SAKARI TOPELIUS.
Setä Topelius.
Meille kaikille hyvin tunnetun Maamme-kirjan ensimäisellä sivulla on
»Aamulaulu»:
» Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!
Heräjä, taivaan rantehilla
Jo aamun koitto leimuaa!
Ikävä yös’ on haihtuva
Ja valon riemu voittava.
Tuhanten rantain partahilla
Heräjä, armas synnyinmaa!»
Saman kirjan toisena lukuna on »Koti», joka alkaa näin:
»Tämä kirja kertoo Suomesta! Tämä kirja kertoo isänmaasta. Mikä on Suomi? Maa monien maiden joukossa. Mikä on isänmaa? Se on meidän suuri kotimme.
Minulla on pieni koti, jota rakastan enemmän kuin mitään muuta paikkaa maan päällä. Isäni taloa en saata milloinkaan unohtaa. Siellä olen kotonani, siellä parhaiten viihdyn. Enkö tuntisi tietä ja veräjätä? Enkö taloa ja tupaa muistaisi? Kaikki on siellä niin perin tuttua minulle. Näitä portaita olen niin monasti astunut. Tämän oven olen niin monasti avannut. Ikkunasta olen pihalle katsellut. Takkavalkean loistossa olen lämmitellyt. Pöydässä olen syönyt. Vuoteessa olen maannut. Jokaisen istuimen tunnen, jokaisen kiven ja polun. Siellä en eksyisi, en yön pimeydessäkään.»
Niin kauan kuin pikku poikina ja tyttöinä elämme kotona, vanhempiemme turvissa, niin kauan kuin emme ole olleet kotoa poissa pitempää aikaa, ei koti kokonaisuudessaan erikoisemmin ajatuksiamme kiinnitä. Tunnemme sen kyllä jokaista nurkkaa, jokaista eläintä, jokaista pikku esinettä myöten. Olkoon kotimme kuinka hyvä tahansa, pidettäköön meistä siellä kuinka hellää huolta hyvänsä, emme vielä pieninä osaa sille täyttä arvoa antaa.
Vasta kun joudumme pois kotoamme, silloin me tunnemme, mitä se on meille ollut ja mitä se meille vieläkin on. Alamme esim. koulumme, joudumme joka päivä joksikin ajaksi uuteen ympäristöön, uusien toverien pariin. Pääsemme tällöin näkemään elämää muualla, huomaamme kuinka vähän se voi meille tarjota, ja silloin me oivallamme kotimme arvon. Koti-ikävä, kodin kaipuu on tietysti sitä suurempi, mitä enemmän eroon siitä joudumme.
Kun tällöin luetaan koulussa luku »Koti» Maamme-kirjasta, ei se voi olla mieltä lämmittämättä. Koti, köyhä ja kurjakin, on jokaiselle rakas. Ja kun samalla sanotaan, että isänmaa on meidän suuri kotimme, ymmärtää sen lapsikin. Isänmaata tahtoo hän rakastaa kuin omaa kotiaan, vaikka käsitys isänmaasta, sen suuruudesta, kansasta, sen lukumäärästä ja maan ja kansan asemasta onkin vielä hämärä. Mutta vaistomaisesti hän tuntee, että se antaa hänelle suojaa kuin isä kotona, se tuo onnen kuin äidin syli. Ja täydestä sydämestään hän laulaa »heräjä, armas synnyinmaa!» vaikka hän vielä ei oikein tiedä, mihin sen pitäisi herätä.
Kuka osaa sanoakaan, kuinka monessa nuoressa sydämessä Maamme-kirja on herättänyt ensimäisen rakkauden tähän maahan ja kansaan? Eikä tämä kirja ainoastaan herätä päämäärättömiä tunteita, vaan se myöskin sanoo, kuinka tätä maata on rakastettava. Muistamme samasta Maamme-kirjasta kertomuksen Autiosta ja Päiviöstä, jotka kumpikin saivat maakappaleen viljeltäväkseen, Autio hedelmällisiä viljavainioita ja kauniita metsiä, Päiviö vain suota ja hedelmätöntä maata. Autio kaatoi ja poltti metsät, kylvi siementä tuhkaan ja leikkasi siitä viljan toisensa jälkeen, kunnes oli kaiken mehun maasta imenyt. Samaten riisti hän järvet tyhjiksi ja otti niistä kaikki kalat. Ja hänestä tuli vähäksi ajaksi rikas mies, mutta kun maassa ja vedessä ei enää ollut mitään otettavaa, tuli hän köyhäksi, hänen lapsensa tulivat kerjäläisiksi ja maa jäi autioksi.
