VI.
Kuinka Bonaparte liikkuu Venäjällä ja Kirja-Tiitsu kosioimassa.
Ahneus tekee aukkoja! Kultainen sana, joka ei ainoastaan ole Ojamyllärin — vaan myös monen suuremman miehen, mutta erittäinkin Bonaparten suhteen totta. Ranskan kunnianhimoinen keisari oli viimein väkijoukkoineen ennättänyt Moskovan kaupunkiin ja luuli nyt onnenkin sinne hänen kanssaan majautuneen. Kummalliselta tosin näytti, ettei kukaan tullut uhkeaa vierasta vastaanottamaan. Kuka tiesi he ehkä eivät nyt juuri ehtineet? Hän odotti ja odotti — mutta kun ei nytkään vielä näkynyt yhtäkään ihmistä, rupesivat Ranskalaiset päitään pudistamaan. Viimein päättivät kutsumatta astua sisään. Mutta kun nyt rykmentti rykmentiltä uhkeasti tunkeutui Venäjän pääkaupunkiin, joka kymmenennen askeleen perästä katsoen sivulleen, eikö Venäläiset kumartaisi ja nähtyänsä Ranskalaiset pötkisi pakoon — niin ihmeeksensä huomasivat, että Moskovan kaupunki oli tyhjä, niin tyhjä että Ranskalaiset yksinään olivat kaupungin väestönä. Vaan heillä ei ollut paljon aikaa miettiä tuota ihmeellistä asiaa. Sillä tuskin olivat sotamiehet sijoittuneet kaupungin tyhjiin linnoihin ja huoneisin, ennenkuin siellä kuului, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin tuo hirmuinen sana: "Moskova palaa!" — Ensimältä piti jokainen tuota tyhjänä juttuna; suurissa kaupungeissa syntyy valkianvaara melkein joka päivä ja on yhtä pian jälleen sammutettu. Mutta kun täällä, sytyttäjiä näkymättä, ensin yksi komea rakennus ihan kuin itsestään remahti ilmituleen, siellä toinen ja täällä taas kolmas ja neljäs, kunnes koko kaupunki oli yhtenä tulimerenä, silloin huomasivat Ranskalaiset, että tulen sytyttäjät — olivat Venäläiset, jotka tahtoivat vieraillensa valmistaa lämpöisen saunan! Kalliin ja arvossa pidetyn pääkaupunkinsa olivat Venäläiset sytyttäneet, jotta vihollinen siellä saisi surmansa. Mitä muuta voi Bonaparte tehdä kuin, tahtoi taikka ei, kääntyä kotiapäin, jos ei kaiken väkensä kanssa tahtonut joutua tuon suuren kokkovalkean uhriksi! Mutta nyt karkasi pakolaisten kimppuun vihollinen, jota vastaan ei auttanut miekka eikä pyssy: Venäjän pakkanen. Vuosi 1812 toi tullessaan itsepintaisen kylmän ja tuiskun, johonka hennot ulkomaalaiset olivat kokonaan tottumattomia. Sen ohessa oli vielä sekin surkeus, että onnettomat olivat ruokansa ja muonansa menettäneet tulipalossa. Moskovassa arvelivat he, lienee kaiketi kyllin kaikkea, ja nyt oli pikkuisen toivossa! Vilusta ja näljästä voimattomina kaatuivat Ranskalaiset kymmenittäin tien viereen, jossa lumituisku pian hautasi heidät valkean vaippansa alle. Siellä ei huolinut sukulainen sukulaisesta, välin-pitämättömänä näki tuttava tuttavansa kaatuvan tien viereen, — leivänpalasen taikka hevosen luun tähden löi veli veljensä ja ystävä ystävänsä, armotta kuolijaaksi! Nälkä, kylmä ja kasakat tekivät uhkeasta Ranskan armeijasta viheliäisen ihmisjoukon, josta joku satamäärä vaivoin saavutti Venäjän rajan.
Entäs Bonaparte itse, jonka kunnianhimo noita tuhansia oli kuolemaan ajanut? Kärsikö hänkin väkensä kanssa hätää ja viheliäisyyttä?
