XII.
"Annettakoon siis kaikille anteeksi!"
Viikko kului, tuskallinen viikko kaikille Darnelin sukukartanon asukkaille — ja vielä eräälle. Tällä viikolla ei tapahtunut mitään uutta. Herra Penwern oli epäonnistumisensa jälkeen matkustanut jälleen Lontooseen, ja Dora ilmilausui halveksumisensa koko poliisikuntaa kohtaan. Mies oli syönyt ja juonut ja saanut hyvän palkan palveluksistaan. Hän oli tehnyt kalliin matkan Liverpooliin, Plymouthiin ja Corkiin, kuitenkaan onnistumatta vangitsemaan Jakeria, joka oli hävinnyt siirtolaisten parveen.
Jakerin kylässä vaihtaman setelin oli sir Allanin pankkiiri todennut olevan niitä, jotka hän oli tälle suorittanut. Tämä varmensi Jakerin syyllisyyden salapoliisin silmissä, mutta Doraa se ei tyydyttänyt. Hän oli heti ollut selvillä siitä, että käly oli sekaantunut asiaan, eikä hän sallinut uskoansa ensi otteella järkytettävän. Sehän oli seuraus hänen, häijyistä ajatuksistaan, hänessä kauan kyteneestä vihasta hänen kälyänsä kohtaan. Hän ei tahtonut luopua vakaumuksestaan, joka oli monien mietiskelyjen tulos, vain siksi, että todellinen rikollinen oli kyllin ovelasti luovuttanut osan saaliista Jakerille johdattaakseen oikeudenpalvelijat harhaan.
Sillä välin kun neiti Darnel pysyi uskossaan, kiusasi Edward Colchesteria katkerat ajatukset tuon kauniin herramaisen muukalaisen suhteen, jonka Mowbrayn neidit olivat nähneet hiiviskelevän Darnel-puiston liepeillä. Hän käytti tilaisuutta vielä kerran kyselläkseen mainituilta neideiltä ja kuuli jälleen puhuttavan vieraan rähjäisistä vaatteista ja hienosta käytöksestä sekä hänen innostaan saada selville, keitä talossa asui ja missä rouvan ja neiti Darnelin huoneet sijaitsivat.
"Kysyikö hän molempia?" uteli Colchester kovin jännittyneenä.
"Kysyi! Molempia hän kysyi. Ja me olimme niin peloissamme, että vastasimme kuin tyhmät lampaat, ajattelematta kysymyksen sopimattomuutta", vastasi Jane.
"Vain murtovaras voi sellaista tiedustella, eikö totta? Hän näytti sentään niin hienolta, mutta myös sairaalta, mies-raukka", sanoi sisar.
"Niin, koko asia tuntuu kovin omituiselta", säesti rouva Vincent, emäntä, joka samana päivänä oli käynyt Doraa tervehtimässä ja saanut asianmukaisen lastin. "Mutta lady Darnel on perin salaperäinen henkilö."
"Hän on viehättävä nainen", sanoi Edward, joka ei tahtonut jättää häntä näiden naisellisten hyenojen saaliiksi.
Hän oli aina pitänyt Clairesta ja puolustanut häntä ja samaten aikoi hän edelleenkin tehdä. Hän epäili vain Gracea, joka oli käyttäytynyt häntä kohtaan niin pahoin.
"Niin, Herran nimessä, hän on hyvin kaunis ja tavattoman siro; hänellä on oma ihastuttava kuosinsa joskaan se kuosi ei ole aivan hyvää", vastasi rouva Vincent arvostelevasti; "mutta myöntää täytyy, että hän on merkillinen. Häneltä puuttuu vilpittömyyttä, hänessä on jotakin kätkettynä!"
"Miksi sitä luulette?" huudahti Edward. "Hän ei ole koskaan valehdellut. Ihmisten ei tarvinne kulkea ympärinsä seurapiireissä julistelemassa menneisyyttään. Kenties hän aikaisemmin, edellisen miehensä eläessä oli kovin köyhä, ja siinä tapauksessa hänellä ei ole halua puhua kieltäytymyksistään. Ihmisethän ovat niin halpamaisia, että täytyy hävetä tunnustaa eläneensä tukalissa oloissa. Tai ehkä tuo hänen edellinen puolisonsa oli kelvoton. Kuka tietää?"
"Ei tiedetä mitään", sanoi neiti Mowbray halveksivasti. "Lady Darnel on todellinen nero vaitiolemisessa."
"Siinä tapauksessa hän on oikea merkillisyys naisten joukossa, ja toivoisin että muut olisivat yhtä nerokkaita."
Tuo oli kyllä hirveän väärin sanottu, koska hän juuri vähää aikaisemmin oli koettanut saada Janea ja tämän sisarta juttelemaan kohtauksestaan mieronkiertäjän kanssa Darnel-puiston ulkopuolella, mutta Edward Colchester ei ollut viimeiseltä ollut oma itsensä. Mustasukkaisuus kiusasi häntä, ja se vaikutti hänen luonteeseensa.