»Päiviö ajatteli: tämä maa on karkeata ja hedelmätöntä, tahdon sen tehdä hedelmälliseksi. Hän ojitti suot, kynti maat, perkasi metsät ja hoiti kalavetensä. Se oli pitkällistä, vaivaloista, monien kärsimysten ja puutosten alaista työtä, mutta viimein tuli kuitenkin palkinto. Päiviö kokosi riistaa latonsa täyteen, hänen lapsensa saivat hedelmällisen tilan perinnökseen, ja maa kukoisti.»
»Päiviö ajatteli jälkeen tulevaisten onnea ja teki työtä isänmaansa hyväksi. Siitä hän itse vanhoilla päivillään nautti iloa ja kunniaa, jonka ohessa hänen maansa hyötyi. Hullu on se, jonka huolena on vain hetken voitto; viisas ajattelee tulevia päiviä.»
»Tee siis, niinkuin teki Päiviö.» »Kun hyvä työntekijä kuolee ja hänen nimensä unohtuu, jäävät hänen työnsä hedelmät hänen jälkeensä.»
Me emme saa ajatella ainoastaan omaa hyvinvointiamme. Työmme on meidän koetettava tehdä niin, että siitä olisi hyötyä muillekin.
Ja milloin isänmaa on vaarassa, silloin on empimättä uhrattava kaikki sen edestä. Ei sovi ajatella, että onhan muitakin, menkööt he. Ei, vaan arvelematta, kyselemättä, muita ja muiden toimia odottamatta on tehtävä, minkä ikinä voi. Isänmaan edestä täytyy uskaltaa kuolla joka hetki. Tämän opetuksen saamme kertomuksessa »Hädän hetkenä» niin vakuuttavasti, niin viehättävästi, että olemme valmiit noudattamaan sen kehotusta: »kun se ääni kutsuu, kun isänmaa sinua tarvitsee, älä epäile, vaan ole rohkea ja pane kaikki alttiiksi velvollisuutesi tähden.»
Kun edelleen luemme Maamme-kirjaa, löydämme sieltä monta kaunista runoa, paljon, paljon kertomuksia maamme kauniista luonnosta, sen eläimistä, kasveista, suomalaisten alkuperästä, sukulaisista, kansanrunoista, elinkeinoista, muistettavista miehistä, historiasta, niin että isänmaamme kuva piirtyy eteemme yhä selvemmin ja selvemmin. Jokainen kertomus, jonka siitä luemme, lisää rakkauttamme tämän maan menneisiin vaiheisiin, kunnioitustamme sen suuriin miehiin, kiintymystämme tähän kauniiseen maahan.
Maamme-kirjan, tämän kalliin aarteen, jota sadat tuhannet kädet ovat kuluttaneet ja joka vieläkin on koulujemme paras lukukirja, sen on kirjoittanut Sakari Topelius.
Sama Sakari Topelius on kirjoittanut myöskin toisen kouluissamme käytetyn erinomaisen lukukirjan Luonnonkirjan, joka herättää halua suuren luonnon ilmiöiden tarkkaamiseen.
Ja hänen kynästään on lähtenyt äärettömän monta ihanaa satua ja kertomusta. Tokkopa lie maassamme monta ihmistä, joka ei olisi saanut käsiinsä Topeliuksen Lukemisia lapsille, tai ainakin lukenut joitakuita hänen satujaan ja kertomuksiaan. Toisissa niissä on aiheena sama hehkuva isänmaanrakkaus, sama ylevä henki, joka on Maamme-kirja tehnyt kuolemattomaksi, toisissa Topelius panee nuorten tavoteltavaksi yleensä ihmisen hyviä ominaisuuksia, jaloutta, uhrautuvaisuutta, itsensä kieltämistä, anteeksiantoa, kiitollisuutta, nöyryyttä, ja osottaa, miten huonosti ihmisen käy, jos hänet on kasvatettu hemmoteltuna, jos hän on itsekäs, ylpeä, tottelematon, ilkeä, julma tai minkä pahan tavan vallassa hyvänsä.
