Isien töitä

by M. Tela

ELIAS LÖNNROT.

Karjalan mailla tapaa vielä yhden ja toisen sellaisen, joka osaa laulaa vanhoja runoja. Ennen on laulutaito ollut paljon yleisempi, laulumaat laajemmat. Kasvava sivistys on kansan vanhoista runoistaan vieroittanut. Katsoivatpa jotkut entisaikaan muka puhtaan kristinopin nimessä velvollisuudekseen suorastaan vainota kansanrunoja niiden pakanallisen hengen vuoksi. Mutta ennen näitä aikoja ja siellä, missä kristinusko ei tunkeutunut kovin syvälle eikä pystynyt kokonaan muuttamaan kansan elämänkäsitystä, runotaito oli tietojen mittana, henkisen kehittyneisyyden merkkinä, arvon ja vallan tuojana. Muistakaamme vain, millä ihastuksella ja kunnioituksella Kalevala kertoo Väinämöisestä, suurimmasta tietäjästä, parhaasta laulajasta, koko Kalevan kansan johtajasta.

Runojen, loitsujen, laulujen, sananlaskujen ja arvoitusten oppimisessa ja käyttämisessä esi-isämme harjoittivat henkisiä kykyjään. Lapsesta pitäen niitä opittiin. Äidit lauloivat lasta liekuttaessaan ja uneen tuudittaessaan, siinä ensimäiset sävelet korvaan jäivät. Laululla lyhensivät miehet aikansa pitkinä iltoina, lauluilla tehtiin muistettaviksi kaikki juhlahetket. Sananlaskuilla ja arvoituksilla oli nuorten leikeissä tärkeä sija. Ja milloin suurempiin yrityksiin ryhdyttiin, silloin haltijoita luvuilla lepyteltiin, ei yksin uhreilla suostuteltu. Loitsuilla ja manauksilla karkoitettiin taudit ja tehtiin vaarattomiksi viholliset.

Esi-isäimme elämä ei ollut suinkaan yhtämittaista raatamista ja vaivannäköä leipäpalan hankkimiseksi, tai rehkimistä syömingeissä ja juomingeissa, ei, vaan he kaipasivat ja etsivät tyydykkeitä myöskin henkiselle puolelleen, tunne-elämälleen. Siksi he niin rakastivat laulua, siksi he niin mielellään kuuntelivat soittoa. Kun Väinämöinen soitti hauen leukaluusta tekemäänsä kannelta, noudattivat kaikki hänen kutsuansa:

»Tulkohonpa kuulemahan, ku ei liene ennen kuullut iloa ikirunojen, kajahusta kanteloisen!»

Eivätkä tulleet ainoastaan ihmiset, kaikki haltijat, metsän eläimet, linnut ja kalatkin kokoontuivat Väinämöisen ympärille. Hänen soittonsa oli niin sydämiin menevää, ettei kukaan sitä kuunnellessaan voinut kyyneliään pidättää:

»Itki nuoret, itki vanhat, itki miehet naimattomat, itki nainehet urohot, itki pojat puol’ikäiset, sekä pojat, jotta neiet, jotta pienet piikasetki.»

Se oli soittoa, se.

Melkein vielä suurempaa ja mahtavampaa oli Väinämöisen laulu, kun hän joutui kilpasille Joukahaisen kanssa:

»Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.»

Runoissa, lauluissa ja soitossa ilmaisivat suomalaiset mielialansa. Ja vaikutteille he olivat herkät. Itse luonto, Suomen kaunis luonto antoi heidän tunne-elämälleen paljon sisältöä, muotoa ja väriä. He ymmärsivät aaltojen loiskeen, tuulen äänen, lintujen kielen. Varsinkin käen kukunta saa tunteet liikkeelle:

»Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve’et poskille valuvi.»

Sivistyneet ihmiset oppivat vain vähitellen ymmärtämään tätä kauneusmaailmaa, joka teki kansan elämän niin rikkaaksi, oppivat vain vähitellen panemaan arvoa kansanrunouteen. Ja huomattava on se seikka, että kirjallisuutemme merkkimiehet eri aikakausina ovat kukin tavallaan myönteisesti suhtautuneet siihen. Johan Agricola jonkun verran tunsi, jopa itsekin käytti kansanrunoutta, esim. sananlaskuja, Juslenius siihen innostui ja Porthan sen johdosta kirjoitti tutkimuksia. Kansanrunouden harrastus leveni ja yhä uusia ihmisiä innostui sitä keräämään, m.m. Sakari Topeliuksen isä. Tämä innostus tarttui Elias Lönnrotiinkin. Hän on, kuten tiedämme, saavuttanut kansanrunouden kerääjänä ja julkaisijana, ennen kaikkea Kalevalan kokoonpanijana kuolemattoman nimen, on tehnyt itsensä kaikkien rakastamaksi ja kunnioittamaksi. Siksi hänen elämäänsä ja työhönsä tutustukaamme.

Paikkarin torppa

Oletteko käyneet Paikkarin torpassa Sammatissa, Uudellamaalla? Se on Lönnrotin syntymäpaikka. Jos milloin pääsette matkustamaan, käykää siellä. Maksaa vaivan nähdä Lohjan ja Karjalohjan järvimaisemat sekä Sammatin metsäiset seudut. Ja varmasti tulevat vaivanne palkituiksi, kun näette ne tanhuat, joilla Lönnrot on pienenä poikana leikkinyt, puut, joiden oksilla hän on istunut ja lukenut — hänen kerrotaan usein kiivenneen puuhun lukemaan saadakseen olla rauhassa —, rannan, jossa hän on uinut, mäet, joita hän on suksillaan laskenut, kankaat, joita hän on sadat kerrat kävellyt ja hiihtänyt, tuvan, jossa hän on ensimäiset päivänsä viettänyt.

Tässä torpassa syntyi Lönnrot 1802. Hänen isänsä oli räätäli, ja perhe oli suurilukuinen ja köyhä. Ei siellä lapsia hemmoteltu. Pieni Eliaskin sai käydä kerjuulla joskus, kun leipä loppui kotoa. Kerjääminen ei liene kenestäkään mieluista. Eliaasta se oli erittäin vaikeaa, kun hän oli kovin ujo luonteeltaan.

Muistamme edellisestä, ettei siihen aikaan vielä ollut kansakouluja. Lukemaan opetettiin lapset kotona. Eliasta ei tarvinnut opettaa laisinkaan. Kun hän kuuli ja katseli vanhemman veljensä lukuja, oppi hän samalla sen taidon jo 5 vuoden ikäisenä. Ja lukeminen tuli sen jälkeen hänen mielityökseen. Kasvettuaan vähän hänen tuli oppia käyttämään neulaa ja auttamaan isää. Mutta joutoaikoinaan hän usein luki. Tietysti hän myöskin leikki, ui, laski mäkiä ja hiihti, kuten muutkin pojat. Urheilua hän rakasti niin, että hän vielä vanhoilla päivillään oli hyvä hiihtäjä ja uimari.

Elias pääsee koulutielle.

Eliaan lukuhalu kasvoi yhä. Hänen rupesi tekemään mielensä päästä kouluun. Mutta mitenkä köyhä poika sinne pääsisi? Isä ei tahtonut kuulla sellaisesta puhuttavankaan. Hyvä räätäli piti pojasta tuleman. Ja sen taidon hän kyllä oppikin, mutta kun hänen mielensä teki toisaanne, ei työ tahtonut oikein luistaa. Vanhin veli rupesi silloin puhumaan hänen puolestaan arvellen, että pojan pitäisi antaa lukea, kun sen työnteosta ei kuitenkaan jälkeä näy. Niin tuli Elias kouluun.

Jos meidän päivinämme joku kerran pääsee kouluun, vanhemmat tai holhoojat pitävät hänestä huolen ainakin alkuvuosina. Lönnrotin aikoina saivat useimmat köyhät koulupojat tulla toimeen melkein omin neuvoin alusta pitäen. Niinpä hänkin. Se oli vaatimatonta elämää, jollaista nykyisin aniharvoin edes yksinkertaisin työmies tyytyisi viettämään, varsinkaan kaupunkipaikoissa. Täysihoidosta ei ollut puhettakaan, vaan hän eli omissa ruuissaan. Koulukaupunkiin tullessaan hän toi evästä mukanaan, pääasiallisesti leipää ja vähän palvattua lihaa; kotoaan hän sai silloin tällöin lisää. Hyvillä päivillä siinä ei suinkaan eletty. Joskus sai poika kokonaan paastota, kun leipäkin loppui. Kirjoja hänellä ei ollut varaa ostaa. Tovereiltaan hänen oli lainattava ja luettava, Silläaikaa kun he söivät. Mutta terävän muistinsa avulla hän silti edistyi hyvin.