Viikko oli kulunut siitä, kun lady Darnel oli mennyt miehensä luo toivorikkaana ja rakkautta uhkuen ja saanut sellaisen jäätävän musertavan vastaanoton. Senjälkeen hän ei ollut nähnyt miestänsä. Hän odotti kärsivällisesti, että tämä kutsuisi hänet luokseen. Hän oli valmis kantamaan seuraukset ainoasta rikoksestaan — siitä, että oli salannut pojan olemassaolon mieheltään.
Tällä viikolla oli sir Allan tuntuvasti toipunut. Hänen vahva ruumiinrakenteensa ja kohtuulliset tapansa edistivät suuressa määrässä hänen paranemistansa, sitte kun luoti kerran oli kaivettu pois. Tämän viikon kuluessa oli hän asteettain saanut takasin ruumiin- ja sielunvoimansa. Hän oli saanut tavata tyttärensä kerran ja sisarensa kolme kertaa. Dora oli itsepintaisesti pitänyt kiinni oikeudestaan tavata häntä, ja hiukan epäröiden sir Allan oli siihen suostunut. Hän istui hänen luonaan tunnin erältään, puhui hiljaa ja rauhallisesti Iempeällä äänellä, mutta tarjoili sitä myrkyllistä juomaa, jota hänen huulensa olivat tottuneet tipahduttelemaan, niin pian kun tuli puhe kälystä. Sir Allan oli kuitenkin näyttänyt tutkimattomalta, mitä muuten lienee hänen viittauksistaan ajatellutkin.
Ja nyt tuli se päivä, jolloin hän tunsi itsensä kyllin voimakkaaksi puhuakseen vaimonsa kanssa — ryhtyäkseen tämän kanssa ratkaisevaan keskusteluun. Hänen kotinsa ei kauemmin tarjoisi suojaa pettäjälle, hänen tyttärensä ei enää nimittäisi häpeämätöntä naista äidikseen.
Gracea, ainoata lastaan, lemmikkiänsä onnellisimmilta päiviltä hän ajatteli näinä synkkinä hetkinä, Tämä oli haaksirikkoisen oljenkortena. Ja kun hän nyt lausuisi tuomionsa syylliselle vaimolle, kutsui hän Gracen, jotta tämä seisoisi hänen vieressään ja jossakin määrin tuomitsisi hänen ja sen naisen välillä, jota he molemmat olivat rakastaneet. Grace oli taipuvainen armahtavaisuuteen. Grace säälisi syntistä, samalla kun hänen vihansa kuohuisi syntiä vastaan, Oli ensimäinen päivä, jolloin sir Allanilla oli kyllin voimia ollakseen pari tuntia istumassa. Hän näytti omalta kalpealta haamultaan istuessaan takkavalkean ääressä pitkässä, kirjaillussa yönutussaan, joka oli paltattu sopulinnahalla ja siromuotoinen kuin venetsialaisen senaattorin kaapu. Lady Darnel oli itse sen sommitellut ja antanut sen hänelle syntymäpäivälahjaksi. Hän ajatteli juuri sitä, kun palvelija oli ottanut esille nutun, ja hän olisi mieluummin ollut pukematta sitä ylleen, mutta hänen toinen yönuttunsa oli veren tahraama, joten hän ei voinut kieltäytyä vastaanottamasta tätä, ellei tahtonut herättää palkollisten ihmettelyä.
Hän lähetti kutsumaan vaimoansa ja tytärtänsä, ja nämä saapuivat yhteen aikaan.
Grace riensi hänen luokseen ja heittäysi polvilleen laskien päänsä isän polvelle.
"Oi, isä, kuinka hauskaa saada olla luonasi!" huudahti hän hiljaa.
Claire seisoi vähän taaempana, tyynenä ja suorana, mutta kovin kalpeana.
Jos hän tosiaan seisoi siinä pahantekijänä, tietoisena suurimmasta ja kamalimmasta rikoksesta, mihin aviovaimo voi tehdä itsensä syylliseksi, hän oli tosiaan mitä rohkein nainen. Mutta hänen kasvonsa osoittivat ainoastaan ylpeää, tyyntä rauhaa, ja vakavat, surulliset silmät loivat puolisoon moittivan, levollisen katseen. Hän jäi seisomaan ikäänkuin tietäen, että heidän välillään oli ylipääsemätön juopa. Näin ajatteli Allan Darnel tuskassaan, kun hän katseli tuota naista, jota oli rakastanut.
Rakastanut? Saattoikohan sellainen rakkaus kuin hänen loppua? Lakkasiko Lucius Junius Brutus rakastamasta poikiansa, kun hän tuomarina heidät kuolemaan tuomitsi?
Milloinkaan Allan Darnel ei ollut rakastanut tuota kaunista, kalpeaa naista hartaammin kuin tällä hetkellä, jolloin hän hänestä luopuisi.
