YRJÖ SAKARI YRJÖ-KOSKINFN.
Se mies, jolla oli tämä meille suomalaisille niin tuttu ja muistettava nimi, oli huomattavin kaikista niistä miehistä, jotka Johan Vilhelm Snellmanin rinnalla ja hänen työnsä jatkajina ovat tehneet työtä suomalaisen kansallisuusaatteen hyväksi. Tälle aatteelle hän omisti koko pitkän elämänsä kaikki voimat. Hän rakensi ja toteutti sen, minkä Snellman suunnitteli ja pani alulle. Ja hän, jos joku, sai tämän aatteen edestä seisoa tulessa ja kestää vastustajain ankarimmat iskut ja vihanpurkaukset.
Paljon yhtäläisyyttä on näiden molempien miesten elämänjuoksullakin. Yrjö-Koskinenkin oli syntyisin Pohjanmaalta ja vanhaa pappissukua. Tuli maisteriksi ja tohtoriksi sekä oppikoulun opettajaksi, kuten Snellmankin, samoin yliopiston opettajaksi ja lopulta myös senaattoriksi, arvokkaimpaan ja vaikutusvaltaisimpaan toimeen, mihin Suomen mies voi yhteiskunnassamme yletä. Mutta kun Snellman senaattorina joutui virkansa puolesta taloudellisten ja raha-asiain johtoon, sai Yrjö-Koskinen senaattorina johtaakseen maamme koululaitoksen kehitystä. Molemmille näille miehille on yhteistä vielä sekin, että heiltä riitti aikaa ja harrastusta varsinaisten virkatointensa ohella mitä moninaisimmille aloille kansallisen kehityksen hyväksi, eikä ainoastaan valtiollisella alalla, vaan myös kansan pohjakerrosten aineellisen vaurastumisen kohottamiseksi. Sen he tekivät pääasiassa vaikuttavien sanomalehtikirjoitusten kautta, mutta myös valtiopäivä- ja hallitusmiehinä. Yrjö-Koskinen oli 24 vuotta nuorempi kuin Snellman. Hän syntyi nimittäin 1830, jouluk. 10 p. Vaasassa, jossa isä, tohtori Georg Jakob Forsman, oli silloin oppikoulun opettajana, vaikka 15 vuotta myöhemmin tuli Hämeenkyrön kirkkoherraksi. Isän kaimaksi ristittiin tämä esikoinen, Georg Zachariakseksi, ja virallisena sukunimenään hän kantoi tuota laajaa ja maassamme niin arvossapidettyä Forsman-nimeä aina vuoteen 1882, jolloin aateloituna otti sukunimekseen sen nimen, jolla hän jo 20-vuotiaasta oli merkinnyt kaikki kirjansa ja kirjoituksensa (paria virallista väitöskirjaa lukematta) ja jolla nimellä puolen vuosisadan aikana oli Suomen suomalaiselle väestölle rakas ja omainen kaiku, ja jonka rinnalla virallinen Forsman-nimi oli joutunut yleisön tajunnassa miltei tuntemattomaksi, nimen Yrjö-Koskinen. [Suuressa nimenmuutossa, joka Snellmanin satavuotispäivän kunniaksi 12 p. toukok. 1906 pantiin toimeen, ottivat muut Forsman-sukuiset suomalaiseksi nimekseen Koskimies.]
Yrjö-Koskisella oli rikkaat luonnonlahjat. Tämän synnynnäisen lahjakkuuden rinnalla oli hänessä jo nuoresta pitäen huomattavissa tavattoman suuri tarmo ja työkyky sekä pyrkimys käyttää lahjansa ja voimansa aatteellisten rientojen palvelukseen. Kun näihin ominaisuuksiin vielä liittyi perinpohjaisuus kaikissa töissä ja toimissa sekä ihailtava horjumattomuus ja sitkeys suurten päämäärien tavoittelemisessa, tuli hänestä todella mies, jota Suomen kansa silloin erityisemmin tarvitsi ja jota ilman ehkä vieläkin monet niistä saavutuksista, joista suomenkielinen kansa viime vuosisadan loppupuoliskolla sai iloita, olisivat jääneet saavuttamatta.
