JOHAN LUDVIG RUNEBERG.
Käsitteet isänmaa ja kansa, isänmaassa asuva kansa, kuuluvat niin läheisesti yhteen, että toista ei voi ajatella ilman toista. Jos ihminen asuu sellaisen kansan keskuudessa, johon hän ei ole yhdistetty sukulaisuuden, veren ja yhteisten kohtaloiden siteillä, tuntuu tyhjältä puheelta, jos hän sanoo isänmaakseen aluetta, jolla tämä kansa elää. Vasta omistamalla tuon kansan tavat, kunnioittaen sen menneitä vaiheita, sen yhteiskunnallista ja valtiollista elämää, rakastamalla sitä ja ottamalla osaa kaikkiin sen vaiheisiin hän ikäänkuin sulautuu yhteen sen kanssa ja silloin hän ja hänen lapsensa voivat syystä puhua isänmaastaan ja kansastaan.
* * * * *
Suomen tultua yhdistetyksi Venäjään oli maamme sivistyneen ruotsalaisen säädyn asema omituinen. He, ruotsalaiset, olivat tottuneet pitämään isänmaanaan Ruotsia. Nyt Suomi oli Ruotsista erotettu. Niiden isänmaana, jotka pysyvästi jäivät Suomeen, ei Ruotsi enää voinut olla. Mutta toiselta puolen nämä sivistyneet eivät katsoneet kuuluvansa Suomen suomalaiseen kansaan. He päinvastoin sitä halveksivat. Oliko heillä näin ollen isänmaata? Oli, sillä he itse sanoivat Suomea isänmaakseen. Mutta käsitys isänmaasta, isänmaan kuva oli heillä hyvin hämäränä, koska heidän suhteensa kansaan ei ollut oikea.
Johan Ludvig Runebergin tehtäväksi tuli kirkastaa isänmaan kuva sivistyneelle väestöllemme ja näyttää sille, että Suomen kansa ansaitsi sen rakkauden. Tällä tavalla Runebergkin otti osaa siihen suureen kansalliseen herätystyöhön, jota Lönnrot ja eritoten Snellman ajoi.
Lapsuus ja nuoruus.
Johan Ludvig Runeberg syntyi 5 p. helmik. 1804 Pietarsaaressa. Isä oli merikapteeni ja koti verrattain köyhä. Mutta kuitenkin siellä luettiin kirjallisuutta. Isä oli aikoinaan ollut ylioppilaana Turussa, joten sivistysharrastukset kodissa eivät olleet vieraat. Poika pantiin aluksi pikkulastenkouluun kotikaupunkiin ja sitten hän siirtyi Ouluun, jossa asui setänsä luona. Sedän perhe oli ylen hieno. Siellä täytyi pojan oppia uusia tapoja, toisellaisia kuin mihin hän oli kotona tottunut. Kotona oli häntä kutsuttu Janneksi, mutta sekään ei kelvannut, vaan hän sai hienommalta kuulostavan Ludvigin nimekseen. Pari vuotta siellä oltuaan hän pääsi Vaasaan jatkamaan koulunkäyntiään ja tuli ylioppilaaksi Turkuun jotenkin yhtaikaa Lönnrotin ja Snellmanin kanssa 1822.
Aivan pikkulapsena Runeberg oli sairas ja kivulloinen, mutta kun hän ennätti vähän kasvaa, tuli hänestä erinomaisen terve ja reipas. Kouluajastaan hän lienee kuluttanut suuremman osan leikkeihin toverien parissa kuin kirjojen ääressä. Reippaus ja rohkeus, jotka ovat meren rannikolla asuvan väestön yleisiä ominaisuuksia, tulivat hänenkin luonteensa piirteiksi.
Koulupoikana ollessaan hän jo tutustui moniin runoilijoihin. Tällöin jo hän alkoi itsekin kirjoitella runoja. Jotkut hänen lukemistaan runoista olivat sellaisia, että hän arveli voivansa kirjoittaa samallaisia tai parempiakin. Hänen ensimäiset säilyneet runonsa, sanotaan, eivät kuitenkaan osottaneet, että hänestä kerran tulisi koko Pohjoismaiden kuuluisin runoilija.
Ylioppilaaksi tultuaan täytyi hänenkin elääkseen ruveta kotiopettajaksi. Niin kauan kuin isä oli terve, ei hänen, yhtä vähän kuin muunkaan perheen, tarvinnut kärsiä puutetta. Mutta isän tultua sairaaksi, ennen pojan koulunkäynnin loppua, oli perheen toimeentulo jo kovin vaikea. Näin ollen ei nuori Ludvig ylioppilaaksi tultuaan voinut saada kotoaan varoja. Mutta kotiopettajana hän joutui olemaan hienoissa ja sivistyneissä perheissä ja se oli luonnollisesti erittäin kehittävää hänelle.