"Grace, pyysin sinua tulemaan tänne, siksi että minulla on lady Darnelille jotakin sanottavaa, minkä tahdon sinunkin kuulevasi", lausui hän vakavasti. "On isiä, jotka salaisivat tyttäriltään sellaisen onnettomuuden kuin minua on kohdannut, mutta minä menettelen toisin. Sinä olet nainen, eikä vahingoita, että saat tietää maailmassa olevan pahoja naisia samoin kuin hyviäkin. Annan sinulle täyden luottamukseni, Grace, koska luulen olevasi yhtä viisas kuin lämminsydäminen."
"Isä, mitä tarkoitat?" huudahti tyttö katsoen häneen kauhun ilme silmissä. "Ethän vain sano mitään pahaa äidistä?"
"Hiljaa!" varoitti sir Darnel laskien kätensä tytön suun päälle. "Et saa enää koskaan tuota naista siten nimittää. Toivon näkeväsi hänet nyt viimeistä kertaa. Lady Darnel ja minä eroamme ainiaaksi, Grace. Syitä minun ei tarvitse lähemmin mainita — hän tuntee ne yhtä hyvin kuin minä itse. Ei tarvitse tulla yleistä häväistysjuttua tahraamaan hänen kunniaansa — hänen, jota molemmat olemme rakastaneet. Lady Darnelilta ei myöskään ole mitään puuttuva; hän saa oleskella ulkomailla, millä tekosyyllä tahansa, kunhan siitä vain ei koidu minulle häpeää. Tahdon säästää häneltä kaiket ikävyydet, vaikka hänen häpeämättömyytensä oli niin vähällä maksaa minulle henkeni — vaikka se, joka keskellä yötä kävi häntä tervehtimässä, koetti murhata minut."
"Isä, isä!" huusi Grace kauhusta suunniltaan. "Sinä erehdyt. Minä, onneton tyttäresi, minä olen sinut pettänyt. Minua tavatakseen hän tänne tuli. Hän oli hiiviskellyt täällä ympärinsä koko päivän. Hän tahtoi tavata minua — vaatia minua täyttämään lupaukseni, ehkä pyytää rahojakin, sitte kun oli joutunut niin tappiolle."
"Hourailetko, Grace, oletko järjiltäsi!" huudahti sir Allan ja katsoi hämmästyneenä toisesta toiseen.
Claire ei virkkanut sanaakaan, vaan seisoi siinä äänettömänä ja hievahtamatta odottaen puolisonsa enempiä syytöksiä. Hän tahtoi kuulla loppuun asti, tahtoi tietää, kuinka halvaksi hän hänet arvosteli, ennenkuin lausuisi sanaakaan puolustuksekseen. Ja nyt tuli Grace hänen avukseen — ylevämielinen, kiihkeän herkkä Grace - ja kaikki täytyi ilmoittaa.
"Ei, rakas, rakas isä, minä en ole järjiltäni; mutta olen ollut kovin mieletön, moitittava ja häijy. Sillä minä tein häijysti pitäessäni tämän hyvältä, oivalliselta isältäni salassa. Häpeän hirveästi menettelyäni. Jos tuo kauhea laukaus olisi tuottanut kuoleman, olisin tuntenut itseni kurjimmaksi ihmiseksi maan päällä. En olisi voinut elää, tietäessäni, että mielettömyyteni oli maksanut isäni hengen."
Sitten kertoi Grace isälleen rohkeasti ja ilman mitään verukkeita ja kaunisteluja, kuinka oli tullut kihlautuneeksi miehelle, jonka sitten oli nähnyt metsässä tuolla aamuisella metsästysretkellä, mutta ei myöhemmin.
"Vai niin, sinä näit hänet?" kysyi isä. "Miten tiedät, että juuri hän oli viereisessä huoneessa ja ampui minua?"
"Minä tiedän sen monista syistä, joita kävisi pitkäksi luetella… Kuule, sieltä tulee vaunut", lisäsi hän juosten ikkunan luo. "Varmaankin eversti. Sain häneltä kirjeen aamusella: hän sanoi koettavansa palata eilen. Hän tietää kaiken. Hän voi vakuuttaa sinulle, että olen puhunut totta!"
"Hän tietää sen!" virkkoi sir Allan. "Sinä luotat enemmän häneen kuin omaan isääsi!"
"Niin, siksi, etten rahtuakaan pelännyt sitä kilttiä, vanhaa kummi-isää", huudahti Grace. "Kai hän kernaasti saa heti tulla tänne? Kuolen levottomuudesta saadakseni hänet tavata!"
"Ei vielä, Grace, meidän täytyy ensin selvittää tämä pieni juttu. Jos — jos olen tuntenut äitipuolesi niin kovin väärin…"
"Olet käsittänyt hänet hirveästi väärin — loukannut häntä häijysti ja kauheasti. Ei voi ajatella hartaampaa aviopuolisoa. Minä tiedän, mitä hän poloinen on sairautesi aikana kärsinyt; ja nyt seisoo hän tässä rikollisen asemassa, syytettynä minun pahoista teoistani."
