Isien töitä

by M. Tela

JUHANA VILHELM SNELLMAN.

Juhana Vilhelm Snellman syntyi Tukholmassa 12 p. toukok. 1806. Vanhempiensa mukana tuli sittemmin Kokkolaan. Kävi koulua Oulussa ja tuli ylioppilaaksi Turkuun 1822. Yhdeksän vuotta myöhemmin hän suoritti kandidaattitutkinnon ja jatkettuaan opintojaan tuli neljä vuotta myöhemmin nimitetyksi filosofian dosentiksi, palkattomaksi opettajaksi yliopistoon. Matkusteli sittemmin muutamia vuosia ulkomailla opiskellen yhä edelleen. Palattuaan sieltä hän tuli Kuopioon yläalkeiskoulun rehtoriksi. Toimitti Kuopiossa muutamia sanomalehtiä. Siirtyi Helsinkiin toivoen saavansa professorin viran, mutta joutui erääseen liikkeeseen konttoriapulaiseksi, sillä jollain täytyi elää. Nimitettiin 1856 siveysopin ja »tieteitten järjestelmän» professoriksi, 1863 senaattoriksi. Oli Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä. Kuoli Kirkkonummella 4 p. heinäk. 1881.

Tässä Snellmanin elämänpuitteet kaikessa lyhykäisyydessä. Näiden puitteiden sisällä on suoritettu suunnaton työ isänmaan hyväksi, suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi ennen muuta.

Suomen olot viime vuosisadan alkupuolella.

Minkälaisiksi olivat olot Suomessa kehittyneet Ruotsin vallan viimeisinä aikoina, sitä on aikaisemmin kuvattu. Sama olotila jatkui v. 1809 jälkeenkin. Mitä Suomessa oli sivistynyttä, kaikki se oli umpiruotsalaista. Yliopisto oli ruotsalainen, opetuskieli kouluissa oli ruotsi, virkamiesten, yleensä kaikkien sivistyneitten puhekielenä oli ruotsi, se oli virastojen, se oli tuomio-istuimien kieli. Ja tämä sivistynyt sääty pysyi jyrkästi erillään suomalaisesta kansasta. Suomenkieltä se ei taitanut, ei edes halunnut osata. Olisihan ollut häpeäksi sivistyneelle ihmiselle puhua samoin kuin tietämätön ja raaka kansa. Jos suomalainen talonpoika oli tähän asiaintilaan tyytymätön, minkäpä sille voi. Oppikoon ruotsia! Jos hän joskus saikin syyttömästi kärsiä, kun tuomari ei kunnollisesti ymmärtänyt hänen kieltään, syyttäköön omaa taitamattomuuttaan, arvelivat nämä herrat. Jos hän saikin kuluttaa vähiä rahojaan käännättämällä tarvitsemiaan asiakirjoja ruotsista suomeksi tai kirjoituttamalla asiakirjojaan vieraalla kielellä, ja jos tällöin kaikenkarvaiset kirjurit tekivätkin hänelle kepposia, ei se herroja surettanut. Jos suomalaisen opintielle pyrkiessä tulikin ensi työksi suurella vaivalla perehtyä ruotsinkieleen, oli se, väitettiin, vain siunaukseksi hänelle, kun hän siten pääsi osalliseksi suuresta germaanisesta sivistyksestä, jonka välittäjänä suomalaisille oli juuri ruotsinkieli. Jos tällä tavalla suomalaisia ruotsalaistui, ei se ollut vahingoksi. Päinvastoin. Hekin pääsivät nyt sivistyneitten joukkoon.

Kaikkea tätä sai suomalainen väestö, sikäli kuin pystyi asioita arvostelemaan, tyynesti kestää. Mitäpä se olisi voinut tehdä asian auttamiseksi?

Huolimatta sivistyneen säätymme itsetietoisuudesta ja suuresta paremmuuden tunteesta suomalaisten rinnalla, oli sivistyselämämme hyvin kuollutta maan tultua yhdistetyksi Venäjään. Ennen oli yhteys ja osanotto Ruotsin elämään pitänyt harrastuksia vireillä täällä. Nyt ei enää ollut sellaista yhteyttä. Maamme sivistyselämä oli nyt riippuva yksinomaan tämän maan omista miehistä. Mutta kaikkien työtä lamautti epätietoisuus siitä, minkälaiseksi tulevaisuus oli muodostuva. Niiden lupausten ja vakuutusten merkitystä, joita oli annettu Porvoon valtiopäivillä kummaltakin puolelta, ei vielä oikein käsitetty. Pelättiin, ettei olisi mitään hyvää odotettavissa, kun maa oli yhdistetty niin suuren ja mahtavan kanssa. Maamme johtavat miehet arvelivat, että oli parasta pysyä niin hiljaa kuin mahdollista. Jos täällä ei tapahtuisi mitään, ei Venäjän taholta silloin olisi syytä asioihimme sekaantua. Saataisiin elää rauhassa. Ja viranomaisemme pitivät hyvän huolen siitä, että tämä rauha oli kaikin puolin häiritsemätön. Niin kuin asiat olivat, niin tuli niiden pysyäkin. Mistään uudistuksista ei saanut olla puhettakaan. Uudistusten toivominen olisi merkinnyt tyytymättömyyttä vanhaan. Mutta vanhasta, olevista oloista ei saanut lausua minkäänlaista arvostelua, sillä sehän olisi ollut hallituksen, olevista oloista huolehtijan, moittimista. Hallitusta vastaan lausuttu moite voitiin taas katsoa vallankumoukselliseksi aikeeksi, joten täysi hiljaisuus ja tyytyväisyys oli ainoa oikea elämistäpä.

Tällaiset olivat Suomen olot, kun Snellman alkoi vaikutuksensa. Sen ehtona oli hänen edellä käynyt kehityksensä ja siihen on meidän ensin tutustuttava.

Nuoruus.

Kerrotaan, että Snellmanin esi-isillä olisi ollut suomalainen sukunimi Virkkunen. Sitä ei ole saatu sitovasti todistetuksi. Joka tapauksessa he olivat suomalaisia, olipa heidän nimensä mikä hyvänsä. Snellmanin isä oli merimies. Opintielle hän oli aikonut, oli tullut ylioppilaaksi, lukenut sitten filosofiaa, mutta joutui lopullisesti elämään merimiehenä. Perhe asui Snellmanin syntyessä Tukholmassa. Mutta kun sitten Suomi erotettiin Ruotsista, siirtyi perhe Suomeen, jossa nuori Juhana Vilhelm pantiin kouluun. Oppineena miehenä tahtoi isä antaa tietoja pojalleenkin.

Tällöin jo ilmeni pojan luontainen tarmo ja terävyys. Lukeminen oli hänelle helppoa. Koulunkäynti ei ollut rasitukseksi. Hän oli jo silloin toveripiirinsä etunenässä. Täti, jonka luona hän koulukaupungissa asui, huomasi myöskin hänen kykynsä ja arveli, ettei poika keskitielle jää, kehittyköön sitten hyvään tai huonoon suuntaan: »Jos sinusta tulee hyvä, niin sinusta tulee erittäin kunnollinen mies, mutta päinvastaisessa tapauksessa tulee sinusta täysi roisto.»

Tultuaan ylioppilaaksi Snellman rupesi lukemaan jumaluusoppia. Hänen oli valittava ala, jolla mahdollisimman pian pääsisi ansaitsemaan, sillä varattomuus ei olisi sallinut ryhtyä kovin pitkäaikaisiin lukuihin. Pari vuotta askarreltuaan papin tutkintoon valmistuakseen hän jätti sen homman ja antautui kokonaan opiskelemaan filosofiaa, tiedettä, joka koettaa tutkia ihmisen, hänen henkensä ja kaiken olevaisen syvimpiä perusteita. Hän ei voinut enää vastustaa mieltymystään tähän aineeseen, johon hän oli tutustunut jonkun verran jo isänsä avulla hänen kirjoistaan.

Opintoaika piteni näin kovasti. Mutta sitä ei auttanut surra, tiedonhalu, tutkimisinto oli tullut niin suureksi. Elatuksensa hän sai hankkia kotiopettajana, kuten kaikki varattomat ylioppilaat niinä aikoina. Tämä työ puolestaan viivytti lukujen loppuun saattamista. Mutta toiselta puolen seurustelu erilaisten ihmisten kanssa vuosien kuluessa laajensi nuoren miehen kokemuksia ja näköpiiriä. Varsin merkitseväksi tässä suhteessa muodostui n.s.

Lauantaiseura,

johon kokoontui läheisessä toveruudessa eläviä ylioppilaita ja maistereita keskustelemaan heitä kaikkia innostavista asioista. Ei ole harvinaista, että ylioppilaiden keskeiset seurat ovat paikkoja, joissa nuoret keskustelevat isänmaata koskevista asioista. Ei myöskään ole kovin harvinaista, että nuoret tällaisissa keskusteluissa saavat herätyksen ja innostuksen työhön, jolla voivat parhaiten isänmaata hyödyttää ja joka kokonaan määrää heidän vastaisen elämänsä suunnan. Mutta sellaista kuin Lauantaiseura ei ole koskaan ollut toista, ei jäsenten myöhemmin saavuttamaan kuuluisuuteen eikä seuran herättävään vaikutukseen nähden. Paitsi Snellmania kuului seuraan Lönnrot, Runeberg, Topelius, mainio kielentutkija M.A. Castrén, monia muita mainitsematta.

Seuran tärkeimpänä henkilönä lienee ollut Snellman. Hän antoi ja hän sai monia herätteitä tässä joukossa. Huomattuaan Suomen sivistyselämän kuolleisuuden he eivät voineet sille ummistaa silmiään. Eikä sensuuri eivätkä viranomaiset voineet estää heitä saamasta tietoonsa, mitä muualla maailmassa tapahtui. Heille ei jäänyt tuntemattomaksi kansallisuusaate, joka muualla raivasi itselleen tietä päästäkseen määräämään kansojen kohtaloista. Suomessakin oli kansa, suomalainen kansallisuus, saatava herätetyksi, oli saatava oikeuksia sen kielelle, oli saatava sille sivistystä ja saatava sitä kansan omalla kielellä: suomeksi. Silloin saisi Suomen kansa oman, suomalaisen sivistyneen luokan. Oppinut ei kansan silmissä enää olisi vieras, muukalainen, herra, joka kansan hyvästä olisi kokonaan välinpitämätön. Ja silloin, vasta silloin voisi Suomen suomalainen kansa turvallisena katsoa tulevaisuuteensa.

Lauantaiseuran nuoret jäsenet tahtoivat näin palvella koko kansaa, eikä vain käyttää hyväkseen sivistyneen ruotsalaisen luokan etuoikeutettua asemaa päästä virkoihin ja huolettomille päiville. Mutta he tiesivät, ettei pelkällä innostuksella pitkälle päästä. Siksi he tekivät ahkerasti työtä hankkiakseen itselleen tietoja ja kykyjä ja saavuttaakseen siten suuret päämääränsä. Ja nyt me tiedämme, että he onnistuivat aikeissaan.

Snellman on vaarallinen mies.