Se herätyshuuto suomalaisen kansallistunteen ja suomenkielen kohottamiseksi, minkä Snellman niin valtavasti oli Suomen sivistyneiden korviin kajahuttanut, löysi nuoressa Yrjö-Koskisessa voimakkaan vastakaiun. Hän ymmärsi heti Snellmanin aatteiden suuren, isänmaallisen merkityksen. Ja se Snellmanin vaatimus, että Suomen sivistyneen säädyn tuli muuttua kieleltään suomalaiseksi, oli Yrjö-Koskiselle niin selvä ja velvoittava, että hän heti päätti sen omalta kohdaltaan toteuttaa. Vaikka hän oli kasvanut ruotsinkielisessä kodissa eikä osannut suomenkieltä, käsitti hän pyhäksi velvollisuudekseen sitä opetella ja sillä kielellä vastedeskin isänmaataan ja kansaansa palvella. Tällaisen päätöksen toteuttamiseen tarvittiin todella Yrjö-Koskisen lujaluontoisuutta, tarmoa ja sitkeyttä, sillä siinä ei kysytty ainoastaan hyvää kykyä vaikean kielen oppimiseen, vaan vielä enemmän kaikkien niiden perinnäistapojen ja katsantokantojen polkemista, jotka sivistyneessä säätyluokassamme siihen aikaan suomen- ja ruotsinkieleen nähden vallitsivat. Mutta Yrjö-Koskinen ei ollut tällöin yleisen tavan ja ennakkoluulon orja, enemmän kuin muulloinkaan, milloin hänen oli totuuden ja vakaumuksensa puolesta taisteltava. Ja hän onnistui niin hyvin, että hän jo ensimäisinä ylioppilasvuosinaan kirjoitti suomenkielellä kirjan nimeltä Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä, jonka kirjoittamisessa siis kotiseutuharrastus ja hänen vastainen tutkimusalansa, isänmaan historia, olivat yhdistyneinä suomenkielen harrastukseen. Pohjalainen osakunta palkitsi tämän 20-vuotiaan nuorukaisen kirjan, ja se päätettiin julaista Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran »Suomi»-sarjassa. Mutta juuri samana vuonna, 1850, oli julaistu asetus, että suomenkielellä ei saisi julaista muuta kuin hengellisiä ja taloudellisia kirjoja, eikä tämä kirja kuulunut kumpaankaan. Se pitää siis kääntää ruotsiksi, sanoivat kaikki. »Ei, sitä ei käännetä miksikään siitä mikä se on», sanoi tekijä vääjäämättömänä, ja kaikkien ihmeeksi se ilmestyi kuin ilmestyikin toisena vuonna (1852) suomeksi Pietarista saadun luvan nojalla, ollen siten ensimäinen julkaisu, joka rikkoi tuon halpamielisesti suomalaisen kirjallisuuden tukahuttamiseksi julkaistun asetuksen. Tästä sai Yrjö-Koskinen sen suuriarvoisen kokemuksen, että virkavaltaa vastaan suomen kielen hyväksi taistellessa ei saa vaatimuksistaan tinkiä vähääkään. Ja niin alkoivat Yrjö-Koskinen ja monet muut harjoittaa tämän kiellon ylitsekäymistä yhtenään, kunnes asetuksen toimeenpanijain täytyi se luonnottomana ja vääränä peräyttää.
Yrjö-Koskisesta tuli sitten historian tohtori suomeksi kirjoitetulla väitöskirjalla ja opettaja samassa Vaasan lukiossa, jossa itse oli käynyt. Samaan aikaan meni hän naimisiin Hämeenkyrön nimismiehen tyttären Sofia Fransiska Fribergin kanssa. Ja uuden parin kodissa tuli kun tulikin perhekieleksi suomi, vaikka kummankin oma äidinkieli oli ollut ruotsi. Tämä siihen aikaan ennen kuulumaton tapaus lennätti nuoren tohtori Forsmanin, »sen Yrjö-Koskisen, joka suomalaisia kirjoja kirjoittaa», nimen kuuluksi maan sivistyneitten perheitten keskuudessa, joissa siitä lausuttiin arvosteluja puoleen ja toiseen. Mutta seurauksena oli, että vähitellen jotkut muutkin perheet alkoivat seurata esimerkkiä.