Kauniimpia satuja, mitä Topelius on kirjoittanut, on »Koivu ja tähti». Se on saduntapainen kertomus ison vihan surullisilta ajoilta, jolloin maa hävitettiin, jolloin paljon ihmisiä piiloutui korpiin paleltuen ja nääntyen nälkään siellä, jolloin toisia pakeni Ruotsiin, ja jolloin monia vietiin vangiksi Venäjälle. Useita perheitä silloin hajaantui, niin että vanhemmat eivät tietäneet, mihin heidän lapsensa joutuivat, eivät tietäneet lapset mitään vanhemmistaan, ei tuntenut veli sisarensa kohtaloa.
Kaksi lasta, veli ja sisar, oli myös joutunut kauas vieraalle maalle. Useita vuosia he siellä elivät. Ainoa muisto kodista, jossa he olivat varhaisimman lapsuutensa viettäneet, oli koivu, joka kasvoi pihalla, ja tähti, joka illoin loisti koivun lehvien lomitse. He eivät tietäneet sen paikan nimeä, missä heidän kotinsa oli, eivät tietäneet, elivätkö siellä vielä isä ja äiti. Mutta ikävä heidän oli sinne. Mitä suuremmiksi he kasvoivat, sitä voimakkaammaksi tuli koti-ikävä. Eikä sitä poistanut paksu leipä, ei ehyet vaatteet, ei ystävällinen kohtelu. Kotiin teki mieli. Ja eräänä yönä, kun toiset nukkuivat, he lähtivät vaeltamaan kotiaan kohti. Sen he tiesivät, että luoteessa oli heidän kotimaansa, ja sinne he pyrkivät. Oli astuttava kymmeniä penikulmia kymmenien penikulmien jälkeen. Kun tuli tienhaara, eivätkä he tietäneet kumpaa tietä oli mentävä, kuulivat he kahden pienen linnun laulavan toisen tien varrella. Samallaista laulua olivat he ennen kuulleet kotipihalla. Siksi he lähtivät lintujen osottamaa tietä. Toista vuotta kesti heidän matkansa. He milloin söivät marjoja tien ohesta ja nukkuivat taivasalla, milloin saivat suojan jossain talossa. Linnut lensivät yhä heidän edellään puusta toiseen tietä osottaen. Vihdoin he näkivät koivun kotipihalla. Oli helluntai. Valoisana kesä-iltana ei näkynyt kuin yksi tähti taivaalla. Se loisti koivun lehvien läpi. Lapset itkivät ilosta. He kuulivat puhetta tuvasta. He tunsivat isänsä ja äitinsä äänen, kun nämä keskustelivat kadonneista lapsistaan. He astuivat tupaan. »Noin suuret olisivat meidänkin nuorimmat lapsemme, jos he vielä eläisivät ja olisivat luonamme», sanoo isä. Ja sanomaton ilo täytti kaikkien, sekä vanhempien että lasten mielen, kun lapset ilmoittivat keitä he olivat. Lapset saivat kertoa kaikki kohtalonsa ja vaiheensa. Lopuksi isä sanoi: »Te etsitte koivua; — se merkitsi isänmaatanne. Niin, isänmaa olkoon työnne ja rakkautenne päämääränä koko elinaikanne! Te etsitte tähteä; — se merkitsi iäistä elämää. Olkoon se valonanne koko elämänne ajan!»
Yhtä lämpimiä, yhtä mieleenpainuvia ovat monet muut sadut. Ja kaikki ne on käsitelty samalla herttaisella tavalla, jota lapset ymmärtävät ja johon he mieltyvät.
Sakari Topelius oli lasten kirjailija, satujen kirjoittaja niin mainio, että hänet luetaan tässä suhteessa maailman etevinten joukkoon, ellei häntä ole aivan ensimäisenä pidettävä. Hänen teoksiaan on käännetty useille sivistyskielille ja kaikkialla ne ovat saavuttaneet yhtä suuren suosion. Suurempaa iloa ei lapsille voidakaan valmistaa kuin antamalla heille Setä Topeliuksen satuja.
Välskärin kertomukset ja muita teoksia.