Monta kertaa täytyi Eliaksen keskeyttää koulunsa. Loppuivat varat, loppuivat eväät. Silloin oli mentävä kotiin ja istuttava neulomaan. Eräskin tällainen keskeytys oli kaksi vuotta pitkä. Ja ennenkuin uudelleen pääsi kouluun, oli hankittava varoja. Hän kulki naapuripitäjissä laulaen ihmisille kuten teinit ennen. Vaikeaa oli näin toisten ihmisten apuun turvautua, mutta ei ollut mitään muuta keinoa. Isältään oppimiaan virsiä hän lauloi ja talosta toiseen kulki. Muuan matka antoi 6 tynnyriä viljaa. Sellaisilla eväillä kelpasi taas lähteä kouluun.

Koulunkäynnin ollessa näin vaikeaa otti hän mielellään vastaan tarjotun oppilaan paikan Hämeenlinnan apteekissa. Hän pääsi siellä joidenkuiden varakkaiden henkilöiden suosioon ja sai heidän avustuksellaan jatkaa lukujaan. Niihin hän käytti kaikki joutoaikansa. Hän oli yhtä ahkera lukija kuin ennen isän apulaisenakin ollessaan. Täten hän edistyi niin hyvin, että vaivatta suoritti ylioppilastutkinnon. Yliopiston nimikirjaan hän kirjoitti nimensä lokakuussa 1822 — muutamia päiviä sitä ennen olivat tulleet ylioppilaiksi myöskin Juhana Vilhelm Snellman ja Johan Ludvig Runeberg, nuo miehet, joiden nimet näkee niin usein mainittavan Lönnrotin nimen rinnalla.

Ylioppilaana.

Nyt oli jo pitkälle päästy. Ken on ollut Helsingissä katsomassa, kun nuoria miehiä ja naisia tulee yliopistolta valkolakit ensi kerran päässä, se on nähnyt pilviä tavottelevan ilon leviävän tuosta joukosta, täyttävän kaikkien ystävien ja tuttujen mielet, tempaavan mukaansa oudotkin ihmiset. Sillä tavalla riemuitsevat ne, jotka ovat lukeneet hyvinkin suotuisissa oloissa, useimmat ainakin vapaina leipähuolista kaiken kouluaikansa. Lönnrotin ilon täytyi olla monin verroin suuremman, sillä olivathan nyt täyttyneet toiveet, joita hän kerjuupussi olalla kulkiessaan, lukujen tavantakaa keskeytyessä, ei liene rohjennut aina unissakaan toteutuviksi uskoa.

Vaikeudet eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Edelleen hän oli köyhä ja opiskelu yliopistossa oli kallista. Kotiopettajana hän ansaitsi elatuksensa, kuten monet muut ylioppilaat niinä aikoina. Hänen toimintansa kotiopettajana tuli hänelle erittäin hyödylliseksi. Hän sattui pääsemään hienosti sivistyneeseen professori Törngrenin perheeseen. Siellä hän tutustui aikansa etevimpiin miehiin, joilla oli yleviä isänmaallisia harrastuksia. Törngrenin perheessä seurustelevat miehet saivat vedetyksi Lönnrotinkin harrastustensa piiriin. Näistä miehistä oli huomatuimpia apulaisprofessori Reinhold von Becker. Hän opasti Lönnrotia tutkimaan suomenkieltä ja kansanrunoutta käsitteleviä kirjoituksia. Sellaisiin aineisiin oli Lönnrot jo Hämeenlinnassa ollessaan tutustunut Beckerin toimittamain »Turun Viikkosanomain» kautta. Nyt hän tutki siihen asti koottuja ja tunnettuja kansanrunoja ja viehättyi niihin niin, että hän niiden mukaan kirjoitti kandidaattitutkintoon tarvittavan väitöskirjan Väinämöisestä. Miksi Lönnrot ei valinnut kansanrunoutta ja sitä lähellä olevia aineita edelleen yliopistollisten lukujensa aiheeksi, on tuntematonta. Kandidaattitutkinnon suoritettuaan hän rupesi lukemaan lääketiedettä, vaikka tällöinkin uhrasi loma-aikansa kansanrunojen kokoamiseen ja järjestelemiseen. Opintonsa hän lopetti kymmenen vuotta ylioppilaaksi tulonsa jälkeen saaden silloin lääketieteen ja kirurgian tohtorin arvon, käsitellen tohtorinväitöskirjassaankin kansanrunoudesta saatuja aiheita — sen nimi oli Suomalaisten loihtulääkinnästä.

Lääkärinä.

Aluksi oli Lönnrot lääkärinä Oulussa, mutta muutti sieltä pian Kajaaniin. Vaikka hän nyt toimikin lääkärinä, oli hänen mielensä sittenkin kiinni kansanrunoissa. Kajaani oli lähellä parhaita laulumaita, siksi hän sinne mielellään meni.

Lääkärinä Lönnrot oli pidetty. Hän esiintyi aina vaatimattomana, puvultaan kansanmiehen tapaisena, kaikille ystävällisenä ja kohteliaana. Luottamuksella kansa sen vuoksi hänen puoleensa kääntyi. Monissa muissa paikoissa lääkäreiden kalleus oli pakottanut kansanihmiset taudeissaan koettamaan saunaa, tervaa, viinaa, taikoja, ja kaiken maailman puoskareita, ennenkuin lääkäriin mennään. Lönnrotilla eli Lentruutilla, kuten kansa häntä Kajaanissa nimitti, oli niin halpa taksa, ettei se ketään pelottanut. 5 tai 10 kopekkaa varakkaammilta ihmisiltä ja köyhille neuvot ilmaiseksi. Hän oli näet piirilääkäri ja sai palkkaa valtiolta, joten katsoi voivansa tyytyä näin halpaan »taksaan» potilailta.

Suomenkielen professorina.

Ajatelkaa, lääkäristä tulee suomenkielen professori! Jos mies on ollut seppänä 50:n ikäiseksi ja sitten meille kerrottaisiin hänestä tulleen etevän räätälin, pitäisimme sitä mahdottomana. Vanhan lääkärin muuttuminen kielitieteen professoriksi tuntuu ensi kuulemalta vieläkin mahdottomammalta. Ja kuitenkin nimitettiin lääketieteen ja kirurgian tohtori Lönnrot v. 1853 suomenkielen professoriksi yliopistoon.

Nimitys saa selityksensä, kun muistamme, että Lönnrot jo ennen lääketieteellisiin opintoihin ryhtymistä oli tutustunut ja innostunut kansanrunoihin ja suomenkieleen, siihen kieleen, jolla näitä runoja laulettiin. Lääkärinä ollessaan hän teki lukuisia runonkeräysmatkoja, jopa varsinaisia kielitieteellisiä tutkimusretkiä suomenkielen ja sen läheisimpien sukulaisten alueella. Suomenkielen ja sen eri murteet hän tunsi perinpohjin, hän oli perehtynyt matkoillaan viron, vatjan, vepsän, lapin kieliin — kaikki tämä vaikutti sen että hän vihdoin, monen empimisen jälkeen, haki ja nimitettiin suomenkielen professoriksi. Sitä oli yleisesti toivottu ja ylioppilaat ottivat hänet riemulla vastaan.

Suomenkielen asema oli niihin aikoihin asti ollut hyvin syrjäytetty yliopistossa. Lönnrotin edeltäjä Matias Aleksanteri Castrén oli ensimäinen suomenkielen ja kirjallisuuden professori yliopistossamme. Tämä nuori ja mainio tutkija, joka pitkien ja vaivalloisten tutkimusmatkojensa tuloksina oli julaissut väitöskirjan suomen, viron ja lapin kielten suhteista, joka oli tutkinut tseremissien, samojedien, ostjakkien ja monien muiden kansojen kieliä ja siten luonut valoa suomensuvun kansoihin ja niiden kaukaisimpiin vaiheisiin, joka oli näillä tutkimuksillaan aukaissut äärettömän alan suomenkielen tutkijoille, kuoli, oltuaan vain vähän toista vuotta professorin virassa. Hän oli matkoillaan nähnyt monta sukulaiskansaamme sorrettuna, tietämättömänä, raakalaisuuden tilassa, kuoleman kanssa kamppailevana. Hän tahtoi varottaa suomalaisia heidän jälkiään kulkemasta, tahtoi osottaa oikean elämistavan: »Kuollaksemme ja asianmukaisesti hautaan päästäksemme meidän tarvitsee vain jatkaa entistä uraa, halveksia itseämme, maatamme ja isiämme, epäillä tulevaisuuttamme ja kykyämme kaikkiin hyviin tekoihin ja töihin, olla mitään tekemättä, peläten ettemme mitään voi tehdä, tukahuttaa kaikki suuret ajatukset ja aatteet, jotka ajan mahtava henki sieluumme herättää; lyhyesti sanoen: meidän tarvitsee vain elää henkisessä horrostilassa ja tavotella omaa etuamme, omia huvejamme ja nautintojamme. Jos taas tahdomme elää, niin uskaltakaamme rakastaa isänmaatamme.»

