VIII.
Uskollinen sydän.
Mitä moni aina vielä ei tahtonut uskoa — eihän se sopinut ollenkaan yhteen heidän tahtomuksensa kanssa — se julistettiin nyt virallisesti: Männikön kylässä raivosi rutto.
Oikeastaan piti sen merkitä: Ojamyllyllä, sillä kyläläisten terveys oli nykyjään varmempi kuin ennen milloinkaan. Männikön kylän tietäjä-akat, jotka kuulivat ruohon kasvavan ja hämähäkkien kolmen virstan päästä kohajavan, — ne arvelivat senvuoksi myös liian pelvon tällä kertaa turhaksi; taivaallinen Isä tahtoisi muka vain ylpeyttä rangaista ja koulumestarin Annan tähden ansaitsis Ojamylläri kyllä sitä.
Paratkoon Jumala vanhaa tunnettua maailman tapaa: toisia tuomitsemme ikäänkuin ei saisi taivaallinen Isä yksin enää toimitettaviansa toimeen ja meidän pitäisi häntä hyvästä sydämestä auttaa — toisten silmässä näemme kyllä raiskan, omassamme emme malkaakaan huomaa. Niin on vanhuudesta saakka ollut laita ja niin on vastakin oleva — se on kyllä surullista.
Olivatko Männikön kylän oikeat ihmiset oikeassa? Tällä kertaa ei eroittanut taivaallinen Isä heitä toisten seasta, sillä vielä samana iltana alkoi tauti juuri kylän toisesta päästä, hiipi tanhuaa pitkin sinne ja tänne sekä otti monta mukaansa, joka sitä eilen ei arvannut. Niiden joukossa, jotka sormellaan Ojamyllyä osoittivat, oli, tietäähän tuon ilmankin, Kirja-Tiitsu rivissä ensimäinen. Samana päivänä jutteli hän vielä Sutlepalla isosti ja laajallisesti kuinka surkea laita Ojamyllyllä oli.
"Katsoppas kuomaseni", sanoi ilkiö Rietulle, "nyt tulee vanhalle saiturille loppu vihdoinkin. Omiansa, omiansa! Mimmoinen on univuode, semmoinen on unikin. Yksikään ei häntä itke, enkä minä myöskään".
Kuinka syvältä nämät sanat tulivat sydämen pohjasta, jääköön sanomatta, sillä morsian ja myötäjäis-raha ei lähtenyt vielä nytkään hänen punaisesta päästään, ja Antin "loppu" olisi hajottanut kaikki tuuleen. —
Vaan yksi sydän oli Männikön kylässä, jolle Trimmon perheen onnettomuus saattoi suurta murhetta ja sydämen tuskaa, ja se oli — Anna. Missä hän kävi ja oli, aina kaikuivat rahvaan suusta kuulemansa sanomat hänen korvassaan, ja sydämen pohjasta sääli hän unohdettuja ja hyljättyjä sairaita. Hän mietti ja arveli, ikävöi ja murehti ja aina selkeämmäksi kävi hänen sydämessään päätös, kaikki: kiusan, häpiän, vihan ja vaivan unohtaa, myllylle rientää sekä neuvolla ja työllä auttaa maailman hylkäämää Ojaperhettä, Vapahtajan sanaa muistaen: rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvin, jotka teitä vihaavat.
Kerta lujan päätöksen tehtyänsä, ei viipynyt Anna sitä toimeen pannessaan. Eräänä kauniina kevät-aamuna, kukon henkiessä, astui Anna Jumalan nimeen raskasta tietänsä. Rahvaan kysymyksiä välttääksensä hän läksi yli Sutlepan niityn.
Kylässä oli kaikki vielä ääneti ja hiljaa: tänään oli pyhäpäivä ja jokainen makasi kauemmin kuin muuten. Leivo vaan oli jo hereillä sekä lähetti riemuiten aamuvirtensä kohden taivasta, ja hernehalmeilla einehti muudan kyyhkyisperhe.
Yhä korkeammalle nousi aurinko, armaasti tuoksuivat vainiot ja nurmet, kaikkialla heräsivät linnut, ravistelivat kastetilkat sulkiensa päältä ja tervehtivät nuorta aamua riemulaululla. Kukkain silmukoissa sumisi mehiläiset ja joka oksan ja lehden, ruohon ja pensaan kyljessä läikkyi epälukuisia kastepisaroita — niinkuin Luojan kunniaksi valettuita kauniita helmiä.
Anna näki, kuuli ja tunsi kaikki, tämä luonnon juhla-asu muistutti neidolle Häntä, joka kaikki niin armaaksi ja kauniiksi on tehnyt. Semmoisissa miettein oli hän kappaleen matkaa eteenpäin joutunut, ja kaikki muut unohtanut, niin aukesi edempää Ojamylly hänen silmiinsä, ja äkkiä pidätti Anna askeleitaan. — Vielä kerran, niin lähellä, oli hän kahdenvaiheella.
