V.
Mitä mietteitä sota toi Ojamyllylle, Männikön kylään ja Sutlepan perheesen.
Yksi tahi toinen meistä muistanee ehkä vielä lapsuutensa ajasta, että äitivainaja, kun tahtoi saada vallatonta poikaa vaikenemaan, huusi: "Punaparta tulee!" — se nimi sai heti joka lapsen vaikenemaan ja kiskoi useamman kuin yhden vanhemman karvaa. — Puolen maailman kanssa, jonka hän oli valloittanut, vaan ei suinkaan rauhalla, ojensi Napoleon I myös kättänsä Venäjän valtakuntaa kohti, joka, ynnä hänen englantilainen naapurinsa, yksin koko Europassa julkesi halveksia Ranskan mahtavuutta ja voimaa. Niin yöt kuin päivät tunkeusivat voittajan epälukuiset väkijoukot Venäjän rajan yli oieti Moskovan kaupunkia vastaan, jossa korkea ranskalainen arveli käsissään hoitavan Venäjän valtakuntaa ja keisaria! Uhkea ranskalainen oli unohtanut kaksi asiaa: Venäjän isänmaan rakkauden ja Venäjän talvet! — Suurella luottamuksella meni hän omaa tietään ajattelematta, että yhden ainoan ihmisen kunnianhimon tähden miljoonat menettivät henkensä ja terveytensä. Monen äidin poika, joka punaposkisena ja sirokasvuisena Bonaparten väkijoukossa meni pois, tuli haavoitettuna ja raajarikkona, jalkapuolena ja ykskätisenä takaisin, — jos hän ylipäänsä vielä tuli takaisin eikä lähellä sotatannerta levännyt ikuista untansa! Nämät olivat raskaat päivät rikkaille ja köyhille, suurille niinkuin pienillekin, ja sodanhätä lepäsi niinkuin painajainen joka majan ja joka sydämen päällä! Mitä ikinä vihollinen edestään löysi, sen hän hävitti ja poltti, samate sen mikä hänen kädestään säilyi — ja sitä oli vähän — sen ottivat läpikulkevat sotamiehet. Sodan aikana ovat, paratkoon Jumala, ystävät ja viholliset siinä suhteessa samanlaiset: molemmat tahtovat, kumpikaan ei tuo, ja mistä he läpi kulkevat, siihen jäävät harmaat jäljet.
Sotamiehen-otto, sodan hirmu ja murhe olivat myös Männikön kylään tulleet vieraiksi ja tuottivat köyhälle rahvaalle paljon kärsimyksiä. Moni maja, josta muuten laulun ääni ja riemuhuudot kaikuivat, oli nyt itkua ja kaipausta täynnä. Sota otti pojan vanhustensa keskeltä, riisti sulhasen morsiamen vierestä; kuka voi sanoa, kuinka monta heistä tässä maailmassa enää kohtaisi toistaan? —
Aurinko oli mailleen menemäisillään. Puutarhassa omenapuun alla istui, kädet sylissä, Liisa, Ojamyllärin emäntä, ja hänen silmiinsä kuvautuivat viimeksi kuluneet elämän vuodet, erittäinkin nykyiset, jotka olivat tuoneet niin paljon tuskaa ja vaivaa, ristiä ja kyyneleitä. Tuomen latvassa raksutteli kaksi rastasta ja avaruudessa nousi leivonen taivaan puoleen, Luojalle ehtookiitosta laulamaan.
Silloin lankesi seljän takaa eräs käsi raskaasti hänen olalleen — äkkiä kääntyi Liisa ympäri.
"Jaakko! Taivaan Isä — mitä se merkitsee?" huusi hän hämmästyen. Värisevän äidin edessä seisoi hänen poikansa sotamiehen puvussa, hiukset leikattuna.