Ikäänkuin vastauksena näille Castrén-vainajan varotuksille ja tälle vaatimukselle Lönnrot jo ennen professoriksi tuloaan oli julaissut Kalevalan, Kantelettaren, arvoitukset ja sananlaskut, osottaen siten, että esi-isämme olivat kunnioituksemme ansainneet, että tämä maa ja sen suomalainen kansa oli rakkauden arvoinen. Ja rakkautta ja hellästi huolehtivaa mieltä suomenkieleen tahtoi Lönnrot ylioppilaisiin istuttaa.

Erottuaan täysinpalvelleena professorin virasta ja saatuaan kanslianeuvoksen arvonimen Lönnro:t

Vanhoilla päivillään

eli Sammatissa, syntymäseuduillaan. Vanhan toimettomaan lepoon hän ei kuitenkaan vielä heittäytynyt. Hän, kuten myöhemmin saamme nähdä, suoritti vielä niin suuria kirjallisia töitä, että niissä olisi ollut enemmän kuin kyllin tavallisen ihmisen elinijäksi. Samoin hän otti merkittävällä tavalla osaa hallituksen asettamain eri komiteain töihin. »Työ on lepoa», oli Lönnrot kerrankin sanonut, kun häntä oli kehotettu muiden lailla lepäämään. Vielä 80-vuotiaana hän teki virkeästi työtä. Sammatissa hän kuoli 1884 ja sinne hänet haudattiin suurilla juhlallisuuksilla ja kunnianosoituksilla.

Nyt tarkastelkaamme hiukan hänen töitään.

Kalevalan synty.

Tutustuttuaan ylioppilasaikoinaan Beckerin avulla jo kerättyihin kansanrunoihin, hän alkoi itsekin niitä koota. Tähän kokoilutyöhön häntä innosti varsinkin piirilääkäri Z. Topeliuksen — Sakari Topeliuksen isän — runojulkaisu »Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja». Tämä oli ollut innokas kansanrunojen kerääjä, joka oli laulattanut useita Venäjän Karjalan puolelta tulleita kulkukauppiaita ja saanut heiltä selville, että parhaat runoalueet olivatkin juuri siellä, rajan toisella puolella.

Oleskellessaan kesäisin Törngrenien mukana Laukossa, Vesilahdella, Lönnrot kuuli silloin vielä kansan suussa eläneen ballaadin »Elinan surma». Sieltä hän sai kootuksi jonkun verran muitakin kansanrunoja. Kun sitten hänen suoritettuaan kandidaattitutkinnon Turun palon vuoksi yliopisto suljettiin, oli hänellä aikaa lähteä laajemmille laulumaille.

Paikkarin torpasta hän lähti liikkeelle. Kun hänen tuli olla rahvaan parissa, saada se itseensä luottamaan, ei hänen sopinut olla herraskaisesti puettu. »Talonpoikaiset vaatteet yllä, laukku ja pyssy selässä, sauva kädessä, huilu rinnalla napinreiästä riippumassa, keveät matkakengät jalassa ja lyhyt uskollinen piipunnysä hampaissa — sellainen oli sen miehen vaatimaton ulkoasu, joka nyt intomielin lähti pelastamaan kansansa hengenaarteita.» Hän oli niin kuljeksivan kisällin näköinen, että häntä hyvin usein semmoisena kohdeltiinkin. Jalkaisin hän kulki. Hevosta hänen ei kannattanut käyttää, sillä 100 ruplaa oli koko hänen säästönsä matkalle lähtiessä, eikä hän aina saanut kyytiä silloinkaan, kun olisi sitä jonkun kerran halunnut, sillä kisällille ei hevosta annettu. Asumattomia taipaleita kulkiessaan hän sai usein yöpyä metsään. Hän laittoi havuista vuoteen ja siinä nukkui. Kenenkään vaivaksi hän ei silloin ollut. Sukulaistensa luo meneväksi talollisen pojaksi hän itsensä ihmisille esitti. Hän ei tahtonut sen suurempana kulkea.

Tämä Lönnrotin ensimäinen varsinainen runonkeräysmatka kävi eteläisen Hämeen ja Savon kautta Karjalaan Laatokan rannoille asti, sieltä pohjoiseen Nurmekseen, Kuopioon ja sieltä vihdoin Laukkoon. Runoja kertyi kokolailla. Kesälahdella hän tapasi erinomaisen laulajan Juhana Kainulaisen, jonka runoja sai kirjoittaa kolmatta päivää. Muistamme, millä keinoin Porthan sai laulajat purkamaan salaisuutensa. Lönnrot sai tietoniekat esittämään runonsa siten, että hän itse luki heille ennen saamiansa runoja. Se aukasi ujonkin suun, ja niin kertyi runoja, lauluja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja, häävirsiä, sanoja.

Mihin tarkoitukseen Lönnrot näitä runoja sitten kokosi? Niitähän useat pitivät joutavina loruina, toiset, kuten jo on mainittu, katsoivat niitä kansassa säilyneiksi pakanuuden jätteiksi, joita käyttämästä ja muistamasta kansaa oli ankarasti varotettava. Ei niiden kauneuttakaan käsitetty.

Lönnrot piti niitä tärkeinä ennenkaikkea sen vuoksi, että niistä näki Suomen kansan esi-isien elon ja olon: Niissä kuvastui kansan uskonnollinen käsitys, sen tunne-elämä, sen pyrkimykset ja aatteet, niissä kerrottiin myös sen jokapäiväisistä töistä ja toimista. Suurten tietäjäin ja sankarien ylistetyt ominaisuudet olivat ihanteita, joita suomalaiset itselleen asettivat. Runoja oli koottava, painettava ja levitettävä kansan luettavaksi, jotta se näkisi niissä oman muinaisuutensa, oppisi niissä tuntemaan omaa itseään ja antamaan noille vanhoille runoillensa arvoa. Kenties pystyisivät nämä runot herättämään jonkunlaista kansallista innostusta. Sivistyneet, jotka harrastivat suomenkielen asiaa, oppisivat niistä puhdasta, oikeaa ja kaunista kieltä. Kaikki tämä voisi sitten olla pohjana uudelle kansalliselle sivistykselle. Näin ajatteli Lönnrot.

Saamiaan runoja hän ei tahtonut painattaa aivan semmoisina, kuin oli kansan suusta kuullut. Niistä olivat ainoastaan harvat yhdenjaksoisia, pitempiä runoja. Useimmat olivat lyhyitä sirpaleita, jotka eivät olleet missään yhteydessä toistensa kanssa. Toisinaan taas samasta aiheesta oli useampia, vain hiukan toisistaan poikkeavia runoja, n.s. toisintoja, joita kaikkia ei kannattanut painattaa, kun jonkunlaisen kuvan asiasta voi saada yhdestäkin. Kuvatakseen esitettävän asian perinpohjin hän yhdisti useampia toisintoja, otti kustakin sopivimmat säkeet ja laittoi niistä yhden pitemmän runon. Uusia säkeitä hän ei tehnyt eikä niiden sisältöä millään tavalla muuttanut, hiukan vain korjaili niiden oikeinkirjoitusta yhdenmukaisuuden saavuttamiseksi, koska eri paikoissa samat sanat lausuttiin eri tavalla. Näin muokkaamansa runot hän julkaisi vihkoina nimeltä »Kantele taikka Suomen Kansan sekä Vanhoja että Nykysempiä Runoja ja Lauluja». Omalla kustannuksellaan hänen oli vihot julkisuuteen toimitettava. Neljä vihkoa ilmestyi sillä tavalla. Mutta kun ne tuottivat tappiota, oli työ siihen keskeytettävä. Niin vähäinen oli yleisön harrastus asiaan. Silloin tulivat avuksi hänen ystävänsä, jotka yhdessä hänen kanssaan perustivat (1831) Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, joka aikoi vasta kustantaa hänen kansanrunokokoelmansa.

Lönnrot voi näin ollen työtä jatkaa. Ennenkuin oli saanut lääkärilukunsa loppuun, hän teki vielä matkan, nyt, kuten edelliselläkin kerralla, päämääränä Vienan Karjala. Mutta sinne hän ei päässyt vieläkään. Kuusamosta hänet kutsuttiin koleralääkäriksi Helsinkiin, sillä tämä rutto oli alkanut maassa raivota. Seuraavalla kerralla vasta hän pääsi rajan taa, mutta ei tällöinkään osunut parhaille laulumaille. Pian hän sitten, tultuaan nimitetyksi piirilääkäriksi Kajaaniin, asettui vakinaisesti runoalueiden läheisyyteen. Itsessään ei Kajaani ollut mikään hauska paikka. Mutta runosaaliille oli paikka hyvä. Virkamatkoillaan hän tapasi aina jonkun runopätkän, laulun, arvoituksen ja Kajaanin markkinoille tuli väkeä hyvinkin kaukaa, joukossa runolaulajiakin. Heitä hän laulatti, heiltä hän kyseli selityksiä outoihin sanoihin, joita hän keräämissään runoissa tapasi. Ja heiltä hän kuuli kaukaisilla seuduilla asuvista runolaulajista, joita hän sitten matkoille päästyään saattoi etsiä ja laulattaa.