Samanlaista horjumatonta uskollisuutta periaatettaan kohtaan osoitti Yrjö-Koskinen siinä, että hän myöhemmin, jo yliopiston professorina Helsingissä ollessaan, lähetti vanhimman poikansa, sen aikuisten huonojen liikeneuvojen vallitessa, Jyväskylään saakka lukioon, koska se oli ainoa oppikoulu koko maassa, missä suomeksi opetettiin, eikä hän tahtonut käyttää ruotsinkielisiä oppikouluja, vaikka niitä olisi Helsingissä ollut useampiakin. Tätä esimerkkiä sitten monet muutkin noudattivat.
Sama lujuus ilmeni hänessä, kun hän julkaisi professorin virkaa varten väitöskirjansa taaskin suomeksi, aiheuttaen tällä teollaan ensi kerran huomattavan kielikiistan yliopiston virkanimityksissä, jota sitten on riittänyt ja edelleen näkyy riittävän sivu meidän päiviemme. Tosin tätä oli jo ennustettu; »Snellman ja kaikki järkevät ihmiset neuvoivat minua kirjoittamaan väitöskirjani ruotsiksi. Se oli seinälle puhuttu», sanoo Yrjö-Koskinen itse muistiinpanoissaan.
Snellman ajoi kansallisuuskysymyksessä lähinnä sitä suuntaa, että Suomen silloisen ruotsiapuhuvan herrasluokan eli sivistyneen säädyn olisi riisuttava päältään tuo vanhentunut ja uusissa oloissa entistään käymättömämpi ruotsinkielinen pukunsa ja esiinnyttävä uusien olojen vaatimassa supisuomalaisessa asussa: s.o. käytettävä suomea sekä virka- että perhekielenä. Sillä Snellmanin käsityksen mukaan herrasluokan perinnäinen sivistyspääoma jo itsestään oli niin suuri, että varsinaiseen kansaan kuuluvain oli sitä ensi polvissa vaikea saavuttaa, ja siitä syystä hän esim. suosi kaksikielisiä kouluja, niissä kun herrasluokan pojat oppisivat tarpeeksi suomea ja siten muka vähitellen suomalaistuisivat. Niin paljon kuin Snellmanin puheessa sivistysperinnöstä ylimalkaan onkin totta, katseli Yrjö-Koskinen nuorempana ja käytännöllisenä miehenä Suomen oloja silmällä pitäen tätä asiaa toisessa ja nähdäksemme myöskin tosiasiallisemmassa valossa. Hänen mielestään oli suomea puhuva rahvas kokonaisuudessaan nostettava sivistykseen ja arvoon ja ennen kaikkea sen omasta keskuudesta oli kohoava se uusi sivistynyt sääty, joka oli muodostava uuden suomalaisen Suomen, suomalaisen ylimpiä tieteen ja hallinnon istuimia myöten. »Se oli hänen harrastustensa alku ja loppu», lausuu tästä hänen elämäkertansa kirjoittaja. Ja tästä hänen kansanvaltaisesta katsantokannastaan johtui ennen muuta hänen valtiollinen kantansa sekä koulu- ja muut valistusharrastuksensa ja kirjallinen toimintansa. Tämä se pakotti Yrjö-Koskisen esim. ensimäisten ja innokkaimpien joukossa puuhaamaan kansalle kansankirjastoja kotiopintojen ohjaamiseksi, ja sen katsantokannan hedelmä on sekin, että Suomessa ehkä suuremmassa määrässä kuin missään muussa Europan maassa varsinaisen rahvaan lapset, yksinpä monien mökkiläisten ja pienipalkkaisten päiväläisten ja muiden vähäväkisten pojat ovat päässeet kulkemaan suomenkielisten oppikoulujen kautta korkeimmille opinahjoille ja siten yhteiskunnan huomattaviksi ja hyödyllisiksi jäseniksi.
