VII.
Jumalan vitsaus.
Viikot ja kuukaudet vierivät taas ohitse, ja hetki läheni lähenemistään, jona Europan sotajoukkojen oli määrä opettaa Bonapartea nöyrtymään. Mutta keskellä voitontoivoa ja voitonriemua tuli väen kimppuun uusi vihollinen, vihollinen, jota vastaan ei lukko eikä muuri, salpa taikka miekka auttanut! Sotakentät ja sairashuoneet olivat sen koto, ja nimensä oli — kolera eli rutto.
Tuo hirmuinen sodan seuraaja, jonka hengähdys jo toi surmaa ja ahdistusta, nosti nyt kalmankarvaista, inhoittavaa päätänsä ja otti osansa tässä maailman riidassa. Paaston aikana 1813 tuli hirmuinen vieras myös Männikön kylään ja majautui ensinnä — Ojamyllylle.
Renki Hannu rupesi valittamaan viluansa ja päänkipua. Vaikka Liisalla kyllä oli ihan kuumaa olutta saapuvilla, yltyi tauti kuitenkin hetki hetkeltä kovemmaksi, ja kun toisena päivänä tuotiin tohtori kaupungista, sanoi hän taudin — ruttoa olevan.
Ojamylläri oli joutua suunniltaan! Sekö onnettomuus nyt vielä tarvittiin! Hannu oli hänen oikea kätensä, ja peltotyö oli viime aikoina jäänyt rappiolle ja nyt näytti myllyn samate käyvän! Entäs pääasia: kuinka pian voisi tauti kohdata häntä itseä! Mitä sitte eräksi?
Tuskin oli sentähden tohtori lähtenyt ennenkuin Antti sanoi emännälleen: "Äiti, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, mutta älä Jumalan tähden hellyydelläsi tee sitä hullummaksi! Hannun pitää pois talosta ja se paikalla! Hyvillä sanoilla ottaa Karja-Mari hänet luokseen ja luullakseni on hän ymmärtäväinen nainen".
"Parempi aina, kuin sinä", huusi Liisa, "joko taas aiot uutta syntiä sälytellä päällesi! Voi Antti! Häpee silmät päästäsi, ettet köyhälle rengillesi, joka sinun palveluksessasi on tullut vanhaksi ja voimattomaksi, nyt tahdo antaa sairas-majaa!" — "Mutta se ei saa tapahtua, ja minä sanon sulle: Hannu jääpi luoksemme. Sinulla entuudesta kyllä vastattavaa puolestasi! — Leena, Leena!" … huusi hän ovesta, "juokse kuitenkin kiireesti Kantolan eukon luo ja sano, minä käskin pyytää, että hän ottaisi hyvää maksoa vastaan valvoakseen Hannun luona". Ja kääntyen Anttia päin lisäsi hän vielä: "Kantolan eukko ymmärtää tuon paremmin kuin minä ja sinä, ja hänen terveelliset sanansa, joita hän raamatusta ammentaa, lievittävät paljon enemmän, kuin kaikki tohtorin katkerat sekä makeat rohdot".
"Naisten lorua! Paljaita naisten loruja eikä mitään muuta", pahoitteli Ojamylläri. "Tiedän entuudesta kuinka asiat täällä käyvät: yksi tahtoo oikealle, toinen taas vasemmalle, että jokaisen 'kunnon miehen pää alkaa oikein käydä pyörälle'".
Liisa meni töihinsä ja antoi tuon "kunnon miehen" urista. — Tuokion perästä tuli Leena takaisin: "Kantolan eukko on itse kipeä kuumetaudissa".
Liisa jäi hiukan peljästyksiin ja näkyi miettivän, mikä nyt tulisi neuvoksi.
"Etkö kuitenkaan ota Karja-Maria", kysyi Antti jälleen, joka aina pelkäsi, että Liisa mietti ottaa jotakin vierasta. "Sen vähän, mitä Hannu tarvitsee, ymmärtää hän kyllä".
"Ei," vastasi Liisa, "ensinnäkin on Karja-Mari huolimaton, toiseksi ilkeä ja kolmanneksi ajaisi hän kaikki kylän juttuja täyteen. Kait löydän mietittyäni jonkun, ja siksi valvon itse Hannun luona".
Hämmästyksestä aukeni Ojamyllärin suu ihan seljälleen, mutta silloin kun hän juuri par'aikaa tavoitteli vastausta, oli Liisa jo mennyt yli pihan saunaan, jossa Hannu kovassa kivussa vaikeroi.
Yhdeksän yötä ja päivää istui Liisa ilman pelotta Hannun vuoteen ääressä, mutta aina ei sovellu Jumalan tahto meidän tahtoon. Tauti yltyi yltymistään, ja niin oli Hannu kuollunna kymmenentenä yönä.