Runoja oli Lönnrotille kertynyt melkoisesti. Ne hän aikoi julaista samantapaisissa vihoissa kuin »Kantele» ennen. Sitä varten hän rupesi järjestelemään runoja. Tällöin hän huomasi, että monissa runoissa puhuttiin samoista taruhenkilöistä, milloin Väinämöisestä, milloin Ilmarisesta, milloin Lemminkäisestä. Niistähän voi jokaisesta saada enemmän tai vähemmän täydellisen esityksen. Ensi työkseen hän rupesi sovittamaan yhteen Lemminkäisestä kertovia runoja. Kun työ oli tehty, oli saatu koko kaunis tulos: 825 säettä pitkä runoelma. Tästä innostuneena hän aikoi heti sovitella yhteen Väinämöistä ja Ilmarista käsittelevät toisinnot. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti sen tehdä, hän pääsi käymään parhaille runomaille Vienan lääniin. Vuokkiniemen Vuonnisen kylässä hän tapasi kaksi erittäin hyvää runolaulajaa: Ontrei Malisen ja Vaassila Kieleväisen. Nämä lauloivat hänelle niin pitkiä ja täydellisiä runoja, että hän katui, ettei jo ennen ollut näille maille mennyt. Paitsi sitä, että Kieleväinen lauloi runoja, hän kertoi suorasanaisesti yhtä ja toista Väinämöisestä. Näin Lönnrot sai entistä elävämmän käsityksen siitä, minkälaiseksi Väinämöinen oli kuviteltava. Tätä sankaria koskevia runoja hän sai niin paljon, että järjestettyään ja soviteltuaan ne niistä syntyi 1721 säettä pitkä runo.

Eri sankarien kuvauksia näin kootessaan hän tuli huomaamaan, etteivät ne ole toisistaan jyrkästi erotettuja, vaan esim. Väinämöistä käsittelevissä runoissa puhutaan Ilmarisesta, Lemminkäisestä j.n.e. Kun jossain runossa kerrottiin jokin Lemminkäisen teko, mainittiin toisessa runossa Väinämöinen, Ilmarinen tai joku muu sankari saman teon suorittajaksi. Kaikki runot kuuluivat siis tavallaan yhteen, olivat osia samasta kokonaisuudesta, vaikka eri runolaulajat, jotka tätä kokonaisuutta eivät täysin tunteneet, koska kenenkään muistin varassa ei voinut niin paljon runoja pysyä, taisivatkin ainoastaan vähäisiä osia siitä ja itse lisäillen siihen, mitä eivät muistaneet, sotkivatkin asioita sekaisin. Lönnrot käsitti nyt tehtäväkseen sovittaa hajanaiset, näennäisesti hyvinkin erilaiset ja ristiriitaisia ajatuksia sisältävät runot niin yhteen, että niistä jälleen syntyisi kokonaisuus. Kauan jo oli tämä ajatus hänen mielessään kytenyt hämäränä. Viimeisen keräysmatkan runsas saalis ja Vaassila Kieleväisen kertomukset olivat tätä ajatusta paljon kirkastaneet ja täynnä intoa hän nyt ryhtyi sitä toteuttamaan. Syntyisi kenties samallainen suomalaisen kansallishengen luoma kuin oli kreikkalaisilla ja joillakuilla muilla kansoilla. Niin järjesti hän kaikki sankareita käsittelevät runot yhteen ja niistä muodostui ensimäinen Kalevala-laitos »Runokokous Väinämöisestä», joka sisälsi kokonaista 16 runoa. Sitä ei painettu. Hän lähetti kyllä sen Kirjallisuuden Seuralle, mutta pyysi samalla, että painattaminen lykättäisiin siksi, kunnes hän vielä kävisi Vuokkiniemessä kuulemassa sellaisten runolaulajain tietoja, joita hän edellisellä matkallaan ei ollut tavannut.

Uudella matkallaan hän sai kuulla Arhippa Perttusta, suurinta runolaulajaa. Lönnrotin kertomuksen mukaan tämä »ukko oli silloin 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kaksi päivää umpeensa, vähän kolmattakin, hän askarrutti minua runojen kirjoittamisella. — — — Kuka tietää, olisinko toiste enää tavannut ukkoa hengissä; ja jos hän olisi ehtinyt muuttaa tuonen tuville, olisi hänen kanssaan melkoinen osa ikivanhoja runojamme vaipunut hautaan.»

Niin kertyi taas paljon runoja. Ne oli sovitettava entisten joukkoon »Runokokoukseen». Vähäinen ei ollutkaan työ, sillä uusista runoista teos paisui toisen verran laajemmaksi. Lähes vuoden kuluttua, helmi k. 28 p. 1835, valmistui käsikirjoitus, jonka nimeksi nyt pantiin »Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinaisista ajoista». Se sisältää 32 runoa. Entinen nimi, »Runokokous Väinämöisestä» oli hyljättävä, koska runojen sisältönä ja aiheena ei suinkaan ollut yksinomaan Väinämöinen. Näin syntyi meidän »Vanha Kalevalamme» ja sen muistoksi vietetään nytkin helmikuun 28 päivää Kalevalan päivänä koko maassa.

Nykyinen käytännössä oleva »Uusi Kalevala» ilmestyi 1849. Kun »Vanha Kalevala» oli valmistunut, ei Lönnrot siihen työtänsä jättänyt, vaikka hänen siihen asti tekemänsä työ jo oli tehnyt hänestä »suuren». Hän teki vielä useita pitkiä matkoja keräten lisää runoja, arvoituksia, sananlaskuja, loitsuja ja sanoja. Saipa hän nuorempia miehiä auttamaan itseään. Eräs heistä, joka oli hänellä apuna sanakirjan teossa, osui uusille rikkaille runoalueille. Ilomantsista hän tapasi erittäin taitavan runolaulajan Simana Sissosen, jolta hän sai useita kymmeniä uusia runoja. Inkerinmaalta hän sai myöskin paljon ennen tuntemattomia, varsin arvokkaita runojaksoja. Täten Lönnrotille kertyi niin paljon uusia runoja, että kävi mahdolliseksi muodostaa Kalevalasta entistä paljoa suurempi laitos. Uutta Kalevalaa kokoonpannessaan hän menetteli vielä vapaammin kuin edellistä laitosta toimittaessaan. Virheelliset säkeet hän korjasi, kertovaisten runojen väliin hän pisti entistä useampia loitsuja, laulurunoja ja sananlaskuja, tehden näin Kalevalan entistä väririkkäämmäksi ja kauniimmaksi. Kalevala tuli siten eriämään siitä muodosta, joka runoilla oli kansan niitä laulaessa. Mutta sittenkin Kalevala on kokonaan kansanhengen tuotetta. Lönnrot ei ole pannut siihen omaansa muuta kuin sinne tänne jonkun yhdistävän säkeen, sellaisen kuin »Sanoi vanha Väinämöinen», »Siitä tuon sanoiksi virkki», saadakseen kertomuksen yhtenäisesti juoksemaan. Hän on vain järjestänyt eri tahoilta kuulemiaan runoja samalla tavalla kuin tekivät kaikki runolaulajat. Sellaisena runolaulajana hän itseään pitikin. Erotus muiden runolaulajain ja hänen välillään oli vain se, että hän taisi paljon enemmän runoja kuin muut, hänen kun ei tarvinnut turvautua yksin muistiinsa, vaan hän kirjoitti paperille kaikki kuulemansa runot.

Jos runot olisi kaikkine toisintoineen julaistu alkuperäisinä, olisi kirjalla ollut suurempi tieteellinen arvo, mutta viehätys, minkä nyt sitä lukiessamme saamme, olisi siltä suureksi osaksi puuttunut. Hän tahtoi kirjasta ennenkaikkea semmoisen, että kaikki sitä mielellään lukisivat. Silloin vain sillä olisi arvoa kansankirjana. Kaikkien toisintojen julkaisemista ei siihen aikaan voitu ajatellakaan. Ilmankin »Uusi Kalevala» tuli sisältämään 50 runoa, niissä 22,795 säettä. Ajan kirjalliseen harrastukseen nähden se oli suuri yritys. Vasta meidän päivinämme suunnitellaan kaikkien tähän asti koottujen toisintojen painattamista ja kertyy niitä noin 1 miljoona säettä — se on tutkijoita varten, tavallinen ihminen ei sellaisella teoksella tee mitään, eikä moni sitä voisi hankkiakaan, sillä sen hinta on 400 mk.

