27. JA MINÄ ITKIN HILJAA.
Tänä päivänä me kuljimme rinnan, hän ja minä, syksyistä tietä pitkin.
Ja minun mieleeni tuli se päivä jona Natsarealainen Mestari ratsasti
Jerusalemiin. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Me kuljimme rinnan, onnellisina kuin kaksi jumalaa. Taivas oli kirkas, aurinko korkealla ja maailma kaunis ja olemassaolo ihanaa, — sillä meidän rakkautemme oli hiljan herännyt. Syksyn viimeiset linnut lauloivat sen kunniaksi, niin kuin joukot Hoosiannaa Davidin pojalle ja puut heittelivät punakeltaisia lehtiä jalkojemme tallattaviksi, niin kuin kansa kukkia Hänen tielleen. — Ja minä aloin hiljaa itkeä, niin kuin sinä päivänä Hän.
Ystäväni kysyi kyynelteni syytä, mutta en tohtinut sanoa: Kerran vielä huudamme tälle rakkaudellemme, jota me tänään juhlimme: ristiin naulitse se! ristiin naulitse! Niin kuin kansa Jerusalemissa Davidin pojalle. Sillä kaikki kaunis ihmiselämässä särkyy. Kaikki suuri maailmassa ristiin naulitaan. Me ihmiset olemme vielä lapsia, jotka rikkovat kauneimmat korunsa.
Ja kun ystäväni uudelleen kysyi kyynelteni syytä, vastasin vain, että onnesta itkin.