Kun hän rauhallisena pyhänä iltapäivällä oli haudattu, pyysi Liisa mieheltään, että hän antaisi hänen ajaa kaupunkiin, yhtä ja toista asioimaan. Toisessa tilaisuudessa Antti melunnut ja sanonut vastaan, mutta tänään oli kuoleman ajatus hänenkin sydämelle kolkuttanut; sentähden vastasi hän: "Mene, äiti, mene; koska sinua kielsin?"
Niin istui siis Liisa ennen puolipäivää vankkureilla, palkkamies otti ruoskan käteensä, ja huusi "hevonen!" ja vankkurit kulki eteenpäin aika vauhtia.
Kaupungissa riensi Liisa toimittamaan asioitansa. Ihmeellinen kiire näkyi häntä jouduttavan ja hän riensi pian taas kotia kohden. Ilma kävi kerrassaan kolkommaksi ja sade juoksi virtanaan. Kylmä väristys toisensa perään karsi Liisan ruumista ja pian rupesi hän tuntemaan kovaa kipua.
Ojamylläri otti emäntää tavallista ystävällisemmin vastaan. Kun hän huomasi Liisan punottavat kasvot, arveli emäntä: "se varmaan on nopeasta ajamisesta".
"Sinä olet kipeä älä salaa —" lausui ukko maata mennessä, ja tuskin oli Liisa laskeunut vuoteelle, ennenkuin hampaansa rupesivat vilusta yhteen lyömään.
"Kas niin, siinä se on! Voi Herrani ja Jumalani!" huusi Ojamylläri, hypähti nopeasti vuoteelta ja puki jälleen päällensä. Ja koska hänen tapansa oli olla äkäinen ja jäykkä myös silloinkin, kun hän mielellään olisi ollut hellä ja hiljainen, lisäsi hän: "Hannu olisi kyllä taitanut kuolla Karja-Marin luona, ja sinä ainakin olisit jäänyt terveeksi".
"Mitä Jumala tekee on kaikki hyvin" — värisivät Liisan siniset huulet, ja menehtyen lankesi hän tuolille. Tauti tarttui kaikin voimin Liisaan, jonka ruumis valvomisesta ja murheesta jo oli kovin heikostunut. Usein täytyi monin hengin vuoteesta kiini pitää houraavaa sairasta.
Nyt tuli Ojamyllärille paha ja kurja aika, aika, jonka hätä ja kuorma rasitti ja pakotti häntä verihikeen. Ojaperheessä, jossa ennen myllyn pauhina ja ihmisten äänet kaikuivat, oli nyt kaikki hiljaa kuin kuolleitten asunnoissa. Kaukaa ja läheltä läksivät myllymiehet jyvinensä toiseen kylään, — myllyn-ratas seisoi ja rauhallisesti tekivät hämähäkit verkkojaan myllyssä.
Kevät tuli, mutta tahalla taikka tahatta jäi kuitenkin suurin osa peltoja tänävuonna sängeksi: Työväestä oli puute. Tohtori oli sanonut että Ojamyllyllä on rutto, ja rengit, pelkurit, pistäysivät pakoon. Pitikö heidän toisten tähden kärsiä? — Kuin haamu, riutuneena ja kalveana kulki hiljattain vielä niin voimakas Ojamylläri aivan tyhjässä talossaan ja autiossa myllyssä.
Toden totta, ne olivat kurjuuden ja ahdistuksen päivät! Ja kaiken ulkonaisen hädän rinnalla alkoi nyt, ensin hiljaa, sitte yhä kovemmin ja kovemmin, eräs ääni sydämen pohjasta huutaa — ääni, joka päivä päivältä lujeni, ja oli ukosta kuni tuomion pasuuna, joka huusi hänen korvaansa: se on sinun syntiesi ja ylitsekäymisiesi palkka!
Naurun ja pilkan rinnalla tuli niin ikään suloisemmat kuvat hänen silmiinsä: rauha, terveys, onni ja rakkaus vaimonsa, Jaakon ja — Annan suhteen! — "Kaikki on loppunut!" huusi hän sydämen tuskalla, "Liisa kuolee, Jaakon ampuvat he maahan ja Anna — vihaa taikka kiroo minua kokonaan".
Jos hän nyt olisi voinut peruuttaa monen tapahtuneen asian! Kuinka kokonaan toiseksi olisi elämä Ojamyllyllä käynyt! Tällaiset mietteet kalvasivat ja vaivasivat Anttia, ettei hän saanut lepoa yöllä, ei päivällä, ja kävi viikossa vanhemmaksi, kuin muuten vuodessa.
Muutenkaan ei ollut tuo sisällinen ahdistus Ojamyllärin vanhalle ruumiille ensinkään terveellinen, ja kun tohtori parin päivän perästä tuli jälleen, ei hän suuresti ihmetellyt, nähdessään Antinkin vuoteella!
Jumalan myllyt jauhavat vitkaan — mutta hienoksi!