Näin valmistui Kalevala. Se on merkkitapaus Suomen kansan historiassa. Jos jokin suuri runoilija olisi luonut sellaisen mahtavan teoksen, jossa kuvataan kansan elämää niin sattuvasti, olisi se ihmettelyä herättävä tapahtuma. Paljoa ihmeellisempi on Kalevalan syntyminen. Tätä pitkän pitkää, monta sataa kirjan sivua käsittävää kertomarunoa ei ole kirjoittanut mikään runoilija, vaan sen luomisessa on ollut osallisena koko Suomen kansa. Itse kansa on sen runoillut. Kalevalan runot on koottu etupäässä Venäjän Karjalasta ja Itä-Suomesta. Mutta aikaisemmin on runoja osattu muuallakin. Polvesta polveen kulki runotaito, paikasta toiseen leveni. Yksityiskohdat runoissa ovat aina vähän kerrallaan muuttuneet, mutta perusaiheet ovat jotenkin samoina säilyneet. Näin ovat aikojen kuluessa runoihin antaneet aiheita kaikki heimot, koko kansa on niihin henkensä pannut.

Siksi Kalevalassa ilmenee koko suomalaisen kansanhengen omituisuus. Siinä kuvastuu suomalaisten sisällinen maailma, heidän uskontonsa ja elämänsä. Siinä esitetään selvästi ja kauniin värein kaikki se, mikä suomalaista ympäröi jokapäiväisissä oloissa tai juhlahetkinä: Suomen kaunis luonto, hänen asumuksensa ja muut rakennuksensa, kotielämänsä, kulkuneuvonsa, taloustarpeensa, pukunsa, tapansa, työkalunsa, aseensa. Sanalla sanoen, koko kansan elämä ja tavat kuvataan siinä ilmielävinä. Ne perusominaisuudet, joita oli Kalevalan henkilöillä, ovat vieläkin vallitsevina suomalaisessa kansanluonteessa, niin että sieltä opimme tuntemaan itseämmekin alkuperäisyydessämme.

Sellaisia kertomarunoja kuin Kalevala ei ole monella kansalla. Kun Kalevalaa käännettiin muille kielille ja oppineet siihen tutustuivat, herätti se ihastusta kaikkialla sivistyneessä maailmassa. Sellaista oli halveksittuna, korvessa köyhänä elävä Suomen kansa kätköissään luonut. Nähtiin kuinka ylevissä ajatuksissa tämä kansa oli askarrellut, millaista kauneutta se kaikkialla näki.

Käännösten kautta tutustui Kalevalaan myöskin maamme sivistynyt ruotsinkielinen väki. Kalevala lähensi sitä varmasti paljon suomalaiseen kansaan ja avasi monen silmät näkemään maan suomalaisessa väestössä muutakin kuin halveksittavaa ja tietämätöntä joukkoa. Kalevalan kauneus herätti monessa heistä rakkauden siihen kansaan, joka oli Kalevalan luonut. Siten Kalevala teki samaa suomalaiskansallista herätystyötä, jota Snellman voimakkailla kirjoituksillaan saarnasi ja jota Runeberg teoksillaan edisti.

Kalevalan ilmestyminen kohotti suuresti suomalaisten arvoa ja nosti jokaisen suomalaisuuden ystävän päätä. Kalevala osotti, että Suomen kansalla oli paljon hengenaarteita. Tuomalla ne päivän valoon, kehittämällä henkisiä kykyjään yhä edelleen, se voi Kalevalan lisäksi tuoda vielä paljon muuta maailman yhteiseen sivistysaartehistoon, tuoda sinne sellaista, mitä muilla kansoilla ei ollut. Se, että suomalaisilla oli Kalevalassaan tarjottavana lisiä maailman sivistykseen, nosti paljon heidän itsetuntoaan ja arvoaan. Tämän kansan ei tarvinnut aina ja yksinomaan lainata toisten sivistystä, sitä jäljitellä ja sillä elää, sekin voi jotain antaa, sekin voi luoda jotain omintakeista ja itsenäistä.

Nyt me tiedämme kuinka hedelmällisesti Kalevala on vaikuttanut koko sivistyselämäämme. Puhumatta laisinkaan sen merkityksestä kansalliselle heräämiselle ja sitä tietä ilmenevästä välillisestä vaikutuksesta, tarvitsee vain mainita, kuinka äärettömän paljon kirjakielemme, sivistyksemme tulkki, on rikastunut Kalevalasta, joka toi kirjakielen käytettäväksi rikkaan varaston uusia sanoja, lausetapoja ja sanakuvia. Tässä suhteessa se on edelleen ehtymättömänä lähteenä. Monia suomalaisia taiteilijoita on Kalevala innostanut luovaan työhön. Niinpä sen henkilöitä ja tapahtumia ovat kuvanneet suurimmat taiteilijamme, kirjailijat, maalarit, kuvanveistäjät, säveltäjät.

Kalevala on ollut ja on yhä edelleen suomalaisen kansallistunnon ylpeys ja lujin kulmakivi suomalaisen sivistyksen rakennustyössä. Ja Kalevala on kantanut Suomen nimeä kauimmas ulkomaille.

Muita kansan suusta koottuja teoksia.

Runonkeräysmatkoilla liikkuessaan Lönnrot sai paljon muitakin runoja kuin kertovaisia, jotka hän oli sovittanut Kalevalaan. Varsinkin laulurunoja kertyi runsaasti. Näitä viimeksi mainittuja kootakseen Lönnrot teki pari erikoista matkaakin. Tulokset hän sitten järjesti kokoelmaksi nimeltä »Kanteletar, elikkä Suomen Kansan Vanhoja lauluja ja virsiä». Nämä laulut kuvastavat herkimmällä tavalla suomalaisten tunne-elämän liikehtimistä ja väreilemistä. Milloin ne kertovat laulajainsa ilomielestä, milloin sydänsurusta, milloin suurista tai vähäisistä huolista; äiti niitä laulellen pienokaisensa uneen tuudittaa tai rakastunut nuorukainen niillä ikäväänsä viihdyttää. Mikä niiden sisältönä kulloinkin lienee, aina ne soivat yhtä vienosti, aina tulkiten kansan sielun parhaita, kauneimpia ominaisuuksia. Laulakaamme:

»Ikävät on illat pitkät, apiat on aamuseni, ikävät on yötkin mulla, ajat kaikki katkerimmat»,

ja tuntuu siltä kuin ikävä omaan sieluumme pyrkisi, kaiho mielemme täyttäisi. Laulujen tunnelma on niin välitön, että tullessamme kosketuksiin sen kanssa joudumme sen valtaan.

Kanteletarta järjestäessään Lönnrotin ei tarvinnut useampia lauluja yhteen sovittaa saadakseen niistä täydellisempiä. Tällaisesta yhdistelemisestä eivät laulut olisi parantuneet hiukkaakaan. Päinvastoin ne olisivat menettäneet luonnollisen välittömyytensä ja viehätyksensä. Lönnrot itse sanoikin, että »ei yksikään kukka ole arempi vierasta koskemista suhteen kuin kansanlaulut». Millaisina kansa ne lauloi, sellaisina ne oli julaistava.

Kansan suusta kuuli Lönnrot vielä lukemattoman määrän sananlaskuja. Ne hän julkaisi yhdessä paksuna kirjana Suomen Kansan Sananlaskuja. Tämä kokoelma sisältää yli 7 tuhatta sananlaskua. Suomen Kansan arvoituksia hän kokosi ja julkaisi enemmän kuin puolitoista tuhatta. Vielä julkaisi hän Suomen Kansan muinaisia Loitsurunoja, joista myöskin tuli paksu kirja.

Sanomalehtimies.

Ihmeelliseltä tuntuu, mihin kaikkeen Lönnrot ehti. Hän hoiti lääkärinvirkaansa, saaden tosin ajoittain virkavapautta, teki pitkän pitkiä runonkeräysmatkoja, vuosikausien uutteruutta vaativina töinä järjesti ja julkaisi keräyksensä ja sen ohessa toimitti sanomalehtiä. Hänen ensimäinen lehtiyrityksensä oli Mehiläinen. Vaikka se ilmestyi ainoastaan kerran kuussa, antoi se kyllin puuhaa, kun lehti painettiin Oulussa ja hän itse asui Kajaanissa ja posti näiden kaupunkien välillä kulki siihen aikaan kerran viikossa. Lehdessä Lönnrot tarjosi helppotajuista ja herättävää lukemista kansalle. Mutta tilaajia oli lehdellä vähän. Tilausmaksuista kertyi suunnilleen puolet lehden painatus- ja lähetyskustannuksista. Selvää rahallista tappiota se tuotti noin 350 ruplaa vuodessa ja toimitustyö jäi kokonaan palkitsematta. Näin vaikeista oloista huolimatta Lönnrot jatkoi lehden toimittamista, kunnes rettelöt viranomaisten ja lehden painajan välillä pakottivat lopettamaan työn. Jonkun ajan kuluttua Lönnrot ryhtyi uudestaan julkaisemaan sitä painattaen lehden Helsingissä, mutta tilaajain vähälukuisuuden vuoksi lakkasi se tälläkin kertaa pian.

