisväki, sillä talven mustuus oli kokonaan pois pyhittävä, ja nurkassa odottivat Aini ja Marjukka hartaasti nisukyrsiä, joita äiti oli luvannut heille, jos kauniisti istuisivat tuvassa eivätkä olisi jaloissa.
Ojamyllyllä ei kuitenkaan kukaan koskenut työhön, sillä Liisan hurskas tapa oli ottaa vastaan joka lauantai-ilta totisella mielellä. Mutta toisin oli Antin laita. Kuinka tämä äärettömän ahnas mies työlle ja orjailulle löytäisi loppua? Jo varhain aamulla oli Ojamylläri lähettänyt Jaakon viljakuorman kanssa kaupunkiin, nyt odotti hän häntä saineesti kotia — vaan ei suinkaan isällisestä rakkaudesta tahi pääsiäislauantain vuoksi, — hui hai! vaan että hän saisi rahat oikein pian arkkuunsa. Päivä alkoi laskeutua, mutta poika ei tullut. Joka kerta, milloin kuului vankkurien jytinää, juoksi vanhus oven eteen, mutta päivä oli mailleen menemässä, rengit, piiat tulivat pellolta iltaselle — joka ei tullut, oli Jaakko.
"Äiti, jos pojalle olisi nuoren ruunan kanssa tapahtunut joku onnettomuus?" sanoi Ojamylläri emännälleen, joka, kaadillinen lämpöisiä nisukyrsiä sylissä, tuli keittiöstä tupaan.
"Älä pelkää", vastasi Liisa, "Jaakko on varovainen ja tie pitkä, mikä onnettomuus hänelle voisi tapahtua?"
"Missä kuitenkin minun mieleni ja järkeni oli", sanoi Antti varsin tuskallisesti, "kun en itse lähtenyt kaupunkiin? Sen minä olen aina sanonut: siitä pojasta ei tule hyvää sinä ilmaisna ikänä, ja jos minä en itse olisi aamusta iltaan huiskeella niin — — —"
Antti oli juuri hyvässä alussa kiitoslauluja laulamaan itsellensä, niin kuului pihalta ihmisten melua. Pihaan astuivat molemmat ulos, ja mitä he näkivät, voi kyllä panna sydäntä sykkimään. Salaman nopeudella lensi eräät vankkurit Ojamyllärin korkeat mylly-vankkurit — kaksi hevosta edessä myllyllepäin. Hevosten harjat heiluivat, ja mitä pahemmin vankkurit päristivät, sitä raivokkaammaksi tulivat hevoset, joilla ei enää hetkeen aikaan ollut ajajaa ollut.
"Isä taivahinen, missä on poikani!" huudahti Liisa ihmisjoukkoon, josta ei yksikään uskaltanut vimmoissaan olevia hevosia pysäyttää.
Yhä lähemmäksi karkasivat hevoset — Ojamylläri hairasi hirmulla pihaveräjän auki, päästen itse taakse näki hän hevosten kuni salaman ajavan läpi veräjän, jonka toinen pieli murskaksi musertui, ja niin väristen ja vavisten pidättäivän tallin ovelle.
"Nyt", miettinee lukija, "kysyi kuitenkin Ojamylläri etupäässä Jaakkoa." — Kaikkea muuta! Siihen olisi hänellä jo pitänyt olla isän sydän povessa. Kun Antti näki hädän olevan ohitse, astui hän kiroten ja vannoen likemmäksi, ja kun vielä rikotut valjaat ja särkynyt pyörä pistivät hänen silmäänsä, oli asia peräti paha.
Silloin kuului kerrassaan eräs ääni joukon melun ja isännän vannomisen sekaan: "Yksi kuollut vankkureilla!" — Äänettömiksi jäivät kaikki, niinkuin olisi ukkonen lyönyt alas väen sekaan — vihdoin rohkaisi Hannu-renki itseään ja kiipesi vankkureille.