"Claire!" huudahti sir Allan ja ojensi käsivartensa häntä kohti, yrittäen nousta. "Claire, voitko antaa minulle anteeksi?"
"Allan, rakkahin puolisoni!"
Vaimo riensi hänen luokseen, heittäytyi polvilleen ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten nyyhkyttäen koko sydämestään.
"Ei, Allan, ei", läähätti hän, kun pahin itku oli ohi; "ei, minä en ole syytön. Olen ollut heikko ja arka. Minulla on ollut salaisuuteni, minulla yhtä hyvin kuin tyttö-rukallakin. Minulla on ollut aave salattavana sinulta, parhaalta, jalomielisimmältä mieheltä. Grace on erehtynyt. Hänen häikäilemätön kosijansa, onneton nuori mies, joka Pariisissa esiintyi Victor de Camillacin nimellä, saapui tänne tuona kauheana yönä tavatakseen minua, saadakseen minulta rahoja — minulta, jonka käyttövaroja hän yhäti on kulutellut siitä asti, kun jouduin kanssasi naimisiin; Ihmettelit kai usein, miten saatoin tuhlata ne kauniit tulot, jotka rakkaudessasi minulle varasit. Nyt saat tietää, etteivät ne kuluneet yksityiseen hyväntekeväisyyteen, niinkuin luulit. Sellaisista syistä en luopunut kaikesta henkilökohtaisesta loisteliaisuudesta. Onneton poikani minun kukkaroani tyhjenteli, tuhlaten rahojasi peliseuroissa ja kilparadoilla."
"Poikasi?"
"Niin, poikani, Stuart Mackenzien poika, joka Jumala paratkoon on perinyt kaikki Stuart Mackenzien paheet — mahdollisuuden murhatyöhönkin; poika, joka ehkä piankin on seisova oikeuden edessä, syytettynä tuona kauheana yönä tekemästään rikoksesta, ja tuottava onnettoman vaimosi tähden sinulle häpeää. Hän ei hukkunutkaan Earl Kingin haaksirikossa, kuten luulimme. Hän kirjoitti minulle San Franciscosta kaksi kuukautta häittemme jälkeen. Sanoi lukeneensa ilmoituksen eräästä englantilaisesta lehdestä ja onnitteli minua suurien tulojeni johdosta, jotka tekivät minulle mahdolliseksi häntä auttaa. Siitä hetkestä ovat hänen kirjeensä olleet pelkkiä avunvaatimuksia, ja minä olin kyllin heikko lähetelläkseni hänelle rahoja, jotta sinun ei tarvitsisi hävetä vaimosi pojan vuoksi. Onhan hän lihaa minun lihastani ja verta minun verestäni; häntä kohtaava häpeä luo varjon minunkin ylitseni. En voinut pakottaa itseäni tunnustamaan, kuinka syvälle hän on vajonnut. Jos olisin sanonut sinulle jotakin, olisi minun täytynyt ilmoittaa kaikki. Mieluummin vaikenin salaisuuksineni, ja siten tulin teeskentelijäksi."
"Claire-rukka, sokaistunut Claire-rukka! Ikäänkuin minä olisin sinut hädässäsi pettänyt, rakkaani. Minähän olisin tukenut sinua, vaikka sinulla olisi ollut puolitusinaa sellaisia pojanveitikoita."
"Ah, sinä olet niin ystävällinen! Mutta minä tahdoin säästää sinulta kaiken levottomuuden ja kaikki ikävyydet."
"Ja sensijaan teit itsesi niin levottomaksi, että tulit sairaaksi ruumiiltasi ja sielultasi, Claire", virkkoi sir Allan hiljaa.
"Minä koetin parhaani mukaan täyttää velvollisuuteni onnetonta poikaani kohtaan, koetin neuvoa ja johtaa häntä, jotta hän viettäisi kunniallista elämää. Minä tein hänelle mahdolliseksi elää sivistyneen miehen tavoin ja antautua hänelle sopivaan toimeen. En evännyt mitään, mitä hän minulta pyysi, ja kuuntelin kernaasti hänen lupauksiansa parannuksen teosta. Mutta kaikki turhaan. Hän oli juomari ja pelaaja — hänen paheensa olivat perinnäistä synnintartuntaa. Kun hän seisoi edessäni tuona iltana risaisissa vaatteissa ja kallelleen sotketuissa kengissä, riutuneena ja rappiolla, tiesin, että hän oli vajonnut niin syvälle kuin ihminen voi. Hänen vapisevat kätensä ja levoton katseensa ilmaisivat liiankin selvästi, että hän poti isänsä sairautta, juomarin kamalaa deliriumia. Hän oli ennenkin siitä kärsinyt. Jo nuorukaisena hänellä oli tämän kauhean taudin kohtaus. Minä tiesin sen, mutta en tiennyt hänen olevan niin hullu tai niin kurja, että ryhtyisi murhayritykseen. Hän kertoi kosineensa Gracea — tunnusti esittäyneensä ranskalaisena ja oli kyllin rohkea mainitakseen, että vaatisi lupauksen täyttämistä niin pian kuin tyttö tulisi täysi-ikäiseksi. Hän pyysi minulta isoa rahasummaa, mutta minä kieltäysin sitä antamasta. Poissa ollessani hän avasi italialaisen kaapin, mihin olit pannut setelit — sen hän kaiketi oli parvekkeelta nähnyt, — ja oli juuri häviämässä rahoineen, kun sinä tulit."
