MIKAEL AGRICOLA.
Jos satumme asumaan kaupungissa, näemme ja kuulemme ehkä useammista tapahtumista kuin kaukana maalla eläissämme. Mutta vaikka liikkuisimme kuinka ahkeraan ulkona, emme tiedä kaikkea, mitä kaupungissa tapahtuu. Vasta kun otamme käteemme sanomalehden, pääsemme muutamalla silmäyksellä selville siitä. Ja näin on asianlaita vielä suuremmassa määrässä, jos tahdomme tietää, mitä kauempana tapahtuu. Meidän täytyy turvautua sanomalehtiin ja kirjoihin. Tosin voimme matkustaa ja omin silmin tutustua erilaisiin oloihin, mutta se vaatii paljon rahaa, jota meillä useimmilla ei ole.
Mieliessämme tunkeutua asioihin syvemmälle on meidän luettava erilaista kirjallisuutta, milloin tieteellistä, milloin kaunokirjallista, kulloinkin asian mukaan. Painettu sana on paras oppaamme aina. Ja menneeseen aikaan kulkeissamme se on ainoa tie. Sinne emme voi matkustaa, emme, vaikka olisimme rikkaitakin. Meidän on pakosta turvauduttava kirjallisuuteen, joka kertoo, mitä kunakin aikana tiedettiin ja taidettiin, miten elettiin, kuinka toimeen tultiin.
Lähtiessämme näin tutkimaan muinaisia aikoja, tulemme pian huomaamaan, että mitä kauemmas taaksepäin ajassa menemme, sitä harvemmiksi käyvät kirjat ja sanomalehdet. Ensimäisen suomalaisen sanomalehden näytenumero ilmestyi vasta 1775. Nämä »Suomalaiset Tieto Sanomat» ilmestyivät vain yhden vuoden (1776). Lähes puoli vuosisataa myöhemmin vasta näki toinen suomalainen sanomalehti »Turun viikkosanomia» päivän valon v. 1820. Vanhempina aikoina ei suomalaisia lehtiä ollut laisinkaan.
Kuinka ihmiset sitten elivät? Mistä he tiesivät, mitä maailmassa tapahtui?
Ei silloin voitu maailman menoa niin seuratakaan kuin nyt. Suupuheina kulki niihin aikoihin tieto paikasta toiseen. Jos toiselta paikkakunnalta tuli ihmisiä, olivat he tervetulleita jokaiseen taloon: saatiinhan heiltä kuulla uutisia. Varsinkin pääkaupungista maaseudulle tullut sai kertomasta päästyäänkin yhä uudelleen toistaa, mitä sinne kuului. Oppineet, ylioppilaat ja maisterit opiskelivat usein ulkomaiden yliopistoissa. Heidän sekä muissa maissa kulkeneiden merimiesten kertomusten avulla voitiin seurata tapahtumain kulkua suuressa maailmassa.
Painettuja kirjoja tapaamme koko joukon vanhemmilta ajoilta kuin sanomalehtiä. Mennessämme yhä kauemmas muinaisuuteen tulemme aikoihin, jolloin ei suomenkielellä niitäkään ollut. Mahtoi silloin elämä olla outoa! Ei tarvinnut silloin lukea, takoa katkismusta, historiaa, kielioppia, maantietoa. Ei tarvinnut edes oppia lukemaan, ei tarvinnut tuntea ainoatakaan kirjainta, joiden painaminen kovaan päähän nyt usein on hirveän vaikeata. Ei tarvinnut tavallisen ihmisen istua vuosikausia koulunpenkillä eikä kiusautua moninaisten tietojen päähän ajamisella. — Kouluja kyllä oli, vaikka sangen vähän, mutta niissä luettiin kaikki yksinomaan latinankielellä, eikä niissä yleensä käynyt rahvaan lapsia, eipä kaikkien herrainkaan pojat, tytöt eivät laisinkaan.
»Mutta», kysytte, »kuinka selviydyttiin rippikoulusta ja kuinka laulettiin virsiä kirkossa, kun ei kirjoja ollut?»