Enimmän vaikutteita lie Runeberg saanut jouduttuaan kotiopettajaksi Saarijärvelle ja Ruovedelle. Hän oli syntynyt ja kasvanut ruotsalaisella rannikkoseudulla. Kansastaan hän tunsi vain tällä rannikolla asuvan väestön. Eikä maankaan tuntemus ollut suurempi. Nyt hän pääsi sisämaahan. Hänelle avautui aivan toisenlainen luonto. Pohjanmaan tasankojen sijasta tuli Saarijärven ja Ruoveden mitä kaunein ja vaihtelevin luonto: ihania järviä ja niiden välillä ja ympärillä komeata metsää kasvavia harjuja. Rannikon tuulten ja myrskyjen sijasta, sen asukkaiden virkeän toimeliaisuuden asemesta oli nyt sisämaan tyyni rauha, äärettömien salomaiden syvä hiljaisuus ja asukkaiden melkein saamattomuudelta näyttävä rauhallisuus. Ja hän, meren rannalla elänyt, ei ainoastaan täydellisesti mukautunut uuteen ympäristöönsä, vaan tämä ympäristö kokonaan voitti hänen rakkautensa. Sisämaan luonnon kauneutta hän useimmiten runoissaan laulaa. Ja sisämaan suomalaista rahvasta, joka ensi katsannolta näyttää niin itseensä sulkeutuneelta ja kylmältä, jopa karkeatekoiselta, hän kuvaa sellaisella antaumuksella ja lämmöllä, että vielä tänäkin päivänä se lukijan mielen hellyttää.
Runeberg oli ennenkin ihaillut luontoa. Hän rakasti eläimiä, kesytti ja hoiteli pikkulintuja. Saarijärvellä ja Ruovedellä hänellä oli tilaisuutta mielinmäärin nauttia suuresta luonnosta. Metsästysretkillään hän samosi kaukaisia korpia, souti monen lahden pohjukkaan. Näillä retkillään hän usein poikkesi johonkin taloon, kaukaiseen torppaan tai yksinäiseen mökkiin. Ja niissä hän tapasi ihmisiä, joihin hänen täytyi mieltyä. Päältä he kyllä näyttivät jöröiltä, jäykiltä, mutta pohjaltaan olivat sydämellistä, suoraa ja rehtiä väkeä. He olivat sellaisia, jollaiseksi hän sitten Saarijärven Paavon kuvasi: vaatimattomia, vähään tyytyväisiä, mutta sitkeitä, joita ei mikään vastoinkäyminen saanut masennetuksi.
Siellä hän joutui myöskin välittömään kosketukseen sotamuistojen kanssa. Hän tapasi siellä upseereja, jotka itse tai joiden sukulaiset olivat olleet 1808—1809 vuoden sodassa mukana. Hän tapasi siellä nekin miehet, joista sitten tuli hänen runoissaan »Vänrikki Stool».
Saarijärvellä ja Ruovedellä olostaan Runeberg itse kirjoittaa: »Minulle näiden vuosien muisto on unohtumattoman kallis. Koska itse olen maahan asettuneiden ruotsalaisten jälkeläinen, niin olen kuvitellut suomalaisen sisäiseltä olemukseltaan siksi, miltä hän minusta ulkoapäin näytti, kun hän joskus tuli tavaroineen syntymäkaupunkiini: kuinka toisenlaiseksi hänet huomasinkaan hänen kodissaan ja tarkemmin katsoen. Patriarkaalinen yksinkertaisuus, syvä miehekäs kärsivällisyys, synnynnäinen selvä elämän sisäisten suhteiden ymmärtäminen olivat niitä ominaisuuksia, joita hänessä tapasin ja joita vain heikosti olen voinut kuvailuyrityksissäni esittää.»
Säästettyhän siellä vähän rahaa Runeberg palasi Turkuun jatkamaan lukujaan ja suoritti tutkintonsa, tullen maisteriksi 1827. Hän oli lukenut varsinkin muinaiskreikkalaista kirjallisuutta. Tutustuminen kreikkalaisten sivistykseen, heidän tapoihinsa ja heidän elämäänsä vaikutti suuresti hänen omaan maailmankatsomukseensa. Elämä, tämä maallinen elämä oli valoisa. Sitä ja maallisia tehtäviä ei saanut halveksia, vaan oli niille täysi arvo annettava. Ylevästä kreikkalaisesta runoudesta sai hän aiheita ja esikuvia omaan runoilijatyöhönsä. Se selvensi hänelle päämääriä, joita hänen tulisi tavotella, sillä oman aikansa ruotsalainen runous ei häntä tyydyttänyt.
Helsingissä olo.