Yksi vuosi, yksi kokonainen vuosi oli umpeensa siitä silmänräpäyksestä kulunut, jolloin Annan itkupäivät olivat alkaneet. Joku askel eteenpäin, niin tienviereisessä talossa eli ja — kärsi se, joka hänen elämänsä onnen ja ilon pyysi sortaa. Mylly itse kyllä istui ja lepäsi nyt, lepäsikö vaino ja viha myös myllyn isännän sydämessä — kuka voi sitä tietää? Pääsiäis-aatto, kaikkine vaivoineen, onneton ja surullinen päivä, kyyneleitä rikkaiden sisariensa kanssa nousi Annan silmän eteen, ja kuka tietää, kuinka minä taikka sinä, armas lukija, Annan sijassa olisimme tehneet.
Mutta se, joka koulumestarin Annaa tuhmana tyttönä piti, hän oli kokonaan erehdyksissä. Jaakon ja hänen kärsivällisen äitinsä kuvat astuivat hänen silmänsä eteen. — Sydäntänsä rohkaisten, astui hän sukkelaan eteenpäin ja seisoi pian Ojamyllyn pihalla, josta kana- ja hanhi-parvi huutaen juoksi häntä vastaan.
Kuinka kokonaan toisin oli kaikki täällä tänään, kuin mennyt vuonna samaan aikaan! Pihalla ja tallissa, jossa tuonaan oli melua ja rähinää, oli nyt kaikki autiota ja tyhjää. Kaivon vintti tavoitteli kolkkona taivasta kohden, niinkuin tahtoisi hän sille valittaa, että ihmiset olivat hänen unohtaneet. Anna viskasi lintu-parvelle tallista kahmalollisen jyviä, sitte astui hän tupaan.
Keittiössä tapasi hän ainoan emännöitsijän, Altsaunan eukon, lieduksen edessä — makaavan. Kolme viikkoa oli vanhus niin yöt kuin päivät Liisan vuoteen ääressä valvonut, tänään sai väsymys voiton. Anna jätti hänet lepäämään ja meni sisälle.
Sykkivällä sydämellä ja henkeänsä pidättäen astui varpaisilla emännän vuoteen eteen se, jota hän houreissaan sekavin silmin jo kauan oli odottanut sieltä löytävänsä. Mutta — hän hieroi silmiänsä — oliko se silmänlumousta? Kovasti hioten, mutta rauhallisesti hengähtäen makasi Liisa suloisessa unessa!
Mitä Anna piti ihmetyönä, selveni hänelle sittemmin. Mennyt-yönä oli tuska taltunut ja emäntä oli jälleen parantumaan päin. Jumalan armoa ja hellyyttä kiittäen istui Anna vuoteen jalkapäähän ja katsoi tarkasti rakasta makaajaa. Kotvasen ajan kuluttua alkoivat kirkonkellot kylässä soida.
Silloin rupesi sairas liikkumaan, heräsi ja katseli ihmetellen ympärillensä, niinkuin ihminen, joka oli nähnyt pitkää ja hirmuista unta. Nyt lankesivat hänen silmänsä Annaan, — ja jos lukija arvelee, että hän, häntä siinä nähden, kummasteli, niin on hän harhatiellä. Ystävällisesti tarjosi hän Annalle laihtunutta kättänsä ja lausui heikolla äänellä.
"Jumala siunatkoon tuloasi: minä tiesin kyllä, että Jaakko oli oikeassa!"
Nyt pyysi Liisa vähän syödä, ja niinkuin nuoli oli Anna tuvasta ulkona. Keittiön ovessa tuli sauna-eukko häntä vastaan ja oli peljästyksestä langeta polvilleen — ennen olisi hän odottanut viimeisen päivän tuloa, kuin koulumestarin Annaa Ojamyllylle! Mutta niinkuin hänen kaltaisensa myös on kavala, näki hän jo Annassa tulevaa emäntää, jollenka hän oikein luuli mieliksi puhuvan, kun Ojamylläriä soimasi ja sadatteli. Se oli nyt kaikkein kehnoin tapa, saada Annaa ystäväksi, ja kun hän sen tuli huomaamaan, piti hän viisaasti suunsa kiini.