"Käsitän", mutisi sir Allan.. "Rahat hänet siis epätoivoon saattoivat.
Minä en ollenkaan ajatellut rahoja."
"Mutta muut muistivat ne. Sisaresi hankki tänne salapoliisin, ja hän otti siitä selvän."
"Tuottiko Dora tänne salapoliisin minun luvattani!" huudahti sir Allan. "Toiko hän tänne poliisin minun ollessani tajutonna! Vai ottaa hän itselleen sellaisia vapauksia!"
"Olimme kaikki kovin levottomia tähtesi, rakas isä!" mutisi Grace. "Se levottomuus kaiketi sai Doran kutsuttamaan salapoliisin."
"En luule, että koko poliisikunta olisi kyennyt pelastamaan henkeäni, pikku Grace. Sisareni olisi menetellyt oikeammin, jos olisi siirtänyt tiedustelunsa siksi, kun minä olisin voinut antaa siihen suostumukseni."
"Eihän hän voinut aavistaa, että rosvo oli minun poikani ja Gracen kosija", sanoi lady Darnel. "Onneksemme seurasi salapoliisi väärää jälkeä, ja onneton poikani on vielä vapaudessa. Vain Jumala tietää, missä hän nyt on ja mitä lähinnä saamme hänestä kuulla."
"Toivoakseni ei mitään ikävää, äiti", virkkoi Grace, "sillä eversti on ottanut hänestä huolehtiakseen; ja minä sain siltä vanhalta hyväntahtoiselta mieheltä varsin rohkaisevan kirjeen tänä aamuna. Olen varma, että hän on järjestänyt asian oivallisesti. Etkö tahdo, että hän tulee tänne, isä? Olen hirveän utelias tietämään, mitä hän on aikaansaanut."
"Kyllä, Grace, voit pyytää häntä tulemaan heti tänne."
Grace meni, ja Allan Darnel ja hänen vaimonsa olivat hetkisen kahdenkesken yhtä hellinä ja luottavaisina toisiansa kohtaan kuin olivat olleet ennen rikoksen tapahtumista — rikoksen, joka synkän pilven tavoin oli laskeutunut heidän ylitsensä.
"Ah, Claire, mikä lemmon idiootti, mikä tunteeton kolho olenkaan sinua kohtaan ollut!" sanoi sir Allan ja painoi hänen kätensä huulilleen. "Kuinka voin törkeyteni sovittaa?"
"Tule terveeksi ja voimakkaaksi mahdollisimman pian, rakkaani, ja matkustakaamme Italiaan ja — vielä toinenkin asia, jota tahtoisin sinulta pyytää."
"Teen kaikki, mitä haluat, lemmikkini!"
"Luulen, Allan, että olisi parempi, jos sisaresi tästä puoleen asuisi muualla. En usko, että hän ja minä viihdymme saman katon alla, sillä minä kuvittelen hänen halveksivan minua."
"Niin, Claire, luulen tosiaan, että olet oikeassa. Sisareni oli hyvä sisar niin kauvan kun kukaan ei ollut täällä jakamassa valtaa; mutta hän tahtoo hallita ja hän oli ylpeä asemastaan Darnelin aateliskartanon valtiattarena. Hän ei ole koskaan vilpittömästi antanut minulle anteeksi sitä, että menin uusiin naimisiin. Minusta näyttää kuin hän itseänsä paljastamatta olisi onnistunut yllyttämään monta entistä ystävääni nykyistä vaimoani vastaan. Hän on saava itselleen toisen kodin, Claire. Sinulla ja minulla olkoon vain päiväpaistetta kotielämässämme. Mutta Gracea vastaan ei sinulla kai mitään ole? Grace on sinuun hartaasti kiintynyt."
"Ja minä häneen! Hänen jälkeensä on tuntuva hyvin tyhjältä. Oi, Allan, sano minulle nyt, kun olemme kahdenkesken, voitko antaa minulle anteeksi ne ikävyydet, jotka onnettoman poikani kautta olen sinulle tuottanut — Grace-poloisen hairahduksen ja kauhean haavan, joka uhkasi riistää henkesi? Ellet koskaan olisi tullut minua tuntemaan, niin tätä kaikkea ei olisi sinulle tapahtunut."
