IV.
Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.
Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön jälkeen tulevat ja menevät — nykyinen päivä hautaa eilisen ja huomispäivä nykyisen päivän, — ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta, murheesta ja toivosta huolimatta.
Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten riemusäveleet. — Entäs Ojamyllyllä sitte? — Paratkoon Jumala! täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.
Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut, vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava vesipisarakin kiveen kolon, — ja äidin sydän ei löydä vertaansa uskossa, rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? — — hän ei ollut suinkaan juuri kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä, kovakiskoinen sydämensä milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin "ympärinkautta" tullut toisen ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi hänen kaiketi pitänyt maksaa Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan kuin me häntä tunnemme, — sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä oli siis säällisellä kannallaan. Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän oli läheisessä kylässä renkinä ja lähetti äidilleen joka viikko paljon terveisiä postimiehen kanssa.
Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin kuoltua? — Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! — Ei, se ei saanut tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, — mutta minkälainen? — Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.
Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta" tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja — asia tapahtuikin ihan sattumuksesta.
Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen nojaten hän puhui itseksensä:
"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään. Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja äjestää" — nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen — hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka herttaisesti kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä kohdalla, jossa eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.
Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää. Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".
Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle vieraaksi?"
"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.
"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin, kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi asia on".
Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt jaarittelijalle kättä yli aidan, — kunnia, jota Antti ei vielä elämässään ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin, raappasi jalallaan edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja toista.
"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan pidä sitä".
"Päälliseksi jos minä en tahdo" — vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.
"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan ole — kauniin — Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"
"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi, muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään huonompiakin maailmassa kuin minä?"
"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:
"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi, että hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin kuinka ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän takana olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".
Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".
Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:
"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata sinut — tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit — tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".
"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet — kurko hänen tiesi, mistä se tulee! — olisin jo aikaa akoittunut mies".
Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen — pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.
Kädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri tupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:
"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen, ikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja toiveitansa puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:
"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin".
"Tiedän kyllä Jumala nähköön!" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä huo'aten. — Ojamylläri puheli edelleen:
"Nuoret saattavat kuolla, vanhan täytyy kuolla, ja pane tähdelle, minun suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja — Jumala antakoon hänen sielullensa rauhaa! — on mulle jo harmaita hiuksia kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun naulaksi! Liisani — voi Jumalani! — Mutta sydämeni ei kestä sitä kaikkia syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison, asian täytyy muuttua!"
"Se oli sana!" änkytti Kirja-Tiitsu, "näyttäkää kerta, että te isäntä olette!"
"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat nyt jo ovat, ja miksi ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, — niin vihasta ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja korjannut; kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin Annalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää toista koko Männikön kylässä? — Minä olisin jo hullua hullumpi, jos sitä sallisin! — Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu! — Sentähden — sentähden — —" yskä keskeytti hänet taas — "Kirja-Tiitsu, Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen pakottavat, mutta: kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha Karja-Matti sanoi aina: 'koiran nahkaan sopii koiran hammas'. Ymmärrätkö?"
"En vielä oikein selvään", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.
"Pöhlö", huusi Ojamylläri jyrkästi, "luulin minä kuitenkin sinua ymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni ja kieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa Annan vaimoksi! Ymmärrätkö nyt?"
"Kyllä", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, "mutta siinä suhteessa jättäkää ennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa tunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa hän Annin vielä mieluisemmasti vaimoksi".
"Oletko hullu!" huusi Ojamylläri pystyyn karaten. "Huoneet ja pellot, raha ja rikkaus yhdeltä puolen, ja tyhjä paljas kerjäläispussi toiselta puolen — hänen täytyisi jo hullu ja tuhma olla, jos hän vielä sittenkin koulumestarin tyttären valitsisi!"