Suoritettuaan tutkintonsa ja valmistettuaan väitöskirjan Snellman nimitettiin dosentiksi yliopistoon. Hän oli mies, joka järkähtämättä teki mitä oikeana piti. Hän ilmoitti kerran pitävänsä luentoja akateemisen vapauden todellisesta luonteesta. Se oli yliopiston rehtorin mielestä aivan mahdotonta. Vapaus — huh, sehän oli hirveätä! Vapaudesta ei saanut hiiskahtaakaan ja nyt tämä maisteri aikoi yliopistolla julkisesti luennoida vapaudesta ylioppilaille, jotka muutenkin ottivat silloin tällöin itselleen liikoja vapauksia. Rehtori kielsi puhumasta semmoisesta aineesta. Snellman valitti rehtorin kiellosta yliopiston konsistorioon. Ei apua. Hän uudisti pyyntönsä saada puhua ilmoittamastaan aineesta, mutta ei saanut vastaustakaan. Ja ettei hän tekisi asiaa julkiseksi, kiellettiin asiasta syntyneiden pöytäkirjojen painattaminen. Lisäksi varakansleri kutsutti hänet luokseen ja uhkasi karkoituksella Siperiaan. Asiasta ilmoitettiin kenraalikuvernöörille, uhattiinpa se saattaa itse keisarin tietoon. Snellman koetti painattaa luentonsa, mutta sen esti sensuuri.

Hyvän huolen pitivät vallassa-olijat siitä, ettei ilmoille päässyt mitään vaarallista.

Mutta Snellman ei ottanut parantuakseen. Hän joutui uusiin rettelöihin yliopiston viranomaisten kanssa. Ylioppilaissa oli silloin tällöin ilmennyt vallattomuutta, jopa suoranaista tottelemattomuutta. Parhaaksi keinoksi heidän vastarintansa ja uppiniskaisuutensa taivuttamiseksi arveltiin ylioppilasyhdistysten, osakuntien, jakamista pienemmiksi. Aikaisemmin oli jaettu kahtia suuri Viipurilainen osakunta ja nyt jaettiin Pohjalainen, jonka v.t. kuraattorina Snellman oli ollut aikaisemmin. Kun uudet osakunnat, Eteläpohjalainen ja Pohjoispohjalainen, eivät itse valinneet kuraattorejaan, mihin heillä asetusten mukaan oli oikeus, määrättiin Snellman Pohjoispohjalaisten kuraattoriksi. Hän kieltäytyi selittäen syyksi, että osakunnilla oli oikeus itse valita kuraattorinsa. Seurasi nuhteita ja varoituksia, joista ei ollut mitään apua, ja lopulta häntä vastaan nostettiin syyte virkavirheestä. Konsistorio määräsi hänet erotettavaksi puoleksi vuodeksi dosentintoimesta ja menettämään yliopistosta saamansa apurahan ja hovioikeus, johon oli vedottu, tuomitsi hänet 100 taalarin sakkoon, vastaava 24 päivän vankeutta vedellä ja leivällä.

Asian päätyttyä näin, Snellman lähti ulkomaille, aluksi Ruotsiin.

Ulkomailla.

Ruotsissa oli Snellmanilla tuttuja, sillä siellä hän oli käynyt pikimmältään jo ennenkin. Tunnettu oli myöskin hänen toimintansa tiedemiehenä ja alottelevana sanomalehtimiehenä. Vuotta ennen lähtöään hän oli Suomessa julaissut muutamia numeroita aikakauskirjaa »Espanjan kärpänen» ruotsiksi. Kun Espanjan kärpänen puree, tuntuu se kipeältä. Ottamalla lehdelleen tällaisen nimen hän jo sillä tahtoi osottaa, että hän siinä aikoi lujasti iskeä sivistyselämämme arkoihin puoliin. Lehden kirjoitukset herättivät siksi toisaalla suurta ihastusta, toisaalla vihaa.

Kun nyt Snellman tuli Ruotsiin, vetivät hänen ystävänsä siellä kohta hänet kirjallisiin töihin ja yhteiskunnalliseen elämään. Se olikin Ruotsissa paljon vilkkaampaa kuin Suomessa. Tosin sielläkin sensuuri oli kova, sanomalehtiä lakkautettiin tuontuostakin, nostettiin painokanteita, määrättiin ankaria rangaistuksia, mutta tällä ei oltu saatu elämää niin tukahdutetuksi ja hiljaiseksi kuin Suomessa. Päinvastoin ankarat toimenpiteet aiheuttivat vastalauseita ja melskeitä yleisön puolelta. Suuri yleisö, talonpoikainen rahvaskin, seurasi siellä jo maan asioita, se jo luki sanomalehtiä. Se voi sen tehdä, sillä sivistynyt sääty ja sanomalehdet käyttivät samaa kieltä kuin sekin. Toisin siis kuin Suomessa. Oli sen vuoksi luonnollista, että Snellmania suuresti viehätti päästä sanomaan sanansa yhteiskunnallisista, valtiollisista ja sivistyskysymyksistä ja hän kirjoitti ahkerasti nuorten ruotsalaisten kirjailijain sanomalehteen »Frejaan». Hän kirjoitti siihen tapansa mukaan suoria sanoja, jotka nostattivat häntä vastaan vihaisia kirjoituksia ja henkilökohtaisia parjauksia, toisaalta uusia ystäviä.

Mutta teki hän siellä vakavampaakin työtä. Pääasiallisesti tieteellisten opintojen vuoksi matkalle lähdettyään hän tutki uutterasti filosofiaa ja julkaisi tieteellisen teoksen »Akatemisista opinnoista» ja jatkon teokseensa »Filosoofinen alkeiskurssi». Sitten hän kirjoitti novellin »Sopii» jatkoksi erään ruotsalaisen samannimiselle kirjalle. Tämä ruotsalainen kirjailija oli koettanut todistella, ettei avioelämässä tarvita mitään muuta sidettä kuin rakkaus. Jos rakkaus loppuu, saa asianomaisten yhdyselämäkin katketa. Ja hän kertoo kahdesta nuoresta ihmisestä, jotka tällä tavalla olivat alkaneet elämänsä papin heitä yhteen vihkimättä. Samassa talossa he asuivat, mutta kummallakin oli oma taloutensa, omat tulonsa ja menonsa, joista toisen ei tarvinnut mitään tietää. Kun tähän teokseen ilmestyi jatko, luultiin yleisesti, että kirjailija itse oli siinä tahtonut kumota edellisessä osassa esittämänsä näkökannan. Vasta vähitellen selveni, että sen olikin kirjoittanut Snellman. Hän kuvasi, mitenkä noiden ihmisten elämä edelleen kehittyi. He eivät olleet ottaneet kantaakseen niitä velvollisuuksia, joita yhteiskunta avioliittoon meneville asettaa. Heitä eivät sitoneet yhteiskunnalle sen viranomaisten välityksellä annetut lupaukset, eikä heillä siis ollut mitään ulkoapäin tulevaa velvoitusta huolenpitoon toinen toisestaan ja lapsistaan. Kun sitten mies joutui asumaan kaukana vaimostaan, ei hänen velvollisuudentuntonsa, jota ei tukenut mikään ulkonainen side, ollutkaan kyllin luja. Vaimo ja lapset jäivät kurjuuteen. Mutta yhä surkeammaksi kävi miehen omakin elämä, samoin kuin toisen naisen, jonka hän oli sitonut itseensä yhtä löyhillä perusteilla. Kun hän sitten huomasi kaiken kurjuuden ja onnettomuuden, jota hän oli ympärilleen levittänyt, oli ainoa keino päästä sen painosta jättää elämä.

Snellman oli sitä mieltä, että ihminen ei voi löytää onneaan yhteiskunnan ja sen lakien ulkopuolella. Ensi katsannolta tosin tuntuu siltä kuin lait ainoastaan rajoittaisivat hänen vapauttaan. Mutta itse asiassa ne suojelevat häntä asettamalla esteitä toisten mielivallalle, joka saattaisi tulla hänenkin vahingokseen. Ihmisen on vain sovellettava tahtonsa ja tekonsa lakien, s.o. yhteiskunnan etujen mukaiseksi, silloin hän on vapaa. Tällöin tietysti edellytetään, ettei laki ole kuollut kirjain, vaan laki, »joka elää yhteiskunnassa, se on: jota yhteiskunnan jäsenet pitävät kunniassa ja noudattavat».

Ruotsista Snellman meni Tanskaan, Saksaan ja Sveitsiin. Hän pääsi näkemään erilaista sivistystä, erilaisia oloja, tutustui eteviin tiedemiehiin ja niin kokosi matkalta tavattoman paljon uusia kokemuksia. Ettei hän siellä kulkenut vain levätäkseen, ihaillakseen kauniita maisemia ja nauttiakseen, siitä on todistuksena hänen matkan jälkeen kirjoittamansa teos »Saksanmaa, kuvauksia ja arvosteluja matkalta». Terävällä silmällä hän katseli ja arvostellen kirjoitti sikäläisestä yhteiskunnallisesta ja kirkollisesta elämästä, taloudesta, kulkuneuvoista, taiteesta y.m. Tieteellisten tutkimustensa tuloksena hän Saksassa ollessaan julkaisi saksankielellä filosoofisen teoksen »Personallisuusaatteen kehittyminen», mikä teos tuotti hänelle alallaan Pohjoismaiden etevimmän tiedemiehen maineen.

Matkallakin ollessaan hän oli usein kirjoittanut Freja-lehteen ja palattuaan Tukholmaan hän jälleen liittyi sen toimittajiin taaskin herättäen huomiota kirjoituksillaan. Mutta tieteellisiin töihin hän aina ehti. Nyt hän kirjoitti ruotsiksi suuren tieteellisen teoksensa »Valtio-oppi». Teos tunnustettiin mestarilliseksi, ankaran vakaumuksen ja työn tulokseksi. Mutta vanhoillisille se ei täysin kelvannut, sillä olevien olojen loukkaamattomuuden ja muuttumattomuuden kannalle hän ei voinut asettua. Eivät liioin antaneet hyväksymystään vapaamieliset, niin lujia velvollisuuksia hän asetti jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle perheeseen ja valtioon nähden.

Snellmanin mieli paloi jo kotimaahan. Hänen ruotsalaiset ystävänsä kehoittivat häntä jäämään Ruotsiin sanoen, että hän jotenkin varmaan ennen pitkää saisi professorinpaikan jossakin heidän yliopistossaan. Mutta Snellman ei antanut näiden houkutusten voittaa itseään. Vaikka hänen oli ollut puoli pakko lähteä Suomesta, vaikka hän tiesi, ettei häntä siellä ystävällisesti vastaan otettaisi, tahtoi hän sittenkin sinne mennä. Hän tiesi, miten paljon Suomen kansalta puuttui ja hänen rakkautensa siihen velvoitti häntä omalta osaltaan tuomaan apunsa kansalleen. Minkälaiseksi hän oli kansan tilan huomannut, näkyy kirjeestä, jonka hän aikaisemmin kirjoitti Suomeen eräälle ystävälleen.

Tässä kirjeessään hän sanoo, että »meidän isänmaaraukkamme on vuosisatoja vanhan epä-itsenäisyyden takia joutunut sille kannalle, ettei siinä ole mitään isänmaanrakkautta; sillä sivistynyt osa (ruotsalainen) ei vähintäkään välitä sivistymättömän (suomalaisen) henkisestä ja aineellisesta edistyksestä». Kansan enemmistö on pitkällisen sorron johdosta kääntynyt vain sisäänpäin eikä se osaa ajatella mahdolliseksikaan parempaa tilaa. »Ei suurta kansan enemmistöä koskaan voida kohottaa, niin kauvan kuin lainsäädäntö- ja opetuskieli on ruotsi. Siksipä ei voinekaan löytyä isänmaan ystäviä sivistyneiden joukossa; sillä näiden täytyy lähteä kansakunnasta, ei välinpitämättömästä vieraasta rodusta.» Jos asiat saavat jatkua tällaisina, on Suomen kansa tuomittu kuolemaan. »Sivistyksen voima on sen ainoa pelastus.» Omaksi tehtäväkseen hän tämän johdosta käsitti huutaa kaikkiin ilmansuuntiin, että näin todella olivat asiat. Ja sitä huutamaan hän nyt Suomeen palasi.