"Ellen olisi joutunut sinua tuntemaan, en olisi koskaan tiennyt, mitä todellinen onni on. Meidän täytyy vastaanottaa pahat päivät hyvien mukana, rakkaani. Elämä on sellaista. Ja mitä Graceen tulee, hänellä on jalo ja herkkä luonne, ja sellainen joutuu helposti johonkin seikkailuun aikaisimman nuoruuden ajattelemattomalla, hupsulla iällä. Hän olisi yhtä hyvin voinut tavata kevytmielisen poikasi Louvressa, vaikka me kaksi emme koskaan olisi toisiimme tutustuneet."
"Tuskin, Allan; sillä sinun rahasi tekivät Pariisissa oleskelun hänelle mahdolliseksi."
"Nyt tulee eversti", sanoi sir Allan.
Grace tuli iloisesti tanssien sisälle soturinsa kanssa, jonka kauniit, ystävälliset kasvot säteilivät hyvänsuopuutta.
"Nyt näen sinun paranevan, rakas Allan. Onnittelen teitä, lady Darnel", lisäsi eversti ja vaipui tuolille, jonka Grace sysäsi uunin luo. "Lähdin vastahakoisesti Darnelin kartanosta, kun tilasi oli vielä niin arveluttava; mutta minulla oli jotakin tärkeää asiaa kaupunkiin…"
"Voit jutella nyt suoraan ja teeskentelemättä isän ja äidin kanssa", sanoi Grace. "He tietävät koko tarinan monsieur Camillacista."
"Se ilahduttaa minua, Grace. Tuosta saat aluksi kirjeesi", lisäsi hän antaen tytölle sinetillä varustetun käärön. "Voit lukea ne sitten, nähdäksesi, ovatko ne kaikki siinä. Ja tässä on kirje siltä nuorelta herralta, jonka nimi ei suinkaan ole Camillac."
"Grace tietää nyt hänen oikean nimensä", sanoi Claire.
"Oh, tuhat tulimmaista, niinkö!" huudahti eversti. "Se on enemmän kuin mitä minä voin sanoa — luulen, että miehellä on puolitusinaa eri nimiä. Mutta Grace tuntee hänet Camillacina, ja Camillac luopuu kaikesta vaatimuksistaan tyttöön, myöntää itsensä arvottomaksi nauttimaan hänen nuorta luottamustaan ja keinotelleensa hänen lupauksensa valheellisilla kuvitteluilla. Kirje on kirjoitettu Orizaballa, laivan ollessa matkalla Uuteen Seelantiin, jonne lähetin nuoren ystävämme lääkärin valvonnan alaisena; tämä aikoo asettua sinne harjoittamaan ammattiansa. Hän on hoitava Camillacia ja toimittava miehen jälleen jaloilleen tuossa kaukaisessa maassa. Jos hänellä yleensä on parantumisen mahdollisuuksia, on siitä nyt hyviä toiveita."
"Suokoon Jumala, että hän käyttää tilaisuutta hyväkseen", sanoi Claire. "Oi, eversti Stukeley, en voi koskaan kyllin kiittää teitä siitä mitä olette tehnyt."
"Tekö?" kummasteli eversti.
"Ah, tehän ette tiedä. Ette ole kuullut kaikkea. Gracelle tekemänne palveluksen olette tehnyt minulle kymmenkertaisesti. Mies, jota olette koettanut auttaa, on minun poikani Valentin Stuart Mackenzie. Jos todella olette onnistunut…"
"En olisi voinut tehdä hänelle enempää, vaikka hän olisi ollut oma poikani."
"Ja sitten olette nähnyt kaiken tuon vaivan ja kuluttanut melkolailla rahoja…"
"Älkää puhuko rahoista. Koko juttu ei maksanut paljoa yli sadan punnan. Nyt muistankin — minulla on sinulle rahoja lompakossani, Allan. Tasan puolet siitä summasta, jonka lady Darnelin poika anasti kiihtyneessä mielentilassaan. Loput vei Jaker, joka varasti pojalta, kun tällä oli delirium tremens. Älkää olko levoton, lady Darnel, kohtaus oli jo ohi, kun vein hänet Orizaba-laivaan, ja ystäväni, lääkäri, huolehtii hänestä matkalla. Orizaba on purjelaiva, ja matka kestää kyllin kauan, jotta hän ehtii oikein toipua, jos ystäväni Feron on niin tarmokas kuin otaksun hänen olevan. Jätin tapauksen hänen tutkittavakseen mielenkiintoisena kokeena. 'Tässä on nuori mies, jolla on vahva ruumiinrakennus; hän on komean näköinen ja on saanut hyvän kasvatuksen, sillä hän polveutuu hyvästä suvusta mutta on sortunut juoppouspaheeseen. Minä jätän hänet teidän silmälläpitonne alaiseksi kaukana kaikista kiusauksista, sillä kapteeni ja laivan konstaapeli ovat puolellanne. Saatte holhota häntä parin kuukauden ajan, ja jos teette tehtävänne hyvin, pitäisi teidän voida hänet parantaa.' Feron lupasi sen tehdä."
Claire ojensi everstille kätensä.