Siihen aikaan ei rippikoulua pidettykään. Ja koko kirkonmeno oli toisellaista kuin se nyt on Suomessa. Seurakunta seisoi vain mykkänä koko ajan ja kuunteli sekä katsoi, mitä kirkossa tapahtui. Papin puheestakaan se ei paljon selvää saanut, sillä jumalanpalvelus tapahtui pääasiassa latinankielellä. Kansa vain kumarteli kirkossa olevia pyhäin kuvia, veti sieraimiinsa pyhää savua, polvistui joskus rukoukseen, teki ristinmerkin kun kuuli mainittavan Jumalan, Neitsyt Maarian tai jonkun pyhimyksen nimen ja sillä hyvä. Uskontoa koskevista asioista ei kansa paljon tietänyt. Suomeksi luettiin kirkoissa 1400-luvun lopulla ja 1500-luvun alussa vain Isämeidän ja Ave Marian (Neitsyt Maarian) rukoukset, apostolinen uskontunnustus ja rippisanat sekä esivallan kuulutukset. Perin harvoin lie saarnoja pidetty suomenkielellä.
Puheessa suomenkieltä näinä aikoina käyttivät, paitsi suomenkielistä kansaa, papit ja virkamiehet suurimmaksi osaksi. Vain aatelisissa lie ollut sellaisia, jotka kotikielenään käyttivät ruotsia. Kirjoituksessa suomenkieltä jo hiukan aletaan käyttää. Asiakirjoissa, joita esim. tuomioitten johdosta kirjoitettiin, tavataan suomeakin joitakuita sanoja ja lauseita. Mutta, kuten sanottu, kirjoja ei tällä kielellä vielä ollut yhtään.
Mutta sitten, 1500-luvulla, tuli uskonpuhdistuksen aika. Saksasta levisi uusia uskonnollisia aatteita Suomeen asti, ja Ruotsin kuningas ja valtiopäivät asettuivat myöskin uuden n.s. Lutheruksen opin kannalle. Suomessa sitä ensimäisenä saarnasi Pietari Särkilahti, joka Saksassa käydessään oli siihen innostunut. Tuntuvammin ihmisiin vaikuttaakseen, ja osottaakseen jyrkästi luopuneensa katolisen kirkon määräyksistä, hän teki sellaistakin, mitä ei yksikään pappi Suomessa siihen asti ollut tehnyt: hän meni naimisiin. Tämä rohkea mies vaikutti Turussa siihen aikaan, kun sinne tuli nuori Mikael Agricola, joka sittemmin pani uskonpuhdistuksen Suomessa lopullisesti toimeen.
Uskonpuhdistuksen piiriin joutuneiden kansojen elämään vaikutti uskonnon muuttaminen erittäin edullisesti. Se nim. useissa tapauksissa pani alulle kansankielisen kirjallisuuden viljelemisen. Uskonpuhdistajain ensimäisiä vaatimuksia oli, että piti tehdä kullekin ihmiselle mahdolliseksi tutustua ilman välittäjiä kristillisen uskonelämän ainoaan alkuperäiseen ohjeeseen, raamattuun. Se taas kävi päinsä vain siten, että raamattu toimitettiin kansan omalle kielelle ja että kansa opetettiin sitä lukemaan. Kun näin päästiin alkuun kansankielen käyttämisessä kirjallisuudessa, laajeni sen käyttö vähitellen. Muitakin kirjoja ruvettiin kunkin kansan omalla kielellä kirjoittamaan. Siten luotiin korkeamman kansansivistyksen paras tuki, kansalliskirjallisuus.
Samat seuraukset oli uskonpuhdistuksella Suomessakin. Jumalanpalvelus muutettiin omakieliseksi, ja koko seurakunta otti virsissä ja messuissa osaa sen suoritukseen ja saarna tuli sen pääosaksi. Raamattua alettiin kääntää suomeksi, suomalaiset saivat oman kirjakielensä, jolla vähitellen on versonut ja kasvanut rikas kirjallisuus.