Topelius ei kirjoittanut ainoastaan lapsille. Hän oli kauan Helsingissä ilmestyneen sanomalehden »Helsingfors Tidningar» toimittajana. Tähän lehteen hän kirjoitteli kaikenlaisista asioista, ja halulla niitä luettiin, sillä hän osasi aina pukea sanottavansa hauskaan ja miellyttävään muotoon. Yhteiskunnallisia kysymyksiä hän ei kuitenkaan käsitellyt niin rohkeasti kuin Snellman Saimassaan, joten Snellman sai aihetta monta kertaa kirjoittaa Topeliusta vastaan. Topelius ei ollut sellainen jyrkkä, taisteleva luonne kuin Snellman. Mutta isänmaanrakkaus ja isänmaan sorronalainen tila sai kuitenkin hänetkin monasti lausumaan jyrkkiä sanoja, vaikka peitetyssä muodossa. Niinpä hän kirjoitti voimakkaan runon Jäänlähtö Oulunjoesta. Kun hän siinä kuvaa jäiden kasaantumista joen uomaan estämään sen vapaata kulkua, jolloin vesi levenee laajoille aloille seutua hävittäen, ja kun vesi lopulta hirveällä voimalla särkee jäisen padon ja kuohuu yhtä vapaana kuin ennenkin, silloin lukijat ymmärsivät hänen puhuvan koko maan surullisesta tilasta ja lausuvan toivonsa ja uskonsa vapauden voittoon.
Kun näin oli totuttu lukemaan ajatuksia rivien välistä, epäili sensuuri joskus Topeliusta silloinkin, kun hän ei ollut runoillansa tarkottanut kerrassaan mitään muuta, kuin mitä niissä oli suoraan sanottu.
Hän kirjoitti lehteään varten novellejakin. Talvi-iltain tarinoita, joita nytkin niin paljon luetaan, on alkuaan ilmestynyt hänen lehdessään. Hän oli lukenut ja tutkinut historiaa ja sieltä hän valitsi novelliensa aiheet.
Huomatuin ja suurin hänen historiallisista romaaneistaan on Välskärin kertomukset, joka sekin oli hänen lehdessään. Tämä teos on kirjastojemme eniten lainattuja kirjoja. Missä tämä kirja on saatavissa, tokko siellä he montakaan ihmistä, joka ei olisi lukenut sitä.
Suomen ollessa yhdistettynä Ruotsiin olivat suomalaiset mukana kaikissa Ruotsin käymissä sodissa. Suomalaisten apu oli usein aivan ratkaisevaa laatua, mutta kunnia Ruotsin suuruudesta, sen voitokkaista sodista ja monista loistavista taisteluista tuli yksinomaan ruotsalaisille. Jotkut historiankirjoittajat kyllä mainitsivat ohimennen, että olihan suomalaisia mukana, mutta siihen kaikki supistui. »Välskärin kertomuksissa» esitetään ennen kaikkea suomalaisten osuutta Ruotsin historiaan. Ja suomalaisille lukijoille oli juuri se tärkeää. Se heitä innostutti. Sotatapahtumien rinnalla kuvataan useissa paikoin laajalti tapahtumia ja oloja omassa maassa, mikä seikka myöskin oli omiaan kiinnittämään suomalaisten lukijain mieltä.
»Välskärin kertomukset» herättivät loistavalla esityksellään kaikkialla myötätuntoa omaan kansaan, sen historiaan ja vaiheisiin. Siten nekin osaltaan tulivat vaikuttamaan erittäin voimakkaasti suomalaiskansallisen herätyksen hyväksi.
Topeliukselle antoivat Välskärin kertomukset aiheen myöskin oopperaan [ooppera on näytelmä, jossa ei käytetä tavallista puhetta, vaan kaikki esitetään laulaen] Kaarlo kuninkaan metsästys ja näytelmään Regina von Emmeritz, joka on yleisön enimmin suosimia näytelmäkappaleita. Pienempiä näytelmiä, varsinkin lapsille, hän on kirjoittanut suuren määrän.
On jo mainittu pari Topeliuksen runoa. Runoilijana hän oli erittäin pidetty, ja hänen laulujaan rakastetaan vieläkin. Mainitsemme niistä esimerkiksi vain »Sylvian laulut», joiden joukossa moniaat laulut ovat hienointa, mitä Suomen ihanasta luonnosta milloinkaan on runoiltu, »Hankoniemen silmän»: »Ken olet armas tähti, mi kauas merehen…», ja edellä mainitun »Jäänlähtö Oulunjoesta». Hänen runonsa ovat kieleltään kauniita, niin kauniita, ettei kukaan muu ole ruotsinkieltä samalla tavalla käyttänyt, seikka, mikä tekee niiden suomeksi kääntämisen hyvin vaikeaksi, ja sisällykseltään ne ovat korkeisiin päämääriin kehottavia. Useissa niissä on lämmin uskonnollinen perussävy, toiset tulkitsevat isänmaallisuutta, toisissa on vallitsevana piirteenä uhrautuvaisuus, itsensä kieltäminen. Kaikki hänen runonsa ovat rikastunnelmaisia ja hengeltään yleviä ja puhtaita. Kanervankukkia, Uusia lehtiä ja Kanervia on nimenä hänen runokokoelmillaan.