Kuopioon.

Hänen tuli saada jotain työtä elääkseen. Yliopistoon hän olisi mielellään tullut, mutta sinne oli tie suljettu. Konsistoriossa pidettiin häntä edelleen »valtaistuimen ja alttarin» vihollisena, vallankumouksellisena, jota ei mitenkään ollut päästettävä ylioppilaita villitsemään. Hän tarjoutui erään sanomalehden toimitukseen. Siellä pelättiin lehden hänen tähtensä joutuvan rettelöihin ja evättiin. Lopulta hän sai paikan Kuopion yläalkeiskoulun rehtorina. Vallanpitäjät olivat tyytyväisiä. Vaarallinen mies oli kuin maanpakoon ajettu, sillä olihan hän nyt kaukana sydänmaassa, korpien keskellä, josta ei suurikaan huuto herrojen rauhaa häiritsisi.

»Saima».

Mutta Snellman ei kuluttanut aikaansa Kuopiossa vain koulun johtamisessa. Hän alkoi v. 1844 julaista uutta ruotsinkielistä, kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä »Saima». Se oli todella »huutavan ääni korvessa». Sillä tavalla ei Suomessa oltu sanomalehteä ennen toimitettu. Kirjoituksissa käsitellyistä aiheista ei oltu ennen julkisesti keskusteltu. Ja vaikka muissa lehdissä puhuttiin samoistakin asioista, ei niissä kirjoitettu samalla tavalla kuin »Saimassa». Niin pirteitä, niin arvostelevia, niin ivallisia ja niin leikillisiä kirjoituksia kuin Snellmanin kynästä lähti, ei oltu totuttu näkemään. Siksi lehti sai tilaajia ja uteliaisuudella sitä aina odotettiin. Jo lehden ensimäisessä numerossa, kirjoituksessa, jolla lehteä yleisölle tarjottiin, oli pisteliäitä sanoja sivistyneitten harrastuksista:

»Ja sitä paitsi saattaa Saima yhtä hyvin kuin kuka muu hyvänsä vakuuttaa — — — hyödyttävänsä ja huvittavansa, tarjoovansa samalla valaisevaa ja viehättävää lukemista, suosivansa varsinkin isänmaallisuutta j.n.e., sillä hän tietää, että kunnioitettu yleisö ei missään tapauksessa ota hänen vakuutuksiaan todeksi, koska yleisö yhtä vähän kuin Saimakaan osaa vieraalla kielellä sanoa, mitä isänmaallisuus oikeastaan on, koska yleisö muuten on jo ennestäänkin valistunut ja koska ainoastaan kortinpeluu on viehättävää.»

Saiman tärkein merkitys on kansallisuuskysymyksen selvittely. Sivistyneelle säädylle siinä Snellman puhui, mitä kansallisuus on ja mikä oli tämän sivistyneen säädyn velvollisuus kansallista sivistystyötä kohtaan. Snellman sanoo, että »sivistys, joka ei ole kansallinen, ei voi myöskään olla totinen, yleisinhimillinen sivistys. Se on silloin ainoastaan ulkonaista tottumusta, samankaltainen kuin apinan tai koiran kouluutus. Sellainen sivistys ei voi saavuttaa mitään harrastusta kansakunnassa, siltä puuttuu kaikki itsenäisyys, kaikki kehittymisvoima. Ja kansan, joka ei koskaan pääse sen korkeampaan sivistykseen, täytyy itsensä kukistua ja hävitä kansakuntana olemasta». »Mutta itsenäisen sivistyksen jossakin kansassa täytyy tulla ilmi sen omalla kielellä.» Siksi kansakunnan kielen täytyy olla kirjallisuuden kielenä, koulujen opetuskielenä. »Koetetaan kai ehkäistä tämän sovittamista meidän oloihimme tuolla väitteellä: ruotsihan on maassamme sivistyneiden äidinkielenä.» Kuinka he voisivat kirjoittaa suomeksi? Ja toiselta puolen he, sivistyneet, ovat ainoat, jotka pystyvät kirjallisuutta luomaan. Tässä ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: joko nämä sivistyneet, kuten usein tapahtuu, pitävät itseään suomalaisina, joten he, käyttämällä ruotsia, tunnustavat olevansa vieraan sivistyksen ja vieraan kielen orjia, ja silloin on tämä ies poistettava; tahi he väittävät ruotsalaista sivistystä ja ruotsinkieltä omikseen, jolloin he kokonaan luopuvat suomalaisesta kansallisuudesta, sanoi Snellman.

Nyt me tiedämme, että tämän perusteen mukaan jako sivistyneissämme tapahtuikin. Toiset myönsivät olevansa suomalaisia ja rupesivat palvelemaan suomalaista sivistystä, ajamaan suomalaisen kansan pyrkimyksiä. Toiset sanoivat olevansa ruotsalaisia ja joutuivat usein taistelemaan kynsin hampain suomalaisten sivistyspyrkimyksiä vastaan. Snellmanin kirjoitukset olivat niin voimakkaita, niin vaativia ja niin vaikuttavia, että ne pakottivat ihmiset ajattelemaan ja määräämään kantansa.

Hän kirjoitti kansakoulusta, lastenkasvatuksesta, naisen sivistyksestä, hän käsitteli monen monia yhteiskunnallisia ja taloudellisia kysymyksiä: hän suositti maatilojen jakamista perillisten kesken, ettei yhden jäädessä maan haltijaksi syntyisi niin paljon useimmiten köyhyyteen vajoavia irtolaisia; hän puhui siitä huolettomuudesta, johon kruunun viljamakasiinit kasvattivat väestöä, kun he luottivat niistä hädän tullessa viljaa saavansa; hän todisteli Saimaan kanavan hyödyllisyyttä, kun hallitus oli päättänyt sen rakentaa, tehden samalla melkein valtiorikokseksi katsotun teon mainitsemalla, että säädyt saattaisivat myöntää siihen varoja — hän puhui siis valtiopäivistä, joista yleensä ei uskallettu hiiskuakaan, vaikka niiden kokoontumista toivottiinkin; hän puhui merivakuutus- ja suonviljelysyhdistyksestä, palovakuutusyhtiöstä, höyrylaivaliikenteen edistämisen tarpeellisuudesta, köyhäinhoidon parantamisesta j.n.e. Kaikki nämä ovat asioita, joiden käsittelemistä nyt pidetään jokaisen hyvän sanomalehden velvollisuutena. Mutta siihen aikaan oli toisin. Snellmania syytettiin itserakkaaksi ja röyhkeäksi, kun hän luuli olevansa oikea mies kaikkia arvostelemaan ja opettamaan. Hän oli vallanhimoinen kansanyllyttäjä, joka oli saatava kukistetuksi. Snellman oli arvostellut erään komitean laatimaa ehdotusta metsälaiksi ja esittänyt siitä eriäviä mielipiteitä. Taloustieteen professori, joka oli ollut jäsenenä komiteassa, kimmastui siitä kovasti ja syytti Snellmania hallituksen loukkaamisesta, koska komitea oli hallituksen asettama.

Sensuuri häntä ahdisti, vallanpitäjät hän oli nostattanut vastaansa ja toisten sanomalehtien kanssa hän oli lakkaamattomassa kynäsodassa. Hän ruoski ja ravisteli niitä, sai siten nekin elävämmiksi ja vilkkaammiksi. Ihmisten oli kiinnittäminen yhä suurempi huomio siihen, mitä sanomalehdet sanoivat. Näin tuli sanomalehdistöstä valta, jonka arvoa ei ollut vähäksyttävä. Siihen asti sanomalehdillä Suomessa oli ollut tuskin mitään merkitystä.

Ainainen sotakannalla olo kävi kuitenkin raskaaksi, kun oli taisteltava yksin kaikkia vastaan saamatta tukea mistään päin. Hänen lähimmät ystävänsäkin ainoastaan varoittivat häntä esiintymästä liian rohkeasti ja pilaamasta sillä asiaansa ja ajamasta karille elämäänsä. He kyllä toivoivat kaikkea menestystä hänen aatteilleen, mutta eivät ymmärtäneet, miksi niitä oli ajettava sellaisella jyrkkyydellä, jota Snellman käytti. Hän vastaa heille:

»Minä alan väitteellä: raukkamaisesti kätkee itseltään totuuden se, joka tahtoo luulotella, että sorretun kansan kansallistunne saattaa koskaan herätä itsetietoisuuteen, ryhtymättä tositeossa vastustukseen. — Nyt on onnemme onnettomuudessa se, että Suomen kansan kansallista itsetietoisuutta painaa etusijassa toinen valta kuin se, joka sitoo sen poliittista itsenäisyyttä. Vaikka tämä valta olisikin yhdessä kädessä, niin ei olisi sittenkään muuta keinoa kuin tappion tai voiton uhalla yrittää, se on uskaltaa. Mutta vieraalla sivistyksellä on toinen alkuperä, ja vastustus sitä vastaan on näennäisesti kirjallisuuden yksinomainen asia! Lykkää toistaiseksi! Mutta silloin tulee kyllä aika, jolloin molemmat vallat ovat yksi, ja vastustus toista vastaan on avonainen kapina toistakin vastaan.» Ei siis sopinut mitään vaatimuksia lykätä, vaan oli iskettävä lujasti.

Maamiehen ystävä.

Snellman vaati sivistyneeltä säädyltä työtä suomalaisen rahvaan hyväksi. Itse hän kulki edellä esimerkkiä osottaen. Samaan aikaan Saiman kanssa toimitti hän suomenkielistä lehteä »Maamiehen ystävä». Sillä hän tahtoi herättää ja kasvattaa suomalaista talonpoikaista väkeä. Se ei ollut tottunut seuraamaan maan asioita. Mitä herrat tekivät, sen se sai hyvänään pitää. Alempia virkamiehiä, nimismiestä ja pappia, se saattoi moittia, mutta maaherra oli sille jo pieni jumala, jonka tekoja ei sopinut arvostella. Talonpoika oli opetettava katselemaan ympärilleen, näkemään kauemmas kuin omaan ja lähimpään naapuripitäjään. Hänet oli opetettava lukemaan muutakin kuin katkismusta ja virsikirjaa. Ja »Maamiehen ystävä» sai heti suuren lukijakunnan — todistus suomalaisen rahvaan luku- ja tiedonhalusta — ja moni kansanmies sai siitä ensimäiset tietonsa. Mainittakoon muutamia aiheita, joista »Maamiehen ystävä» lukijoilleen kertoi: Mitkä suomalaiset ovat, selostus suomalaisten lähimmistä sukulaisista ja entisistä asuinpaikoista; Suomen Kirjallisuuden Seurasta; Mikä tieto vanhoilla suomalaisilla oli Jumalasta; Kuinka viisas mies lapsensa kasvattaa; Kertomus Kristinopin levittämisestä Suomen maassa; ulkomaiden uutisia y. m. Näytteeksi Snellmanin käyttämästä kielestä ja osotteeksi siitä, kuinka hauskasti ja helposti ymmärrettävästi hän osasi kirjoittaa, lainataan tähän muutamia rivejä »Maamiehen ystävän» ulkomaan osastosta:

»Englannin maassa hallitteepi drotninki Viktoria, joka ei vielä ole 25 vuotta vanha, vaikka jo on puoli seitsemättä vuotta hallituksessa ollut. Mutta se onkin siinä maakunnassa tapana, että herrainpäivissä tuumaellaan kuinka hallitteman pitää, ja kuningas taikka drotninki panee sitten päällysmiehiä (ministereitä), jotka näihin tuumiin tyytyvät, valtakunnan hallituksesta vaaria pitämään. Mainitun drotninkin aviomies ei oo kuninkaana, mutta kututaan kuninkaalliseksi korkeudeksi. — — Englannin drotningilla esimerkiksi on omiin tarpeisiinsa vuodessa paljon enemmän rahaa, kuin koko Suomenmaassa kruunulle maksetaan. Ei taida siis löytyä toista naitavaa semmosta, kuin oli tämä neitonen aikonaan. Mutta eipä keksineet Kuopionkaan pitäjän pohatat mennä Englantiin kosimaan. Ja ei he vastakaan tule tietämään, missä löytyy rikkaita tyttäriä, koska ei koko Kuopion pitäjässä usiampia kuin kaksi miestä ole ostanut tätä »Maamiehen Ystävätä». Isot viisaat muka nämät Kuopion pitäjän miehet ovatkin, ettei heille enään ole tarve oppia mitään.»