On jo edellä sanottu että hänen pääaineensa oli isänmaan historia. Ensimäinen huomattavampi julkaisu siltä alalta oli Nuijasota, sen syyt ja seuraukset, joka yhä edelleen on todellinen merkkiteos alallaan. Sen jälkeen seurasi useita erikoisjulkaisuja Suomen historian alalta, m.m. esitelmä Yrjö Mauno Sprengtportenista ja Suomen itsenäisyydestä, joka kosketellen arkaa ja väittelynalaista asiaa nosti paljon hälinää ja vastustusta. Mutta sitten vasta elämä nousi, kun 1869—72 ilmestyi »Suomen kansan historia vanhimmista ajoista nykyaikaan asti». Suomessa oli sitä mukaa, kuin suomalaisuuden harrastukset elpyivät, kehittynyt myöskin niitä vastustava puolue. Snellmania ja hänen aikalaisiaan sanottiin »fennomaaneiksi» (»suomikiihkoisiksi»), mutta Yrjö-Koskista ja hänen aikalaisiaan, joiden käsitettiin vielä häikäilemättömämmin ajavan suomalaisuuden asiaa, ruvettiin nimittämään »jung-fennomaaneiksi» (nuor-suomikiihkoisiksi). Samoin oli ruotsalaisesta alkuaan »liberaaleiksi» (vapaamielisiksi) itseään nimittävästä puolueesta eronnut jyrkkä »viikinkien» ryhmä, joka, kuten nimestäkin jo voi päättää, piti itseään täällä Ruotsinmaan siirtolaisina ja jonkunlaisina ruotsalaisen sivistyksen etuvartijoina. Näiden viikinkien taholta nyt käytiin kiivaasti Yrjö-Koskisen ja hänen Suomen historiansa kimppuun, koska siinä oli asiat esitetty suomalaisten eikä ruotsinmaalaisten näkökulman mukaan. Kun tästä laajasta kirjasta otettiin lyhennetty laitos kansakoulujen oppikirjaksi, kielsi ruotsalaisten vallassa oleva kotimainen hallituksemme sitä kouluissa käyttämästä. Tästä seurasi suuri innostus koko maassa, ostettiin sekä suuren että pienen historian painokset loppuun, kerättiin 10,000 mk:n kunnialahja, jolla ostettiin oppikirjan kustannus-oikeus, ja Yrjö-Koskisen nimi tuli yhä tutummaksi jokaisessa aikaansa seuraavassa suomalaisessa — ja ilmeisesti myös ruotsalaisessa — kodissa.
Mutta ei se ollut ainoastaan tuo ulkoa päin tullut Yrjö-Koskiseen ja hänen Suomen historiaansa kohdistunut, vaikka tietysti suomalaista kansallishenkeä tähtäävä sorto ja häväistys, joka sai sen ajan suomalaiset intoihinsa, vaan myös sisäinen riemu siitä, että tässä kirjassa kumoamattomasti todistettiin Suomen kansalla olleen ja edelleen olevan itsenäinen historia ja asema kansojen joukossa. Itse Snellman vanhus piti siitä ylioppilaille innostuneen puheen, jossa hän m.m. lausui, että »näinä päivinä on meidän maalle yksi sen isänmaallisimpia miehiä antanut lahjan, joka on todella lohdutuksen lahja». Ja Paavo Cajander puhkesi laulamaan:
»Ja alat, joita peitti unheen laineet,
Nyt auraamaan käy Yrjö Koskinen.
Ja kansan onnen vaiheet, työt ja maineet
Nyt astuu kirkkahina ilmoillen.
Ja Suomalainen tuntee rinnassansa
Nyt Suomalaiseks itsensä; ja kansa
Täys’ikäisyyden valtakirjan saa.»
»Suomen kansan historian» kirjoittaminen oli jo yksinään sellainen suurtyö kauvaskantavan merkityksensä tähden, että sellaisia vaan harvoin suoritetaan kansain elämässä, ja sen suorittaja on ansainnut paikan kansansa muistettavimpien miesten joukossa.