Oltuaan tehokkaasti avustamassa kansallista sivistystä palvelevaa aikakauskirjaa Suomi, hän perusti Snellmanin kanssa Kuopioon Kirjallisuuslehden (Litteraturblad), kun Snellmanin siihen asti toimittama lehti »Saima» oli lakkautettu. Ystävälleen tahtoi L. olla avuksi.

Kun 1850 oli annettu kielto käyttää suomenkieltä muissa kuin uskonnollista hartautta tai taloudellista hyötyä tarkoittavissa kirjoituksissa, lamautti se suomalaisen sivistyksen ystävät kokonaan. Lönnrot yksin uskalsi rohkeasti työhön käydä. Taloudellista hyötyä voi kansalle tuottaa monellaisia asioita koskevilla neuvoilla. Niinpä hän ryhtyi julkaisemaan Oulun Viikko-Sanomia. Ja vaikka sensuuri oli tavattoman ankara, mielivaltainen ja pikkumainen, ei hän siitä valitellut. Päinvastoin: »kaukana meistä olkoon näitten sanomain suhteen syyttää ulkonaisia esteitä, joitten tähden niitä ei muka olisi taidettu paremmin kirjoittaa. Semmoisia esteitä Oulun Viikko-Sanomilla tänä vuonna ei ole ollut eikä peljätä vastakaan tulevan, niin kauan kuin niitä toimitetaan luvallisella tarkoituksellaan yhteisen, semminkin talonpoikaisen kansan tietoin, taitoin ja tapain paranemiseksi.» Ei etsinyt se mies itselleen puolustusta toisten moittimisesta. Kelpaisipa meidän päiviemme sanomalehtimiesten ottaa esimerkkiä.

Opettavaisia kirjoja.

Kansan parasta aina katsovana Lönnrot koetti antaa kansalle hyödyllisiä neuvoja. Mutta ollen erittäin hyväntahtoinen hän ei asettunut jyrkästi kansan katsantotapoja vastaan, jolloin hänen neuvonsa olisivat herättäneet epäluottamusta. Kansan käyttämät puoskarit ja poppamiehet »katsoivat» aineet, joita he antoivat taudin karkoittamiseksi, rakkauden nostattamiseksi tai muuhun sellaiseen tarkoitukseen. Kun Lönnrot määräsi lääkkeitä sairaille, kysyttiin häneltäkin, oliko hän »katsonut» voiteet. Hän silloin selitti »katsovansa» niitä kotona isomman määrän yhdellä kertaa. Näin Lönnrot sai annetuksi oikeita neuvoja ja niihin uskottiin ja niitä seurattiin. Siksipä hänen kirjansa Suomalaisen talonpojan kotilääkäri tuli erittäin suosituksi. Myöhemmin hän kirjoitti vielä aiheesta »Minkätähden kuolee Suomessa niin paljon lapsia ensimäisellä ikävuodellansa».

Kajaanin ympäristö on köyhää seutua. Viime kesänä siellä syötiin pettuleipää ja niin kai tehdään tälläkin hetkellä. Lönnrotin aikoina kato ja nälkä olivat vieläkin tavallisempia. Matkoillaan hän näki kansan surkeuden ja toimitti suomeksi »Gustava Schartaun Hyväntahtoisia neuvoja katovuosina». Samoille nälkämaille lähetti hallitus hänet kerran Helsingistä neuvomaan kadon kohtaamalle ja hädänalaiselle rahvaalle, kuinka jäkälästä voi paistaa leipää. Jotta hänen neuvonsa jäisivät pysyväisiksi, hän julkaisi neuvonsa pienenä kirjasena.

Suomenkielen tutkija ja kirjakielen rikastuttaja ja vakaannuttuja.

Sen lisäksi, mitä ennen on sanottu Lönnrotista suomenkielen tutkijana, mainittakoon, että hän julkaisi tieteellisiä kirjoituksia Suomen sukulaiskielistä vepsästä ja Inarin Lapin murteesta. Hän oli todella kielimies. Vieläpä niin suuressa määrässä, että häntä on sanottu Castréniin asti etevimmäksi suomenkielen tutkijaksi. Muu kuin kielimies ei olisi voinut suorittaa sellaista jättiläistyötä kuin suuren Suomalais-Ruotsalaisen Sanakirjan valmistaminen oli. Millainen kielentuntija Lönnrot oli, ei vielä käy selville, jos sanotaan, että hänen sanakirjassaan oli 160,000 sanaa. Jonkunlaisen käsityksen tästä sanarikkaudesta saamme, kun vertaamme tätä sanojen paljoutta omaan sanavarastoomme. Jokapäiväisessä puheessa käytämme muutamia satoja eri sanoja. Rikaskielisimmätkin meistä käyttävät ja tuntevat vain muutamia tuhansia. Hänen kirjassaan on sanoja kymmeniä kertoja enemmän! Tämän mahtavan kielemme varaston järjestäminen vaatikin Lönnrotilta jonkun hetken joka päivä 17 vuoden aikana.

Kirjakieltä hän rikastutti monella tavalla. Perehtyneenä suomenkielen kaikkiin päämurteisiin hän toi kirjakielen käytettäväksi eri murteitten rikkaat sana- ja lausevarastot. Kun suomenkieltä ruvettiin kirjoituksessa enemmän viljelemään, tarvittiin kaikilla sivistyselämän eri aloilla uusia sanoja, aivan uusia, jollaisia ei missään murteessakaan ollut. Silloin Lönnrot teki uusia sanoja. Hänen esimerkkinsä ja menestyksensä innosti toisiakin menettelemään samoin. Näin uudistettu kirjakielemme on sittemmin päässyt niin kehittymään, että omintakeisten sivistyssanojen runsaudessa sillä lie vertoja harvassa muussa kielessä. Uusien sanojensa käytön hän pani alulle ennen mainituissa kirjoissaan ja suomentamalla kreikkalaisia runoja, Runebergin lauluja, Kauppakaaren ja Maakaaren, Lainopillisen käsikirjan y.m. Lönnrotin kielitaitoa tarvittiin Suomalaista Virsikirjaakin valmistettaessa. Hän oli muita pätevämpi valvomaan virsien kielellistä asua ja virsikirjakomitean töissä innostuneena hän itse sepitti joitakuita ja mukaili sekä suomeksi käänsi muutamia satoja virsiä. Erikoisesti mainitsemista ansaitsee, että kun Suomi sai oman rahan, Lönnrot risti sen, hän antoi nimen »markalle» ja »pennille».

Hänen aikoihinsa asti suomen kirjakieli oli täynnä muukalaisuuksia, eritoten ruotsinkielestä lainattuja, tai paremmin sanoen väännettyjä sanoja ja lausetapoja. Lönnrotin kirjallinen tuotanto, eritoten sanakirja, on johtanut suureen puhdistustyöhön tässä suhteessa, niin että muukalaisuudet sekä sanavarastossa että lausetavoissa vähitellen ovat tulleet karsituiksi pois.

Minkälaista oli Lönnrotin kirjoituksissaan käyttämä kieli, siitä olemme jo nähneet eräitä esimerkkejä. Lainaamme tähän vielä muutaman lauseen hänen sanojaan, jotka hän kirjoitti oltuaan vasta vähän aikaa Kajaanissa: »Ja valitettava asia on se, etten saata ja ennätä ollenkaan harjoitella itseäni Suomen kielessä, vaikka kyllä mieleni tekisi. Täällä kävelee yhä Archangelin miehiä ka’ulla, jotka jo ovat täällä markkinoja oottamassa, vaikka niihin vielä on tästä päivästä päälle kahen viikon. Epäilemättä saisi niiltä moniaita runojaki ja muita selvityksiä Archangelin puheen murteesta, vaan en ole tähän asti ennättänyt kysyäkkään.» Tästä näemme, että hänen oikeinkirjoituksensa ja kielenkäyttönsä poikkeaa hiukan nykyisestä. Se ei ole ihmeellistä, kun muistamme, että noiden rivien kirjoittamisesta on kulunut enemmän kuin 80 vuotta, ja että kieli — niin oma kielemme kuin kaikki muutkin — kehittyy ja muuttuu lakkaamatta.