Lehti ilmestyi kerran viikossa. Snellman ei kuitenkaan ottanut osaa sen toimitukseen kauan. Kun hän oli saanut lehden elämään, täytyi hänen lukuisien muiden töittensä vuoksi jättää se toisten hoidettavaksi. Mutta merkityksensä lehdellä oli sittenkin. Se itse aukasi monelle talonpojalle avaramman maailman ja se sai lukuisia suomalaisia lehtiä seuraajikseen. Sen jälkeen ei enää ole ollut aikaa, jolloin ei yhtäkään suomalaista sanomalehteä olisi ollut olemassa.

Saima lakkautetaan.

Snellman taisteli edelleen Saimansa kanssa, puhui suoraan mitä ajatteli. Vastustajain taholla selitettiin hänen parhaatkin vaikuttimensa huonoiksi. »Snellman on tekeytynyt liiallisen fennomaniian (suomalaiskiihkon) ensimäiseksi äänenkannattajaksi ja siten saattanut nuorison mielet levottomiksi. Jos joku luulee sen tapahtuneen pelkästä isänmaanrakkaudesta, hän erehtyy. Hän tahtoi panna soimaan sävelen, jolla Saima pääsisi vauhtiin, ja sitten tuli halu aina olla oikeassa, sydämmetön ja järjetön riidanhimo, halu esiintyä mahdikkaana, marttyyrinä j.n.e., sanalla sanoen kaikenlaisia motiiveja paitsi todella puhtaita.» Vallassaolijat olivat usein keskustelleet lehden lakkauttamisesta. Sitä peläten hänen ystävänsä kehoittivatkin häntä varovaisuuteen sanoen, että saavuttaakseen päämääränsä hänen ennen kaikkea tulisi pitää huoli siitä, että Saima saa elää. Mutta ei tahtonut Snellman tinkiä vakaumuksestaan. Minkä hän kerran piti oikeana, sen hän lausui. Mitä olisi merkinnyt joku lievä sana, silloin kun vastustajat tahtoivat suomalaisilta kieltää olemassaolon oikeuden, kielen, jopa isänmaan esim. seuraavalla sepustuksella:

»Suomalaiset muodostavat kyllä yhtenäisen väestön, mutta ne eivät muodosta kansaa, koska heillä ei ole historiaa. Hanhet puhuvat kyllä kaikki samaa kieltä, mutta ne eivät muodosta kansaa, eivät edes metsähanhet, jotka kuitenkin ovat itsenäisiä. — — Suomi sivistyksen ja kirjallisuuden kielenä ei voi synnyttää muuta kuin aapiskirjallisuutta. — — Vielä ei ole enemmistön kieli missään maassa, ei edes itsenäisessä, kyennyt tunkemaan pois sivistyksen elävää kieltä. Minä epäilen siis, onnistuuko koe Suomessa ensi kerran. — — Tosin seuraa kansan aatteesta, että kullakin kansalla pitää olla isänmaa, ja että sen siellä tulee puhua omaa kieltänsä. Tämä on sääntö, mutta jos kansa kerran on menettänyt jommankumman niistä, niin on epävarmaa, saako mainittu kansa ne jälleen tai voiko se ne saada.» Tällainen puhe vaati jyrkkää vastustusta.

Ja Saima lakkautettiinkin ilmestyttyään lähes kolme vuotta. Lehden viimeisessä numerossa kirjoittaa Snellman esiintymisestään: »Niiden kohtien joukossa, joista (Saimaa) on moitittu, on mainittava lausetavan ankaruus, josta on luultavasti syystäkin lausuttu paheksumista tätä lehteä kohtaan. Se saattaa johtua asianhaaroista, joita yksilö ei aina jaksa voittaa. Elinolot saattavat huomaamatta painaa sen ankaruuden ihmisen mieleen, niin että hänestä tuntuu kohtuulliselta sellainen esiytyminen, jota toiset, tasaisemmissa oloissa kehittyneet katsovat liian ankaraksi.»

Lehden lakkauttamisella ei Snellmania kuitenkaan saatu vaikenemaan. Lönnrot sai luvan julkaista ja Snellman ryhtyi toimittamaan uutta lehteä muutaman kuukauden kuluttua Saiman lakkauttamisesta. Se, »Kirjallisuuslehti yleistä kansalaissivistystä varten», oli myös ruotsinkielinen, mutta kirjoitti Snellman siihen joskus suomeksikin. Siinä hän kirjoitti etupäässä arvosteluja koti- ja ulkomaisesta kirjallisuudesta, mutta käytti jokaista sopivaa tilaisuutta puhuakseen kirjoissa käsiteltyjen asiain yhteydessä päivän kysymyksistä. Tätä lehteä Snellman toimitti Kuopiossa-olonsa ajan ja myöhemmin vielä noin yhdeksän vuotta, oltuaan välillä irti sanomalehtipuuhista sensuurin rettelöimisiin kyllästyneenä.

Helsinkiin.

Vaikka Snellman tekikin uutterasti työtä Kuopiossa, ei hän sittenkään viihtynyt siellä. Se oli liian köyhä henkisistä harrastuksista, joita hän elääkseen tarvitsi. Yliopistossa oli auki filosofian professorin virka. Snellman haki sitä, mutta ei saanut. Ehdokkaiden joukossa hän kyllä oli ensimäisellä sijalla, mutta kaikista ystävien ponnistuksista huolimatta hänet syrjäytettiin. Joku ystävistä oli ehdottanut, että hän kävisi kumarrusmatkalla Pietarissa. Siihen hän taas ei mitenkään voinut suostua. Vastoinkäymisen hän ei kuitenkaan antanut mieltään masentaa. »Saattaahan hetkeksi tuntua katkeralta, kun näin tuntuvasti muistutetaan, että elämme yhteiskunnassa, jossa hyvä tahto ja uuttera työ yleisen hyvän puolesta ei kelpaa. Mutta ajatus, että se on ollut maailman tavallisin meno, ja että se on ollut suurtenkin sankarien kohtalo, se saattaa ihmisen nöyrtymään vaatimuksissaan.» Näin lohdutteli Snellman itseään.

Hänen kuitenkin täytyi päästä pois kaukaisesta sydänmaasta, Kuopiosta, ja hän muutti perheineen Helsinkiin. Sinne perustettavaan kauppaopistoon oli hänen mieli päästä johtajaksi. Mutta nyt vallanpitäjät näyttivät, ettei ollut hyvä asettua heitä vastaan. Opiston perustamiseen annettiin lupa sillä nimenomaisella ehdolla, että Snellman ei tule sen johtajaksi. Samoin hallituksen kekseliäitten määräysten kautta Snellman syrjäytettiin silloin juuri perustetun merivakuutusyhtiön toimitusjohtajan paikasta. Snellman oli jo aivan neuvoton, millä elää.

Hallituskin tunnusti Snellmanin kyvykkääksi mieheksi. Mutta hän oli ollut hallitusta vastaan ja johtanut sanomalehtien kautta yleistä mielipidettäkin siihen suuntaan. Jos tämä mies nyt saataisiin hallituksen palvelukseen, mikä erinomainen hyöty siitä olisikaan! Päästäisiin kiusallisesta rauhanhäiritsijästä ja hänen kykynsä tulisi käytetyksi maan parhaaksi — katsoohan viisas hallitus aina maan parasta. Snellmanille tarjottiin työtä virallisen lehden toimittajana, paikkaa kenraalikuvernöörin kansliassa. Siihen loukkuun oli Snellman liian viisas menemään.

Mutta mitä nyt tehdä? Ei ollut virkaa, ei ollut leipää. Hänelle tarjottiin ja hän haki — näissä oloissa sen hyvin ymmärtää — filosofian professorin virkaa Lundin yliopistossa Ruotsissa. Mutta peläten, että, jos hän sinne menisi, hän ei enää voisikaan palata Suomeen, hän peruutti hakemuksensa. Hän tahtoi jäädä kotimaahan tekemään työtä sen hyväksi. Mitä hän voisi tehdä, kun ei ollut edes työtä elatukseksi, näytti hyvin hämärältä. Suoranaiselta puutteelta ja nälältä hän pelastui, kun kauppaneuvos Borgström otti hänet konttoriinsa työhön.

Professori.

Näinä aikoina oli taantumus Suomessa mahtavimmillaan. Suomalais-kansalliset ja siis myös Snellmanin pyrkimykset olivat ahtaammalla kuin koskaan ennen. 1850 julaistiin suomalaisille harrastuksille surmaniskuksi aiottu sensuuriasetus, joka kielsi suomenkielen käytön muissa kuin uskonnollisia ja taloudellisia kysymyksiä käsittelevissä kirjoituksissa. Ja kamalinta oli, että tämän kotoisen taantumuksen etupäässä ja varsinaisessa johdossa ei ollut mikään maatamme ulkoa päin kiristävä »yhdenmukaisuus»-aate, joka on meidän ajallemme tuttu, vaan kotimaiset miehet senaatissa, miehet, jotka pitivät itseään myös suomalaisina. — Silloinen hallitsija, Nikolai I, oli tosin taantumusmielinen, mutta ilman senaatin omaa halua ei sellaista asetusta olisi tullut.

Mutta tulivat uudet ajat. Keisari Nikolai I kuoli ja valtaistuimelle nousi jalo Aleksanteri II. Samaan aikaan käyty sota ja tämä hallitsijanmuutos käänsi koko Venäjän sisäisen elämän uuteen suuntaan. Vapaammat ajat koittivat Suomellekin. Senaattiin ja maamme muihin korkeimpiin virkoihin tuli uusia miehiä ja ne ymmärsivät myöskin Snellmanin työn arvon. Niinpä yliopiston varakansleri kehotti Snellmania kirjoittamaan hänen, varakanslerin, nimessä keisarille, että yliopistoon tarvittaisiin opettaja, jonka neuvot suorastaan olisi tarkotettu herättämään nuorisossa vakaumuksellista halua hyviin tapoihin ja ahkeruuteen. Jotta virka näyttäisi mahdollisimman viattomalta, ehdotettiin uudelle opettajalle »siveysopin ja tiedetten järjestelmän» professorin nimeä. Tässä nimessä ei saanut tulla näkyviin sana filosofia, koska Venäjän kaikissa yliopistoissa oli edellisinä vuosina lakkautettu filosofian professorien virat. Korkeimmassa paikassa hyväksyttiin ehdotus ja tähän virkaan nimitettiin Snellman monien virkamiesten salahankkeiden, juonien ja keisarille asti kanneltujen panettelujen rauetessa tyhjiin. Ylioppilaat ottivat Snellmanin riemuiten vastaan. Mutta Snellmanin tie ei ollut vielä sileä.