Saadaksemme täydellisemmän kuvan Yrjö-Koskisen elämäntyöstä, tulisi meidän kiinnittää erityistä huomiota hänen laajaan vaikutukseensa ahkerana sanomalehtikirjailijana. Sillä alalla on hän Snellmanin rinnalla ilman vertaistaan Suomessa. Näissä kidutuksissaan kosketteli hän kaikkia päivän tärkeitä kysymyksiä eri aloilta, koulu- ja sivistyskysymyksiä, kirkollisia, kunnallisia, taloudellisia asioita y.m. ja teki sen aina itsenäiseltä kannalta ja perinpohjaisella asiantuntemuksella. Erityisemmin huomattavia olivat tietysti ne kirjoitukset, joissa hän taisteli suomenkielen oikeuksien, suomenkielisten koulujen ja yleensä suomalaisen sivistyksen puolesta. Hänen kirjoitustapansa ei yleensä ollut lennokasta tai häikäisevää, mutta sitä enemmän tarkoin mietittyä, asiallista ja sattuvaa, jopa kirvelevän sattuvaa. Ei ollut hyvä löyhillä perusteilla antautua hänen kanssaan väittelyihin. Ja ruotsinmieliset vastustajat saivat kyllä monasti häneltä masentavia ja järkyttäviä iskuja. Tämän vuoksi ja koko lujan, horjumattoman persoonansa ja tietorikkautensa vuoksi oli hän sillä taholla suorastaan pelätty ja vihattu vastustaja. Suomalaisuuden harrastajat sitävastoin oppivat hänessä näkemään aatteidensa jalon ja pelkäämättömän tulkin, pyrintöjensä voimakkaan tienraivaajan, puolueensa taatun johtajan, joka kaikilla aloilla, valtiopäivillä, sanomalehdissä ja missä vain tilaisuutta oli, valppaasti ja taitavasti ajoi suomalaisen kansan etuja.
Vähitellen alkoi taistelu suomalaisuuden puolesta kantaa hedelmiä. Ruotsinmielisten valta-asema alkoi horjua. Paha reikä tuli sen muureihin itse senaatissakin, joka siihen asti oli ollut yksinomaan ruotsinmielisistä kokoonpantu. Tapahtui nimittäin v. 1882 kenraalikuvernöörin vaihdos. Hermostunut ja etenkin suomenmielisyydelle ärtynyt kreivi Adlerberg väistyi kenraalikuvernöörin virasta ja hänen tilalleen tuli maltillinen kreivi Heiden. Samaan aikaan tapahtui senaatin valtaluvan uudistus, jolloin kiivaimmat ruotsalaisuuden edustajat sieltä saivat väistyä ja valtiopäivillä erityisesti kunnostautuneet yliopiston opettajat Yrjö-Koskinen ja Leo Mechelin astuivat sijaan. Yrjö-Koskinen senaatissa ja lisäksi vielä aatelissäätyyn korotettuna! Mikä kauhistava, jopa kerrassaan uskomaton uutinen oli se ruotsinmielisillemme! Asema näytti sitä hirveämmältä, kun se suomenkielen asetus, minkä Snellman oli saanut aikaan 1863, oli nyt 20-vuotisen valmistusajan kuluttua seuraavana vuonna 1883 astuva voimaan, eikä tällä valmistusajalla oltu tehty mitään asian edistämiseksi ja muutoksen helpottamiseksi. Ja nyt oli itse Yrjö-Koskinen senaatissa sitä toimeenpanemassa, hän, joka sekä sanomalehdissä että valtiopäivillä oli johtanut tyytymättömyyden osotuksia kieliasetuksen myöntämän valmistusajan laiminlyömisestä. Kaikki kuitenkin järjestyi verraten hyvästi tunnetun »paikalliskieliperiaatteen» pohjalla.
Aluksi tuli Yrjö-Koskinen senaatissa verraten vähäpätöisen Kamaritoimituskunnan päälliköksi, mutta pani heti toimeen metrijärjestelmän käytäntöönottamisen ja useita muita uudistuksia. Kolmen vuoden päästä tuli hänestä kirkollisasiain toimituskunnan, siis myös koululaitoksen, ylin päällikkö, jossa toimessa hän sitten oli eroonsa asti eli 14 vuotta.