* * * * *
Mikael Agricola syntyi jonakin vuosista 1508—1512 Torsbyn kylässä Pernajan pitäjässä Uudellamaalla. Hänen isänsä oli siellä köyhä kalastaja. Mikael pääsi sitten kouluun Viipuriin. Siellä hän ehti jossain määrin tutustua Itä-Suomessa puhuttuun murteeseen. Oltuaan jonkun aikaa Viipurissa, siirtyi hän opettajansa mukana Turkuun, kun tämä sai siellä viran piispa Martti Skytten sihteerinä. Agricola pääsi piispan kirjuriksi. Kun piispan sihteeri jonkun vuoden kuluttua kuoli, sai Agricola, joka sitä ennen oli vihitty papiksi, hänen virkansa.
Turkuun tultuaan ehti Agricola kuulla Pietari Särkilahden saarnoja, vaikka tämä kuoli jo pari vuotta hänen tulonsa jälkeen. Särkilahden voimakkaat puheet vaikuttivat niin, että Agricola yhtyi täydestä sydämestään hänen oppejaan kannattamaan. Tultuaan sitten piispan sihteeriksi hän sai erinomaisen tilaisuuden uuden opin levittämiseen kulkiessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla. Tällöin siis jo alkoi Agricolan vaikutus uskonpuhdistuksen hyväksi.
Piispa oli myöskin uuden opin ystäviä, vaikka hän ei suorastaan ryhtynytkään vanhaa kaatamaan. Jo keskiajalla oli Suomen piispoilla ollut tapana kustantaa erityisen lahjakkaita nuoria miehiä ulkomaiden yliopistoihin. Siellä saamainsa perinpohjaisten tietojen kautta he kasvoivat kykeneviksi johtamaan kirkon elämää kotimaassa. Martti Skytte lähetti myöskin opiskelijoita ulkomaille. Niitä onnellisia nuoria miehiä, jotka saivat käyttää hyväkseen piispan avuliaisuutta, oli myös Mikael Agricola. Piispa lähetti hänet Wittenbergin yliopistoon Saksaan, siis juuri sinne, missä suuret uskonpuhdistajat Luther ja Melankton itse opettivat.
Ruotsissa oli näihin aikoihin jo tehty paljon uskonpuhdistuksen hyväksi. Katolisuuden johtomiehet olivat pyytäneet kuningasta kieltämään uusien väärien oppien saarnaamisen. Kuningas, mainio Kustaa I Vaasa, ei siihen suostunut, ja säädyt päättivät että »Jumalan sanaa oli kaikkialla valtakunnassa puhtaasti saarnattava» ja että puheet väärästä opista olivat turhia huhuja. Kuningas koetti kaikin tavoin auttaa uuden opin levenemistä, se kun oli sopiva hänen valtiollisillekin harrastuksilleen. Niinpä hän kirjoitti myöskin piispa Skyttelle, kehottaen häntä edistämään uskonpuhdistuksen asiaa. Tässä suhteessa oli tärkeää saada pappien valmistus uuden opin miesten käsiin. Siksi nimitettiin rehtoriksi Turun kouluun, jossa pappimme saivat kasvatuksensa, piispan Wittenbergissä kouluuttamia miehiä.
Tähän virkaan joutui Agricolakin, kun hän Wittenbergissä maisterin arvon saatuaan 1539 palasi Suomeen. Yhdeksän vuotta hän oli koulun rehtorina. Sillä aikaa ehti hän istuttaa uutta oppia moneen nuoreen mieleen. Mutta hän joutui vähän huonoihin väleihin kuninkaan kanssa ja menetti rehtorinvirkansa.