Kun Turku paloi, muutettiin yliopisto Helsinkiin. Runeberg siirtyi myös sinne. Hän jatkoi opiskeluaan ja tutkimuksiaan aikoen jäädä pysyvästi yliopistoon. Hänet nimitettiinkin »kaunopuheisuuden», s.o. latinankielen ja kirjallisuuden, dosentiksi. Mutta siitä ei hänelle tullut palkkaa. Elääkseen hänen täytyi hankkia itselleen kaikellaisia pieniä töitä: yliopiston konsistoorissa hän sai vähäpalkkaisen toimen, ja edelleen hänellä oli yksityisoppilaita, joiden lukujen opastamisella hän saattoi vähän ansaita.
Näihin aikoihin perustettiin »Lauantaiseura», josta ennen jo on kerrottu. Henkevä seurustelu toisten etevien nuorten miesten kanssa oli omansa kehittämään ja antamaan vakavuutta seuran jäsenten pyrkimyksille. Tässä seurassa lausuttiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran syntysanat, ja tämän seuran jäsenten toimesta perustettiin Helsingin yksityinen lyseo, jossa sitten Runebergkin oli opettajana.
Hän sai olla myöskin sanomalehtimiehenä. Hän toimitti Helsingin Aamulehteä (Helsingfors Morgonblad) ja kirjoitti siihen huomiota herättäneet arvostelunsa Ruotsin kirjallisuudesta.
Tällä tavalla hän ansaitsi sen verran, että juuri toimeen tuli. Näinä aikoina hän meni naimisiinkin. Eläminen oli alotettava hyvin vaatimattomasti. »Vuokrattiin kaksi pientä huonetta, joissa vasta oli ollut puusepänverstas. Omin käsin morsian paperoitsi ja maalasi seinät ja katot, osti sitten vanhoja huonekaluja, joita veljensä kanssa korjaili, sai lahjaksi pari käytettyä hametta, joilla päällysti huonekalut, ja niin tulivat huoneet vallan hauskoiksi.» Näin puuhasivat he, vaikka morsian oli arkkipiispan veljentytär ja sulhanen opettajana yliopistossa. Myöhemmin he vuokrasivat itselleen suuremman huoneuston ja pitivät luonaan täyshoitolaisia.
Niukoilla tuloilla eläminen Helsingissä kävi kuitenkin ajan pitkään raskaaksi. Runeberg oli toivonut saavansa pysyväisen viran yliopistossa ja hän oli tehnyt paljon työtä valmistuakseen siihen. Hän ei kuitenkaan saanut sitä, vaikka tunnustettiinkin kilpailijaansa pätevämmäksi, sillä häntä pidettiin nuorisolle vaarallisena kiihkoilijana. Jonkun vuoden kuluttua hän siitä syystä siirtyi:
Porvooseen
lukion lehtoriksi. Porvoo oli pieni kaupunki, koulussa vallitsi huono järjestys, niin ettei paikka ollut erittäin houkutteleva. Mutta siellä oli kuitenkin vakinaiset tulot, jotka takasivat huolettoman toimeentulon.
Helsingistä hän ei lähtenyt mielellään. Hän oli tottunut ottamaan osaa ylioppilaiden rientoihin ja asumaan pääkaupungissa. Mutta meidän nähdäksemme Porvooseen muutto oli onni. Helsingin levottomassa elämässä hän kenties ei olisi saanut omistetuksi runoilutyölleen niin paljon aikaa kuin Porvoossa.
Koulutyönsä Porvoossa Runeberg teki mallikelpoisesti. Vaikka koulussa vallitsi aivan ilmeinen kurittomuus, ei hänen tunneillaan juuri kujeiltu. Hän oli tarvittaessa ankara, mutta osasi myöskin tepsivällä leikillä antaa ojennusta laiminlyömisestä tai vallattomuudesta. »Kerran tunnilla näpäytteli eräs poika teräskieliä, jotka oli pingoittanut pöytää vastaan. Samalla tunnilla sattui toinen poika, joka kävi tanssikoulua, osaamaan läksynsä huonosti. Ensinmainitun määräsi Runeberg 'soittamaan’ kielillään ja jälkimäinen sai tanssia, jotta toverit näkisivät, että he olivat oppineet 'edes jotakin’.»
Runeberg sai tilaisuuden saattaa koulun elämän järjestykseen, kun hänet pian valittiin koulun rehtoriksi. Aluksi, kouluun tultuaan, hän joutui useiden opettajatoveriensa epäsuosioon, vaatimalla ankaraa järjestyksenpitoa, johon he eivät olleet tottuneet. Mutta tämä vaali osotti, että hän silloin jo oli saavuttanut suosiota.