Hän oli nyt päässyt työhön, johon hän alunpitäen oli valmistautunut. Hän sai istuttaa nuorukaisiin samaa totuudenrakkautta ja velvollisuudentuntoa, joka ohjasi hänen omaakin elämäänsä. Mutta edelleen tuli hänen voimakkaasti taistella ajamainsa asiain puolesta. Vaatipa yleinen asema häntä esiintymään tavalla, jonka monet selittivät hallituksen mielistelemiseksi. Suomessa oli joissain piireissä lausuttu mielipiteitä, joissa ilmeni tyytymättömyyttä ja halveksumista Venäjän valtaa kohtaan ja viittauksia siihen suuntaan, että parempi olisi ollut olo Ruotsin vallan alla. Näistä mielipiteenilmauksista saivat lisäyllykettä Ruotsin sanomalehdet, jotka muutenkin olivat sitä mieltä, että itämaisen sodan aikana Ruotsin olisi tullut koettaa valloittaa takaisin Suomi. Ja uskoteltiin, että se olisi ollut hyvin helppoa. Suomessa muka olivat olot kurjan kurjat, joten suomalaiset yleisesti olivat tyytymättömiä Venäjään, valmiit nousemaan kapinaan ja yhtymään Ruotsiin, kun vain merkki annettaisiin. Omankin maamme nuorissa miehissä, varsinkin täältä Ruotsiin muuttaneissa, oli sellaisia, jotka olivat mukana näitä uskomattomia juttuja laatimassa. Näitä sanomalehtikirjoituksia koottiin kirjasiksi ja niitä levitettiin Suomeen ja tieto niistä joutui keisarille asti. Suomessa tietenkään ei valmisteltu mitään kapinaannousua, selvänä todistuksena siitä olivat tapahtumat sodan aikana: kun englantilaiset tulivat pommittamaan ja hävittämään rannikoltamme, eivät he missään saaneet asukkailta apua eikä ystävällisyyttä, päinvastoin monessa paikassa heitä ammuskeltiin. Mutta levitetyt jutut saattoivat kuitenkin herättää hallitsijassa epäluuloa. Tämän ikävän asiaintilan sai Snellman hälvennetyksi kirjoittamalla sanomalehteen voimakkaita kirjoituksia, joissa hän osoitti, mistä nuo ilkeät jutut olivat kotoisin, ja lausui tuomionsa niistä sekä niiden kirjoittajista, jotka ajattelemattomilla teoillaan voivat aiheuttaa maalle vaikka minkälaisia vaurioita. Snellmanin vaikutusvalta yleiseen mielipiteeseen ja hänen sanojensa merkitys oli tähän aikaan jo niin suuri, että hänen kirjoituksensa sillä kertaa poistivat vaaran.

Hän oli tehnyt maalleen arvaamattoman palveluksen. Mutta hänen vastustajansa julkaisivat sekä Suomen että Ruotsin lehdissä kirjoituksia, joissa hänet leimattiin onnenonkijaksi, joka oli esiintynyt mieliksi vallanpitäjille saadakseen heidän suosionsa. Hän oli muka kieltänyt kaikki entiset oppinsa ja ryhtynyt ajamaan hallituksen pyyteitä. Todellisuudessa hän ei ollut luopunut kannastaan vähääkään. Hän oli aina ollut jyrkkä laillisuuden puolustaja, joka ei voinut hyväksyä minkäänlaista lain halveksimista. Jos hallituksen suhde häneen olikin muuttunut, oli se tapahtunut vain siitä syystä, että hallituksessa olevat miehet oppivat vähitellen paremmin tuntemaan hänet. He näkivät, että vaikka hän lujasti vaatikin parannusta epäkohtiin, hän ei silti ollut mikään vallankumouksellinen, vaan laillisten olojen kannattaja.

Snellman oli rohkea. Hän kirjoitti lehteensä asioista, joista siihen saakka ei oltu sallittu puhua julkisuudessa. Niinpä eräs kirjoitus sisälsi selonteon Suomen valtiovelasta. Toisessa kirjoituksessa oli taas viittaus säätyjen kokoonkutsumisen tarpeellisuudesta. Oli puhe suunnitelluista rautateistä ja Snellman sanoi, että niiden rakentamiseen tarvittava laina vaati säätyjen takausta. Se seikka, että Snellman sai näin puhua, lie johtunut hallituksen muuttuneesta suhteesta häneen. Ettei hän suosiota tavotellut, sitä osottaa hänen aikaisempi kirjoituksensa rautatieasiassa. Hän nim. asettui jyrkästi vastustamaan valtiovarain toimituskunnan päällikköä, joka oli ehdottanut ensimäisen rautatien sotilaallisista syistä rakennettavaksi Pietarista Turkuun. Snellmanin suunnitelmana oli: rautateiden kautta on yhdistettävä sisämaa meren rannikkoon, järvet mereen. Kansallisonnettomuus olisi minkään muun perusohjeen käyttäminen. Snellmanin kanta voitti. Hänen suunnitelmansa on myöhemmin täydellisesti toteutettu.

Maamme olot kirkastuivat yhä. Keisari käski senaatin valmistamaan selonteon asioista, jotka välttämättä vaativat säätyjen hyväksymistä. Tässä oli siis selvä lupaus valtiopäivien kokoonkutsumisesta. Suuri myönnytys maallemme oli myöskin oman rahan — hopeamarkan ja pennin saaminen (1860), vaikkakin toistaiseksi Suomessa käypien Venäjän seteleiden pakkokurssi teki rahamuutoksesta johtuvat edut vähäisiksi. Myöhemmin vasta saatiin rahalaitoksemme kokonaan riippumattomaksi Venäjän rahasta. Mutta valtiopäiväin kokoonkutsuminen lykkäytyi yhä tuonnemmaksi. Ja monien mielestä näytti siltä, kuin se siirtyisi aivan epämääräiseen tulevaisuuteen, jopa siltä, ettei valtiopäiviä kutsuttaisi koskaan, sillä annettiin julistus, joka määräsi kunkin säädyn valitsemaan 12 edustajaa valiokuntaan, joka tarkastaisi sille jätettävät asetusehdotukset maan olojen tilapäiseksi järjestämiseksi, kunnes valtiopäivät voitaisiin kutsua kokoon. Tämä oli surullinen pettymys kaikille. Tulisivatko valtiopäiväin tehtävät kokonaan siirtymään valiokunnalle? Osa senaattia pani vastalauseen tässä ilmennyttä perustuslain loukkausta vastaan ja yleisö oli kovin kiihtynyt ja levoton. Ne, jotka olivat olleet myötävaikuttamassa julistuksen syntyyn, huomasivat erehtyneensä ja pyysivät hallitsijaa peruuttamaan koko valiokunnan. Jalomielisesti hän antoikin selityksen, että valiokunta ainoastaan tulisi tekemään ehdotuksia, jotka lopullisesti käsiteltäisiin pian kokoonkutsuttavilla valtiopäivillä. Mutta tähän eivät tyytyneet kaikki äänet: toiset vaativat, että oli kieltäydyttävä valitsemasta jäseniä valiokuntaan, toiset, että vaalitilaisuuksissa oli pantava vastalause, koska valiokunta oli laiton. Nyt tarttui Snellman asiaan. Hänkin oli hyvin ymmärtänyt vaaran, minkä valiokunnan kokoontuminen täyttämään alkuperäisessä julistuksessa sille annettuja tehtäviä olisi voinut maalle tuottaa. Mutta kun asia kerran oli korjattu, kun oli nimenomaan selitetty, että valiokunnan käsittelemät asiat joutuisivat säätyjen ratkaistavaksi, ei hänen mielestään ollut mitään syytä vastustaa valiokunnan kokoontumista. Hän kirjoitti ankaria sanoja niitä vastaan, jotka kehoittivat kieltäytymään vaaleista, ja todisteli, että ainoa järkevä menettely oli luottamuksella suhtautua valiokuntaan. Jos niin tehdään, voidaan olla varmoja valtiopäiväin pikaisesta saamisesta, muuten oli kaikki epävarmaa. Ja valiokunta kokoontui 1862, täytti tehtävänsä, ja jo seuraavana vuonna, 1863, kutsuttiin koolle valtiopäivät.

Taas olivat Snellmanin neuvot osottautuneet oikeiksi. Mutta aivan hurjina hyökkäsivät hänen vastustajansa hänen kimppuunsa. Ylhäisten suosion tavottelussa hän muka oli mennyt niin pitkälle, että, hyväksymällä perustuslainvastaisen valiokunnan, oli kieltänyt maan valtiollisten oikeuksien olemassaolon. Taistelu, johon hän tällöin joutui, tuotti hänelle niin paljon katkeruutta, että muistot siitä säilyivät hänen elämänsä loppuun asti.

Korkeissa piireissä tultiin yhä enemmän vakuutetuiksi Snellmanin suurista kyvyistä ja nähtiin selvästi, että hän johti maan yleistä mielipidettä. Hänet oli siksi saatava maan asiain johtoon. Hänelle tarjottiin virka senaatissa kansliatoimituskunnan päällikön apulaisena. Snellman kieltäytyi. Hänelle oli rakas toimensa yliopistossa, hän oli täysin riippumaton sanomalehtimiehenä. Jos hän nyt ankarain kiistojensa jälkeen menisi senaattiin, pidettäisiin sitä todistuksena siitä, että hän oli niin jyrkkänä esiintynyt toivoen siitä palkkion saavansa. Hänelle tarjottiin saman toimituskunnan päällikön virkaa, mutta yhäkin hän kieltäytyi. Vasta kun hänen ystävänsä valtiovaraintoimituskunnan päällikkö sairastui ja sitä virkaa tarjottiin hänelle, suostui hän.

Vuosikymmeniä aikaisemmin, Snellmanin lähtiessä Ruotsista Suomeen, sanoivat hänen ystävänsä hänelle: »Joko sinut siellä hirtetään tai nimitetään senaattoriksi.» Tämä ennustus toteutui. Snellmanista, jota oli pidetty kansankiihottajana ja kumouksellisena, tuli senaatin jäsen.

Senaattorina.

Hänen ensimäisiä merkittävimpiä töitään senaattorina ollessa oli hallitsijan valtaistuinpuheen suunnitteleminen valtiopäiväin avajaisia varten. Tärkeimpiä kohtia tässä puheessa oli lupaus valtiopäivien määräajoittain kokoonkutsumisesta. Se oli perustuslaillisen elämän edellytys. Se oli kaikkien isänmaanystäväin harras toivo, joka nyt toteutui. Vähemmin muistettavia eivät ole sanat, jotka keisari itse puheeseen kirjoitti: »Ei mikään teko minun puoleltani ole voinut häiritä sitä luottamusta, jonka tulee vallita hallitsijan ja kansan välillä. Olkoon yhä edelleen, niinkuin tähänkin asti, tämä luottamus sen lujan sovun takeena, joka minut yhdistää Suomen rehelliseen ja uskolliseen kansaan.»

Kieliasetus.