Koulut olivat siihen 'aikaan yksinomaan pappien valmistamista varten. Vaatimattoman papin tai ylhäisemmän kirkonmiehen asema oli jokaisen koululaisen päämääränä. Kunniana tai suosiona ei pidetty, jos kesken koulunkäynnin joku kutsuttiin hallituksen palvelukseen, sihteeriksi tai joksikin muuksi ala-arvoiseksi virkamieheksi. Mutta kun hallitus antoi koulun rehtorille määräyksen, että niin ja niin monta etevintä »teiniä» l. oppilasta oli hallituksen käytettäväksi lähetettävä, ei siinä useimmiten auttanut muu kuin totteleminen. Agricola ei tällaisia määräyksiä tahtonut mitenkään noudattaa. Se sai kerrankin kuninkaan kirjoittamaan hänelle m.m.: »Tämä ihmetyttää meitä sangen paljon; emmekä tiedä tokko te ja muut tahdotte pätevänä pitää, mitä me teille käskemme ja määräämme. Sentähden on nyt meidän tahtomme ja käskymme, että tätäkin asiata täydellisesti ajattelette ja hankitte meille kaksi tai kolme sopivaa henkilöä mainittuihin virkoihin (kuninkaan kansliaan tai tilikamariin), koskapa olemme hyvin kuulleet, että sellaisia Jumalan kiitos kyllä on tarjolla koulussa. Ellei se tapahdu, silloin on meidän pakko tehdä jotakin muuta asiassa, ettekä te siitä saisi paljonkaan suosiota ja kiitosta. Sitä noudattakaa!» Vieläkään ei Agricola käskyä totellut. Joskus rehtorit antoivat mahdollisimman aikaiseen vihkiä papiksi nuoret miehet, joita tällainen vaara uhkasi. Pappeina heidän ei enää tarvinnut virkamiehiksi mennä.
1548 kuningas nimitti koulun rehtoriksi toisen miehen Agricolan sitä laisinkaan odottamatta. Tämä lienee johtunut osaksi siitä syystä, että Agricola tarvitsi aikaa muihin toimiinsa, kun hän oli piispan apulaisena, ja ehkä osaksi kuninkaan epäsuosiosta. Hänen tulonsa lienevät vähentyneet, ja olivat ne ennen piispan virkaan astumista 150 tynnyriä ruista, 57 tynnyriä ohria, 19 tynnyriä kauroja, vähän vehnää ja herneitä sekä 84 leiviskää voita.
Hänen taloudellinen asemansa kuitenkin parani, kun hänet v. 1554 nimitettiin Turun piispaksi Martti Skytten kuoleman jälkeen (1550), vaikkeivät piispan tulot olleetkaan yhtä suuret kuin ennen, kun Suomi tällöin jaettiin kahteen hiippakuntaan, Paavali Juustenin tullessa Viipurin piispaksi, ja kun Kustaa Vaasa muutenkin oli vähentänyt toimillaan hengenmiesten tuloja. Piispan tehtäviä hän oli saanut hoitaa jo Skytten vanhuuden aikana tämän apulaisena, ja hänen kuoltuaan Agricola oli ollut sijaispiispana.
Nyt Agricola oli saanut aseman, jossa täydellä todella voi ruveta ajamaan uskonpuhdistuksen vaatimia uudistuksia. Siihen suuntaan hän olikin jo kauan tehnyt työtä.
Helppoa ei ollut kaikkien uskonnollisten menojen uudelleen järjestäminen. Papisto oli tottunut työskentelemään katolisissa tavoissaan, samoin seurakunnat olivat tottuneet kunnioittamaan katolisia menoja. Nyt oli kaikki saatava toiseen asuun. Mutta ei ollut valmiita käsikirjoja, joita olisi voitu pappien noudatettavaksi määrätä. Ei ollut virsikirjoja seurakuntaa varten, ei yleensä mitään kirjoja, joita olisi suomenkielisessä luterilaisessa jumalanpalveluksessa tarvittu. Eihän suomen kielellä ollut mitään muutakaan kirjallisuutta, ei ainoatakaan kappaletta. Joitakuita suomalaisia rukouksia olivat, kuten jo edellä mainittiin, papit ennen kirkoissa käsin kirjoitetuista papereista lukeneet, siinä kaikki.
