56. SE OLEN SITTENKIN MINÄ.
Ystäväni, virkan sinulle salaisuuden jota ei yksikään tiedä: Minä näin sinut eilen.
Kuljit ikkunani ohi, — vaan minä seisoin uudinten takana. Silloin oli iltahämärän aika. Ikkunani oli autio, ja kukkalaatikossa sen ulkopuolella olivat unikot aamulla ani varhain auenneet ja joitakin keltaisia terälehtiä lienee varissut kadulle.
Kenties muistelet katuja, joita kiersit ja — aijot palata takaisin etsimään ikkunaa, jonka alapuolelle olisi yksinäisiä lehtiä pudonnut. Pyydän, ettet tekisi sitä. Ne eivät olisi siellä enään. Vaimot ovat ne tänään lakasseet ja vieneet pois. — Eivätkä minun uutimeni ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, niinkuin oli kerran — kaukana täältä.
Älä muistele katuja, joita kiersit. Kaupungissani on satoja autioita ikkunoita, ja kukkalaatikoissa niiden ulkopuolella kukkii kirjavia unikoita. Yhden takana niistä sadoista seisoi se eräs, joka näki sinut ohimennen. Pyydän, ettet palaisi etsimään sitä varkain-katsojaa, — vaivasi olisi turha. Hänen uutimensa eivät enään ole valkoiset eikä niissä ole punaisia raitoja, — eikä hänen silmistänsä enään katso taivas — niinkuin kerran, eikä hänen naurunsa ole heleä kuin lapsen. Hän on kadottanut alkuperäisen itsensä. Älä koskaan etsi sitä, joka kantaa hänen nimeänsä, — se ei ole hän. Älä etsi häntä, sillä häntä ei ole enään missään muualla kuin sinun povessasi. Maailmalla ei hänestä ole jälellä muuta kuin nimi, jota kantaa ihminen, jota sinä et tunne.
Säilytä hänet muistossasi, sillä hänen suurin ilonsa on, että hän edes jossain elää. Älä murskaa sitä muistoa, älä rutista sitä kokoon niinkuin paperikukkasta, jossa ei ole elämää, äläkä heitä pois. Sillä se olen sittenkin minä itse, se todellinen, joka suoraan taivaasta tuli. Tämä, joka kantaa sen nimeä, on vain joku vieras, jonka vieras maailma on jälkeenpäin rakentanut, — ja joka joskus häviää omaan haurauteensa.