Topelius oli läpeensä uskonnollinen. Se käy ilmi hänen useimmista kirjoituksistaan, mutta varsinkin hänen elämänkysymyksiä koskevista mietteistään, jotka hän kirjoitti vanhoilla päivillään, ja jotka on julaistu nimellä Lehtisiä mietekirjastani. Siinä hän oli aikonut käsitellä useita silloin kaikkien mieltä kiinnittäviä päivänkysymyksiä, kuten painovapautta y.m., mutta vanhuuden heikkous ja sairaus pakottivat hänet supistamaan kirjoituksensa melkein yksinomaan uskonnollisiin kysymyksiin.
Topeliuksen kirjallisista töistä on vielä mainittava, että hän otti osaa ruotsalaisen virsikirjakomitean työhön, valmistaen useita virsiä, joista pari on otettu suomalaiseenkin virsikirjaan — numerot 114 ja 126.
Topeliuksen elämänvaiheita.
Sakari Topelius syntyi 1818 Uudessakaarlepyyssä, missä hänen isänsä, Sakari Topelius vanhempi, oli piirilääkärinä. Suvun alkuperäinen kotipaikka on Pohjanmaalla ja nimi suomalainen Toppila tai Toppela. Vanhin tunnettu Topeliuksen kanta-isä asui Oulussa, jossa hän oli aluksi puotipalvelijana ja sittemmin itsenäisenä kauppiaana. Hänen poikansa liitti nimeensä vieraan päätteen kirjoittaen sen Toppelius. Tämä oli 1600-luvulla. Hän ja hänen jälkeläisensä olivat vaatimattomia tullikirjureita ja tullipalvelijoita, mutta olivat kuitenkin jo »säätyläisiä», joille ajan käsityksen mukaan ei sopinut suomalainen nimi. Ja heistä tuli samallaisia ruotsalaisia kuin monista muista puhtaasti suomalaisten sukujen jälkeläisistä, kun he avioliittojen kautta joutuivat sukulaisuussuhteisiin ruotsinkieltä käyttävien kanssa. Mutta isän puolelta säilyi suku kuitenkin niin suomalaisena, että Sakari Topeliuksen isoisän äidinkielenä oli suomi, ja kun hän joskus kirjoitteli runoja, käytti hän milloin suomea, milloin ruotsia.
Topeliuksen isästä on mainittu Lönnrotin yhteydessä. Hän oli innostunut keräämään suomalaisia kansanrunoja. Hänen esimerkkinsä vaikutti Lönnrotiin, ja häneltä Lönnrot saikin tiedon, missä päin olivat parhaat runoalueet. Mutta hänen kotikielenään oli ruotsi ja se tuli runoilija Sakari Topeliuksenkin äidinkieleksi.
Sakari Topelius kasvoi erittäin suotuisissa oloissa. Vanhemmat pitivät hänestä hellää huolta, eikä hänen tarvinnut sivistyksensä hankkimiseksi ja eteenpäin päästäkseen ponnistella sillä tavalla kuin joidenkuiden toisten suurmiestemme. Äiti oli sivistynyt nainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja joka kertoi pojalle paljon satuja. Siitä lienee lähtöisin Topeliuksen rakkaus satuihin. Äiti istutti häneen myöskin syvän uskonnollisuuden, joka kesti läpi koko hänen elämänsä. Topelius olikin jo viidenkymmenen ikäinen äitinsä kuollessa.
Isä oli suuri luonnon ystävä ja opetti pojankin sitä rakastamaan ja tarkkaamaan. Poikansa huviksi ja häntä opettaakseen hän teki luonnontieteellisiä kokeita, ja näiltä ajoilta asti lienevät »Luonnonkirjan» ensimäiset aiheet. Hän toivoi, että hänen poikansa myöskin oppisi suomea, ja sitä varten hän lähetti nuoren Zachen, kuten poikaa kotona nimitettiin, kouluun Ouluun, joka oli hyvin suomalainen kaupunki. Mutta kun tovereitten ja koulun kielenä oli ruotsi, ei hän ehtinyt suomea kunnollisesti oppia. Isän huolenpito loppuikin pian, sillä hän kuoli pojan ollessa vasta kolmetoista vuotta vanha. Sen jälkeen siirtyi Zache Helsinkiin. Oltuaan Runebergin yksityisenä oppilaana hän suoritti ylioppilastutkinnon viidentoista ikäisenä. Suomea hän yritti vielä oppia maisterina ollessaan, mutta heikoksi jäi lopultakin hänen suomenkielentaitonsa.