Näitä vastuksia Agricola ei säikähtänyt. Vaikkei kirjoja ennen suomen kielellä ollut, oli niitä nyt tehtävä, kirjoitettava, muista kielistä käännettävä. Suurin ja tärkein tehtävä olisi ohut kääntää suomeksi raamattu. Siten olisi tullut toteutetuksi yksi uuden opin tärkeimpiä periaatteita: jokainen olisi voinut itse tutustua uskonsa perusteisiin. Mutta toisia kiireellisempiä töitä oli ensin suoritettava. Eihän kansa kuitenkaan olisi kyennyt raamattua käyttämään, kun se ei osannut lukea. Siksi oli ensimäiseksi kirjoitettava aapinen oppaaksi lukuharjoituksiin. Ja niinpä ilmestyikin »Abckiria» luultavasti 1542. Aakkosten lisäksi on siinä kymmenet käskyt, uskonkappaleet, Isämeidän rukous, enkelien tervehdys Maarialle sekä kasteen-, ripin ja alttarinsakramentit.
Seuraavan hänen kirjoistaan arvellaan olleen katkismuksen. Mutta kun sitä ei ole säilynyt meidän päiviimme, ei asiasta olla varmoja.
Sen jälkeen hän julkaisi Rucouskirian. Se on suuri ja sisältörikas kirja. Aluksi siinä on almanakka, kaikellaisia hyödyllisiä neuvoja, sananlaskuja, luettelo paratiisin iloista ja helvetin piinoista, otteita eri evankeliumeista, sitten neuvoja papeille, joille hän m. m. sanoo:
»se on sangen heiy Pappi, ioca waan etzi watzans tarpet. Ja eij catzo HERRAS caria, jakain Opin Wijna maria Quin Reeskan Nahan ja Lihan wie ja sijtt eij Lauma wartioijtze.
Se on sangen häijy pappi joka vaan etsii vatsansa tarpeita eikä kaitse Herransa karjaa, jakain opin viinamarjaa, joka rieskan, nahan ja lihan vie ja sitten ei laumaa vartioitse.
Mutta seurakuntalaiset saavat myös osansa. Heidän on omantuntonsa rauhan vuoksi maksettava papeille palkat, sillä näiden jakama oppi on hyvä, kirkas, kallis kuin nisun jyvä. Ennen annettiin papeille rahaa, vaikka oppi oli huono, nyt useille tuskin ryysy palkaksi jää. Kaiken tämän jälkeen vasta tulee kirjan pääsisältö, rukoukset.
Suurin Agricolan kirjallisista töistä on Uuden Testamentin suomennos. Hän oli alkanut sen jo Saksassa ollessaan. Valmiiksi hän oli suomennoksen saanut aapisen ilmestyessä. Mutta hän ei voinut sitä julaista rahan puutteessa. Suomessa ei ollut ainoatakaan kirjapainoa. Painatustyöt täytyi suorittaa Tukholmassa. Sinne voitiin kulkea ainoastaan avoveden aikana, talvella ei ollut mitään yhteyttä Ruotsin kanssa. Ei ollut myöskään kustannusliikkeitä, vaan Agricola sai painattaa kirjat omalla kustannuksellaan. Painatustyötä valvomaan oli kustannettava Suomesta mies Tukholmaan. Vihdoin 1548 ilmestyi Se Wsi Testamenti. Agricolan käännös oli niin hyvä, että meidän päiviimme asti on se ollut pohjana uusille U. Testamentin painoksille.
Muut Agricolan teokset ovat: Käsikiria Castesta ia muista Christikunnan menoista; Messu eli Herran Echtolinen; Se meiden HERRAN Jesusen Cristusen Pina, ylesnousemus ja taivaisen Astumus, niste Neliest Euangelisterist coghottu; Davidin Psaltari; Weisut ja Ennustoxet Mosesen Laista ja Prophetista Wloshaetut sekä Ne Prophetat Haggaj, Sacharja, Maleachi. Käsikirjan ja Messun ilmestyttyä, kun Rukouskirja ja U. Testamentti entuudestaan olivat olemassa, kävi mahdolliseksi järjestää jumalanpalvelus luterilaiseen tapaan. Mutta vielä puuttuivat suomalaiset virret. Niitä koetti Agricola itse sepittää. Jonkun virren hän sai kokoon, mutta niitä ei tullut riittävästi jumalanpalveluksissa käytettäväksi. Latinan- ja ruotsinkielisiä virsiä täytyi määrätä kirkoissa laulettavaksi. Siten saatiin seurakunta edes jotenkuten ottamaan osaa jumalanpalvelukseen, jossa sillä ennen ei ollut mitään tehtävää.
