2. ELÄMÄ JA MINÄ.
Minä kuuntelen, — mutta ei mitään kuulu.
Elämä liukuu ohitseni. Seison syrjässä ja odotan, että se ottaisi minutkin mukaansa. Aamusta iltaan minä istun ja kuuntelen, eikö joku ääni jo kutsu. Eikö siellä valmisteta juhlaa jo minuakin varten, eikö jo näppäillä huilun painimia, eikö viulusta helähdä iloinen kutsu-sävel. Eikö jo kiilloiteta salien parketeita ja temmata minua niiden palkeille. Eikö jo lasketa tuhatpäisiä raketteja ja hukuteta minua karnevaalikukkien paljouteen. Nuorihan minäkin olen, ja maailmassa vietetään nuorien juhlaa. — Ei, minä kuuntelen, — mutta hiljaista on.
Elämä liukuu ohitseni — ja unohtaa minut, ja turhaan minä sieltä kutsua kuuntelen.