"Älä hämmästy, armas äiti", sanoi Jaakko, istuutui äidin viereen ja otti rakkaudella Liisan vapisevat kädet molempain kättensä väliin, — "minä olen itse antautunut sotamieheksi ja lähden huomenna rekryyttien kanssa kaupunkiin". — "Äiti" — huudahti hän, nähdessään Liisan suurta ahdistusta, "äiti, minä en voi yksin jäädä kotiin, kun toiset sotivat keisarin ja isänmaan puolesta! Minä en arvele sitä aikaa, kun ihminen kaikkein kalleimman eteen sotii, niin hirmuiseksi kuin ne, jotka huutaen ja nuristen eroavat! Kuinka voisin silmiäni nostaa ylös, kuin toisten kädet miekkoineen ovat nostetut isänmaan vihollisia vastaan, ja minä nuori ja jäntevä, istun kotona takan ääressä? Minä häpeisin itsenikin edestä silmät päästäni, jos kohta toiset antaisivat minulle anteeksi! Minä tiedän kyllä, että olen ainoa poika, mutta minä tiedän myös, etten senkautta suinkaan riko isäni tahtoa! Kodin onneton ja rikkounut tila vaivaa minua missä istun ja astun — sinun kärsimykses ja hätäs, kallis äiti, kalvaa sydäntäni niin yöt kuin päivät, ja kuitenkaan en voi sitä kaikkea toiseksi tehdä, jos en Jumalan ja ihmisten edessä tahdo tulla valehtelijaksi ja pettäjäksi! — sentähden anna minun mennä. Minun ja jokaisen rehellisen miehen velvollisuus tietysti on: hädän ajalla isänmaan edestä vuodattaa verensä aina viimeiseen pisaraan asti. Omatuntoni sanoo, että teen oikein. — Herra on lohduttava sinua, kunnes hän kerran antaa minun tulla takaisin, — jos se on Hänen tahtonsa!"
Katso ne olivat miehen sanat, ja jos usea meistä niin miettisi, olisi maamme ja kansamme tila parempi.
Liisan sydän oli haljeta tuskasta, mutta — Jaakko oli oikeassa, se täytyi hänen, vaikka kyllä surullisella sydämellä, itse tunnustaa.
"Ja mitä sanoo Anna?" kysyi hän vihdoin ja kyyneleet valuivat tulvana äiti raukan poskia alas.
"Anna —" sanoi Jaakko kääntäen pois kasvonsa, "Anna on erittäin lujasydäminen tyttö: hän on lohduttava ja tukeava sinua, kun minä kaukana olen. Jos minä tulen takaisin, niin on ehkä moni asia muuttunut, ja — kenties — isänkin sydän pehmennyt minua kohtaan; jos taas jään tuonne kauas multaan makaamahan — niin Anna on oleva sinulle hyvä ja kuulijainen tytär! Rakasta sinäkin häntä — minun tähteni!"
Iltarusko oli jo sammunut kun äiti ja poika erosivat. Äidin siunauksilla ja hänen kyynelsilmin antamallaan kuvalla meni Jaakko, sitte kun hän ensin oli käynyt Sutlepan puutarhassa omenapuun alla, jälleen toveriensa joukkoon.
Toisena aamuna meni Jaakko toisten rekryyttien kanssa kaupunkiin, josta hän (koska vielä neljäksi viikoksi jäivät paikalleen) lupasi lähettää tietoja äidille ja Annalle. Kun uudet sotamiehet astuivat pitkin kyläntietä, katseli kaksi kyyneleillä täytettyä immen silmää heidän jälkeensä Sutlepan pihalta.
Kun Ojamylläri vielä samana iltana Liisalta kuuli Jaakon päätöksen, katsoi Antti kummaksuen emäntää silmiin, sitte hän kääntihe vakavasti ympäri ja läksi sanaakaan lausumatta myllylle. Mitä hän sydämessään mietti, näki ainoastaan Jumala.