Senaattorina Snellman sai laajan vaikutusvallan. Oli luonnollista, että hän käytti kaikkia tilaisuuksia niiden aatteiden toteuttamiseksi, joiden puolesta hän ennenkin oli taistellut. Niinpä hän sai suuren voiton suomalaisuuden asialle. Kaksi eri kertaa oli talonpoikaisia lähetystöjä käynyt Pietarissa hallitsijan puheilla pyytämässä, että suomenkieli otettaisiin käytäntöön virastoissa. Talonpoikainen suomalainen väestö oli aina tuntenut vääryyden, mikä kielioloissamme vallitsi. Silloin tällöin ilmestyi jonkun kansanmiehen kyhäämä pilkka- tai valitusruno, jossa kuvattiin talonpojan surkea asema ruotsinkielisten herrain kanssa asioihin jouduttuaan. Mihinkään varsinaisiin toimenpiteisiin asiansa auttamiseksi he eivät olleet ennen ryhtyneet. Mutta Snellmanin ja toisten nuorempien suomalaisten sanomalehtimiesten ja suomalaisuuden ystäväin toiminta oli herättänyt suomalaisen rahvaan entistä selvemmin tajuamaan sorretun asemansa ja vaatimaan siihen parannuksia. Keisari otti lähetystöt suosiollisesti vastaan luvaten tehdä asian hyväksi, minkä olosuhteet sallivat.

Snellman ajatteli, että nyt oli sopiva tilaisuus hänenkin ryhtyä asiaan. Tavallista virallista tietä mennen siitä ei olisi tullut mitään. Snellman itse kirjoittaa: »Suomenkielen asia oli jätetty senaatille, joka kuulusteli hovioikeuksia, kuvernöörejä, maistraatteja, konsistoreja y.m., y.m. Suuret paljoudet lausuntoja oli saapunut, enimmät täynnä »parantumattomien estelyjä». Varalääninsihteerirahjukset, jotka huonosti kirjoittivat ruotsia, olivat selitelleet vastustamattomat mielipiteensä siitä, mikä vaara uhkasi heidän korkeata sivistystänsä.» Senaatin herrat olivat tietysti samalla kannalla. Oli siis käytettävä toista tietä. Kaikki ruotsinmieliset lehdet selittivät, että kielikysymys oli puhtaasti hallinnollinen asia, jonka kanssa säädyillä ei ollut mitään tekemistä. He nimittäin pelkäsivät, että valtiopäiville saattaisi tulla paljon suomenmielisiä, joten kielikysymys siellä voisi tulla ratkaistuksi heidän eduilleen aivan vastakkaisesti. Mutta hallituksen ruotsinmielisyyteen he luottivat. Kun asia yleisesti tunnustettiin hallinnolliseksi, oli Snellmanin siis hankittava keisarillinen asetus, joka takaisi suomenkielelle joitain oikeuksia. Hänellä oli korkeita tuttavia, jotka hän sai asiaansa ajamaan. Hänen päämääränsä oli selvä: suomi oli tehtävä oikeuden ja virastojen kieleksi. »Valtion palvelijat ovat kansan. Niiden mukavuus ei saa estää jälkimäisen oikeutettujen tarpeiden tyydyttämistä. Eikä se ole valtion palvelijain, vaan kansan tyytyväisyys, joka kannattaa maata ja valtakuntaa; ei edellisen vaan jälkimäisen uskollisuus, jolle hallitsija saattaa rakentaa. Jos kansa pysyy lujana, täytyy sen virkamiesten enemmittä mutkitta mukaantua.»

Pietarissa valmistettiin asetusehdotus, mutta siinä ei oltu näin jyrkkiä. Säädettiin että, mikäli asia koski »nimenomaan suomalaista väestöä», suomenkieli tulisi olemaan yhtä oikeutettu ruotsinkielen kanssa. Suomalaisia asiakirjoja piti heti saada jättää virastoihin ja tuomioistuimiin. 20 vuoden kuluessa oli asiat niin kehitettävä, että viimeistään v. 1883 kaikki virastot olivat velvollisia myöskin antamaan suomalaisille suomenkielisiä asiakirjoja. Maan virallisena kielenä tulisi kuitenkin pysymään ruotsi.

Keisari tuli tarkastamaan sotaväkeä Parolaan ja siellä Snellman pääsi hänen puheilleen. Hämeenlinnassa allekirjoitettiin sitten käskykirje, tässä kerrotun sisältöisenä, ja julaistiin 1 p. elok. 1863. Senaatin toimeksi jäi käskykirjeen käytäntöön sovelluttaminen. Kaikki tiesivät, että se kyllä synnyttää hidastelua, kahnausta, verukkeita, mutta siitä huolimatta vallitsi maassa tavaton riemu.

Painovapauslain puolesta.

Snellman oli saanut taistella sensuuria vastaan vuosikymmeniä. Kun ei ollut mitään lakia siitä, mikä oli luvallista kirjoittaa, mikä ei, kun laissa ei ollut mitään määräyksiä, mihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä niitä vastaan, jotka käyttivät väärin sanaa, riippui kaikki sensuurista, mielivallasta. Snellman tahtoi näin ollen jättää kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen painovapauslaiksi. Kovasti oli hänellä puuhaa, ennenkuin sellainen saatiin. Mutta saatiin se lopultakin. Säädyt hyväksyivät sen ja laki astui voimaan 1865 pysyäkseen vain seuraaviin valtiopäiviin asti. Niille annettiin asiasta uusi esitys, muutamissa kohdissa ankarampi kuin edellinen. Se oli ehdotettu pysyväksi voimassa taas seuraaviin valtiopäiviin asti. Säädyt tekivät pieniä muutoksia esitykseen ja vaativat, että se pysyisi voimassa, »kunnes toinen Hallitsijan ja Säätyjen säätämä painovapauslaki on tullut julistetuksi». Snellman, joka oli korotettu aatelissäätyyn ja siis otti osaa valtiopäiviin, koetti vakuuttaa säädyille, että jos näin meneteltäisiin, hallitsija ei tulisi asetusta hyväksymään. »Säädyt vaativat hänen Majesteettiaan kaikkea tulevaisuutta varten luopumaan oikeudestaan yksin säätää painolakeja, jota oikeutta maan kaikki hallitsijat aina v:sta 1772 ovat nauttineet ja käyttäneet.» Tässä vaatimuksessa pysyen jäätäisiin taas sensuurin varaan. Mutta ei auttanut mikään. Säädyt pysyivät mielipiteissään, laki raukesi ja paino-olomme jäivät sensuurista yksin riippuviksi. Painovapauslaki, vaikka kuinka huono ja puutteellinen, olisi taannut joka tapauksessa oikeudellisen tutkinnon, jossa syytetty olisi saanut puolustautua. Snellmania ei kuultu ja niin jäätiin ilman lakia.

Rahaolojen parannus.

Erittäin suuriarvoisen työn suoritti Snellman senaatissa saattaessaan loppuun rahanmuutoksen. Vaikka oma raha jo olikin saatu, olivat olot hyvin sekavat. Venäjän setelit ja ala-arvoinen kupari- ja hopearaha olivat täällä käypiä. Rahanmuutoksen kautta toivottiin olojen vakaantuvan, mutta ala-arvoisen venäläisen rahan tulvaaminen Suomen pankkiin, joka ei saanut sitä vaihdetuksi Venäjällä täysiarvoiseen hopearahaan, vaikutti sen, että Suomen pankin täytyi kieltäytyä vaihtamasta hopeaan, joka silloin oli rahakantamme perustus, omiakin seteleitään, joiden arvo siitä syystä laski. Venäjän ala-arvoisesta rahasta piti päästä irti.

Snellman ryhtyi puuhiin. Hän esitti asian keisarille, puhui Venäjän ministereille siitä, kirjoitti suonomalehtiin, voittaakseen venäläisen yleisön myöntymyksen asialle, mutta sittenkin pelättiin »separatismia», valtiollista eristäytymishalua. Asema oli hyvin vaikea. Parannusta odotellessa Suomen pankin täytyi supistaa lainausliikkeensä mahdollisimman vähään, koska sen täytyi kerätä varastoon metallirahaa voidakseen täydestä arvosta lunastaa setelinsä. Kun pankista ei saatu luottoa, joutuivat siitä kärsimään monet, tekivätpä jotkut vararikkojakin. Säädyt olivat menneet takaukseen hypoteekkiyhdistykselle ulkomaisen lainan saamiseksi sille. Yhdistys oli puolestaan sitoutunut tallettamaan Suomen pankkiin lainastaan 8 miljoonaa markkaa hopeaa, millä summalla piti säätämän aikaan muutos rahaoloissa. Mutta yhdistys voi käyttää hyväkseen lainaa vain siinä tapauksessa, että parannus todella tapahtui. Siihen luottaen oli hypoteekkiyhdistys ottanut lainan ja luovuttanut siitä Suomen pankille sovitun summan. Mutta vieläkään ei saatu Pietarista lopullista suostumusta. Kotimaassakin oli miehiä, niiden etunenässä kenraalikuvernööri, jotka vastustivat koko puuhaa. Snellman sai ponnistaa kaikki voimansa. Vakavat tappiot uhkasivat joka taholla, hypoteekkiyhdistys joutuisi häviöön j.n.e., jos ratkaisu vielä viipyisi. Snellmanin täytyi lopulta ehdottaa, että säilytettäisiin edelleen Venäjän täysiarvoisen hopearahan kelpoisuus Suomessa, jolloin Suomen raha tulisi olemaan vain kuin alaosa valtakunnan rahasta, markka olisi täsmälleen neljäs osa ruplasta. Kiellettyjä olisivat vain venäläiset setelit ja ala-arvoiset metallirahat. Pitkän odotuksen jälkeen tuli vihdoin keisarin suostumus ja 8 p. marrask. 1866 annettiin julistus, jossa määrättiin, että metalliraha, hopea, oli siitä lähtien oleva ainoa laillinen maksuväline Suomessa. Mutta voi! Siinä oli lisäys, jonka johdosta hän valittaa, ettei hänelle »ollut mikään hupainen päivä se, jolloin reformi julistettiin saarnastuolista». Edelleenkin oli valtion rahastot velvoitettu ottamaan vastaan Venäjän ala-arvoista hopearahaa rajattomasti. Snellman sai ryhtyä edelleen puuhaan. Ja niin saatiin muutamien viikkojen kuluttua uusi asetus, jossa venäläisen ala-arvoisen rahan pakollinen vastaanottaminen yhdessä maksussa rajoitettiin 2 markkaan 50 penniin ja vihdoin kolmisen kuukauden kuluttua poistettiin kokonaan tämän rahan pakollinen vastaanotto.

Näin vihdoinkin saatiin maan raha-asiat vakavalle pohjalle. Alettiin yleisesti tunnustaa Snellmanin suuret ansiot rahanmuutoksen toimeenpanossa ja siitä osotettiin hänelle kiitollisuutta adresseilla ja muilla tavoin.

Taistelu nälkää vastaan.

Raskaita vuosia sattui Snellmanin senaattoriaikana. Silloin olivat suuret katovuodet 1865—67. Varsinkin 1867 oli huono. 1865 vuoden kadon aiheuttama köyhyys tuntui vielä kaikkialla. Talvi kesti melkein kesäkuuhun asti. Eläimet kärsivät rehun puutetta ja karjaa oli vähennettävä. Kesällä jo sattui muutamia halloja ja syyskuussa tuli niin ankara halla, että se vei viljat melkein koko maasta. Kylmän kevään tähden oli viljain kasvu niin myöhäinen, ettei ruiskaan ollut ehtinyt kypsyä. Seuraavana talvena täytyi ihmisten joukottain lähteä liikkeelle, varsinkin maan pohjois- ja itäosista, leipää etsimään. Laumottain ihmisiä kuoli nälkään ja kylmään ja niihin kulkutauteihin, joita kuljeskelevat joukot mukanaan levittivät.