Tässä koulussa hän oli opettajana 20 vuotta, jolloin hän täysinpalvelleena otti eron virasta aikoen koko loppuikänsä käyttää kirjailijatyöhön. Mutta kuuden vuoden kuluttua tapasi onnettomuus hänet: eräällä metsästys retkellä hän sai halvauksen, joka kytki hänet vuoteeseen enemmäksi kuin kolmeksitoista elämänsä viimeiseksi vuodeksi. Ne olivat pitkiä kärsimysten vuosia, mutta hän vietti ne tavattomalla kärsivällisyydellä. Toukok. 6 p. 1877 kuolema toi hänelle levon.
Hänet haudattiin Porvooseen ja hautajaisissa olivat läsnä kaikki säädyt, jotka silloin olivat koolla Helsingissä, paljon ystäviä, tovereita, oppilaita, osoittamassa kunnioitustaan suurelle runoilijalle.
Runebergin teoksia.
Pääkaupungissa oleskellessaan Runeberg asui jonkun aikaa Snellmanin kanssa. Asuinkumppalina oli hänellä myöskin sittemmin mainio puhuja ja yliopiston opettaja Fr. Cygnaeus. Tämän kirjojen joukosta hän kerran tapasi saksankielelle käännetyn vihon serbialaisia kansanlauluja, jotka kuvailivat turkkilaisten orjuuttamien serbialaisten raskasta asemaa. Nämä laulut viehättivät häntä siinä määrässä, että hän alkoi jäljitellä niitä. Mutta aiheet, joita hän näissä runoissaan käsitteli, olivat suomalaisia. Hänen ensimäiset runonsa eivät olleet erikoisen loistavia. Vähitellen kehittyi hänen kykynsä, ja hänen miehuusvuosinaan syntyivät hänen parhaat teoksensa.
Ensimäinen Runebergin runovihko ilmestyi 1830. Se sisälsin, m.m. hänen serbialaisten kansanlaulujen vaikutuksesta syntyneet lyhyet tunnelmakuvauksensa ja oli osotuksena siitä, että runoilija oli elänyt lähellä suomalaista kansaa. Kokoelman yhtenä runona oli Saarijärven Paavo, jonka kaikki hyvin tunnemme.
Seuraavana vuonna Runeberg sai runollaan Hauta Perhossa pienen palkinnon Ruotsin akatemialta. Tämä oli kyllä runoilijalle suuri tunnustus, mutta kotimainen yleisö ei vielä osottanut erikoista suosiotaan, vaikka pian ilmestyivät Hirvenhiihtäjät, mikä teos niin erinomaisella tavalla kuvaa suomalaisen rahvaan elämää, sen suruja, sen ilonaiheita. Kirja meni huonosti kaupaksi.
Ei ymmärretty Runebergia. Moitittiin, että hän valitsee liian jokapäiväisiä ja karkeita aiheita, että hänen kuvauksensa ovat kummallisia, vailla oikeata runollisuutta, koska hän sanoo asian yksinkertaisesti, aivan niin kuin se on. Ihmiset olivat tottuneet kirjoista lukemaan vain kaunista ja hienoa: kirjojen henkilöt olivat niinä aikoina kaikki ylhäisiä, kauniita, he elivät loistavasti, söivät ylellisesti, asuivat palatseissa, pukeutuivat silkkiin ja samettiin, kullan hohdetta oli joka puolella, ja tavoiltaan he olivat aivan enkelimäisiä. Näiden hyvien ihmisten vastakohtana oli tietysti joitakuita huonoja, köyhiä, likaisia ja rumia, mutta ne tavallisesti häipyivät siihen suureen loistoon, jonka kirja levitti lukijan eteen kuvaamalla varsinaisia sankareitaan. Oli siis luonnollista, etteivät Runebergin teokset kelvanneet, koska hän kertoi talonpojista, ruotiukoista ja kerjäläisistä; kuvasi tavallista metsää, ei ihania puistoja; saattoi laulaa metsälammesta ja lähteensilmästä, kun lukijain mielestä keinotekoiset lammet, kesyt joutsenet ja koreiksi maalatut ruuhet olisivat olleet monin verroin kiitollisempia kuvausaiheita. Ja mikä vielä pahempi, Runeberg ei käyttänyt sellaista kieltä kuin muodissa olevat kirjailijat. Jos hän tahtoi kuvata kaunista tyttöä, hän sanoi yksinkertaisesti, että se oli kaunis, että hänellä oli punaiset posket ja kirkkaat silmät, kun hänen, ollakseen muodinmukainen, olisi pitänyt sanoa, että tuon ihanan immen kultaiset kutrit liehuivat vienossa tuulessa — kuin kirkkaimmat tähdet yön tummalta taivaalta loistivat hänen silmänsä — niiden lumoavaa voimaa ei yksikään kuolevainen olisi voinut vastustaa — kuin vanhan ja kokeneen puutarhurin huolellisen käden hoitamat kukat hohtivat hänen hienot, ruusuiset poskensa!