Näitä suuria muistoja lukuunottamatta on Agricolan elämästä ja toimista säilynyt sangen vähän tietoja. Virkansa hän hoiti säännöllisesti tehden tarkastusmatkoja hiippakuntansa eri osiin. Eräällä matkallaan hän m.m. kävi Naantalin luostarissa, joka säilyi katolisuuden viimeisimpinä turvapaikkoina. Siellä mainitaan vielä 1575 olleen nunnia, jotka pyysivät apua Ruotsin katolismieliseltä kuningattarelta Katariinalta.
Seuraavana vuonna kuningas Juhana III:n käskystä luostarin rakennuksia vielä korjattiin.
Mutta tämän viimeisenkin luostarin asukkaiden oli täytynyt jo Agricolan aikana luopua monista katolisista tavoistaan. Vuonna 1591 kuoli viimeinen nunna, joten katolinen luostarilaitos silloin oli täydellisesti hävinnyt.
Matkoillaan hän tutustui tarkoin kansan elämään, näki sen monessa paikassa uskovan yhtä paljon loitsujen, taikojen ja uhrien voimaan kuin papin saarnoihin, näki sen rukouksia kuuntelevan ja kirkossa käyvän, mutta samalla vanhoja haltijoitaan ja jumaliaan lepyttelevän ja erilaisiin toimiin niitä avukseen pyytävän. Hän on tuntenut jonkun verran suomalaista kansanrunouttakin, koska hänellä Psalttarin esipuheessa on pitkä luettelo suomalaisten epäjumalista. Ja monin paikoin selityksissään, joilla hän varusti kääntämänsä osat raamatusta, hän varottaa uskomasta noitiin, velhoihin ja loitsijoihin.
Surukseen hän huomasi, kuinka vähän kansa vielä oli perehtynyt kristinopin alkeisiin. Eräässä matkoiltaan lähettämässään kirjeessä hän valittaa, että rahvaassa löytyy tuskin ketään, joka osaisi Isämeidän, puhumattakaan uskontunnustuksesta, käskyistä ja muista kristillisistä kappaleista. Ja hän ehdottaa Savonlinnan käskynhaltijalle, jolle kirje oli osotettu, että tämä antaisi kappalaisten ja nimismiesten sekä muiden siihen pystyvien opettaa taloissa katkismusta, jotta rahvas saisi halun käydä kirkossa, oppisi paremmin Isämeidän-rukouksen j.n.e. Täten näyttää Agricola muiden uskonpuhdistajain tapaan ajatelleen jonkinmoista kouluopetusta rahvaallekin.
Muuten hän jo aikaisemmin Rukouskirjan johdannossa ehdottaa kouluja perustettavaksi kaupunkeihin. Siitä olisi hyötyä sekä seurakunnille että valtiolle. Kouluja tulisi olla kumpaakin sukupuolta varten ja varsinkin kirjurikouluja. Siten saataisiin kirjoitustaitoisia nuoria miehiä hallitusvirastoihin, eikä niihin tarvitsisi kutsua nuorisoa oppikouluista eikä siten keskeyttää heidän lukujaan. Nämä Agricolan ajatukset eivät toteutuneet vielä hänen aikanaan. Joka tapauksessa näemme hänen jo ymmärtäneen kansansivistyksen arvon.