Nyt oli valtiovarain päälliköllä työtä. Täytyi hankkia rahaa suunnattoman kurjuuden ja hädän lieventämiseksi. Oli ostettava viljaa ja järjestettävä sen jakaminen. Oli hankittava työtä puutteeseen joutuneille. Seuraavan kevään kylvöihin täytyi varata siementä. Rahoja ei ollut kuitenkaan rajattomasti käytettävänä, 7 miljoonaa vain, summa, joka kuitenkin silloin vastasi valtion puolen vuoden tuloja. Tehtävä oli niin vastuunalainen, että se painoi raskaana taakkana Snellmania ja usein hänen täytyi kysyä itseltään, menettelikö hän oikein. Niinpä hän kirjoitti m.m.: »Jos tämä summa olisi käytetty yksinomaan nääntyvien ja heidän lastensa hyväksi, eikä ainoatakaan markkaa siemeneen, ehkä olisi silloin kaikki olleet pelastettavissa. Olisiko se ollut oikein? En voi vieläkään tätä kysymystä ratkaista.» Jälkimaailma on vastannut. Jos kaikki varat olisi käytetty hädän hetkellä, ei kansa siemenviljan puutteessa olisi päässyt hyvänkään vuoden tullessa toipumaan. Snellmanin oikean menettelyn vuoksi päästiin jo lähimpinä seuraavina vuosina elämän alkuun ja kärsimysten jäljet alkoivat peittyä.

* * * * *

Valtiovarain tila oli kovasti kärsinyt katovuosien aikana. Menot olivat kovasti kasvaneet uhrauksista, joita oli tehtävä yleisen hädän lieventämiseksi, ja samaan aikaan kaikki tulot olivat supistuneet. Snellmanin asema oli kovin vaikea. Tätä vaikeutta lisäsi vielä uusi kenraalikuvernööri, Adlerberg, jonka kanssa hän joutui kireisiin väleihin. Adlerberg tahtoi kiihkeästi rakennettavaksi rautatien Riihimäeltä Pietariin, muka hätäapu-työnä katovuoden johdosta työttömälle rahvaalle. Snellman varotti keräämästä nälän näännyttämiä ihmisiä laajoilta aloilta yksille paikoille ja piti tarpeellisena kiinnittää vähemmän velkarahoja rautatiehen heti ensi rakennusvuotena kuin kenraalikuvernööri vaati. Saadakseen tuon itsepäisen Suomen valtion silloisen rahastonhoitajan pois tieltään, pakotti kenraalikuvernööri Snellmanin pyytämään virkaeron 1868. Näin palkittiin mies, joka oli isänmaalleen tehnyt niin monta suurta palvelusta.

Hypoteekkiyhdistyksen esimiehenä.

Erottuaan senaatista Snellman ei jäänyt toimettomaksi, vaikka hänen ikänsä — hän oli silloin jo 62 v. vanha — ja suorittamansa työt olisivat hänet oikeuttaneet vanhan lepoon. Hypoteekkiyhdistys, jonka avulla osaksi oli saatu aikaan rahauudistus, oli joutunut melkein häviön partaalle. Suuri joukko sen velallisista oli kykenemättömiä täyttämään sitoumuksiaan. Lainoja täytyi sanoa irti ja myytävistä taloista oli yhdistyksen ollut pakko huutaa itselleen tähän aikaan noin 500 eri tilaa. Asiain ollessa tällä kannalla valittiin Snellman heti senaatista erottuansa hypoteekkiyhdistyksen esimieheksi. Hänen kykyynsä luotettiin ja häneltä toivottiin pelastusta.

Snellman taas ryhtyi työhön ominaisella tarmollaan ja sai vähän kerrallaan tämän maanviljelijöille niin tärkeän luottolaitoksen raha-asiat paranemaan. Yhdistyksen lainausliike, joka oli välillä täytynyt kokonaan lakkauttaa, voi taas jatkua, se kykeni säännöllisesti suorittamaan korkonsa ja täyttämään sitoumuksensa. Kun asiat oli saatu näin muuttumaan, katsoi hypoteekkiyhdistys tulevansa toimeen ilman häntä, eikä häntä enää 1881 valittu esimieheksi.

Suomalaisen kirjallisuuden Seurassa.

Snellman oli ollut mukana perustamassa Suomalaisen kirjallisuuden seuraa. Vuosina 1870—1874 oli hän seuran esimiehenä. Tällöin hän jo sai nähdä hedelmiä työstään. Hän oli niin paljon kirjoittanut suomalaisen kirjallisuuden tarpeellisuudesta ja sen merkityksestä suomenkieliselle sivistykselle. Nyt suomalainen kirjallisuus jo alkoi versoa, ja Kirjallisuuden seuralla oli siinä suuri ansio. Hänen esimiehyytensä aikana seura julkaisi ajan vaatimuksia vastaavan Suomen maantieteen ja uuden kirjallisuusluettelon, oppikirjoja, joilla koetettiin hyödyttää alkavaa suomalaista teollisuutta, käännöksiä etevästä ulkolaisesta kaunokirjallisuudesta ja paljon muuta.

Seuran vuosikokouksessa pitämässään puheessa Snellman lausui: »Se on kyllä epäiltävä, milloin ja missä kansain vaiheitten jaksossa kirjallisuus tavallisesti on kukkeimmillaan. Pienten kansain elämäkerta on kyllä hyvin eriluontoinen. Mutta jos silmällemme mainioimpain kansain oloja, niin kyllä näyttää siltä, että heidän kirjallisuutensa kukkimisen aika ei odota heidän valtansa täyttä vaurastumista, vaan että päinvastoin tämä valta ei näytä mahdolliselta, ennenkuin kansallinen kirjallisuus kukkimisellaan on elähyttänyt kansan henkeä.» — — — »Tähän vertaillen pienempäinkin kansain oloa, luulisin selvää olevan, että kirjallisuus kansassa syntyy, kasvaa ja hedelmöipi, ennenkuin kansa voipi valtiollisissa suhteissaan päästä pyrintöjensä perille.»

Siksi oli ahkeroitava suomalaisenkin kirjallisuuden kehittämiseksi.

Suomalaisuuden puolesta.

Suomalaisuuden puolesta sai Snellman taistella elämänsä loppuun asti.
Seuraavat tapahtumat antoivat siihen erikoista aihetta.

Opetuslaitoksemme oli saanut oman ylihallituksen. Ennen oli huolenpito kouluista ollut tuomiokapitulien tehtävä. Koska kouluylihallituksen jäsenet tuli nimittämään hallitus, oli mahdollista, ettei aina pidetty silmällä kasvatuksellista puolta, vaan että annettaisiin henkilöitä ylihallitukseen valitessa poliittisten seikkain vaikuttaa. Tätä vaaraa kuvaili Snellman: »Kun opetuslaitosta hallitsee milloin diplomaatti (valtiomies), milloin kenraali, milloin juristi (lakimies) j.n.e., silloin on sukupolvet pelastuksetta annettu eksperimenttien (kokeilujen) ja, mikä pahempi on, poliittisten tarkoitusten valtaan. Hirveätä on ajatellakin, mutta sittenkin on tosiasia semmoinen, että monasti kysymys oikeasta keinosta, millä lapsi ja nuorukainen on saatettava tietämiseen ja hyveeseen, on muuttunut kysymykseksi, millä saataisiin tottelevia välikappaleita jonkun yksityisen tahi jonkun puolueen itsekkäitä hankkeita varten.»

Kävikin niin onnettomasti, että kouluylihallituksen ensimäiseksi esimieheksi nimitettiin kenraali. Sama mies oli aikaisemmin päässyt yliopiston sijaiskansleriksi ja oli hän siellä herättänyt toimillaan yleistä tyytymättömyyttä ja levottomuutta. Ja muihin oppilaitoksiin nähden hänen toimenpiteensä olivat kaikkea muuta kuin toivottuja: venäjänkielen oppimäärää oli kouluissa tuntuvasti lisättävä ja suomalaisuuden harrastukset, suomalaisten, kenraalin omain sanain mukaan »hirveän roistojoukon», pyyteet oli tyyten tukahdutettava.

Valtiopäivät koettivat nyt saada hänen puuhiaan estetyksi. Snellman puhui ja nyt hänen puheensa kelpasi niillekin, jotka muulloin olivat hänen kiivaita vastustajiaan. Kaikki säädyt yhtyivät anomukseen, että ne saisivat ottaa osaa koululain säätämiseen, joten voitaisiin onnettomuuksia välttää ja jollainen oikeus säädyillä oli ollut jo kauvan ruotsinvallankin aikoina. Mutta kenraali piti kiirettä. Senaatti valmisti hänen ehdotustensa mukaan koulujärjestyksen ja se julaistiin, ennenkuin säätyjen anomus ehti tulla hallitsijan kuuluvillekaan.

Suomalaisten pyrintöjen vastustamisessa kouluylihallitus sai luonnollisesti lämmintä kannatusta ruotsalaisiltamme. Helsingin normaalikouluun oli saatu suomalainen osasto. Sellainen oli saatava pois pääkaupungista maan sivistystä uhkaamasta. Normaalikoulun suomalainen osasto muutettiin Hämeenlinnaan, jolloin sikäläinen ruotsalainen koulu muutettiin suomalaiseksi. Sorto synnyttää aina vastustusta ja sortotoimenpiteillä on usein aivan vastakkainen vaikutus kuin mihin niillä on pyritty. Niin kävi nytkin. Suomalaiset keräsivät pian 200,000 mk., joilla perustettiin uusi suomalainen koulu Helsinkiin, joten yhden entisen sijalle saatiin kaksi uutta suomalaista koulua.

Kouluylihallituksen suomalaisten koulujen vastustaminen antoi Snellmanille aiheen kirjoitukseen »Mielipiteitä suomenkielisten oppikoulujen tarpeesta». Kertomuksessaan oli ylihallitus m.m. maininnut, että useampia suomenkielisiä oppikouluja voitaisiin perustaa ja yleensä suomenkieli saattaa korkeampaan asemaan vasta sitten, kun suomalainen kirjallisuus pystyisi näyttämään useita ajan vaatimuksia vastaavia alkuperäisiä teoksia. Snellman kirjoittaa tämän johdosta: »Mutta kenenkä ajatuksen juoksu lie niin nurinkurinen, että hän ensiksi vaatii kansalta täydellistä kirjallisuutta ja vasta sen jälkeen oppilaitoksia, joissa sellaisen kirjallisuuden tekijät voivat saavuttaa tähän tarvittavan sivistyksen? Tätä päättelyä ei voi puolustaa sillä, että suomalaiset kirjailijat kyllä voisivat saavuttaa tarpeellisen sivistyksen kouluissa, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä kirjailijoita voitaisiin silloin yhtä hyvin tilata Saksasta ja Ranskasta. Sen vähän suomen kielioppia y.m., jota meidän ruotsalaisissa kouluissamme opetetaan, voisivat he helposti oppia parissa kuukaudessa.» »Mutta sivistyneiden lukijain joukossa — — — ei varmaankaan ole ketään siksi taitamatonta ja ajattelematonta, että hän kuvittelisi kansalla voivan olla omakielistä kirjallisuutta, ellei sillä ole kouluja ja tämä kieli sen opetuskielenä.»