"Ja kuitenkin, Trimmon isäntä", vastasi Kirja-Tiitsu varsin rauhallisesti, "ja kuitenkin lyömmekö vetoa: hän on niin yksinkertainen. Päälliseksi heittäkäämme kaikki tyhjät puheet — asian nykyisellä kannalla kannatte kuitenkin vettä seulalla, sillä ensiksikin: kaikkea ei sovi teidän kuitenkaan hänen käsistään ottaa, varsinkaan nyt, kun hän on ainut lapsi — ja toiseksi: mitä äidin puolesta hänen omansa on, pitää teidän viimeiseen kopeekkaan asti maksaman! Jos ette minua usko, — etsikää ylös aviokontrahtinne. Minä olen suuresti erehtynyt, ellei se siinä suurilla kirjaimilla ole kirjoitettuna, sillä minä olin siihen aikaan itse pitäjänkirjurina ja teidän isä-vainaja sanoi aina: 'Mitä on kirjoitettu, se on kirjoitettu — sitä ei latki yksikään koira, eikä pemoita yksikään kana pois'. — Arveletteko, ettei Jaakko tyydy äitinsä perintöön? Minä sanon teille: kerrassaan ja lyhyesti: hän on aina kuitenkin niin luja mies, että hän vielä vihdoinkin saapi Annan emännäksi".
"Tyhjiä puheita!" lausui Ojamylläri, hairasi ulos kaapin-laatikon ja etsi kahdenkymmenen-vuotisen tomun ja hämähäkin verkkojen seasta erästä paperikimppua, jonka hän antoi Kirja-Tiitsun käteen. Kun entinen kunnian-arvoinen pitäjänkirjuri pari lehteä oli kääntänyt, huusi hän: "Ottakaa, pankaa silmälasit nenän päälle ja lukekaa itse: siinä se on selvästi ja laveasti kirjoitettu!" Ojamylläri teki niinkuin toinen käski: "Missä kumminkin olivat ajatukseni?" sanoi hän sitte ja pani paperit laatikkoon jälleen. Mikä nyt tuli neuvoksi? Tuolille istuen tuijoitteli hän kulmat rypyssä ja käsi leuan alla, oieti yhteen paikkaan. Kirja-Tiitsu rämisteli sillä aikaa kymmenellä sormella akkunan ruutua ja vihelsi erään tutun juomalaulun sävelmää.
Kotvasen kulutta, Ojamylläri mutisi: "tätä en enää kestä —" ja äkkiä ylös nousten huusi hän:
"Keksi joku neuvo, Kirja-Tiitsu, tee asia tiedoksi, ja niin totta kuin rahvas sanoo minua rikkaaksi Ojamylläriksi — yks pivontäysi hopearuplia ei saata minulle päänkipua!"
Nyt oli Kirja-Tiitsu oikein mieliasiassaan, ja ahne Ojamylläri siellä, johon hän miestä tahtoi! Hetken kuluttua lauloi lintu kokonaan toista laulua!
"Kuulkaa Trimmon isäntä", yllytti veijari yskähtäen, "minä tietäisin hätätilassa tosin vielä viimeisen keinon, jos ette suinkaan vain itse pane vastakynttä: ymmärrättehän sen 'ettei mertä pisaroitta soudeta' ja ketä joku rohto voi kuolemasta pelastaa, hän ei rupea tohtorin ja apteekkarin kanssa tinkimään. Katsokaa, minulla on yksi sellainen rohto, ja vaikka kohta teidän Jaakko ensin murtaisi suutansa ja tuskittelisi — se auttaa, ja se tässä on pääasia".
Ojamylläri katsoi odottaen puhujaa silmiin.
"Kaikilla teidän uhkauksillanne, riidallanne ja elämöitsemisellänne" — puheli viisas neuvon-antaja edelleen, — "ette ole vielä yhtäkään koiraa takan äärestä maanitellut pois, ettekä voi sitä tehdäkään, tässä on tarpeen näyttää totuutta! — Anna täytyy tulla syrjään saatetuksi, muuten ei anna Jaakko koskaan jälkeen; mutta ei suinkaan tulella ja miekalla, Jumala varjelkoon! emmehän murhaajia ole — vaan ainoastaan kauniilla ja rauhallisella tavalla; hänen pitää mennä miehelle! Mutta ei suinkaan teidän Jaakolle, vaan kokonaan eräälle toiselle — mitä arvelette? — Minut pitää hänen ottaa, minut! Eli paremmin, minä tahdon ottaa hänet! — Kuinka nyt? Mutta minä toivon myös, että siitä olette kiitollinen ettekä saata Annaa kerjäläisen tavalla majaani — no, älkää peljätkö, minä en ole suinkaan häpeemätön!"