Vasta vähitellen muuttui yleisön maku. Runeberg pysyi kannallaan. Hän sanoo, että »runous näkee asiat todellisuuden valossa ja kuvaa tosi todellisuutta, jonka juuri on Jumalassa ja jonka tuoksu täyttää maailman. Runous ei korjaile luontoa eikä tee sitä ihanammaksi kuin se on, mutta se auttaa ihmiskuntaa pinnan sameuden läpi näkemään omaa ja maailman kauneutta. — — — — Pöyhkeyttä, liioittelua ja valheellisuutta runoudessa suvaitsee ainoastaan se, joka ei tunne runoutta sen ylevyydessä.»
Runeberg tahtoi käydä todellisuuden pohjalla, siksi hän ei kuvauksissaan liioittele. Hän ei luota kiiltävään kuoreen, vaan hän tahtoo nähdä, mitä on kuoren alla. Ylhäinen asema, rikkaus, loisto semmoisenaan ei kelpaa aiheeksi hänen kuvauksilleen. Hän tahtoo löytää sieltäkin ihmisen, pelkän ihmisen, kaikista koruista vapaan, ja tarkastelee häntä semmoisenaan. Ja siitä syystä, että hän osaa nähdä kuorta syvemmälle, osaa nähdä kaiken sen alle, millä ihminen itsensä verhoo, hän löytää hyvää ja kaunista sieltäkin, missä sivistyksen, vallan ja rikkauden omistajat eivät uskoneet mitään hyvää olevan. Hän löytää kauniita piirteitä, jaloutta, uhrautuvaisuutta, uskoa hyvään kansan keskuudesta, köyhien ja alhaisten joukosta. Ihmiset, olivatpa he missä asemassa tahansa, ovat yhtä arvokkaita hänen kuvatakseen. Siksi hän puhuu rinnakkain kerjäläisestä Aarosta, talonpojista Matista ja Pietarista ja kartanonomistajasta, herrasta.
Runeberg tunsi kansan. Kun hän vietti kesänsä maalla lähellä Porvoota, oli hän yhtä hyvä ystävä seudun suutareille ja räätäleille kuin herrasväellekin. Siitä häntä moitittiin ja kysyttiin, kuinka hän viitsi seurustella sellaisten ihmisten kanssa. Kerrotaan hänen vastanneen, ettei ollut niin huonoa ihmistä, jolta hän ei olisi voinut jotain oppia. Hän rakasti kansaa.
Tämä rakkaus ilmeni siinäkin, että hän, köyhä mies, lahjoitti kaikki tulot, joita hän sai seuraavasta runovihosta, Pohjois-Suomen kadon kohtaamien seutujen hätääkärsivälle väestölle. »Hauta Perhossa» ilmestyi tässä runokokoelmassa.
Kun Kalevala sitten ilmestyi, lausui Runeberg siitä ihastuksensa. Se oli hänen mielestään kreikkalaisten kansanrunojen arvoinen. Ja hän käänsi siitä osia ruotsiksi. Nämä suomalaiset kansanrunot vaikuttivat myöskin hänen herkkään sieluunsa, niin että hän myöhemmin kuvauksissaan tapaili samaa sävyä, mikä niissä on niin viehättävää. Hänen suurta isänmaanrakkauttaan Kalevala vielä paisutti. Tämä rakkaus sai kauniin ilmaisumuodon Pilven Veikossa, jonka hän julkaisi toimittamassaan lehdessä, ja joka myöhemmin liitettiin Vänrikki Stoolin tarinoihin.
Ensimäinen Runebergin teos, joka heti saavutti yleisen mieltymyksen, oli runoelma Hanna. Siinä kerrotaan pappilan nuoresta tyttärestä, jonka isä tahtoisi antaa vanhalle ja rikkaalle nimismiehelle. Mutta taloon tulee tytön veljen ystävä, nuori ja köyhä ylioppilas. Häneen rakastuu tyttö, eikä isä tahdo vastustaa nuorten liittoa. Kaikki tässä runoelmassa on kaunista ja kukkivaa ja sen henkilöt ovat piiristä, jonka kaikki lukijat tunsivat. Siksi se sai suosiota, siksi sitä ymmärrettiin. Ja sanottiin, että se tuli pitkiksi ajoiksi nuorten mieluisimmaksi päänaluskirjaksi.