Yrjö-Koskisen osallisuus maamme koulu-asiain käsittelyssä oli kuitenkin alkanut jo kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin, kuten olemme jo edellä viitanneet. Kun 1856 ruvettiin innokkaan suomalaisuuden ystävän, piirilääkäri Schildt’in (Kilpisen) johdolla puuhaamaan Jyväskylään oppikoulua, jossa opetuskielenä olisi suomi, ensimäistä sellaista koko maahan, mutta kun alkoi kuulua huhuja, että koulusta vallanpitäjät tekevätkin ruotsinkielisen, julkaisi Yrjö-Koskinen 1857 Suomettaressa voimakkaan kirjoituksen, jonka hän päättää ytimekkäällä tavallaan: »Suomenkielinen yläalkeiskoulu Jyväskylään taikka ei ollenkaan koulua.» Koulusta tuli kuitenkin aluksi kaksikielinen, koska valtaluokan mielestä se oli oiva keino kasvattaa suomalaisistakin ruotsalaisia ja siis lujentaa ruotsalaisuuden valtaa ja taas monen suomenmielisen mielestä se oli ainoa keino saada virkamieskunta oppimaan suomea ja siis suomalaistumaan.
Mutta Jyväskylän koulu vähin erin suomalaistui kokonaan, ja se näytti suomenkielisen opetuksen ylimalkaan olevan mahdollista ja kehoitti muuallakin perustamaan aluksi samanlaisia kouluja. Niinpä Tampereelle ja Joensuuhun anottiin perustettavaksi kaksikielisiä kouluja, mutta kotimainen ruotsinmielinen hallitus ne epäsi, kun sitävastoin kenraalikuvernööri oli tamperelaisten anomusten puolella ja keisari ratkaisi asian koulun hyväksi.
Ensimäisillä valtiopäivillä 1863—64 tuli koulukysymys monella tavoin esiin ja siinä sivussa suomenkielen asia. Nyt oli Snellman jo senaatissa ja hänen vaikutuksestaan tuli 1865 voimaan uusi asetus, jossa koulujen kaksikielisyyttä terotettiin ja jossa m.m. sanottiin, että »Suomen Senaatin Talous-Osastolle kuuluu järjestänsä säätää useampain aineiden opettamisesta oppilaitoksissa suomenkielellä».
Jospa senaatissa olisikin istunut pelkkiä Snellmaneja, niin epäilemättä se olisi piankin laajassa mitassa käyttänyt sille myönnettyä oikeutta säätää yhä useampien aineiden opettamista suomeksi, mutta niin ei käynytkään. Päin vastoin kukistui Snellman itsekin pois senaatista, ja sen jälkeen seurasi kouluasioissa surkea takatalvi. Senaatti joutui kiihkoruotsinmielisten johdettavaksi ja peittelemättä lausuttiin sekä hallituksen että ruotsinmielisten piirissä, että äsken mainittu asetus koulujen kielestä oli vaan paperilla. Ja pian kiihtyi vastenmielisyys suomenkieltä kohtaan varsinaiseksi kouluvainoksi. Helsingin normaalilyseon suomalaiset rinnakkaisluokat päätti senaatti lopettaa; keisari ei siihen kuitenkaan suostunut. Sen sijaan, kuten ennen kerrottu, ne siirrettiin Hämeenlinnaan, ettei Helsinkiin olisi jäänyt ainoatakaan suomenkielistä koulua. Mutta suomenmieliset keräsivät 200,000 mk., jolla perustettiin yksityinen »Helsingin Suomalainen Alkeisopisto» ja rakennettiin sille oma talokin — sama, jossa nyt sijaitsee kouluylihallitus. Ja kun mitään uusia suomenkielisiä kouluja ei valtion varoilla perustettu, syntyi useita muita »yksityislyseoita» ympäri Suomen kansan karttuisan käden tukemina ja ylläpitäminä. Se oli kyllä tavallaan raskasta, mutta myös nuorekkaan innostuksen aikaa, jonka etupäässä joukon johtajana kulki Yrjö-Koskinen ja hänen johtamansa »fennomaaninen» puolue.