Supi suomalaisena miehenä Lönnrot jos kukaan osasi jo lapsuudesta asti käyttää suomenkieltä yhtä hyvin ja paremminkin kuin hänen aikalaisensa yleensä. Mutta kun hän oli saanut kouluopetuksensa ruotsiksi, hän arveli osaavansa käyttää sitä kieltä varmemmin kirjoituksessa. Koko hänen toimintansahan muodostui sittemmin työskentelyksi juuri suomenkielisen kirjallisuuden alalla, perehdyttäen hänet yhä syvemmin sekä sen tieteellisiin että käytännöllisiin puoliin. Täten hänestä kehittyi suomalaisen kirjakielen luoja, sen taitava suunnittelija, vaikka hän tosin ei itse itseään sellaisena pitänyt, vaan arveli nuorempien kirjailijain kielenkäyttöä omaansa paremmaksi. Tämä oli sitä kainoutta ja vaatimattomuutta, joka oli yleensä Lönnrotin luonteen peruspiirteenä.

Vähän oli kirjakieltämme ennen Lönnrotia viljelty. Ja mikä pahinta, niihin aikoihin monet suomenkielen harrastajat olivat ruvenneet käyttämään kirjoituksessa kotipaikkojensa murteita. Jos asiat olisivat saaneet pysyvästi siihen suuntaan kehittyä, olisi kaikille suomalaisille yhteisen kirjakielen käynyt niin ja näin. Se taas olisi ollut arvaamattomaksi vahingoksi juuri heräävälle suomalaiselle kansallistunnolle. Mikä olisi pystynyt lujittamaan kansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta, ellei sillä olisi ollut yhteistä kieltä? Ja suurimmaksi osaksi Lönnrotin ansioksi on laskettava, että kirjakielemme pelastui hajaantumiselta. Siihen asti oli kirjakieli perustunut pääasiassa länsi-suomalaisille murteille. Kalevala, Kanteletar, Sananlaskut, Sanakirja sisälsivät äärettömän varaston itäsuomalaisia sanoja ja lausetapoja. Kirjoituksissaan hän osasi erinomaisen hyvin sovittaa vanhaan kirjakieleen näitä uusia varastoja ja muotoja. Tämä Lönnrotin uudistettu kieli pääsi vähitellen yleiseen käytäntöön. Niin vaatimaton käsitys kuin Lönnrotilla onkin itsestään kielimiehenä, hänen menettelynsä pakotti vähitellen murteitten puolesta kiivailijat vaikenemaan, joten kirjakielemme pääsi kehittymään nykyiseen suuntaansa, niin ettei siinä mikään murre ole yksin vallalla, vaan kaikki murteet ovat saaneet antaa siihen parhaat sanansa ja sattuvimmat lausetapansa. Tämä oli suureksi hyödyksi kirjakielellemme, jota nyt yhtä hyvin ymmärretään maan kaikissa osissa.

Lönnrot vaati suomenkielelle täyttä kelpoisuutta ruotsin rinnalla virka- ja oikeuskieleksi. Hallituksen asettamassa komiteassa, jossa asiaa pohdittiin, ihmeteltiin, että hänkin vaati suomenkielen pääsyä valtaan niin äkkiä. Lönnrot oli selittänyt, ettei hän vaatinut sitä äkkiä, »vaan en myös», sanoi hän, »salli, ettei pääse ikinä». Suomalaisen kansallisuuden herääminen oli hänelle kallis asia. Se taas oli riippuvainen suomenkielen oikeuksista. Siksi hän eräässä puheessaan lausui m.m. että luulisi »selväksi, ettei nykyistä Suomen kansallisuutta voi ajatella ilman suomenkieltä», ja edelleen: »Tyhjiä ainaki näyttää minusta kaikki puheet Suomen yhteisestä kansanhengestä olevan niinkauvan, kuin monin kerroin suuremmalla osalla maamme asukkaista kielensä suhteen ei ole samoja etuja ja oikeuksia, kun sillä toisella paljoa pienemmällä osalla, ja niinkauvan, kun se pienempi osa vielä häpeeki Suomen nimeä, jota sentähden monin paikoin käyttääki haukkuma-nimeksi, sillä itseki todistaen, ei tahtovansa Suomalaisten lukuun kuulua.» Mikään riitapukari ja puoluemies hän ei kuitenkaan ollut, vaan teki hiljaisuudessa suurta työtänsä suomenkielen hyväksi.

Raittiusharrastuksia.

Kajaanissa juotiin. Juotiin oikein vahvasti. Missäpä silloin ei niin olisi tehty! Auttaakseen pahimpia juoppoja Lönnrot perusti Kajaaniin raittiusseuran. Hän valmisti seuralle säännöt, joiden mukaan jäseniltä ei vaadittu ehdotonta raittiutta — sellaista liikettä ei siihen aikaan vielä tunnettukaan —, mutta tarkkaa kohtuutta oli noudatettava. Kerrotaan, että suuria juoppoja liittyi seuraan, mutta kun Lönnrotilla oli paljon muita puuhia, ei hän joutanut pitämään huolta seurasta, ja se nukkui vähitellen. Myöhemmin hän käänsi ja mukaili pari raittiuskertomustakin, Kolme päivää Sairion kylässä ja Vilho Linterin historia, ja julkaisi ne Raittiuden Ystäväin Seuran toimituksissa.

Lönnrot ihmisenä.

Vaikka Lönnrot saavutti kunniaa, kohosi yhteiskunnan korkeimmille portaille, ei hän unohtanut koti-torppaansa eikä sukulaisiansa siellä. Hän kirjoittaa: »Kuinka tyhjä on toki maailma, verrattuna siihen ahtaaseen piiriin, missä lapsuutemme päivät ovat kuluneet! Ja kuitenkin ihminen niin kevytmielisesti rientää pois tästä rauhan templistä, ja mitä hän etsii? Tavoitteleeko hän nimeä ja kunniaa? Kenties. Mutta onko aikaansaamamme hyvä silloin parempi, kun tuhannet sen tuntevat, kuin silloin, kun yksi ainoa sen tuntee tai milloin ei ainoakaan siitä tiedä? Ehkäpä hän havittelee rikkautta ja kultaa? Miten lyhytnäköistä! Jokainen kotiseudun kivi on tyhjentymätön kultakaivos, kun sitävastoin Perun kuuluisat kultakätköt näyttävät alastomilta kallioilta. — — — Ethän vaatine, että minun pitäisi kiitäen kulkea kautta seutujen, missä jokainen puu, pensas, jokainen kivi, jokainen mäki, missä lammet, järvet, vuoret ja notkot puhuvat minulle kieltä, jota niin hyvin ymmärrän,» Hän rakasti kotiseutuaan.

Vanhemmistaan hän piti hyvää huolta. He asuivat hänen luonaan, hänen omistamassaan talossa lähellä Kajaania. Samoin asui hänen luonaan pari veljeä jonkun aikaa. Veljensä poikia hän kouluutti, yhden papiksi asti. Muita sukulaisiaan hän samalla tavalla auttoi koulutielle, toimitti heille työpaikkoja ja koetti heistä huolehtia parhaansa mukaan.

Ennen on jo mainittu Lönnrotin työteliäisyydestä. Tässä palattakoon vielä hänen ahkeruuteensa. Jouten hän ei osannut eikä tahtonut olla. Kun hän asui maalla ja sairaitten vastaanottotunti oli kaupungissa, oli hänellä kummassakin paikassa eri työnsä, jotta voi aina jonkun rivin kirjoittaa, milloin vapaata aikaa tuli. Matkoilla ollessa hänellä oli aina työ mukana. Jos milloin piti odottaa soutumiestä tai kyytipoikaa, kun tämä haki ja valjasti hevosen, silloin hän kaivoi laukustaan paperit esille ja ryhtyi kirjoittamaan. Kerrotaanpa hänen ahkeruutensa olleen niin suuren, että hän »ystäviensä seuraankin ottaa työn mukaansa, kirjoittaa ja puhuu kuitenkin seuran kanssa ja on iloinen». Tällainen ahkeruus vain tekikin mahdolliseksi sen, että hän ehti suorittaa suunnattomat työnsä.

Ruumiillistakaan työtä hän ei pelännyt. Niinpä hän eräänä kesänä Laukossa ansaitsi 200 taaleria kuokkimalla. Suuri joukko kartanossa ollutta herrasväkeä oli ryhtynyt työhön, toiset väsyivät ennen pitkää, Lönnrot yksin jaksoi sellaistakin työtä tehdä työnä, ei vain vähän aikaa leikkiä.