Näytti siltä kuin 1863 vuoden kieliasetus, jonka puuhaamisella Snellman oli alkanut valtiollisen toimintansa senaatissa, ei mitenkään olisi oloihin vaikuttanut. Kaksi vuosikymmentä, jotka oli määrätty suomenkielen täysiin oikeuksiinsa pääsön valmistamisajaksi, olivat loppuun kulumassa, eikä hallitus ollut tehnyt juuri mitään suomenkielen aseman parantamiseksi virastoissa. Se ei ollut vaatinut virkamiehiltä yhä suurempaa suomenkielen taitoa eikä velvoittanut heitä virastoista papereita antaessaan noudattamaan kielen suhteen sääntöjä, joihin heidän muutaman vuoden kuluttua oli kuitenkin pakko alistua. Valtiopäivillä nousi kieliasiassa oikea myrsky. Suomalaiset olisivat tahtoneet entisen hallinnollisen asetuksen sijalle säätyjen hyväksymän lain, jolla suomenkieli määrättäisiin yhdenvertaiseksi ruotsin kanssa. Snellman puhui säädyssään myöskin tähän suuntaan, mutta asia raukesi, kun toiselta puolelta katsottiin kielikysymyksen olevan hallinnollisen asian.

Snellmanin asema näihin aikoihin oli koko lailla toinen kuin hänen tullessaan senaattiin tai hänen alkaessaan julkisen taistelunsa suomenkielen hyväksi sanomalehtien kautta. Silloin hän taisteli yksin. Nyt oli kokonainen puolue suomalaisuuden asiaa ajamassa. Mutta hänen vastustajansakin, ruotsinmieliset, olivat järjestyneet lujaksi puolueeksi, jonka valta ei meidänkään päivinämme ole vähäinen. Hän oli toivonut, että koko kansamme voisi yhtyä suomalaista henkeä ja suomalaista sivistystä eteenpäin viemään. Hän oli toivonut, että ruotsalainen sivistynyt säätymme olisi vapaaehtoisesti omistanut suomenkielen, koska, kuten hän lausui sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 1871, »se on tukala seikka, kun samassa maassa on asujamia, jotka puhuvat eri kieltä ja siten joutuvat toisilleen vieraiksi. Se on tukalaa, mutta kahta tukalampaa on, kun, kuten meidän maassamme, korkeimmin sivistynyt osa kansasta puhuu toista kieltä, kansan suuri paljous toista. Syvät rivit ne voiton perivät. Ajatelkoon jokainen, ken voittoa toivoo ja sen hyväksi työskentelee, miten hän on saapa äänensä syvien rivien kuuluviin.»

Samaa yhdistämistä tarkoitti hän puheessaan, jonka hän piti hänen kunniakseen vietetyssä kansalaisjuhlassa täyttäessään 75 vuotta. »Jos Te, arvoisat isät, joiden kieli oikeastaan on ruotsi, jos tarkkaatte näitä tosiasioita ja tahdotte ottaa oppia historiasta, niin voitte siitä myös oppia, että se suomalaisuuden liike, jota ette oikein tajua, on pääsevä voitolle. Ei ole inhimillistä voimaa, joka kykenee sitä estämään, ja ainoastaan sen pohjalle voidaan perustaa luja Suomi, Suomi, joka toivoo kestävänsä tulevaisuudessakin. Jos Te, armaat äidit, jalot naiset, jos Te voitte tämän tajuta ja edeltä nähdä että näin on käyvä, varjelkoon silloin Jumala Teitä lastenne poviin kylvämästä eripuraisuutta, joka koko heidän iäkseen saattaa heidät sotaan sitä vastaan, jota he mielellään soisivat rakastavansa: isänmaatansa, syystä että heidät on varhain talutettu puolueohjelman polulle, eivätkä arvele voivansa rakastaa maatansa sillä tiellä kuin kansa tahtoo, jonka tahdon alle meidän kuitenkin kaikkien täytyy taipua.»

Ei ollut hänen syynsä, ettei kansastamme tullut niin yksimielinen kuin oli syy toivoa. Hän tiesi, että tulevaisuus oli tuova Suomen kansalle kovia päiviä, mutta hän toivoi, ettei vaikeus tulisi, »ennenkuin tuo suuri uudistus on tapahtunut, ennenkuin se täällä kohtaa yksimielisen kansan».

* * * * *

Parhaankin työmiehen voimat loppuvat kerran. Snellman oli tehnyt työtä, hän oli kestänyt raskaita päiviä, hän oli taistellut koko miehuutensa ajan, rohkeasti taistellut sen puolesta, mitä hän oikeana ja hyvänä piti. Hänen voimansa olivat kuluneet ja kuolema saapui heinäk. 4 p. 1881.

Hänen haudallaan puhui Topelius sanoen m.m.: »Ja missä hän taisteli, siellä hän ryntäsi esiin vakuutuksen voimalla, totuuden varmuudella ja rohkealla äänellä, sen vuoksi hän ei väistynyt iskiessään tahi saadessaan verisiä haavoja. Eivät kaikki tietäneet, että tässä panssaroidussa rinnassa, tämän rautaisen tahdon takana sykki lempein sydän. Kun tuntuivat iskut tuon käsivarren, joka näytti tahtovan maahan musertaa kaiken, mikä hänen tiellään oli, silloin moni ei tietänyt, että se oli hänen tapansa oikeutta rakastaa, hän ei itse käsittänyt, että sitä kävi toisin ymmärtäminen. Nuoriso sen oivalsi; se ymmärsi häntä. Mutta hautaan lasketun soturin uurnaan, eikä taistelun kilpiin, piirtää jälkimaailma puolueettoman tuomionsa.»

Eläissään sai Snellman, kuten eri asiain yhteydessä on tullut mainituksi, vastustajainsa taholta usein mitä epäoikeutetuimpaa kohtelua. Hänen väitettiin toimivan alhaisimmista vaikuttimista. Ei myönnetty arvoa hänen suurimmillekaan teoilleen. Tämä vastustajain taholta tullut häväisy ja puolueellinen arvostelu oli kyllä katkera. Mutta se ei sittenkään liene ollut raskainta kestää, sillä tiesihän hän itse etsivänsä totuutta, oikeutta ja isänmaan parasta. Vaikeampi lienee ollut kestää, milloin eivät ystävätkään hänen tekojaan ymmärtäneet, kieltelivät, estelivät, kehottivat järkevyyteen. Olihan hänkin ihminen, tarvitsihan hänkin toisten ymmärtämystä, kaipasi tunnustusta siitä, että menetteli oikein.

Jos hän ei olisi saanut osakseen muuta kuin vastustusta, ei hän sellaista taistelua kaikkia vastaan olisi koko elämää voinut kestää.

Sai hän eläissään tunnustustakin. Toimiessaan yliopistossa ja ylioppilaiden keskuudessa aivan nuorena hän sai osakseen ihailua taipumattomana vapauden ja oikeuden puolustajana. Tiedemiehenä kunnioitettiin häntä kaikkialla ulkomaillakin. Häntä kiitettiin kirjailijana. Hänen palattuaan ulkomailta ja alettuaan julkisen toimintansa täällä, kasvoi kasvamistaan se joukko, joka katseli häneen luottaen ja paljon odottaen. Varsinkin ylioppilasnuoriso osotti hänelle kunnioitustaan. Ylioppilaat kävivät säännöllisesti häntä laululla tervehtimässä Vilhelmin päivänä ja yhtä säännöllisesti Snellman palkitsi heidät puheella.

Mutta sai hän virallisempaakin tunnustusta. Valtiopäivillä 1872 oli talonpoikaissäädyssä puhe Snellmanin senaattorikaudesta ja eräs valtiopäivämies lausui: »Tällä ajalla ovat suoritetut ne suurenmoiset avustustoimet, joita 1867 vuoden kato teki välttämättömiksi. Tällä ajalla on rahareformikin saatu aikaan; tästä ja muusta pyydän saada lausua syvän kiitollisuuteni ja kunnioitukseni senaattori Johan Vilhelm Snellmanille.» Ja koko sääty yhtyi lausuntoon, että »senaattori Snellmanin oikeus kansan tunnustukseen ei ole supistettava». Kunnianosotus oli hänen korottamisensa aatelissäätyyn. Ilmeinen tunnustus hänen kyvyilleen oli vihdoin se, että hänelle, niin monelta taholta ja niin monista syistä ahdistetulle miehelle, tarjottiin senaattorinpaikka. Ennen on jo mainittu suuresta kansalaisjuhlasta, joka hänen kunniakseen pidettiin v. 1881.

Jälkimaailman tuomio Snellmanista alkaa olla yksimielinen. Hän on suomalaisen kansallisuuden herättämiseksi taistellut ja tehnyt enemmän kuin kukaan muu. Ja kun on selvää, että vasta kansalliseen itsetietoisuuteen heränneenä Suomen kansalla on elämismahdollisuuksia, ei Snellmanille suurinkaan arvonanto ole liikaa. Mitä hän on tehnyt suomenkielen oikeuksiinsa saattamiseksi, ei voi kukaan unohtaa eikä kieltää, yhtä vähän kuin sitä, mitä hän on tehnyt tämän maan taloudellisen elämän vakaannuttamiseksi ja nostamiseksi. Minkälainen olisikaan maamme taloudellinen tila, jos se pitemmäksi ajaksi tai pysyvästi olisi jäänyt riippumaan Venäjän rahan ylen vaihtelevasta kurssista? Ja kysyä sopii, minkälainen olisi henkinen elämämme ja sivistyksemme, jollei se olisi tuekseen saanut vankkaa taloudellista pohjaa. Snellman teroitti mieliin taloudellisen vaurastumisen ja varsinkin teollisuuden merkitystä kansallisuuden tukena. Rautateittemme suunnittelu ja toimet saada Kirjallisuuden seuran avulla suomalaista teknillistä kirjallisuutta olivat käytännöllisiä tuloksia tässä suhteessa. Kuinka selvänäköinen hän tässäkin asiassa oli, huomaamme hyvin, kun näemme, että parhaillaan käytävässä suuressa sodassa kansojen parhaana voimana on kukoistava teollisuus. Snellman uskoi oikeuden ja järjellisyyden maailmaa hallitsevaan voimaan ja hän opetti kansalleen, että samat voimat olivat perheen, yhteiskunnan ja valtion perustuksia, ja että jokaisen yksilön, joka tahtoi olla hyödyksi isänmaalleen, tuli nämä perusteet asettaa toimintansa ohjeeksi, tuli ehdottomasti täyttää velvollisuutensa perheessä ja yhteiskunnassa, tuli ehdottomasti noudattaa lakia.

Yhä vielä on hän opettajamme.

Talonpoikaissääty on kiitokseksi hänen työstään asettanut kiven hänen haudalleen Helsinkiin. Kuopioon, kaupunkiin, jossa hän alotti laajalle vaikuttavan työnsä, on pystytetty hänen rintakuvansa puistikkoon lähelle tuomiokirkkoa. Ja piakkoin pystytetään suuri muistopatsas Helsinkiin Suomen pankin ja säätytalon eteen. Nämä ovat kauniita merkkejä kansan kiitollisuudesta suurmiehelleen. Mutta paremmin, vielä kauniimmin voimme hänelle kiitollisuuttamme osottaa kulkemalla tietä, jonka hän on kansalleen ja kansalaisilleen viittonut.