"Te annatte minulle lohdutusta ja toivoa", sanoi hän sydämellisesti. "Te olette lämminsydäminen mies, eversti Stukeley, arvokas ystävä puolisolleni."
"Suurempaa ylistystä ette voisi minulle suoda."
Grace oli avannut paketin ja tarkasti kirjeitä. Niin, siinä ne olivat, kaikki hänen vaivaiset, pienet koulutytönkirjeensä, kyhätyt varsin puutteellisella ranskankielellä, samoin kuin Darnelin kartanosta lähetetyt paremmin laaditut kirjeetkin. Hän silmäili punastuneena läpi koko tukun ja viskasi ne sitten takkaan. Kah, kuinka ne paloivat hyvin! Liekkien leimahtaessa vanhanaikaisessa uunissa hän kääntyi kummi-isään ja lausui kyyneltensä välitse hymyillen:
"Olet tehnyt minulle enemmän kuin vain saarnannut ja opettanut kymmenet käskysanat. Olet pelastanut minut pahasta pulasta."
"Jos olisin kuulustellut sinulta kymmeniä käskyjä, erityisesti painostaen neljättä, ehkä et olisi joutunut pulaan, pikku Graceni", vastasi hän.
"En; jos olisin kunnioittanut isääni niinkuin minun olisi tullut häntä kunnioittaa, en olisi mennyt hänen tietämättään kihloihin ranskalaisen taiteilijanoppilaan kanssa", sanoi Grace ja lisäsi hiukan kapinallisesta: "mutta isä ei myöskään olisi saanut lähettää minua opistoon; se oli pahan juuri ja alku."
"Dora-tädin hommaa se oli", virkkoi isä. "Hän koulunkäyntiä suositteli."
"Vihaan ihmisiä, jotka alati tyrkyttävät neuvojaan!" huudahti Grace.
"Kukaan ei heidän joutavia neuvojansa pyydä!"
He olivat nyt niin onnellisia istuessaan hauskan takkavalkean ääressä avarassa vanhanaikaisessa suojassa, joka alkuaan oli aiottu arkituvaksi. Täällä oli tilaa kahdellekymmenelle. He istuivat yhdessä ja juttelivat täyden tunnin, melkein unohtaen, että sir Allan vielä oli sairas, kunnes kotilääkäri astui huoneeseen ja nuhteli siitä ankarasti heitä kaikkia — myöskin potilasta.
"Sanoin, että saisitte istua tunnin ajan tai niille vaiheille, mutta nyt olette istunut tuolissanne vähintään neljä tuntia!" huudahti hän.
"Niin, ne kolme muuta tuntia kuluivat nimikkeellä 'tai niille vaiheille'", vastasi sir Allan. "Se oli epätarkka määräys, jonka minä rohkenin tulkita omalla tavallani. Mutta älkää olko levoton, Denvers; en ole eläessäni tuntenut itseäni reippaammaksi, ja nyt haluan syödä yhden niistä peltopyistä, joita minulle tyrkytitte yhtä itsepäisesti kuin Ludvig XVI tyrkytti keittiönsä tuotteita rippi-isälleen. Minä syön peltopyyn paistia ja juon lasin heidsieckiä 'päivällisen päälle', kuten on tapana sanoa."
"Luulen totisesti, että olette jo maistellut heidsieckiä", sanoi lääkäri. "Ainakin olette pirteä kuin leivonen, vaikka tähän asti olette ollut allapäin."
"On sattunut tuulen käännös, tohtori", sanoi sir Allan. "Nyt saatte nähdä, kuinka nopeasti mies neljänkymmenenviiden vuoden iällä toipuu, kun hänen rakkaimpansa häntä ympäröinevät!"
Ennenkuin marraskuu alkoi, oli sir Allan kyllin parantunut voidakseen matkustaa etelään. Päivää ennen lähtöä hänellä oli ratkaiseva keskustelu sisarpuolensa kanssa, jolloin hän selvitti tälle, ettei hän enää sopinut saman katon alle kälynsä kanssa.
"En tiedä, millä tavoin olen loukannut lady Darnelia", sanoi Dora näyttäen väärintuomitulta viattomuudelta. "Olen raatanut ihan orjan lailla tehdäkseni tämän kodin täydelliseksi. Jos lady Darnel olisi osannut hoitaa tällaista isoa taloutta yhtä hyvin kuin minä, oli hän osannut antaa suurempaa arvoa kaikelle vaivalle, mitä olen hänen edukseen nähnyt."
"Lady Darnel osaa kyllä pitää arvossa ansiota, missä sellaista on, Dora. Hän ihailee suuresti sinun taitoasi taloudenhoitajattarena, jopa siihen määrin, että antamasi esimerkki on herättänyt hänen kunnianhimonsa. Kotiin palattuaan hän itsekin tahtoo yrittää taloutensa hoitamista. Senvuoksi minua ilahduttaisi, jos poissaolomme aikana järjestäisit vastaisen elämäsi. Olen vakuutettu, että matkan päästä kaikki sovimme mainiosti yhteen."