Liisa söi pari lusikallista lämmintä liemiruokaa, sitte jäi hän jälleen nukkumaan. Nyt sai Anna aikaa, alkaa samarialais-työtänsä myös Anttia kohtaan. Hänen oli, paratkoon Jumala, huonosti asiat. Tauti oli Ojamyllärille kovempi ja kiinteämpi, kuin kaikille muille; sen lisäksi tuli vielä sisällinen tuska, se mato, joka ei kuole, ja se tuli, joka ei sammu. Kuinka useasti olivat Annan ja Jaakon nimet horisevan valituksen suussa, kuinka katkerasti valitti hän itseänsä niinä pitkinä öinä, jolloin tuomitseva omatuntonsa ei sallinut unta hänen silmiinsä! Se kalvasi ja vaivasi häntä, niin kadotti hän vähät elinvoimansa, ja 64 vuotta seljässä ei ollut hänelle suinkaan tueksi. Tohtori, joka kerta viikossa 7 virstan päästä tuli tänne, pudisti joka kerta enemmin päätänsä, kynsi korvaansa ja — ei lausunut mitään. — Sitä kaikkia kuuli Anna puhelijaalta sauna-eukolta.
Kun Anna varovin askelein kamariin ja Antin vuoteen ääreen astui, makasi hän suorana, kädet ristissä, silmät kiini, ja kalman-karvaisien huuliensa väliltä tunkeusi muutamat sekavat sanat. Annasta oli kuin tahtoisi Ojamylläri nyt juuri viimeisillä voimillaan karata ja huutaa hänen ylitsensä vihansa sekä kirouksensa. Mutta hän oli ihan vaiti — vaiti niinkuin haudassa, — vuoteen patsaassa vaan tiksutti eräs yksinäinen jumi.
Lapsiraukka pyyhki kädellään silmäinsä yli, niinkuin tahtoisi hän unohtaa kaikki pahat mietteet, sitte tarttui hän työhön — täällä oli kyllä toimitettavaa.
Hän kohensi Ojamyllärin epäjärjestyksessä olevaa vuodetta, järjesti päänalaiset korkeammalle ja peitteli sairasta. Vanhuksen voimaton ruumis oli niinkuin heikko lapsi Annan kätten välillä, hän ei edes jaksanut avata silmiänsä. Kun kuume uudestaan meni hänen suoniensa läpi, etsi hänen kätensä hellää auttajaa, ja laskeusi kiittäen Annan pään päälle, joka vuoteen ääressä oli polvillaan.
Kerrassaan huudahti Ojamylläri hänen seljän takana: "Petti, liehui, ryökäle! Anna, varastettu lapseni, takaisin!" Peljästyen käännähtihe Anna ympäri, vuoteella istui Antti, kädet nyrkissä sekavin silmin ja vaahto suussa. Yhä raivokkaammin alkoi hän hourailla, korkeammalle nousi viha — viha Kirja-Tiitsua vastaan, niinkuin Anna nyt ymmärsi — hänen viimeinen voimansa oli loppua tuossa taistelussa. Silloin lähestyi Anna sairasvuodetta, pani kätensä hänen kuumalle päällensä ja koki sanoin saada häntä vaikenemaan. Ja kuinka hän puhui ja lohdutti, väistyivät mustat kuvat Ojamyllärin silmistä, hän tuli aikaa voittain hiljaisemmaksi. Silmät kiini, lankesi hän henkihieverinä asemallensa takaisin, ja kalveat huulet lausuivat hiljaa Jaakon ja Annan nimet! Mutta hänen sydämessään teki Jumalan Pyhä-henki työtänsä, pakottaen kovan kallion antamaan vettä ja kuivan kepin kukoistumaan.
Kahta sairasta valvoessa riensivät päivät Annalta ohitse — ja surullisesti. Jaakosta ei ollut tietoja tullunna siitä saakka, jolloin hän oli etämaille lähtenyt — elikö hän vai oliko kuollut, sen tiesi Jumala! Paljon puhuttiin eräästä suuresta taistelusta, jossa Venäjän väkikin oli mennyt Bonaparte'a vastaan — oliko myös Jaakko niiden joukossa ollut, sitä ei voinut kukaan sanoa. — Usein, kun Anna oli yksin, hän vuodatti palavia kyyneleitä, ja moni salainen huokaus nousi hänen sydämensä pohjasta. Mutta Anna oli kiinteä rukouksessa ja luja uskossa ja taivaallisen Isän lupaukset vahvistivat heitä aina uudestaan uskossa, rakkaudessa ja toivossa.
Kun sanon: heitä, niin älkää kummastelko, ystäväni, minä olen kuitenkin oikeassa. Yksi kirkas tähti loisti aina kuitenkin Annan pilvisellä ja synkällä elämäntaivaalla: Liisan terveys tuli päivä päivältä lujemmaksi ja kaksi rakastavaa sydäntä haasteli nyt siitä, mikä heille oli kalleinta koko mailmassa.