Piispana Agricola ei saanut kauan olla. Venäjän ja Suomen välillä oli aina kaikellaisia rajariitoja. Milloin tehtiin ryöstö- ja hävitysretkiä miltäkin puolelta. Hallitusmiehillä oli melkein lakkaamatta neuvotteluja niiden johdosta. Niinpä määräsi kuningas kerran Agricolankin lähetystöön, jonka tuli mennä Moskovaan rauhanneuvotteluihin. Sieltä palatessaan hän jo matkalla kuoli 1557 Kyrönniemellä Kuolemanjärven (silloin Uudenkirkon) pitäjässä. Hänen kuolinpaikkaansa on Koiviston nuorisoseura pystyttänyt yksinkertaisen kiven. Viipuriin, jonka vanhaan tuomiokirkkoon Agricola haudattiin, pystytettiin 1908 laulujuhlilla, jolloin oli kulunut 400 vuotta hänen syntymästään, uuden kirkon eteen muistopatsas, johon on piirretty hänen omat sanansa:
»Kylle se cwle Somen kielen, ioca ymmerdä Caikein mielen.»
Helppoa ei ollut Agricolan työ hänen taivuttaessaan suomenkieltä kirjoitukseen. Kansan kielestä ei ollut aina mahdollista löytää vastineita käsitteille, joita käännettävissä kirjoissa oli. Yhtä suuria vaikeuksia tuotti kirjainten valitseminen eri äänteiden merkiksi, varsinkin sellaisten äänteiden, joita muissa kielissä ei ole. Sanan yö esim. hän kirjoittaa öö, käymään on kieumeen j.n.e. Kaikki vaikeudet hän kuitenkin voitti. Perustuksena sanoja ja lausetapoja valitessaan sekä sanoja taivuttaessaan hänellä on Turun seudun murre. Sen hän parhaiten tunsi, kun hän siellä vietti suurimman osan elämästään. Mutta lisänä hän käytti myöskin Viipurin murretta, pannen siten jo alun kehitykselle, jonka mukaan kirjakielemme on rakentunut sekä Länsi- että Itä-Suomen murteille. Miksi hän käytti etupäässä Varsinais-Suomen kieltä, siihen hän itse antaa selityksen sanomalla, että sen mukaan on koko maa saanut nimensä, se tuli ensimäiseksi kristityksi, siellä on piispanistuin ja maan pääkirkko. Toisten murteiden käyttämisestä hän sanoo: »Ja mös hädhen teden, coska tarue on anonut, ouat mös mwiden kielet, puhet ja sanat tehen siselotetud» (nim. U. Testamenttiin).
Kun nyt Agricolan kieltä luemme, tuntuu se meistä kankealta. Oudonnäköiseksi sen tekevät monet puhtaasti ulkonaiset seikat: ks:n asemasta hän käytti x:ää, w:tä u:n, u:ta v:n asemasta, k:n hän usein kirjoitti c:llä, pitkän ääntiön yhdellä kirjaimella j.n.e. Moittia meidän ei silti sovi. Olihan hänen työnsä uutisviljelijän korvenraivausta. Hänen hakkaamansa aukea ei voinut olla niin sileä kuin pellot, joita on viljelty satoja vuosia, joita me nyt astumme. Meidän päinvastoin täytyy ihmetellä, että hän on niinkin pitkälle päässyt, että hän on löytänyt niinkin paljon rikkauksia suomenkielestä, jota jotkut ovat väittäneet mahdottomaksi käyttää kirjakielenä vielä satoja vuosia myöhemmin. Mikael Agricola on antanut meille kalleimman, pysyvimmän lahjan, mitä ajatella voimme: kirjakielemme. Niin kauan kuin suomalaiset pysyvät suomalaisina, on suomenkieli käytännössä. Hänen lahjansa ei kulu, ei häviä. Vuosi vuodelta se vain kasvaa, tulee rikkaammaksi jokaisesta uudesta tavasta, jolla voimme lausua ajatuksemme, tunteemme ilmaista.
Kirjakielestä sai kansamme parhaan yhdistäjän, lujimman siteen eri heimojen välille. Kansallisen sivistyksen, saattaapa sanoa kansallisen elämän, Suomen kansan suomalaisena pysymisen ensimäinen edellytys ja perustus laskettiin Agricolan työn kautta.
Mikael Agricolaa, joka tämän suurtyön on tehnyt, on meidän kiittäminen siitä, että nyt saamme omalla kielellämme lukea, omalla kielellämme saamme hankkia itsellemme tietoa, hengen valoa.