"Kirja-Tiitsu! se on neuvo!" huusi Ojamylläri loistavin silmin. "Ja senkö ottaisit tehdäksesi?"
"Miksi ei?" vastasi veijari, "suuni on jo kauan vettynyt tuon raittiin tytön tähden, kanan liha on aina kanan lihaa!"
"Mutta Kirja-Tiitsu" — kysyi Ojamylläri epäillen, "mutta — tahtooko hän sinua myös?"
"Tahtooko? äh! äh! äh!" nauroi Kirja-Tiitsu, "pitäisikö tuollaisella köyhällä kirkkohiirelläkin olla omaa tahtoa? — Hänen täytyy, myllyn-isäntä, hänen täytyy! Ja pankaa tähdelle, viimein kiittää hän vielä Jumalaa, että kunniallinen mies on hänet ottanut!"
"Hm", mietti Ojamylläri, "tuon päälle en suinkaan tahtoisi vannoa", mutta Kirja-Tiitsu lisäsi:
"Ja — mitä vielä tahdoin sanoa — vanhan Sutlepan Rietun täytyy auttaa minua; sillä Anna taikka rahaa! — ymmärrättekö? Ja muutenkin, sen verran kuin Annaa tunnen, — hän on hyväsydäminen lapsi eikä anna asian tullakaan sille kannalle. Vaikka Sutlepan vanha muori kyllä pitää häntä enemmän orjana kuin ihmisenä, on hän kuitenkin kiitollinen tuolle noidalle ja — sanokaa mun sanoneeni! — hän menee paulaan! — Ja Jaakko? Ensin hän kyllä tuskailee ja huokaa, mutta — aika on hyvä neuvon-antaja, ja luvun lopuksi ennustan teille iloisia häitä teidän Jaakon ja rikkaan Ylisuon Katrin välillä".
Ojamyllärin posket loistivat riemusta, yksi ainoa sana Kirja-Tiitsun puheessa ei ollut hänen mieleensä — missä veijari maksoa oli maininnut.
"Ja kuinka paljon myötäjäisrahaa vaadit?" kysyi hän pelokkaasti.
"Kolme sataa ruplaa, vaan ei rahtuakaan enemmän taikka vähemmän", oli vastaus.
Ojamylläri karkasi ihan pystyyn. "Kolmesataa ruplaa!!" huusi hän hämmästyen.
"Juuri niin paljon", vastasi Kirja-Tiitsu rauhallisesti, "vähemmällä minä en ota Annaa!"
"Paljon rahaa! hirmuisen paljon rahaa!" lausui Antti päätänsä pudistaen, "mutta vanhan ystävyyden vuoksi tyydyt sä kuitenkin puoleen! Asiat on niukat ja minun moiseni ei ole enää niin varallinen, kuin ennen".
Kirja-Tiitsu, joka tiesi, ettei vanhalla miehellä ollut muuta neuvoa, oikaisi kättänsä lakkia kohden, lausuen:
"Ehkä saatte sillä hinnalla jonkun haukan, mutta minua ei suinkaan!"
Näin sanoen nousi hän ylös ja rupesi lähtöä tekemään.
"No no", urisi Ojamylläri, "kysyen ja tarjoten tulee kauppa, ja kolmella-sadalla ruplalla voinhan kuitenkin avata suutani?"
Lyhyesti: nuot molemmat kunnian-arvoiset miehet sopivat hinnoilla! Kaksisataa kuusikymmentä ruplaa oli Annan verenhinta, neljäkymmentä oli kuitenkin saanut pudotetuksi.
"Koska ei kuolema kysy aikaa", teki Kirja-Tiitsu, jolla se ammatti oli, heti kontrahdin valmiiksi ja Ojamylläri piirsi suurilla kirjaimilla nimensä sen alle. Paitse sitä päätettiin vielä, että Kirja-Tiitsu kosisi vasta tulevana syksynä, — "ihmisten vuoksi!"
Myöhä jo oli, kun Ojamylläri ja hänen kunnioitettu neuvon-antajansa erosivat. Kun Antti päästi Kirja-Tiitsun pihalta ulos, hairasivat koirat kuin hullut entisen kirjurin jalkoihin, ikäänkuin olisivat tietäneet, että tuo ilkiö par'aikaa oli yhden uuden pahan työn valmistanut.