"Jumala auttakoon, koulumestarin Anna!" huusi hän ylhäältä maahan, "mutta sen uskon, kuollut ei ole hän suinkaan!"
Ojamyllärin näköä näitten sanain perästä en edes koetakaan kuvata. Sillä aikaa kun Anna kannettiin tupaan ja Liisa osoitti samarialaista sydäntänsä lapsi-raukkaa kohtaan, esitteli Antti pappia ja leviittaa. Silmät muljallaan ja kädet nyrkissä hän kulki nurkasta toiseen, ja ellei piha olisi ollut täynnänsä kylänväkeä, niin olisi varmaan nousnut hirmuinen elämä.
Liisan murheen ja huolen kautta oli Anna toipunut tainnoksistaan ja kertoi nyt itkien emännälle, kuinka kaikki oli tapahtunut. Raskaan kantamuksen kanssa jäytyneitä puita Anna oli kotiapäin kulkenut, kun par'aikaa Jaakko tyhjillä vankkureilla oli hänet saavuttanut. Jaakon pyynnöstä oli hän kuormineen vankkureille istunut — silloin, sillä aikaa kun nuorukainen toista pyörää korjasi, oli nuori ruuna ruvennut karkaamaan, ja ennenkuin Jaakko oli saanut ohjat käteen, oli jo vankkurit hevosten kanssa lentäneet tipo-tiehensä.
"Jaakkoa on taivaan Isä armollisesti vahingosta varjellut", lausui Anna vielä vapisten, "mutta minun on täytynyt kärsiä ääretöntä pelkoa ja ahdistusta. Toisella puolen kylää yritin jo hypätä maahan, etten kaikkien nauruksi tulisi vedetyksi läpi kylän — mutta silloin menehdyin, kunnes nyt juuri teidän kätten välillä virkosin".
"Lapsiparka", lausui Liisa kyynelsilmin, "Herran käsi on raskaasti langennut päällesi, mutta Hän itse tietää, minkä vuoksi se on hyvä. Ihmeelliset ovat hänen tiensä ja hänen armonsa on joka aamu uusi meidän ylitsemme. Vaikka kohta kaikki kävisi sinua vastaan — niin usko ja toivo! Itkun ja rukouksen siemen kantaa riemullisen ja runsaan hedelmän, jos kohta ei täällä maailmassa, niin kuitenkin totisesti tuolla ylhäällä!"
Vakaan emännän lohdutussanat viihdyttivät surullista sydäntä. Käsi kädessä istuivat he toisensa vieressä; länteen lähtevän auringon viimeiset säteet loistivat armaasti akkunasta tupaan, ja äiti sekä tytär saivat ylhäältä sen rauhan, jota maailma ei voi antaa — mutta paratkoon Jumala, ei suinkaan kauaksi. —
Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan poskille ja okaat hänen sydämeensä.
"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni ja itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun sinut maahan kuin hullun koiran" — ja niinkuin nuoli oli hän kamarissa, jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.
"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa, "Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa — —" ja sillä aikaa kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja verensä puolesta — — ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä — hän sai voiton.
Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään sukulaisen luoksi elinsijaa etsimään.
Hämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä edemmäksi kodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan yksin, milt'ei kuollakseen särjetyin äidinsydämin — — — silloin alkoi Männikön kylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja niiden helinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa: "minä elän ja teidän pitää myös elämän!"
Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa, heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja sydämensä — kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla onnettomaksi, olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta Jumala varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän murtuisi!"
Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"
Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan aidan vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.
Ja mitä teki vanha Ojamylläri? — Enemmän kuolleena kuin elävänä istui hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä — nyt oli jo kaikki niin käynyt kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen sydämessään, vaan ei suinkaan — katumus! Hänen sydämensä ympärillä oli vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin rangaista häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. — Totisesti, Apostoli puhuu totta sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja juuri", — ja: "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"