53. TUSKA.
Paina lujasti hengessäsi minut poveasi vasten, sinä rakas sinä!
Tahtoisin särkeä ja lyödä maahan nämä muurit väliltämme, — nämä, jotka antavat suurimman nautinnon, — mutta myös suurimman tuskan, sillä ne ikuisesti erottavat meidät sinuksi ja minuksi, — nämä hirveät, ihanat ruumiit.
Tahtoisin ottaa irti sinun sielusi ruumiistasi — ja suudella sitä. Tahtoisin tulla likelle, likelle sinua, niin likelle, että unohtaisimme molemmat, että sinä olet sinä ja minä olen minä. Mutta ei. Me emme koskaan voi syleillä sitä, jota me toisissamme rakastamme. — Meille jää alati vain toistemme ruumiit käsiin. Nojaamme avuttomina toisiimme ja värisemme tuskasta, — mutta se tuska on ihana, se pistävä kipu povessa, — sydämen taivaallisin hetki, onnen korkein ilmenemismuoto täällä tomun ja tuhkan maassa. Sillä silloin näin minä sielusi kauneuden ja tahdoin tarttua siihen, — mutta käsiini jäi vain ruumis. Siitä tuska. Mutta minä näin, ja siinä epätoivoisessa tietoisuudessa, siinä se suuri onni.
Jos sinä syleilisit ruumistani, enkä minä silloin tuskasta värisisi yläpuolella maallisen hyväntuntoni, jos siinä ruumiittemme syleilyssä tuntisimme saaneemme kaiken ja olisimme onnelliset, — saisit sinä hellittää käsivartesi otteen, saisimme kääntää selkämme toisillemme ja mennä eri teitä, — sillä me olisimme eläinten kaltaisia ja meidän. yhdessäolomme olisi rikos.
Mutta jos ruumiittemme syleilystä on syntynyt vielä suurempi kaipuu, tunne siitä kuinka vähän, vähän saattoi antaa, — olemme me tiellä jumalten luo ja meillä on syy yhdessä oloomme, sillä meidän tiemme sinne on yhteinen.
Siunattu tuska! Sen kautta näin minä todellisen sinun — ja sinussa Jumalan, — ja silloin uskoin sen olemassa oloon, jota ei voi käsin koskea, ja siihen todellisuuteen, jota ei ole silminnähtävästi todistettu. Ja minä ymmärsin mitä varten maailma ja maailmoita on — ja mitä varten minä.