Mikä niin monelle tuhannelle oli itkunsanoma, arvaa jokainen itsekin ettei se ollut Ojamyllärille hänen äärettömän ahneutensa vuoksi mikään riemun sanoma. Koska Männikön kylä oli suuri ja kaunis ja ihan tien vieressä, majailivat rykmentit siinä tuon tuostakin, toisinaan jalkamiehet, toisinaan ratsumiehet, ja monta kertaa oli Ojamyllyllä pari sataa miestä yötä, — eipä tässä tilan puute haitannut.
Jos ei Ojamylläri ennenkään paljon pitänyt Ranskalaisesta — "joka kuuluu olevan röyhkeä ja levoton kansa", — niin vihasi hän heitä nyt sydämensä pohjasta — "kun heidän sodanhimonsa hänen kallista rahaansa syö". Antti oli lisäksi asiaa tiedustelematta ottanut ulos 800 ruplaa kaupungista, hänen oli, koska Jaakko ei enää ollut kotona, täytynyt ottaa kolmas päiväläinen, jolla oli se onneton kyky että hän voi kolmen edestä syödä, — ja vielä päälliseksi, kyytien vetämisen ja niukan heinävuoden vuoksi kävivät Ojamyllärin uhkeat ruunat silminnähtävästi nahaksi ja luuksi — mutta sotamiehet, — sydän hänen rinnassaan itki — sotamiehet, nuot onnettomat, ottivat hevosilleen mitä ja kuinka paljon vaan tahtoivat! Vielä yksi asia vaivasi Anttia, vaikka ei hän tosin sitä kenellenkään, tuskin itsellensä tunnustanut — hän murehti Jaakkoa! Mutta että hän senkautta myös leppyisemmäksi ja hellemmäksi olisi tullut — kaukana siitä! Juuri päin vastoin, vanhus oli entistä jyrkempi, ja kun Jaakko neljän viikon kuluttua kaupungista antoi jättää isälle ja äidille hyvästi, käski Ojamylläri hänen, "jättää hänet rauhaan sellaisista narrikoimisista". — Vielä paremmin: eräänä päivänä varoitti hän Kirja-Tiitsua ja käski hänen välttämättömästi alkaa kosimis-asiaansa.
Niin kävi eräänä aamuna huhu Männikön kylässä: "Tuo punatukka Kirja-Tiitsu kosii koulumestarin Annaa!" Suurin osa nauroi ja puhui kauniista kosijasta yhtä ja toista, joka ei suinkaan suloiselta tuoksunut uuden naimamiehen nenään. Toiset, ymmärtäväisemmät arvasivat, että tuolla kosiomisella oli erityinen tarkoituksensa. Ja — ne panivat munan keski-pesään.
Mutta Anna-raukan ei tehnyt ensinkään mieli nauraa. Pyhänä kirkosta tullessa oli Kirja-Tiitsu häpeämättömällä tavallaan puhunut Annalle päätöksestään ja toiveistansa. Hämmästynyt tyttö kielsi häntä jyrkästi eläessään sitä ajattelemasta; mutta Kirja-Tiitsu oli mies, joka ei luopunut aikeistaan helposti. Jos Anna pääsi häntä pakoon aamulla, tuli hän päivällä ja illalla jälleen — kun hän viimein huomasi ettei asia näin luonnistunut, turvausi hän Rietuun.
Valmis kun Sutlepan eukko muuten oli kiittämään sitä hyväksi, mitä jokainen rehellinen mies moitti: vanha ryppynaamainen Kirja-Tiitsu ja nuori, raitis Anna — se kuitenkin oli hänestäkin inhoittavaa, ja hän ei ensimältä tahtonut ottaa sitä onkeensa. Mutta asia muuttui pian, kun Kirja-Tiitsu kerran kahden kesken lausui: "Kuules eukko, sinä autat että Anna ottaa minut mitä varemmin sitä paremmin, taikka — minä näytän missä on viisi hirttä poikki! Ymmärrätkö? — Valitse nyt!" Kuten sanottiin, se auttoi. Nyt huomasi Rietu kerrassaan, että Kirja-Tiitsu ja Anna olivat ikäänkuin luodut toinen toiselleen, ja kosija oli kiireestä kantapäähän täynnä hyviä tapoja — Annalla oli yhden kiusaajan asemasta kaksi.