Ja nyt, tuskin vuosikymmenen kuluttua kiihkeimmän koulutaistelun päivistä istui Yrjö-Koskinen itse senaatissa. Hän sai nyt tilaisuuden koululaitoksen ylimpänä johtajana viedä nuo kipeät koulukysymykset terveeseen ja Suomen kansalle suotuisaan päätökseen. Suomenkieliset yksityislyseot otettiin vähitellen valtion huostaan; uusia lyseoita ja tyttökouluja perustettiin; ahtaiden ja sopimattomien koulurakennusten sijalle hankittiin uusia ajanmukaisia. Kuinka ripeä edistys koulualalla nyt tapahtui, osoittaa muun muassa se seikka, että Yrjö-Koskisen senaattoriksi tulosta hänen eroonsa asti oppilasmäärä yksin yliopistoon vievissä oppikouluissa lisääntyi 3731:stä 7389:ään eli enemmän kuin kaksinkertaisesti, ja että viimeksi mainitusta lukumäärästä 4243 oli suomenkielisten koulujen oppilaita. Mutta sen lisäksi oli perustettu pienemmille paikkakunnille alempia kouluja, jotka nyt on muodostettu n.s. keskikouluiksi tai kasvaneet täydellisiksi yliopistoon johtaviksi kouluiksi. Voimme painaa muistiin, että Yrjö-Koskisen senaattori-aikana valtion ylläpitämien suomenkielisten oppikoulujen luku kasvoi nelinkertaiseksi, mutta ruotsinkielisten koulujen luku vähän väheni sen johdosta, että supisuomalaisilla paikkakunnilla niistä loppuivat oppilaat niin pian kun suomalainen koulu syntyi rinnalle. Myöhempinä vuosina on kehitys jatkunut samaan suuntaan, jopa siinä määrässä, että monen mielestä ylioppilaita alkaa tulla liiaksikin, joten oppikoulujen järjestäminen valmistamaan maan nuorisoa enemmän käytännön aloille kuin tähän asti on käynyt polttavaksi ajankysymykseksi.
Myöskin kansakoulun kehityksestä muisti Yrjö-Koskinen huolehtia, vaikka tällä alalla ei olekaan koskaan ollut kielikiista kysymyksessä. Sitävastoin oli olemassa tuntuva epäkohta siinä, että monessa seudussa oli kansakouluja liian harvassa, joten lukuisilla pienillä lapsilla oli liian pitkät koulumatkat tai ei voitu ajatellakaan heitä kouluun, eivätkä kunnat suostuneet suosiolla perustamaan kouluja näitä syrjäkylien lapsia varten. Senaattoriaikansa aivan viimeisinä vuosina harrasti Yrjö-Koskinen sellaisen lain aikaansaamista, että kun jollakin paikkakunnalla on 30 kansakouluikäistä lasta ja kuntaa pyydetään sille paikkakunnalle perustamaan koulu, on kunta siihen velvollinen. V. 1898 vahvistettiinkin sellainen laki, ehkä viime hetkessä, koska pian sen jälkeen valtiollisissa oloissamme tapahtui suuria muutoksia ja mahdollisuudet kansakoululaitoksenkin kehittämiseen melkoisesti pienenivät. Nyt sitä vastoin tämän »kouluvelvollisuuslain» kautta on kansanvalistus saatu juurtumaan sangen paljon laajemmalle kuin ilman sitä olisi ollut mahdollista, ja vähitellen voitanee meidänkin maassamme ruveta toimeenpanemaan »oppivelvollisuuslakia», jollainen muissakin sivistysmaissa on, eli että jokaisen terveen lapsen on käytävä kansakoulu lävitse, ellei hän muulla tavalla hanki itselleen vastaavaa sivistystä.