Runeberg kirjoitti »Vanhan puutarhurin kirjeitä» herännäisyyttä vastaan. Hänen mielestään heränneitten käsitys elämästä oli liian synkkä ja yksipuolinen, maallisen ilon halveksiminen epäoikeutettua. Näiden kirjoitusten johdosta häntä syytettiin pakanuudesta, pakanallisten kreikkalaisten elämänkäsityksen liiallisesta ylistämisestä. Hän vastaa, että maailma ei ole ainoastaan surun ja murheen laakso, että elämässä ja maailmassa on äärettömän paljon hyvää, ja että kaikki on niin valoisaa juuri siitä syystä, että Kristus on voittanut maailmassa olevan pahan. Tieto siitä, että paha on voitettu, antoi hänen valoisalle uskolleen varmuuden, jota ilman ei olisi voinut kestää kaikkia elämän ristiriitoja. Tämä luja ja valoisa käsitys ilmenee kaikkialla hänen runoudessaankin.
Joulu-ilta on kuvaus sota-ajalta. Surullista on elämä herraskartanossa. Talon vanha rouva itkee tyttärensä kanssa, jonka mies, kapteeni, on kutsuttu sotapalvelukseensa. Majuri, talon herra, on ärtynyt naisten ainaisista valituksista. Ainoa, joka on säilyttänyt hilpeytensä ja iloisuutensa, on talon nuorin tytär, joka lohduttavana enkelinä kulkee jokaisen luona. Joulu-illaksi on taloon kutsuttu isännän vanha asekumppani, Pistol, jonka ainoa poika on myös sodassa. Hänellekin riittää lohdutuksen sanoja nuorelta tyttäreltä. Sodasta palasi kapteeni. Mutta ei tullut Pistolin poika. Kapteeni oli kertonut hänen kaatuneen. Kuullessaan uutisen vavahtaa mies, kyynel tulee silmännurkkaan. Mutta kohta hän tyyntyy. Rauhaan on päässyt poika ja hän itse on jo vanha. Sen vähän ajan, mikä hänellä vielä on elettävänä, hän kyllä tulee toimeen jotenkuten.
Sama kärsivällisyys, sama tyyneys ja kestävyys, jotka olivat Saarijärven Paavolle ominaisia, ilmenevät tässäkin. Tulkoon onnettomuus, olkoon elämä raskasta, murheeseen ei vaivuta, vaan aina säilytetään tyytyväisyys ja luottamus tulevaisuuteen. Se oli Runebergin valoisa käsitys kansastaan.
Vaikka Runeberg yleensä kuvailikin omaa kansaansa, käytti hän joskus vieraitakin aiheita. Nadeschda on tarina venäläisestä orjatytöstä, jonka kärsimyksistä rikas elämä kertoo suuresta luonteen jaloudesta.
Kuningas Fjalar on kertova runo. Fjalar, viikingiajan kuningas, on maineensa kukkuloilla. Hän on valloittanut paljon maita ja kukistanut kansoja. Hän vannoo valan, että hänen elämänsä loppu on kuluva rauhallisesti, hän ei uusia sotia aiota. Mutta ihminen ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo mukanaan. Liian paljon luottaa itseensä se, joka vannoo elävänsä tuntemattoman tulevaisuuden jollain suunnittelemallaan tavalla. Tietäjä tuli ja ennusti, että suuri onnettomuus on häntä kohtaava. Hänen poikansa on ottava vaimokseen oman sisarensa. Fjalar kuningas tahtoo tehdä tyhjäksi tämän ennustuksen käskemällä heittämään mereen tyttärensä. Mutta tytär pelastuu ja, joutuu kaukaiseen maahan kuningas Morannalin kasvattityttäreksi. Hän kasvaa siellä ja tulee kauniiksi, niin kauniiksi, että maine siitä leviää kaikkialle. Fjalarin pojasta on vuosien vieriessä varttunut, uljas soturi. Hänenkin kuuluviinsa tulee Morannalin tyttären kauneus. Hän lähtee sotaretkelle, voittaa Morannalin joukot ja vie hänen tyttärensä vaimokseen. He elävät onnellisina, kunnes tyttö kertoo, ettei hän olekaan Morannalin tytär, vaan jonkun tuntemattoman lapsi, joka kerran löydettiin aalloista Fjalar kuninkaan linnan luota. Silloin tietää poika, kuka hänen vaimonsa on. Toteutunut on tietäjän ennustus. Fjalarin tytär tahtoi kuolla. Ja hänen veljensä tuli ilmoittamaan onnettomuudesta isälle ja pisti sen jälkeen itsensä kuoliaaksi. Kuninkaan täytyi tunnustaa jumalat itseään voimakkaammiksi.
Runebergin suurimpia runoteoksia on kreikkalaisen näytelmärunouden henkeen laadittu murhenäytelmä Salaminin kuninkaat. Se valmistui vasta juuri ennen hänen halvautumistaan, mutta alun hän siihen oli kirjoittanut lähes kaksi vuosikymmentä aikaisemmin.
Tämäkin teos asettaa ihmisen tekojen ojennusnuoraksi jumalien tahdon. Oikeuden tulee heidän tahtonsa mukaan olla ihmisten kaikkien laitosten ja tekojen perustuksena. Ken ei noudata oikeutta, ei voi menestyä.