Dora kalpeni huuliansa myöten, ja kellonvitjoilla leikkivä käsi vapisi, mutta hän vastasi arvokkaasti:
"Olen sinulle hyvin kiitollinen, että vapautat minut velvollisuuksistani täällä, Allan. Pakko oleskella lady Darnelin kodissa on minua kauan kiusannut. Minulla on hyvin yksinkertaiset elintavat. Pienet, vaatimattomat tuloni riittävät minulle asettuakseni Lontooseen, älykkääseen ja henkevään ilmapiiriin, jossa minua toivoakseni ei käsitetä niin väärin kuin täällä."
"Sinun täytyy sallia minun tehdä tulosi kaksinkertaisiksi, niinkuin olen aina aikonutkin siinä tapauksessa, että eroaisimme toisistamme", sanoi Allan ystävällisesti.
Dora teki vastaväitteitä, mutta tavalla, joka ilmaisi Allanille, että hänen päätöksensä ei ollut järkähtämätön.
Sekä Claire että Grace matkustivat Darnelin kartanosta keventynein sydämin, kun tiesivät, ettei neiti Darnel heidän palatessaan enää olisi talossa. Tämän turmiota tuottava vaikutus lakkaisi vihdoinkin heidän elämäänsä uhkaamasta.
"En voi koskaan unohtaa, että täti Dora minut toimitti opistoon lähetettäväksi", sanoi Grace jutellessaan luottavaisesti äitipuolensa kanssa, sillaikaa kun sir Allan aivan tyynesti nukkui toisella penkillä rautatievaunussa heidän ollessaan matkalla Genuaan. "Vain hän, eikä kukaan muu, erotti minut ja isän."
"Mutta minä luulen, että on vielä toinenkin, jolla on samat häijyt aivoitukset, Grace", vastasi lady Darnel hymyillen. "Jos herra Colchester panee uhkauksensa täytäntöön ja saapuu viettämään joulua meidän kanssamme Venetsiaan, niin toivon, että hän kyllä saa sinut ennen pitkää vaihtamaan Darnelin sukutilan omaan maakartanoonsa."
"Hän on hirveän uuras nuori mies", virkkoi Grace punehtuen.
"Toivoakseni et tuskaannu, jos hän tulee Venetsiaan?"
"Hänen tulonsa ilahduttaisi minua suuresti. Hän on aina ollut ystäväni.
Ei ole koskaan katsonut minua kieroon, kuten muut."
"Luullakseni oli Dora-tädin syy, että ne niin tekivät", sanoi Grace; ja siinä hän oli oikeassa, sillä lady Darnelin palattua kotiin kevääksi, sitte kun ihmiset olivat sanomalehdistä lukeneet, että Grace oli mennyt kihloihin Edward Colchesterin kanssa, tulivat aikaisemmin kylmyyttä osoittaneetkin seuraystävät onnittelemaan iloisen perheuutisen johdosta. Ennenkuin vuosi oli umpeen kulunut, olikin kaikilla naapureilla selvillä, että lady Darnel oli perin hurmaava ja sir Allan täysin onnellinen toisessa avioliitossaan.
Sir Allanin toinen vaimo vastaanotti tämän myöhästyneen huomaavaisuuden kylmänlaisesti eikä suinkaan heittäytynyt niille käsivarsille, jotka niin odottamatta avasivat hänelle sylinsä.
Gracen häät, jotka vietettiin elokuun alussa, antoivat aihetta juhlallisuuksiin ja vierailuihin, ja tämä pakotti lady Darnelin ottamaan osaa seuraelämään. Claire Darnel ei säästänyt mitään komeutta ja vieraanvaraisuutta, joka kohottaisi häiden loistoa kun hänen puolisonsa tytär ja perijätär vihittiin rikkaan naapurin kanssa; ja hän esitti osansa näissä tilaisuuksissa tyynellä arvokkuudella, joka vaikutti niihinkin, jotka ennen olivat olleet epäluuloisimmat häntä kohtaan.
"Mitä hän aikaisemmassa elämässään muuten lienee ollutkin, on hän ollut todellinen hieno nainen", virkkoi hauska, vanha lady Scattercash, joka oli nauttinut elämästään Lontoossa ja Pariisissa ennenkuin oli alkanut käyttää leskenmyssyä ja pitää rouvainkokouksia Wiltshiressä; "ja se on joka tapauksessa pääasia. Meidän ei tarvitse kaivella ihmisten menneisyyttä, vaikkemme tietenkään voi pitää hyvänämme tarjoilijattaria ja balettityttöjä."
Lady Darnel on niin täysin onnellinen omistaessaan rakkaan puolisonsa hartaan kiintymyksen ja ehdottoman luottamuksen, että hän voi olla naapurien mielipiteistä välittämättä. —
Hän on saanut ilahduttavia tietoja Uudesta Seelannista, missä Stuart
Mackenzie hoitelee asioitansa hyvin ja hankkii itselleen ystäviä.