Kouluvuodet Oulussa rikastuttivat suuresti hänen mielikuvitustaan. Hän asui siellä setänsä luona, ja samassa talossa oli hänen tätiensä hoidettavana kaupungin lainakirjasto, josta hän sai ottaa romaaneja luettavakseen mielin määrin.
Ylioppilaaksi tultuaan hän luki edelleen Runebergin johdolla. Hänestä piti tulla lääkäri isänsä tavoin. Siinä mielessä hän lueskeli seitsemän vuotta. Mutta suoritettuaan maisterintutkinnon, hän tuli yhä enemmän vakuutetuksi siitä, ettei lääkärintoimi ollut hänen alansa. Historiaan hän mieltyi yhä enemmän. Hän itse kertoi, ettei hän koulussa siitä aineesta paljonkaan välittänyt, niin kuivat olivat oppikirjat ja niin kuollutta historian opetus. Vasta Runeberg hänelle selvitti, mitä historia oikeastaan oli. Yliopistossa opiskelu venyi pitkäksi. Hänen nuoruutensa ja kodin varat sen sallivat. Oleskelu etevässä toveripiirissä vaikutti paljon hänen kehittymiseensä. Siihen aikaan toimi Snellman pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa, jonka jäsen Topelius oli. Runeberg, jonka luona hän kauan asui, oli myöskin lähellä ylioppilaita. Ja Topeliuksen lähempiä tovereita oli Lauri Stenbäck, herännäisyyden suurmies. Herännäisyyden piiriin joutuivat niinä aikoina monet ylioppilaat. Vaikka Topelius oli niin uskonnollinen, että hän kerran jo aikoi ruveta papiksi, ei hän kuitenkaan voinut heränneisiin yhtyä pitäen heidän maailmankäsitystään liian ahtaana, kun runouskin heidän mielestään oli »hienoa myrkkyä hengelle». Näinä aikoina Topelius kirjoitti monta kaunista uskonnollista runoa.
Runebergiä hän ihaili tavattomasti ja oli ylen onnellinen päästessään hänen kanssaan lähempään tuttavuuteen juhlassa, jota vietettiin Runebergin kunniaksi hänen muuttaessaan Porvooseen.
Topelius oli suuresti suosittu tovereittensa keskuudessa. Hän oli osakuntansa kirjastonhoitajana ja virkaatekevänä kuraattorina eli puheenjohtajana sillä ajalla, jolloin tämän viran vakinainen haltija M.A. Castrén oli matkoilla. Tästä toimesta erotessaan hän sai ylioppilailta kultakellon, jossa oli suomalainen omistuskirjoitus »Pohjalaisilta Z. Topeliukselle 1/11 1843».
V. 1841 Topelius meni »Helsingfors Tidningar»- lehden toimitukseen. Hän oli siihen asti elänyt kotoaan saamillaan varoilla. Nyt hän piti itseään kyllin vanhana ryhtyäkseen elättämään itseään. Lehti ilmestyi kahdesti viikossa »puuropäivinä keskiviikkona ja lauantaina klo 12». Tätä lehteä hän toimitti 19 vuotta. Ja sen mukaan alkoi hänen varsinainen kirjailijatoimensa.
Topelius kuvaa runoissaan aluksi useimmiten uskonnollisia tunteita, velvollisuutta ja muita inhimillisiä hyveitä, mutta vähitellen voittaa isänmaa yhä enemmän alaa sekä hänen runoissaan että suorasanaisissa kirjoituksissaan. Voimakkaimmin tähän suuntaan vaikutti käynti Ruotsissa. Hän oli ihaillut Ruotsin entistä suuruutta, sen sankareita ja kuvitellut, että elämä siellä vastaisi historian suuruutta. Mutta hänen pettymyksensä oli täydellinen. Entistä sankariutta hän ei tavannut mistään. Elämä oli kovin kevyttä. »Kaunis Tukholma tanssi silkkikengillä sankarin haudalla». Ruotsinmielisyys hävisi hänestä kokonaan, ja suomalainen kansallisuusaate valtasi hänet. Matkan jälkeen kirjoittamassaan maisterinvihkijäisrunossa hän laulaa yhdestä kansasta, yhdestä maasta, yhdestä kielestä ja jatkaa, että nämä tunnussanat omistaen Lönnrot kokosi kansanrunoja, näitä sanoja kuunnellen tutki Castrén suomalaisten kaukaisia sukulaisia.