Leiokritos on vääryydellä anastanut Salaminin kruunun. Sen laillinen perijä elää Vieraassa maassa ja Leiokritos pelkää hänen mahdollisesti palaavan. Omalle pojalleen hän tahtoo kruunun säilyttää. Siksi hän on ankara ja koettaa tukahduttaa kansasta kaiken toivonkin laillisen hallitsijan Eyrysakeen palaamisesta. Hänen poikansa Leontes pelkää myöskin Eyrysakeen tuloa. Hän on jalo ja oikeudentuntoinen. Onko hänen taisteltava oikeuden vaiko isänsä puolesta? Tapahtuu rannalla haaksirikko. Leontes pelastaa sieltä miehen: se on Eyrysakes. Leontes tekee päätöksensä, hän tahtoo taistella Eyrysakeen oikeuden puolesta. Kun taistelussa luonnollisesti kaikki miekat ja keihäät tulevat tavottamaan Eyrysakesta, ottaa Leontes hänen pukunsa saadakseen kaikki iskut suuntautumaan itseensä, jotta Eyrysakes säästyisi ja voisi olla varma laillisen oikeutensa takaisin voittamisesta. Ja niin tapahtuu, että Leiokritos taistelussa surmaa oman poikansa. Täyttyy jumalien tahto, oikeus pääsee voitolle.
Ennen Salaminin kuninkaiden valmistumista Runeberg julkaisi sarjan pieniä laulurunoja nimellä Pieni kohtalo. Kanteletar oli juuri ilmestynyt. Ruotsinnosten kautta tutustui hän siihen. Sen kauneus viehätti häntä niin, että hän koetti omissa lauluissaan saada esille saman tunnelman, joka kansanlauluissa oli vallitsevana. Ja sanotaankin, että juuri näissä runoissaan hän on päässyt lähimmäksi kansanrunoutta.
Monet Runebergin lauluista ovat kaikille tuttuja. Niitä osataan yhtä yleisesti kuin kansanlaulujakin. »Joutsenen» säveliä esim. kuulee usein ja »Sua lähde kaunis katselen» on muuttunut kansanlauluksi. Runeberg pääsi min lähelle sitä tunnepiiriä, jossa kansa elää, ja osasi sen niin hyvin tulkita.
Mutta enimmin on hän Suomen kansaan vaikuttanut luomalla Maamme laulun ja Vänrikki Stoolin tarinat. V. 1848 jouluksi ilmestyi edellinen osa »tarinoita» ja 1860 jälkimäinen. Maamme laulun Runeberg liitti Vänrikki Stoolin tarinoihin, mutta se esitettiin ensi kerran Runebergin omalla sävelellä jo 1846 ja nykyisellä Paciuksen sävellyksellä ylioppilaitten kevätjuhlassa 1848. Kansallislaulunamme se on tulkinnut kaikkien suomalaisten isänmaalliset tunteet, rakkauden, joka tätä maata ja tätä kansaa kohtaan asuu jokaisen sydämessä. Tuhansissa juhlissa on se mieliä innostanut, tuhannesti se on kehottanut työhön tämän maan parhaaksi.
Vänrikki Stoolin tarinain sisältöä ei tässä tarvitse kertoa. Jokainen ne tuntee. Suomen sodan muistoja niissä Runeberg kertoo. Hän oli itse pikku poikana nähnyt Döbelnin ja Kulnevin. Ylioppilaana hän oli kuullut monia sotamuistoja ja, kuten jo edellä mainittiin, Ruovedellä ja Kurussa tavannut vanhoja sotureita, joilta hän kuuli paljon sotatarinoita. Sellaisia sotavanhuksia olivat esim. vänrikit Polviander ja Pelander, joita kumpaakin hän on käyttänyt aineksina »Vänrikki Stoolin» persoonaa luodessaan. Ja vihdoin hän oli saanut paljon aiheita Montgomeryn sotahistoriasta. Kaikki nämä eri tahoilta tulleet vaikutteet sulivat hänen mielessään yhteen kauniiksi kuvaksi Suomen sodan sankareista.
Raskaat olivat silloin ajat. Snellmanin Saima oli lakkautettu. Sensuuri oli valpas ja monta vaikeutta oli voitettava, ennenkuin saatiin lupa Vänrikki Stoolin tarinain painattamiseen. Mutta näinä raskaina aikoina »tarinat» olivat omiaan luomaan miehin uutta rohkeutta ja uskoa. Osia runoista tunnettiin etukäteen ja yleisö odotti jännittyneenä koko sarjan ilmestymistä. Kun teosta vihdoin ruvettiin saamaan kirjakaupoista, oli niissä ensi päivinä suorastaan tungos. »Sitä päivää, jona Vänrikki Stoolin tarinat ilmestyivät, eivät ikinä unohda senaikuiset. — Kuinka me nautimme, huokailimme, iloitsimme ja kuinka sydämemme sykki kiivaammin kuin koskaan ennen! Vasta nyt me käsitimme kuuluvamme kansaan, jonka edestä kannattaa elää!»