Ojamylläri riensi kyllä päivä päivältä yhä lähemmäksi hautaa — sen saattoi joka lapsikin huomata. Väliin houraillen, väliin taas valittaen ja itseänsä tuomiten, vietti vanhus viimeisiä elämänpäiviänsä. Pian oli hänen voimansa loppuun kulunut. Mutta mitä enemmin hänen ruumiinsa heikkoni, sitä elävämmäksi kävi hänen henkensä, ja taivaallinen Isä kylvi ja kynti hänen sydämensä peltoon, vaikka hänen työaseensa eivät juuri olleet silkin-pehmyiset. Yhtä-kaikki oli vielä tämäkin sydän rauhaa ja riemua löytävä ylitse kaiken, mitä hän pyysi ja toivoi.
Erään varsin rauhattoman yön perästä Antti vaipui aamupuoleen nukkumaan. Anna, hänen uskollinen ja kärsivällinen valvojansa, meni vähäksi aikaa pihalle, puutarhassa kuumaa, pyörtynyttä päätänsä virkistämään. — Silloin kaikui halki rauhaisen aamun hevoskavioin kolke hänen korvaansa ja etäältä kuului ihmisääniä. Hän kuunteli — kerrassaan leimahti hänen päähänsä eräs ajatus, joka pani sydämen kovasti tykkimään: "ehkä tuo kolke on yhteydessä sotasanoman kanssa?" Kuin salama Anna juoksi tupaan, sieltä portaita ylös ullakkoon, jossa luukusta voi kaukaa nähdä koko maantien.
Ja mitä näki Anna? Mitä se oli, joka pysähdytti Annan hengen ja ajoi punan hänen poskillensa? — Sotamiehet! Niin kauas kuin hänen terävä silmänsä kannatti, ei eroittanut hän muuta kuin sotamiehiä! Rykmentti rykmentin perään marssi kaupunkia kohden, osa Venäjän väkeä, joka vieraalta maalta palasi kotia. Kirkkaat sota-aseet välkkyivät päivänpaisteessa ja iloinen puhe ja melu tunkeutui hänen korvaansa.
Ensin tahtoi Anna juosta alas tätä sanomaa toisillenkin ilmoittamaan, mutta sydän ei sallinut! Niinkuin kiini-naulittu seisoi hän luukun ääressä ja katsoi alas. Ja rykmentti rykmentin perään tuli ja katosi maantiellä, — ääretön rivi vanhoja ja nuoria, ratsu- sekä jalka-miehiä, yhä vieläkään ei tahdo rivi loppua. Mutta vaikka Anna miten tarkasti katsookin, vaikka hänen silmänsä miten suurella huolella etsiikin joka ruodun läpi — Jaakkoa hän ei löydä!
Alhaalla Annaa tarvitaan, hän tietää, että häntä haetaan, — hänen silmänsä alkavat karvastella, mutt'ei liiku hän paikastakaan — huolellisemmin vaan lentää hänen silmänsä äärettömän sotajoukon yli.
Nyt metsän rinteessä harvenevat rivit, loppu joutuu käteen, viimeiset tulevat esiin — Jaakko ei ole heidän joukossaan! Kuni tikarinpisto viilsi ääretön tuska Annan sydämen läpi — — silloin nousee kaukaa uusi kohina. Jälleen välkkyvät sota-aseet, ja uusi toivo nousee Annan sydämessä — vankkurit vankkurien perään, monta sataa, läheneepi.
Nyt eroittivat hänen väsyneet silmänsä ajajat: voi nimetöntä tuskaa ja hätää! Mitä hän nyt näkee — kalvistuneet kasvot, päähän-vajonneet silmät, veriset haavat — on sodan hirmuisa palkka ja maksu. Ja kun hän vielä tuskissaan, palavin sydämin katsoo ja näkee pitkiä sairasjonoja ohitse kulkevan, joutuu viimeiset vankkurit käteen, pysähtyvät ja poikkeavat myllyllen päin ja Annan silmät näkevät vaalean, haavoitetun Jaakon!
Huudahdus, niin huikea että huone kajahti, kuului Annan suusta, — sitten lensi hän enemmin kuin juoksi ylhäältä alas, ja viiden minuutin perästä oli Jaakko hänen kättensä hoivattavana vuoteella, ja rakastavan äidin sekä morsiamen rukoukset nousivat hänen edestään taivaan puoleen.
Ja taivaallisen Isän korva oli altis kuulemaan näitä rukouksia. Jaakon haavat paranivat pian Annan ja Liisan huolellisen hoidon kautta ja viikkokauden kuluttua nousi hän, jos kohta huonosti ja vaivaloisesti, jälleen ylös vuoteelta. Morsiamen silmät loistivat sitä nähdessään.