Samoin kuin Snellman, joutui Yrjö-Koskinenkin pois senaatista erimielisyyden takia, ero vaan oli siinä, että Snellmanin kukisti kenraalikuvernööri, Yrjö-Koskisen uusi puoluejako, joka muodostui uuden kenraalikuvernöörin johtaman venäläistyttämistyön johdosta. Tämä näet oli saanut korkeimmalta taholta hankituksi Suomen perustuslakeja rajoittavan asetuksen, joka senaatin piti julaista kuten asetukset ylimalkaan. Kiihtymys oli sen johdosta koko maassa tavattoman suuri. Monilta tahoilta vaadittiin, että tuota uutta asetusta perustuslakien vastaisena ei ollenkaan julkaistaisi. Senaatti oli kuitenkin sitä mieltä, että sen velvollisuus oli se julkaista. Erimielisyyttä oli vaan olemassa sen johdosta, oliko julkaiseminen tapahtuva ennen, kuin oli korkeimpaan paikkaan tehty esitys sen perustuslainvastaisuudesta, vai vasta sen jälkeen. Edellinen mielipide, jota myös Yrjö-Koskinen kannatti, pääsi voitolle, ja asetus, tuo kuuluisa helmikuun 15 p:n manifesti (vuodelta 1899) julkaistiin, jonka jälkeen senaatti Hallitsijalle esitti sen poikkeavaisuuden perustuslaeistamme. Hallitsevassa mielten kiihtymyksessä ja siinä epätietoisuudessa, johon valtiolliseen asemaamme nähden oli tuon manifestin johdosta jouduttu, pääsivät puolueintohimot entistä enemmän valloilleen. Kun ruotsalainen puolue miltei kokonaisuudessaan kuului julkaisemista vastustavaan puolueeseen, nosti se etupäässä vanhaan vastustajaansa Yrjö-Koskiseen tähdätyn myrskyn, jonka vertaista ei ole ikinä vielä Suomessa ollut ja joka lopulta monesti esiintyi mieskohtaisena häväistyksenä tuota ansiokasta ja arvossa pidettyä vanhusta vastaan. Kun hänen puoluelaisikseen jääneetkään eivät rohjenneet häntä kylliksi tukea tänä vaikeana aikana ja varsinkin kun hän näki, miten monet suomalaisenkin oppikoulun käyneistä kansalaisista, huolimatta Yrjö-Koskisen entisistä ansioista suomalaisen kansanhengen nostajana, yhtyivät vastustajiin, ei jaksanut tuo ennen niin sitkeä mies enää kestää, vaan otti eron.
Neljä vuotta vielä erinomaisella pirteydellä harrastettuaan kirjallisia toimia ja valppaasti seurattuaan isänmaan yhä synkistyvää kohtaloa kuoli hän 13 p. marraskuuta 1903 lähes 73 vuoden ikäisenä. Hänen hautajaisensa muodostuivat suurenmoisimmaksi kunnianosoitukseksi, mitä tähän asti on maassamme omia kansalaisia kohtaan julki tuotu.
Olemme vielä liian lähellä helmikuun manifestin aikaa voidaksemme tasapuolisesti arvostella silloisen kotimaisen hallituksemme menettelyä siinä asiassa. Mitä Yrjö-Koskiseen tulee, on hän varmastikin menetellyt omantuntonsa ja parhaan vakaumuksensa mukaan. Mutta että hän on oikein ja hyvin menetellyt lähes puolen vuosisadan ajan kestävän työpäivänsä kuluessa suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, suomalaisen sivistyselämän peruskivien laskijana, suomenkielisen koululaitoksen kehittäjänä, siitä olemme varmaan yksimieliset. Ruotsikiihkoiset hänessä kyllä näkivät ankarimman vastustajansa ja syyttivät häntä kylmästi harkitsevaksi valtiomieheksi, jolla ei ollut mitään herkempiä tunteita. Me suomalaiset emme saata yhtyä tällaiseen arvosteluun, kun me tiedämme, mitä kaikkea hän sai kestää ja kokea ruotsinmielisten taholta suomalaisuuden puolesta taistellessaan. Ei sitä kylmällä järjellä kukaan viitsisi eikä jaksaisi tehdä, vaan juuri tunteen ja syvän rakkauden siinä täytyi olla voiman antajana. Ja se rakkaus kohdistui sorrettuun ja niin henkisessä kuin aineellisessa köyhyydessä elävään Suomen kansaan, etenkin juuri sen vähäväkisten nostamiseen, eikä hyvinvoipaan, etujaan kyllin valvovaan virkamies- ja säätyläisluokkaan.
Eikä ole sitä suomalaista, joka ei osaisi laulaa ja laulaessaan täyttyä samasta isänmaallisesta tunteesta, mitä Yrjö-Koskinen tunsi sepittäessään jo nuoruusvuosinaan laulunsa »Honkaen keskellä», jossa hän sanoo:
Omanpa henkeni kieltä ne puhuu
Honkaen humina ja luonto muu;
Itse en sydäntäni hillitä taida,
Riemusta soikohon raikas suu.