Mitä vielä! Keveässä venäjänreessä pakeni Bonaparte rajan yli omaan maahansa! Eläköön sitte tahi kuolkoot sotamiehet, mitä hän siitä huoli, jolla oli niitä kotona vielä kyllin! —
— Mutta kääntykäämme nyt jälleen Männikön kylään, jossa nämät sanomat antoivat paljon puheen ja mietinnön aihetta, ja jossa jokainen todellinen Virolainen riemuitsi vihollisen pakenemisesta.
Eräänä aamuna istui Anna yksin tuvassa, rukkiaan pyörittäen, ja hienoon lankaan kehräsi tyttö monta huokausta Jaakon tähden, joka kaukana Venäjänmaalla voi olla haavoitettuna, ehkä kuolleenakin — silloin avautui tuvan ovi hiljaa, eräs punainen pää, täynnä rokonarpia pistäysi tupaan, pään jälkeen tuli ruumis ja Kirja-Tiitsu kaikessa kunniassaan ja loistossaan seisoi Annan silmäin edessä.
Miehyen ensimäinen kysymys oli Rietua, vaikka hän itse oli huolta pitänyt eukon poissa olosta, jotta hän kerran voisi kahdenkesken puhua Annan kanssa. Ojamyllärin kirkkaat ruplat eivät menneet yöllä eikä päivällä hänen mielestään.
Häpeemätön niinkuin hän aina oli, Kirja-Tiitsu otti tuolin ja istuutui rukin eteen Annan viereen. Anna nousi vakaasti ylös, otti rukin ja istuutui vierasta katsomatta edemmäksi uuninpenkille.
"No eikö muuta?" kysyi Kirja-Tiitsu, "sen voin minäkin", lykkäsi istuimen pois ja oli silmänräpäyksessä jälleen Annan vieressä. Nyt oli pääasia miellyttää kaunista ja korskeata neitoa ja sitä näytti veijari myöskin ymmärtävän, sillä "lintuseni", "kukkaseni", "armain ruusuni" — valui Kirja-Tiitsun huulilta, niinkuin vesi myllynrattaalta. Kun aivastus viimein otti kiini lavertelijan hengen, lausui Anna tyynesti, kehräten lankaansa: "Jatkakaa, jos se huvittaa teitä. Minä en suuresti välitä, sillä — yhdestä korvasta sisälle, toisesta ulos!"
Se oli Kirja-Tiitsulle kuin sangollinen kylmää vettä olisi valettu hänen ylitsensä lämpimän kylvyn jälkeen, hän luuli jo saaneensa langanpään käteen ja nyt ei ollut hän vielä kuinkaan kaukana. Kun hän jo mietti toista neuvon, tapahtui onnettomuudeksi, että Annan lanka katkesi.
Tätä näkemään ja kokonaan nostamaan rukkia kehrääjän edestä, oli Kirja-Tiitsulle yks työ. — Ihmetellen katseli Anna häpeemätöntä kasvoihin.
"Mitä tuo taas on tietävinään?" kysyi hän mielipahalla. — "Joka työllä palkkansa!" huusi Kirja-Tiitsu nostaen rukkia korkealle. "Luuletko että annan rukkia maksotta takaisin? Ei kultaseni! Mutta kun tämä on ensimäinen kerta, tyydyn kuitenkin vaan muiskuun —" näin sanoen astui hän pari askelta lähemmäksi Annaa.
Vaan nyt loppui Annan kärsivällisyys. Kerrassaan oli rukki jälleen kehrääjän käsissä, ja kun Kirja-Tiitsu itse tahtoi ottaa palkkaansa, lensi vähävoimainen kosija Annan väkevän käden kautta vasten ovea, että ovi paukkui. Samassa silmänräpäyksessä astui Rietu tupaan…
Mutta Jumala auttakoon! Jos Anna ensin oli ojaan langennut, niin nyt hän joutui allikkoon! Kaiken maailman soima- ja sadatusnimet sai kuulla "ryysyläinen", jonka hän, Rietu, sulasta armosta majaansa oli ottanut; sillä että Kirja-Tiitsun kosioiminen ei suinkaan ollut hyvin menestynyt, sen voi selkeästi nähdä. Paljon ei puuttunut, niin olisi hyväsydäminen kasvatusäiti tallannut Annan käsin jaloin. Säikähtynyt tyttö oli paennut vaatearkun ja vuoteen jalkopään väliin ja uhkasi ahdistuksessaan nostattaa kylän huudollansa, jollei häntä jätetä rauhaan.