"Ennen tahdon kuolla kuin ottaa häntä!" vastasi tyttöraukka itkien, kun
Rietu jälleen eräänä iltana otti puhuakseen "kauniista kosijasta".
Silloin lausui Rietu, esiliinansa liepeillä silmiänsä pyyhkien, johon
hän väkisin koetti pakottaa muutaman kyyneleen.
"Voi Anna, sinä et tiedä, mikä onnettomuus minulle tapahtuu, jos sinä sanot ei! Kirja-Tiitsu uhkaa ajaa minut pois majasta, ja sitte ei auta muu kuin ottaa kerjäläis-sauva käteensä! Sinä ainoastaan voit pelastaa minua hädästä ja viheliäisyydestä, ja minä luotan hyvään sydämeesi, että sen myös teet! Jumala näkee ylhäältä! — minä olen sinua pitänyt ja hoitanut niinkuin omaa lastani, ja kantanut sinua käsilläni kun kolmivuotiasna olit kuumeessa. Muista sitä ja sääli minua vaimoparkaa, sinun toista äitiäsi! Luuletko, jos Jaakko elossa tulee takaisin, että vanha ahnas Ojamylläri lupaa ainoan poikansa kosia sinua? Sitä saat odottaa! Ennen lankeevat tähdet taivaasta ja nousee aurinko lännestä: sano mun niin sanoneeni! Mutta ethän niin tuhma olekaan. Sinä olet aina ollut viisas ja kuulijainen lapseni — sentähden tee kerrassaan loppu kaikelle Ojamyllyn onnettomuudelle, jossa sinun tähtesi pelkkä suru ja mielipaha on vallitsemassa! Kirja-Tiitsu ei ole hetikään niin hullu, kuin häntä tässä kylässä huudetaan, ja oma leipänsä on hänellä myös! Parempi pyy pivossa kuin teiri taivasalla! Köyhä tyttö semmoinen kuin sinä, ei saa kauan valita, muuten tapahtuu että hän kokonaan jääpi ilman. Sen tähden myönnä siis, ja minä olen vielä kuolinvuoteellani sinua kiittävä!"
Näin jaaritteli eukko vielä tuokion aikaa edelleen, eikä ihmetellyt suinkaan että Anna (johonka Rietun lempeät sana olivat vaikuttaneet) siitä heltyi. Kuumat kyyneleet silmissä, meni hän hiljaa tuvasta huonoon asunsuojaansa ylös ullakolle.
Niin paljon puhui Rietu totta, että hän Annan lapsena oli luoksensa ottanut mutta rakastanut ei ollut hän häntä vielä koskaan, ja armastuksen ja armoleivän välillä on meidän nähdäksemme suuri eroitus, niin suuri, ettei Sutlepan väki ymmärtänyt näyttää sitä 13 vuodessa. Kumminkaan ei ajatellut Anna tänään kaikkea 13-vuotista vaivaa ja kärsimystä, vaan muisti ainoastaan sitä pientä hyvää, mitä hän (maksoa vasten) täällä oli nauttinut — ja kiittämätöntä sydäntä piti Anna lapsuudesta asti syttä mustempana syynä.