Suurempaa kansallismielisyyttä ei voida ajatella.
Tällä kannalla hän ei kuitenkaan pysynyt. Hän ei asettunut lujasti suomalaisen kansallisuuden puolesta taistelevien riviin, vaan tahtoi asettua taistelevien puolueiden väliin, opettaen että kummallakin Suomen kansallisuudella, sekä suomalaisilla että ruotsalaisilla, oli yhtä suuri oikeus elää ja »mitä kieltä puhuttaneenkin, on täällä ainoastaan yksi kansa, jolla on isänmaata kohtaan yksi sydän». Vaikka hän siis pysyikin syrjässä suoranaisesta kansallisuustaistelusta, vaikuttivat hänen isänmaalliset runonsa ja historialliset kirjoituksensa, kuten aikaisemmin on mainittu, sitä enemmän herättävästi.
Samalla kun hän toimitti lehteään, hän yhä luki ja tutki varsinkin historiaa ja saavutti tohtorin arvon. Hän oli jonkun ajan opettajana Helsingin lyseossa ja haki sitten lehtorinvirkaa Vaasan kymnaasissa, päästäkseen vakinaiseen työhön. Jos tämä aie olisi saanut toteutua, on vaikea sanoa, minkälaiseksi olisi muodostunut Topeliuksen kirjailijatyö. Hänen ystävänsä ainakaan eivät pitäneet sitä suotavana ja he saivat vaikutetuksi asioihin niin paljon, että Topelius nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi 1854 — virkaan, joka oli perustettukin juuri häntä varten. Näin hän voi jäädä Helsinkiin. Myöhemmin hänet nimitettiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historian professoriksi, minkä viran hän taas vaihtoi yleisen historian professorin virkaan. Tällöin hän jo oli palvellut yliopistoa, jonka rehtorinakin hän oli, niin kauan, että parin vuoden kuluttua, 1878, hän pyynnöstään sai virkaeron täysin palvelleena, ja samalla hänelle annettiin valtioneuvoksen arvonimi.
Topelius oli äärettömän hyväsydäminen. Hän oli rakkauden saarnaaja. Tällä rakkauden pohjalla hän tahtoi tehdä työtä. Lapsille varsinkin hän tahtoi osottaa rakkauttaan. Lasten kasvatukseen ja koulukysymykseen hän uhrasi paljon huomiota. Hän ei ollut tyytyväinen, että koulu kasvatti vain älyä, antoi vain tietoja, mutta pani liian vähän painoa lasten siveelliseen kehittymiseen, siihen, että lapsista kasvaisi hyviä ihmisiä. Hän sanoi, että jokaisen koulun ovella pitäisi olla kirjoitus Täällä kasvaa lapsia Jumalan valtakuntaa varten. Tätä tunnuslausetta noudattaen vasta koulu olisi sitä, mitä sen tulisi olla.
Hänen rakkautensa ulottui eläimiin asti. Siitä ovat todistuksena hänen eläinsuojeluspuuhansa. Hän perusti lapsia varten yhdistyksiä, joissa heitä opetettiin rakastamaan pikkulintuja. Hän oli hyväntekeväisyyttä harjoittavan naisyhdistyksen sihteerinä j.n.e. Koko hänen Helsingissä-olonsa aika oli erittäin virkeää toimeliaisuutta.
Erottuaan yliopistosta hän muutti loppu-iäkseen asumaan Koivuniemeen Östersundomin pitäjään Uudellamaalla. Tämän kauniin paikan lepoa ja rauhaa hän sai nauttia lähes kaksi vuosikymmentä. Tämä aika on hänen suuruutensa aikaa. Sanomalehtimiehenä hän oli ehtinyt voittaa yleisön suosion täydellisesti. Yliopistomiehenä hän oli saanut opettajatoveriensa luottamuksen ja ylioppilaiden kunnioituksen osakseen. Runoilijana ja kirjailijana häntä ihailtiin kaikkialla ja jännityksellä aina odotettiin, mitä uutta Koivuniemestä tulisi.