Mokoman naisen suhteen kuin Sutlepan Rietu ei auttanut sellainen uhkaus mitään; se ärsytti häntä vaan enemmän. Mutta kavala sulhonen muutti nyt kokonaan menetystapaa. Hän ei tahtonut nostaa kosioimisellaan melua, sillä hän tiesi varsin hyvin että koko Männikön kylä oli Annan puolella. "Hiljaa, hiljaa, kummiseni" — näin tyynnytti hän meluavaa Rietua — "kyllä aikaa myöten aikeet menestyvät! Yksi noudattaa yhtä tapaa, toinen toista — jos minä en maailmaa tunne, niin ei sitä tunne kukaan! Eihän meillä ole sen kanssa kiirettä. Huomenna on myöskin päivä ja neitonen tulee ehkä koht'-sillään toiselle tuumalle. Tuhman myllärinpojan ottaminen on hänelle tullut niin hengen asiaksi, että se on ikäänkuin kasvanut yhteen hänen lihaansa ja luihinsa, ja tuo kevytmielinen pitää itseään jo myllyn emäntänä. Vaan" — sanoi hän, kääntyen Annan puoleen — "vaan jätä semmoiset mietteet Jumalan nimeen pois! Minä tiedän, kuinka korkealla ne valjaat riippuvat, ja sinun tulevan appesi tunnen minä sisältä ja ulkoa — vielä tänään katuu hän silmät päästään, ettei hän sinua mennyt vuonna ajanut ruoskan varrella ulos. Sentähden pane tuumasi tukkuun, kaunoseni, äläkä puhu tuulta taivasta kohden. Niinkuin sanottu, tuli ei meillä ole kintuissa vielä, ja Martinpäivään asti voin minä kyllä odottaa, vaan ei silmänräpäystäkään kauemmin. Minun puolestani pidä vaan kiusaasi edelleen, saata Jaakko, hänen vanhempansa, sinut itsesi ja Rietu hätään ja onnettomuuteen; vaan minä tahdon siitä huolta pitää ettei yksikään koira siitä ruveten ota leivänpalasta sinun kädestäsi! Kuuletko?"
"Aivan niin, aivan niin", mielisteli eukko. "Martinpäivään vielä, vaan sitte ei enää armotkaan auta!"
Anna-parka oli vajota häpeästä maahan, mutta, —, aika tuopi hyvän neuvon, ja Martinpäivään voipi paljon muuttua.
Ja niin olikin. Taivaallisen Isän sana: kyllä! oli vienyt Bonaparten ankarammalle tilinteolle kuin hän ensin luulikaan. Kun Europan ruhtinaat ja kansat huomasivat, että tuostakin hylkiöstä voisi saada voiton, miettivät he: mitä me enää odotamme ja kohottivat päätään niinkuin oras sateen jälkeen. Preusin kuningas ja meidän armas keisariherramme setä-vainaja — keveät mullat hänen haudallensa! — yhtyivät kaikkein ensiksi; heidän ympärillensä kokoontuivat kaikki Europan muut ruhtinaat ja kuninkaat. Rykmentit, sotajoukot kokoontuivat joka paikasta ja nurkasta Saksan sisämaahan, Ranskalaisten ilkeyttä ja ylpeyttä rankaisemaan. Liisalta sai Ojamylläri kuulla, että Jaakkokin oli Venäjän sotaväessä lähtenyt Saksanmaalle.
Kaunista on kyllä kuulla tästä miehestä, vaan maailman pelko ja toivo ei antanut Ojamyllärille senkään verran aikaa, että hän olisi omaa onnettomuuttansa ja mielimurteitansa ajatellut. Kirja-Tiitsukin antoi Martinpäivän kulua hiljaisesti ohitse — hän suitti varmaan olla kahden vaiheella, rakentaisiko tänä kirjavana aikana omaa taloutta, vai ei.
Kun Sutlepan Rietu kerta haasteli tästä pääkappaleesta, sanoi punapää:
"Anna ei pakene käsistä pois, ja — aika tuopi hyvän neuvon".
Näin oli siis lapsiraukka rauhassa kauniilta kosijalta ja sitä rohkeammin saattoi hän heittää toivonsa Jumalaan.