Räätälintaitoaan hän myös osasi käyttää läpi koko ikänsä. Laukossa ollessaan hän kerran leikkasi itselleen päällystakin ja kun siitä tuli kovin hyvä, kartanon rengit tulivat sen jälkeen kaikki leikkuuttamaan takkinsa hänellä. —- Kerran taas Arkangelissa hän oli Castrénin kanssa menossa kuvernöörin luo. Matkalla koira repäisi hänen juhlahousunsa. Silloin oli palattava asuntoon, jossa Lönnrot paikkasi housut, kuten taitava räätäli ainakin.

Lönnrot oli tavattoman vaatimaton. Töistään hän kertoo: »Kun tulin piirilääkäriksi tänne (Kajaaniin) laulujen lievemaille, sillä ei nämäkään oikeita laulumaita ole, ja täällä oli hyvää aikaa, koska taisin olla huononlainen lääkärikin ja lääkärin toimessa yleensä oli vähän työtä, aloin ensin enemmän huvikseni kirjoitella ylös lauluja ja runoja laulajain suusta. Ja kuta enemmän sitä tein, sen enemmän se rupesi minua miellyttämään ja vähitellen kehittyi minussa yhä enemmän se vakaumus, että joutaisivat tulla talteen. Kun sitte sain yhä enemmän kannatusta ja apurahojakin, laajensin näitä kokousmatkojani Venäjän Karjalaan ja muuanne. Ja niiltä retkiltähän se on tullut Kalevala ja Kanteletar, eikä minulla niiden suhteen ole sen kummempia ansioita, sillä olisihan tuon saattanut tehdä kuka hyvänsä.» — Mies ei ylvästellyt.

Kotioloissa hän oli kuin kansan mies ainakin. Hän oli kova kahvinjuoja, ankara tupakkamies ja löylyn rakastaja. Itse hän usein laittoi vuoteensa, parsi sukkansa, pesi nenäliinansa, korjasi kenkänsä ja vaatteensa, sitoi kirjoja, hän jutteli palvelusväen kanssa töistä kuten talon isäntä ainakin. Kun hän sitten kulki tuohivirsut tahi lapikkaat jalassa, kulunut takki yllä, kukapa olisi voinut luulla häntä professoriksi tai kunnianarvoisaksi kanslianeuvokseksi. Sen vuoksi sattuikin ihmisille, jotka häntä eivät tunteneet, tavantakaa erehdyksiä.

»Pari ylioppilasta on matkailulla Sammatissa, näkevät järvellä ukon ja pyytävät soutamaan ylitse. Ukko sävyisästi soutaakin, vieläpä kantaa nuorten herrain matkalaukutkin taloon, jossa hän sitten professorina makeasti hymyillen ilmestyy nolostuneiden ylioppilaiden pakeille.»

»Joukko hienoja herroja, vanha talonpoikainen ukko mukanaan, saapuu johonkin Lohjan järven rantataloon aterialle. Mahtava emäntä tiedustelee silloin herroilta, annetaanko myös näiden soutuäijälle ruokaa, ja on saada halvauksen nähdessään herrojen asettavan ukkonsa kunniapaikalle pöydän päähän.»

Kestikievariin oli ilmoitettu, että kanslianeuvos Lönnrot tulisi sinne pian ja matkustaisi edelleen, ja oli pyydetty varaamaan hänelle hevonen ja hyvät ajoneuvot. Siellä laitetaan kaikki valmiiksi. Kun Lönnrot sitten tulee ja pyytää hevosta, luvataan se hänelle, mutta ei annettu parempia rattaita, vaan selitetään, että ne on tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Tämä ei korjannut toisten erehdystä, vaan lähtee ajamaan huonommilla. Hetken kuluttua tulee toinen matkustaja ja pyytää hevosta. Hänelle selitettiin, että heillä kyllä oli hevonen, mutta sitä ei voitu antaa, koska se oli tilattu kanslianeuvos Lönnrotille. Silloin vieras sanoi Lönnrotin jo tulleen, vastaan, joten he voivat huoletta antaa hänelle hevosen. Talon väki nyt päivittelemään, etteivät he voineet uskoa sellaista ukkoa niin suureksi herraksi.

Ja hyväntahtoinen oli Lönnrot. Mielellään hän auttoi, missä näki apua tarvittavan. Jos suinkin oli mahdollista, hän menetteli niinkuin toiset tahtoivat. Hän sai jäädä varjoon ja huomaamattomaksi, se ei merkinnyt mitään.

Hänen jalomielistä avuliaisuuttaan kuvaa muuan tapaus. Lönnrot oli saanut tyttäriltään uuden takin ja he kehottivat häntä antamaan vanhan takkinsa ruotiukolle. Hän arveli itse kyllä voivansa pitää vanhaa takkia ja antoi ukolle uuden, koska vanhan ja kuluneen antaminen olisi muka ollut kovin alentavaa tälle.

Hänen avuliaisuudestaan sai nauttia koko Sammatti. Kuntalaisia hän auttoi neuvoilla, hän puuhasi lainakirjastoa ja lukutupaa, hän kustansi monta neitosta seminaariin. Vaimonsa ja tyttäriensä kuoleman johdosta hän lahjoitti rahoja kansakoulun perustamiseen, koulurakennuksen laajentamiseen, vaivaisille, kirkolle, lahjoittipa kirkkoon alttaritaulun. Kun Sammatissa ei ollut pappia, hankki Lönnrot itselleen saarnaluvan ja toimitti jumalanpalveluksia, ja hänen toimestaan Sammatti sittemmin sai oman papin. Kaikin tavoin hän koetti nostaa kotipitäjänsä elämää.

Vieläpä hän testamentissaankin muisti Sammattia. Hänestä näytti lastenkasvatus siellä olevan huono, ja hankkiakseen pitäjäläisilleen mahdollisuuksia saada siinä suhteessa hyviä tietoja, hän määräsi summan emäntäkoulun perustamiseksi. Ja vielä tälläkin hetkellä toimii Sammatissa »Elias Lönnrotin emännyyskoulu».

Sellainen oli Elias Lönnrot.

* * * * *

Kolme nimeä, Lönnrot, Snellman ja Runeberg rinnastetaan aina. Yhtaikaa he kyntivät, kukin oman vakonsa. Samaan aikaan suorittivat he elämäntyönsä. He ohjasivat Suomen kansan elämän uusille urille. Tapahtui suuri kansallinen ja valtiollinen herääminen, isänmaa, Suomen kansa tulivat entistä paljoa merkitsevämmiksi sanoiksi. Eikä tässä herätystyössä Lönnrotin ansio suinkaan ollut vähin. Salokylien kätköistä hän toi Suomen kansalle sen oman hengen, sen tulevan sivistyksen ytimen, antoi perustuksen vasta luotavien hengentuotteitten omintakeisuudelle.

Lönnrot oli onnellinen siinä suhteessa, että hän jo eläissään sai tuntea kansalaistensa kiitollisuutta ja kunnioitusta suurista töistään. Moni muu ansiokas, koko kansan elämään voimakkaasti vaikuttava henki on eläissään jäänyt huomaamattomaksi, jopa saanut osakseen vihaa ja vastustusta teoista, joiden suuri arvo on huomattu vasta hänen kuolemansa jälkeen, jolloin pystytetyt muistomerkit eivät enää ole häntä eteenpäin kannustamassa. Kun Suomalaisen Kirjallisuuden Seura täytti 50 vuotta, vietettiin tapahtumaa suurilla juhlallisuuksilla. Tietysti Lönnrotin yhtenä seuran perustajista olisi pitänyt olla juhlilla mukana. Mutta kun hän siellä pelkäsi joutuvansa yleisen huomion esineeksi, lähti hän juhlia karkuun Kajaaniin asti. Hänen suureksi harmikseen oli hänen kunniakseen kuitenkin järjestetty juhlat Kuopioon sekä Kajaaniin, vieläpä paluumatkalla Ouluun, Vaasaan ja Turkuun.

Täyttäessään 80 vuotta hän ei enää voinut välttää yleistä juhlimista. Helsingissä pidettiin hänen kunniakseen suuret kansalaisjuhlat, monen monet lähetystöt kävivät häntä tervehtimässä, hän sai kukkia, seppeleitä, albumeja, lähettipä itse kenraalikuvernööri vanhukselle kunniatervehdyksensä. Sanomalehdet julkaisivat juhlanumeroja, ilmestyi juhla-albumeja, ympäri koko maan juhlittiin silloin. Niin yksimielinen ja jakamaton oli hänelle osotettu kunnioitus.

Lönnrot oli suuri töissään, hän oli esikuvaksi kelpaava yksityisessä elämässään. Hän oli aito suomalaisen miehen perikuva, suomalaisuuden suurmiehistä suurin. Kansalleen hän on tuonut sen omat, parhaat luomat, ikiaarteet lahjoittanut. Siksi on hänen patsaansa Helsingissä ainaisiksi ajoiksi todistamassa hänestä: »Sain sanat salasta julki.»