Oli ollut aika, jolloin monet henkilöt syyttivät Topeliusta melkein suoraan isänmaan kavaltamisesta. Täällä oli sellaisia, jotka haaveilivat Suomen yhdistämistä takaisin Ruotsiin. Kun sitten tuli Itämainen sota ja englantilaiset hävittivät meidän rantojamme, kirjoitti Topelius paheksuvansa moista menettelyä. Tästä syystä alettiin häntä parjata, että hänet muka oli lahjottu venäläisillä rahoilla ja hän siksi näin esiintyi. Se aika oli Topeliukselle ylen katkera, mutta hän ei voinut ruveta puolustelemaan itseään, koska silloin kenties olisi ryhdytty ahdistelemaan hänen parjaajiaan. Halpamainen epäluulo, jonka laatuista on moniaiden muidenkin suurmiestemme osaksi tullut, haihtui vähitellen, ja yhä kasvavalla ihailulla luettiin hänen teoksiaan. Ja yhä suuremmalla kunnioituksella keräännyttiin hänen ympärilleen, milloin hän Koivuniemestään tuli Helsinkiin.
Hänen miehuutensa aika oli myöskin toisten suurmiestemme toimintakautta. Nuorempana miehenä jäi Topelius aluksi jonkun verran varjoon heidän suuruutensa rinnalla. Mutta kuitenkin jo hänen oma aikansa käsitti, että hänkin oli yksi meidän suurmiehiämme ja että hänen työnsä oli kansamme kehitykselle tavattoman suuriarvoinen. Hänen täyttäessään seitsemänkymmentä vuotta ja samoin, kun hän oli saavuttanut kahdeksankymmenen iän, pidettiin hänen kunniakseen Helsingissä kauniita juhlia, joissa Suomen kansan kiitollisuus rakastettua runoilijaa kohtaan lämpimänä ja vilpittömänä puhkesi ilmi.
Viimeisen juhlan jälkeen hän ei enää kauan elänytkään. Tyynesti ja rauhallisesti vaipui hän muutamaa viikkoa myöhemmin haudan lepoon v. 1898.
Mutta hänen työnsä elää yhä. Ne vaikutteet, joita hänen aikalaisensa saivat hänen historiallisista novelleistaan ja hänen monen monista näytelmistään ja lyyrillisistä runoistaan, uusiutuvat joka kerta, kun hänen teoksiaan luetaan tai katsellaan hänen näytelmiään. Kansakoululapsetkin tunsivat Setä Topeliuksen, kun hän käveli Helsingin kaduilla tai tuli kouluun lapsia tervehtimään, ja ilon humahdus kävi aina läpi koko lapsijoukon. Nyt hän ei enää tule luoksemme sillä tavalla. Mutta hänen saduissaan, Luonnonkirjassa ja Maamme-kirjassa tapaamme hänet yhtä lämpimänä, yhtä sydämellisenä ja yhtä hyviä opetuksia antavana. Tuohan jokainen satu, jokainen kertomus mieleemme jotain hyvää, johon meidän tulee pyrkiä. Ja tällä tavalla vaikuttaa Topelius yhä edelleen koko kansan suurena kasvattajana.
Hänen neuvojaan kuunnellaan varakkaimmissa kodeissa, niitä noudatetaan köyhimmissä majoissa. Kaikkialla luetaan hänen kirjojaan. Ja kun hän lapsille kirjoitti, hän tunsi työnsä vastuunalaisuuden. Pienet lukijat olivat herkkiä. Niille täytyi saada mahdollisimman hyvää. Maamme kirjaa hän valmisteli 19 vuotta, mikä osaltaan osottaa, kuinka tärkeänä hän tätä työtä piti. »Lapsille ei paraskaan ole kyllin hyvää», oli hänellä tapana sanoa.
Hän itse puhuu työstään:
»Välistä tulee käsky ylhäältä: kirjoita! — Puhu, Herra, palvelijasi kuulee!.. Silloin selviävät nopeasti ne arvoitukset, joita mietinnön avulla on turhaan koettanut ratkaista, vuosikausien turhat vaivat kantavat odottamattoman hedelmän…»
Hänen onnistui hyvin täyttää käsky: kirjoita. Hänen kirjansa ovat täynnä ylevää ja jaloa henkeä, joka on tunkeutunut miljooniin sydämiin herättäen siellä siunausrikkaita ajatuksia, ajatuksia, jotka meitä lapsina viehättävät, jotka kehottavat meitä täysi-ikäisinä työhön isänmaan hyväksi.
Kiitokseksi siitä, mitä hän on kansalleen antanut, pystytettiin hänelle muistopatsas Vaasaan keväällä 1915.