Sillä tavalla vaikuttivat Runebergin runot kansalliseen heräämiseen. Niiden kautta oppi sivistynyt väkemme rakastamaan kansaa. Suomalaisen nimeä sen ei enää tarvinnut hävetä. Ei enää tarvinnut etsiä sukulaisia meren toiselta puolelta. Oman kansan historiassa oli kyllin kunniakkaita lukuja, jotta voi tätä kansaa ja sen menneisyyttä omanaan pitää.
Runeberg jo erottaa selvästi toisistaan suomalaissyntyiset ja Ruotsista kotoisin olevat. Klingsporia hän sanoo muukalaiseksi, joka ei ymmärtänyt tämän maan tapoja eikä kieltä. Mutta kun hän kerran oli nähnyt tämän maan, olisi hänen pitänyt innostua sitä paremmin puvustamaan. Niin ihanaksi R. kuvaa tämän maan, ettei sitä olisi luullut kenenkään voivan olla rakastamatta.
Runebergin haudalla puhui Snellman m.m.: »Mutta hän asutti myös maatamme henkilöillä semmoisilla, että tuskin uskalsimme heissä tuntea luuta Suomen kansan luusta, lihaa Suomen kansan lihasta. Niin ylevinä he näyttäytyivät. — Semmoinen se Saarijärven talonpoika, joka miehuullisesti taistellen hallaa vastaan, luottaen Jumalaan, joka kasvun antaa, käskee vaimoansa: pane puoleksi pettua leipään ja anna säästetyt jyvät kovemmin kärsineelle naapurille; — semmoiset ne sotilaat, jotka maatansa puolustaen vuodattivat verensä sen kasteeksi, tietämättä että heille annettaisiin urhoin nimi ja kunnioitus, täyttäen vaan tunnollisesti velvollisuutensa, käyden sotatantereille niinkuin muut jokapäiväisiin toimiinsa, kuolemaa kohti niinkuin merimies tuulen ja aaltojen pauhinaan — —.»
Voimakkaasti vaikuttivat Vänrikki Stoolin tarinat heti ilmestyttyään n.s. sivistyneisiin. Mutta tämä teos ei jäänyt yksin heidän omaisuudekseen. Kun se käännettiin suomeksi — Runeberg kirjoitti aina ruotsiksi —, on se ollut yhtä arvokas kaikille suomalaisille. Mikä poika ei tahtoisi olla yhtä sankarillinen kuin »Sven Tuuva», vaikka tämä olikin hengenlahjoiltaan köyhä! Mikä tyttö ei tahtoisi »torpan tytön» lailla mieluummin uhrata rakkaimpansa, kuin hänet itselleen säästää isänmaata pettämällä! »Tämä teos on ehkä voimakkaammin kuin mikään muu kirjallinen tuote vaikuttanut suomalaiseen kansallistuntoon», on »tarinoista» sanottu. Ja tämän iki-ihanan kuvan isänmaastaan ja kansastaan on Runeberg voinut luoda, koska, kuten hän sanoo: »olen rakastanut niiden sankarien kunniaa, jotka urhoollisesti ovat taistelleet isänmaani puolesta, olivatpa he sitten korkeammassa tai alemmassa asemassa.»
Runeberg sai osakseen paljon tunnustusta. Monet ulkomaiset seurat kutsuivat hänet kunniajäsenekseen, Ruotsin akatemia antoi hänelle suurimman kunnianosotuksensa, kultamitalin, Venäjän keisari antoi hänelle professorin arvonimen, ulkomaalaiset oppineet ja kirjailijat kävivät Suomessa matkustaessaan aina Porvoossa häntä tervehtimässä ja hänen merkkipäivinään käytiin häntä laululla kunnioittamassa. Porvooseen ja Helsinkiin on hänelle pystytetty muistopatsaat. Talon, jossa hän Porvoossa ollessaan asui, on valtio ostanut ja säilytetään sitä siinä kunnossa, missä se oli hänen eläissään. Kun oli kulunut 100 vuotta hänen syntymästään, silloin vietettiin ympäri maan suuria juhlia, ja säännöllisesti joka vuosi hänen syntymäpäiväänsä, helmikuun 5 päivää, pidetään juhlapäivänä.
Runeberg elää aina kansallislaulumme luojana, Vänrikki Stoolin tärinäin kertojana ja sen rakkauden sytyttäjänä tuhansiin rintoihin, jonka esineenä on Suomen maa ja kansa.