Mutta toiselta puolen ilmestyi maanitellen ja uhaten hänen silmäinsä eteen eräs kallis olento: Jaakko, jolle hän uskolliseksi oli luvannut jäädä, joka kaukana Venäjänmaalla uskoi ja toivoi hänen sanoihinsa ja lupauksiinsa! Ja Jaakon äiti, ylpeän ja ahneen Ojamyllärin hellä ja hiljainen puoliso, joka kaikilla tavoin sinä mainiona lauantaipäivänä niin hellästi oli vastaan ottanut köyhää hyljättyä lasta ja pyytänyt hänen, Jumalan apuun turvaten jäädä uskolliseksi! — Uskollisen äidin, jonka vielä — loppuun saakka lujana pääsiäisiltana täytyi vierasten luota etsiä yösijaa — — uskalsiko Anna näin palkita hänen uskollisuuttaan ja rakkauttaan?
Katkerasti itkien painoi lapsiraukka palavat kasvonsa patjaa vastaan — — —
Yösydännä istui Anna vielä vuoteen ääressä, tulevia tukaloita päiviä miettien. Mutta kaiken tuskan ja surun keskeltä nousi kuni aamurusko myrskyisen yön jälkeen lapsellinen usko ja toivo hänen sydämeensä, luottamus taivaallisen Isän armoon ja laupeuteen, isän jonka tietämättä ei varpunenkaan lennä katolta eikä putoa hiuksen karva ihmisen päästä. Kätensä ristiin liittäen lankesi Anna polvilleen ja heitti kaikki huolensa lapsellisessa rukouksessa Herran sydämelle. Ja niinkuin huokaus Jumalan puoleen ei koskaan jää kuulematta, tuli niinikään Annankin sydämeen rauha ja toivo takaisin. Rauhoitetuin sydämin nousi hän ylös, ja luukun ääreen astuen, katseli hän levollisesti pientä hautausmaata, jonka muurit näkyivät luukusta; sieltä näki hän muiden hautamerkkien joukosta isä- ja äiti-vainajansa ristit kuun valossa loistavan. Nuot armaat virren-sanat johtuivat hänelle mieleen:
"Jumalass' on turvan' aina,
Joka laupeudessaan
Holhoo mua ainiaan,
Kaikki hyvät mulle lainaa,
Niinkuin isä lapselleen,
Rakkahalle omalleen.
Hän se tietää tarpeheni,
Kaikki toivotukseni,
Iloni ja murheeni,
Lohduttaa mun sydäntäni,
Muistaa aina armossa
Mua köyhää lastansa!"
Ylhäältä korkeudesta taivaan avaruuden tuhansien tähtien keskeltä loisti Herran ikuisesti valvovat silmät maailman onnen ja onnettomuuden yli! Annan mieleen johtui se onnellinen aika, jolloin vielä eli vanhempainsa luona iloisena ja huoletonna lapsena, jolloin hellät kädet häntä kantoivat ja lempeät silmät valvoivat. Isä ja äiti — ne makasivat jo aikoja sitte maan povessa — elämässä ja kuolemassa uskolliset. Heidän haudaltaan nousi ikäänkuin väikkyvä, läpikuultava linna ylös kosteaan utuun!
Mutta itäisellä taivaalla loisti kirkkaana ja suloisena kointähti,
niinkuin tahtoisi se ennustaa lapsiraukalle tulevia riemuisia päiviä.
Ja Annan sydämessä vakautui yhä lujemmaksi päätös olla uskollinen
Jaakolle ajassa ja ijankaikkisuudessa.
Jo rupesi päivä sarastamaan ja yksi kylän kukko toisensa perään alkoi laulaa, kun Anna, väsymyksestä ihan rintuneena, sulki luukun ja paneusi puoleksi pyörtyneenä vielä tuokioksi aikaa levolle.
Toisena aamuna ei lausunut Rietu eilis-iltaisesta puheesta sanaakaan, mutta oli Annalle niin erinomaisen imarteleva ja maire, jotta Anna vasten tahtoansa huomasi, ettei se asia vielä hetikään ollut silliseksi puhuttu. Myöskään kaunista sulhoa ei ollut viikon päiviin näkynyt Sutlepalla, mutta hän juoksi sitä useammin kaupunkiin, josta toi takaisin kaikenlaisia tietoja.